Part 3

"Kirotut olkoot sormet, joill' oven avasit. Kirotut käsivarret, joilla minua halasit.

Kirotut kaksi jalkaa, joill' olit astuva, Kätesi myös kirottu, jolla koskit minua.

Kirotut kanssa silmät, joilla minua katselit, Kirottu viekas kieli, jolla minua viettelit."

Voi suurta surkeutta, johon olin joutuva! Kukas sen niin nyt käyvän olis tainnut uskoa?

_Kirsti_. Semmoisia ne ovat kaikki! Ensin — simasuin, mielin kielin, ja sitte — jättävät yksin maailman rantaa kiertämään.

_Katri_ (laulaa edelleen).

"Kun saisin pienen paatin, aalloille laskisin, Ja koko kotimaani iäksi jättäisin."

_Kirsti_. Niin tekisin. Enkä tulisi takaisin kuuna päivinä.

_Katri_ (jatkaa vielä).

"Tahi saisin pari lautaa ja maata pikkuisen Mullassa maatakseni uneni ikuisen."

_Kirsti_. Se se kaikkien parasta olisi!

_Katri_ (huoahtaa syvään ja kertaa tuntehikkaasti) "Mullassa maatakseni uneni ikuisen."

_Kerttu_ (tulee sisältä asuinrakennuksen rappusille). Mitä siinä rääytte, ruojat! Suu kiinni ja joutuin kynikää!

_Kirsti_. Mitäs tässä muuta tehdään?

_Kerttu_. Senkin helkkarin likka! Suu kiinni, Sanoin minä! (Kiepsahtaa alas pihaan, kädet puuskassa.)

_Katri_. Saattaahan tuo olla.

_Kerttu_. Ja olla pitää! Tässä semmoinen kiire ruoan hankkimisessa ja laittamisessa, ett'ei tiedä, miten ehtiä, niin ne siinä vielä lystikseen loilottavat, senkin Hiitolan satakielet. — Missä Liisa on? (Tytöt ovat vaiti.) Missä Liisa on, minä kysyn? (Tytöt ovat tirskahtamaisillaan nauruun.) Kuulitteko, senkin ryökäleet? Missä Liisa on? (Polkee äkäisesti jalkojaan.)

_Katri_. Itsehän käskitte pitämään suun kiinni.

_Kerttu_. Perttulin penikat! Mutta nyt käsken vastaamaan ja heti! Missä Liisa on?

_Kirsti_. Tuostahan se solasta meni ja luultavasti rantaan...

_Katri_. Kaloja siivoomaan.

_Kirsti_. Vaan onko se siellä tahi missä, sen ties kissa.

_Kerttu_. Lunttu! Sekös viipyy! — Kirsti! Juokse, Jumalan luoma, rantaan ja sano, että, ell'ei sillä ole kalat siivottuina sillä siunatulla hetkellä, niin minä otan ja tulen puhkaisemaan sen Liisan itsensä, kuin kiiskin. Puhkaisen ja paistan, sano niin. No!

_Kirsti_. Ka, pääseehän tästä. (Paiskaa linnun pois ja juoksee aika kyytiä solan kautta perälle.)

_Kerttu_. Todenperään! Senkin vetelyksiä! Tässä ei tiedä, miten saada aikaa riittämään, niin... Koht'sillään voivat käskynhaltija ja laamanni metsästykseltään palata. Ja tietäähän sen, mikä nälkä niillä on. — Huh! Oikein löi hikeen! — Entäs nimismies? Missäs se sitte on?

_Katri_. En minä sen perässä ole juossut.

_Kerttu_. Uh! Lehmä! Sekös vastaa. — Etkö ole miestäni nähnyt?

_Katri_. Johan siitä on aikaa.

_Kerttu_. Nyt, nyt, nyt etkö ole nähnyt, senkin...

_Katri_. Enkä ole, enkä, enkä. Johan minä...

_Kerttu_. Miks'et?! — Sekin koljaatti, missä kuljeksinee koko aamun. Johan sen pitäisi olla kotona. Sekin mitä saanee aikaan?! — Huh!

_Katri_. Pitääkö lähteä sitä hakemaan, vai?

_Kerttu_. Mistä? Mistä sinä sitä hakemaan lähdet?

_Katri_. Kah! Mistä löytyy.

_Kerttu_. Aasintamma! Ei tiedä mitä höpisee! — Istu siinä ja tee työsi! Kun nimismies palaa kotiin, niin tule minulle heti ilmoittamaan! Kuulitko sen?

_Katri_ (paljastaa korvansa, vetämällä huivin pois). Häh?

_Kerttu_ (polkee jalkaansa). Kuuroko sinä olet, mokomakin?!

_Katri_. Kuulinhan minä. Vaikka meni vähän lumpeen toinen korva.

_Kerttu_. No! — (Menee sisään.) Niitä tämän maailman ihmisiä!!

_Katri_ (purskahtaa Kertun mentyä nauruun ja alkaa taas kyniä lintuja, laulaen).

"Kirotut olkoot sormet..."

_Juhana Niilonpoika_ (tulee perältä hiljaa, hiipii Katrin taakse ja peittää hänen silmänsä käsillään). Ahas! Sainpas!

_Katri_. Hyi! Kuka se on?

_Juh. N:poika_. Arvaapas. Arvaa!

_Katri_. Laske! Päästä!

_Juh. N:poika:_. Enkä. Arvaa ensin!

_Katri_. Kerttu näkee. Päästä pois! Tuossa saat, ell'et... (Huitoo häntä linnulla ja viskaa vasusta höyheniä hänen päälleen.)

_Juh. N:poika_ (päästää kätensä). Huono olet arvaamaan, Katri!

_Katri_. Juhana! Mistä...?

_Juh. N:poika_. Kuule! Koko aamun olen jo etsinyt saadakseni tavata sinua kahden kesken. — (Vetää Katria kädestä etualalle.)

_Katri_. Oikeinpa sanot. Etkä ole muistanutkaan minua. Jätit, hylkäsit!

_Juh. N:poika_. Sitäkö tämä tietää, kun nyt Savonlinnasta asti olen tullut sinua tapaamaan?! Kun vihdoinkin pääsin.

_Katri_. Minuako muka tulit tapaamaan?

_Juh. N:poika_. Usko taikka elä! Ketäs? Ja kuinka lystiä, että nyt saadaan taas olla yhdessä! Mutta puhutaan sitte iltasella. Eikö niin? Tavataan varmaan? Silloin on aikaa. Nyt oli minulla sinulle ensin toista asiaa.

_Katri_. Mitä niin?

_Juh. N:poika_. Oikeata vakavaa. Kuule: sinähän olet nyt koko ajan oleskellut näillä seuduilla?

_Katri_. Niinpä olen. Entäs sitte?

_Juh. N:poika_. Mutta sanos ensin: voinkos sinuun luottaa täydellisesti?

_Katri_. Minuunko?

_Juh. N:poika_. Ihanko kuin paaviin ja kirkonkirjoihin. Katri?

_Katri_. Tiedäthän itse, että mitä meidän kesken on, sitä ei tiedä kukaan muu taivaan alla.

_Juh. N:poika_. No, hyvä. Sano sitte ensin: oletko äskettäin tuota kuuluisata Maunu Nyrhiä nähnyt?

_Katri_. Mitenkä niin?

_Juh. N:poika_. Muuten vain. Vastaa: oletko?!

_Katri_. Enkä. En nyt, enkä koskaan.

_Juh. N:poika_. Se ei ole mahdollista.

_Katri_. Niinkö vähän sitte uskotkin minua?

_Juh. N:poika_. No, no! Jos se on totta, jos niin vakuutat, niin uskonhan. Mutta olet kai kuitenkin kuullut hänestä puhuttavan, — mitä se mies toimii ja missä oleskelee? Siitä olisi niin hiton hauska kuulla. Se on koko mies.

_Katri_. Eiväthän ne minua liikuta sen toimet ja olinpaikat.

_Juh. N:poika_. Mitä sinä nyt joutavia! Elä tässä nyt viitsi noin vähätietoiseksi ja välinpitämättömäksi näyttäytyä! Olethan ainakin kuullut, mitä siellä Multialassa voudille tapahtui?

_Katri_. Kukapas sitä ei ole kuullut?!

_Juh. N:poika_. Ja mitenkä Nyrhi sen jälkeen on kyydillä kihlakuntaa kiertänyt ja yllytellyt niskoitteluun veronkannossa.

_Katri_. Lienee tuo jossakin ajellutkin, vaan samaa mieltähän nuo ovat taitaneet olla hänen kanssaan kaikki muutkin yllyttelemättäkin.

_Juh. N:poika_. Niinkö luulet? Oletko varma siitä? — No, jos se niin on, niin se pitääkin. Mutta meidän kesken sanottuna: et saa hiiskua siitä yhtään sanaa kellekkään! Aivan samaa mieltä olen minäkin.

_Katri_. Jokopahan? Linnanmiehiähän olet...!

_Juh. N:poika_. Totta vieköön! Näetsen: minun tekisi niin kovin mieli saada puhutella tuota Maunu Nyrhiä, ennenkuin hänen voi käydä hullusti. Sitä miestä minä kunnioitan! Vaan häntä pitäisi ajoissa varoitella. Kun vain saisin käsiini. Missä lieneekin nyt, kun ei hänestä kukaan tiedä mitään. Etkä sinäkään ole kuullut, Katri? Kyllä hän olisi pelastettava! Voi sentään!

_Katri_. En ole, niinkuin jo sanoin, kuullut yhtään mitään. Vaan kyllä hän, jos vain elossa on, tulee tänne muitten mukana kuulemaan käskynhaltijalta kuninkaan kirjettä. Ei se mies tulematta jää.

_Juh. N:poika_. Niinkö luulet, Katri? Oikeinko totta? No, on se, todellakin, sitte mies. Hyvä, että sanoit.

_Katri_. Onhan se kapula käynyt joka kylässä. Eiköpä sitte Nyrhinkin luona.

_Juh. N:poika_. Ja ihan uskaltaisi tulla?

_Katri_. Eihän se ole ollut arkalasta kotoisin ennenkään.

_Juh. N:poika_. Ei, totta totisesti! Ja jo minä sitä miestä kunnioitan. Vaikka eihän sillä oikeastaan ole enää mitään entisistä teoistaan pelättävääkään. Anteeksihan nuo kuuluu kaikki annetun.

_Katri_. Vai on. No, oikeassa hän sitte on ollutkin, niinkuin on sanottu.

_Juh. N:poika_. Mutta kuule! Jos vain saat tietää, missä hän on tahi että jo on tänne tullut, niin tule minulle ihan paikalla sanomaan! Tulethan?

_Katri_. Kah! Saattaahan tuon.

_Juh. N:poika_. Et kadu kauppojasi. Ymmärrätkös?

_Katri_. Mitä niin?

_Juh. N:poika_. Äh, teitä tyttöjä! Ihan voisi sanoa, että narrattaviksi olette luodutkin. — Sittepähän saat nähdä! Vaan mehän tavataan tänä iltana, eikö niin?

_Katri_. Enpä tiedä.

_Juh. N:poika_. Mitä et tiedä? Etkö siis huolikaan minusta enää, et välitä vähääkään?

_Katri_. Sinullahan tuota näkyy olevan muita asioita ajettavina. Minä vain siinä sivussa, jos enää ollenkaan...

_Juh. N:poika_. Elä nyt joutavia rupata, — noin alla päin. (Kiertää kätensä hänen vyötäisiensä ympäri.) Sydäntäni olet sinä aina lähimpänä sittenkin, Katri. (Suutelee häntä.) Kas noin. Siis iltasella? Niinhän? — Vaan tuollapa näkyy jo nimismies tulevan kotiin.

_Katri_. Ai! Emännälle sanoa pitää! (Juoksee sisään, josta vähän ajan kuluttua palaa työhönsä.)

_Juh. N:poika_ (menee portille nimismiestä vastaan). Huomenta, herra nimismies!

_Arpiainen_ (tulee lakki kourassa, pyyhkien hikeä otsaltaan). Herra linnankirjuri, hyvää päivää! — No jo sun seitsemänkymmentä seitsemän tuhatta tulikekälettä! Ihan tässä jo henki lähtee tämmöiseltäkin kääpiön käkkyrältä, kuin minä olen.

_Juh. N:poika_. Eikö siis mitään uutta?

_Arpiainen_. Samaa kysyn minäkin, saakeli soikoon!

_Juh. N:poika_. Ei ikinä mitään.

_Arpiainen_. Samaa vastaan minäkin, perhana periköön!

_Juh. N:poika_. Tehköön teille niin! Ette siis tiedä, mitä tuleman pitää?

_Arpiainen_. Jumal'avita! Sen tunnen kyllä jo vähän niskarustingeissani. Ja omilla silmävärkeilläni olen jo nähnyt, että kyllä tänne kaksijalkaisia tulossa on. Vaan en, jukoliste, aavista, mitä tulta tappuroihin tulee, vaikka nelin kontin olen kaikki pensaat ja pehkut nuuskinut.

_Juh. N:poika_. Eikä miestä näy, ei kuulu?

_Arpiainen_. Vannon Aatamin anopin kautta, että se nahkiainen on tulisissa vaunuissa pilvien tuolle puolen viety, ell'ei hän ole omissa housuissaan tänäpäivänä täällä.

_Juh. N:poika_. Sen uskon nyt jo minäkin, koska tämäkin profeetta sitä ennustaa. Ei siis muuta, kuin odotetaan hänen tuloaan. Terve sitte! Nyt on kiire. (Juoksee asuinrakennukseen, jonka rappusilla töytää Kerttua vastaan.) O—hoh! Anteeksi, mamma! En huomannut mahaanne.

_Kerttu_ (tulee alas pihaan). Hyi, juutas! Oikein kylkeeni koski! — No, Siinähän se nimismiesroisto vihdoin onkin.

_Arpiainen_. Elä rupeakaan minua tässä nyt kurtiseeraamaan, sinä pimeyden enkeli. Minulla on muuta tuumimista nyt.

_Kerttu_. Tietystikin. Et ole mitään aikaan saanut, senkin rupipiru. Sen näen jo päältäsikin.

_Arpiainen_. Yhtä paljon kuin sinäkin, mokomakin paholaisen munakokkelin keittäjä.

_Kerttu_. Enkös arvannut, saakeli vie.

_Arpiainen_. Tpiui, perhana, kun sinä kiroilet! Et sanaakaan osaa sanoa, kiroilematta.

_Kerttu_. Sinähän sitä.

_Arpiainen_. Sinäpäs!

_Kerttu_. Enpäs, kuin sinä.

_Arpiainen_. En, perkele vie, jouda kanssasi kiistelemään.

_Kerttu_. Tuota! Eikös kuulu kauniilta?

_Arpiainen_. Suomeahan minä kanssasi puhun, — selvää suomea.

_Kerttu_. Samat tavat on minullakin. Vieläpä itsesi opettamat. Ja omalla kielelläsi tahdoin vain sanoa sinulle, että jos nyt asiat kerran ovat sillä lailla, niin ei tässä auta muu, kuin ruveta ruo'illa lepyttelemään suuria vieraitamme. Sehän se on aina ja lakkaamatta paras keino. Ennenkin koeteltu.

_Arpiainen_. No niin. Nyt puhut taaskin oikein, mammaseni, vie sun perh...

_Kerttu_. Niin että kun asiat eivät onnistu mielen mukaan, niin tuki heiltä suu täyttämällä maha kurkkua myöten. Se konsti, saak...

_Arpiainen_. On vanha ja hyvä, niinkuin sinä, minun jumpeli mammani. (Hyväilee Kerttua.)

_Kerttu_. Ja sillä minä sinut aina pelastan lopuksi, sinä naavainen pölkkyni, vanha Aatamini! (Taputtaa häntä molemmille poskille.) Uh! Sinä pörröinen perk... (Kuuluu etäältä jahtitorven törähdyksiä.)

_Arpiainen_. Siinä ne juuttaan Nimroodit...

_Kerttu_. Tulevat! Tulevat!

_Arpiainen_. Vie sun viimeinen päivä! (Juoksee sisään.)

_Kerttu_ (Kirstille ja Liisalle, jotka samassa kantavat siivottuja kaloja, tullen solasta). Tulettepas vihdoinkin, senkin haudikkaat! Ettekö jo torvea kuulleet? Lennättäkää jo, niinkuin olisivat, kalat tupaan. (Tytöt vievät kantamuksensa tupaan.) Ja sinä Katri... (Taas torven toitotuksia, vaan vähän lähemmältä.) Ähäs! Jopas ovat lähempänä. — Vie sukkelaan, Katri, työsi siitä pois ja lopeta Hiiden kattilassa, vaikka hampaillasi.

_Katri_. Pitäneehän tästä sitte... (Kerää lintunsa, vasunsa ja menee tupaan.)

_Kerttu_. Laita, laita luusi, minkä kerkiät!

(Tarkan ja Haatajan emännät sekä sitte muutamia muita naisia ja miehiä tulee portista pihaan.)

_Tarkan emäntä_. Hyvää päivää!

_Haatajan emäntä_. Hyvää päivää!

_Kerttu_. Kas! Päivää, päivää, emännät! Mitä kuuluu?

_Tarkan ja Haatajan emännät_. Kiitoksia vain kysymästä.

_Kerttu_. Ei kestä kiittää. — Käykää vain tupaan, vai täälläkö tahdotte... Minulla on nyt semmoinen saakurin kiire.

_Tarkan emäntä_. No jo! Senpä tautta, — pitemmittä puheitta, — toin tässä, kun on niin paljon vieraita talossa, vähän munavoita niinkuin tuomisiksi, tuota.

_Haatajan emäntä_. Ja minä, tuota, myöskin niinkuin tuomisiksi vähän.

_Kerttu_. Voi, voi! Kiitoksia, kiitoksia, että nyt muistitte. Sitä kyllä tarvitaan.

_Tarkan emäntä_ (kuiskaten). Että, tuota, jos niinkuin meikäläisistä jotakin pahaa pakisemaan ruvettaisiin, niin muistaisitte tokaista väliin jonkun hyvänkin sanan puolestamme. He-he!

_Haatajan emäntä_ (kuiskaten toiseen korvaan). Niin että, tuota, muistaisitte puolestamme tokaista väliin jonkun hyvänkin sanan, jos niinkuin ruvettaisiin meikäläisistä jotakin pahaa pakisemaan. He-he!

_Kerttu_. Muistetaan, muistetaan. — Niin, on sitä nyt niin penteleen paljon tekemistä meillä, jos kellä, hyvät emännät.

_Tarkan emäntä_. Arvaahan nyt sen.

_Haatajan emäntä_. Se nyt on tietty. Kun sanovat olevan väkeä enemmän, kuin ennen milloinkaan.

_Kerttu_. Kun kaksi suurta kuningas yht'aikaa lähetti!

_Haatajan emäntä_. Vai kaksi?

_Tarkan emäntä_. Kukas se toinen on?

_Kerttu_. Käskynhaltija ja laamanni.

_Tarkan emäntä_. Vai on se Kankaisten herrakin mukana?

_Haatajan emäntä_. Jo nyt on jotakin!

_Kerttu_. Ja niilläkös joukkoa häntänä perässään! Naapuritalotkin kaikki täpösen täynnä, kuin heinäsirkkoja, perhana vie. Ja jos on miehiä, niin on eläimiäkin: hevosia, koiria ja — koirain kirppuja, enemmän kuin tähtiä taivaan kannella.

_Tarkan emäntä_. Ai—ai! No jo, todenperään on laumaa!

_Haatajan emäntä_. Siinähän ne syövät muutamassa päivässä talon putipuhtaaksi, — varakkaimmankin. (Kuuluu torventörähdyksiä ihan läheltä.)

_Kerttu_. Hornan tuutti! Siinähän se ärähti jo ihan korvan juuressa. (Rientää sisään.)

_Arpiainen_ (syöksyy samalla ulos ja rientää portille). Siinähän ne helvetin heitukat ovat. (Menee ulos portista.)

_Tarkan emäntä_. Nyt on jo kummat, näkyy.

_Haatajan emäntä_. Kummat on ja taitaapa vielä tulla ihmeetkin.

_Tarkan emäntä_. Jo tuntuu siltä.

_Haatajan emäntä_. Kun on se laamannikin mukana.

_Tarkan emäntä_. Taitavatpa sitte aikoa tavallista suurempia käräjiä pitää.

_Haatajan emäntä_. Kaikkia tutkia ja tuomita, — siltä näyttää.

_Tarkan emäntä_. Ja kun ei todellakin lopulta kävisi hullusti.

_Haatajan emäntä_. Nyrhin ainakin.

_Tarkan emäntä_. Ehkäpä muittenkin, jotka Multialassa mukana olivat.

_Haatajan emäntä_. Pitipäs siihen joutuakin!

_Tarkan emäntä_. Totta toisen kerran! Voi tokisen!

_Haatajan emäntä_. Hsss! Tuossapa tulevatkin! (Vetäytyvät peremmälle muun kansan joukkoon, joka paljastaa päänsä.)

Fincke ja Horn (tulevat, tervehtien pään nyökkäyksellä, seurueineen, palvelijoineen, jotka kuljettavat koiria y.m. metsästykseen kuuluvia esineitä ja ammuttua riistaa).

_Fincke_. Päivää! — No, meillä on ollut hyvä onni metsässä tänään, Arpiainen.

_Arpiainen_. Siitä olen hyvin onnellinen ja iloinen minäkin, herra käskynhaltija.;

_Fincke_. Ja nyt me toivomme, että asiamme, jonka vuoksi tänne varsinaisesti olemme tulleetkin, on antava yhtä hyvän tuloksen.

_Arpiainen_. Sitä samaa uskallan minäkin toivoa, her...

_Horn_ (lyöden Arpiaista olkapäälle). Ja minä, ja luultavasti kaikki muutkin.

_Fincke_. Mitä siis kuuluu? Onko toivomme toteutuva, vai?

_Arpiainen_. Minä luulen, että siellä on kohta kaikki valmista. Muorini on kyllä koettanut parastaan. Rohkenen uskoa, ett'ei hänen taitonsa tälläkään kertaa petä.

_Fincke_ (nauraen). Jah-hah-hah-hah!

_Horn_ (samoin). Se on kyllä erittäin hyvä asia sekin...

_Fincke_. Mutta sinä et ymmärtänyt minua ihan oikein, Aatami kulta. Minä tarkoitin, että näen täällä vasta näin vähäsen kansaa, jolle meillä on kuninkaan tuomiset annettavat.

_Arpiainen_. Aivan oikein. Kyllä minä ymmärrän täydellisesti.

_Horn_. Sillä eipä suinkaan se ole tarkoitus, että meidän pitää täällä kansaa odottaa, sen sijaan, että sen pitäisi odottaa meitä?

_Arpiainen_. Jumala varjelkoon! Eipä suinkaan. Minä kyllä olen antanut kapulan ajoissa kiertää, mutta eipä ne saak...! (Muutamia miehiä tulee portista pihaan. Tulijoille): Missä te, saakelin siat, viivyttelette?! (Finckelle.) Se on niin hävyttömän hidasta, tämä kansa, niinkuin kyllä tiedätte, herra käskynhaltija. Mutta kyllä he nyt tulevat siinä paikassa, kun kuulivat jahtitorvienkin törähdykset ja kuulivat ja näkivät, että...

_Fincke_. Hyvä on, hyvä on.

_Arpiainen_. Niitä on kyllä laumoittain tuolla pitkin mäkiä ja teitä.

_Horn_. Ehkäpä me nyt sitte ensiksi menemmekin katsomaan, mitä se muori siellä on aikaan saanut.

_Arpiainen_. Se on ihan oikein. — Kunnes tänne keräytyvät. Minä pyydän. Olkaa niin hyvä!

_Fincke_. Se muori onkin reima muija. Luulenpa, että voimme hänelle antaa kohta nimismiehen paikan. Hah-hah-hah!

_Horn_. Semmoisen hän kyllä kykenisi hoitamaan.

_Arpiainen_. Aivan oikein, aivan oikein. Tehkää niin hyvin. Minä kyllä sillä aikaa... Minä pidän huolen, että... (Saattaa rappusille Finckeä ja Hornia, jotka menevät sisään. Seurue ja palvelijat hajaantuvat mikä minnekin.) — Saatanan naudat! Eivät osaa ajoissa tulla. (Menee portille, josta huutaa:) Joutukaa, senkin tomppelit! Missä te kuhnailette?! (Kansaa tulee yhä lisää.) Tiedättehän, että kuninkaan edustajat jo ovat talossa. Odottaa saavat. Eilen illalla jo olisi teidän pitänyt tänne tulla. Ja vaikka koko yön tässä seisoa pitänyt! Ettekös sitä paitsi torvea kuulleet? Teille sitä puhallettiin, senkin ketun kynnet. Joutuin! Pian! Ja odottakaa nyt tässä siksi kuin tulevat ulos. Ette saa hievahtaa enää paikoiltanne! Elkääkä mökiskö! (Kansan joukossa huomataan Multiainen, Liukku, Remes, Kupia, Vainikainen, Tarkka ja Haataja.) Käykää, käykää pihaan! Ja joka ei pihaan sovi, jääköön aidan taakse kuuntelemaan. Ja kaikkien on tarkkaan kuunneltava ja toteltava. Se on kuninkaan käsky, joka teille ilmoitetaan. Tulkaa, tulkaa!

_Muuan ääni joukon takaa_. Johan tässä ollaan, kuin lampaat karsinassa.

_Arpiainen_. Häh? Kuka se siellä mökisee?

_Haataja_. Kuka lie vain pilan päin sanonut, että ollaan, kuin lampaat karsinassa.

_Arpiainen_. Lampaita olettekin, — oikeita pässinpäitä!

_Ääni eräältä taholta_. Mää—ää!

_Ääni toiselta taholta_. Mää—ää! (Naurua.)

_Arpiainen_ (äkäisesti kiljaisten). Suu kiinni, sanon minä, senkin määkijät! Siivolla pysykää taikka...

_Multiainen_ (rauhoittavasti). Hiljaa, hiljaa! Pysytään nyt siivolla! — (Arpiaiselle.) Ei sitä nyt kuitenkaan raavaitakaan olla, ett'ei edes ihmisiksi puhuakaan saa.

_Arpiainen_. No, näyttäkää sitte, että osaatte ihmisiksi käyttäytyäkin jo nyt ja varsinkin sitte, kun teille kuninkaan tahto ilmoitetaan.

_Multiainen_- Kuninkaanko tahto?

_Arpiainen_. Niin juuri.

_Multiainen_. Minkälainen se nyt on?

_Arpiainen_. No, sen saatte kohta kuulla. Johan sen sanoin. Elkää tuossa nyt joutavia udelko ja rähiskö, senkin — en tiedä enää miksi sanoisinkaan. (Menee vihaisena asuinrakennuksen portaille.)

(Naurua.)

_Vainikainen_. Vai siis kuninkaan tahtoa ovat tulleet ilmoittamaan.

_Kupia_. Niinkuin ei sitä jo tiedettäisi.

_Liukku_. Kun itse ollaan oltu kuninkaalta sitä kuulemassa.

_Remes_. Omia ne ovat vain tulleet täyttämään käskyjään.

_Tarkka_. Ja taskujaan. (Naurua.)

_Haataja_. Sen jo kyllä kaikesta huomaa.

_Multiainen_. Antaahan olla, niin saadaan kuulla. Niinhän tuo kuuluu linnankirjuri vakuuttaneen, että käskynhaltijalla muka on kuninkaan omakätinen kirje Lapveden kihlakunnan talonpojille.

_Haataja_. Maltetaanhan sitte. (Poistuvat peremmälle.)

(Nyrhi tulee portista, Riitta kintereillään.)

_Riitta_. Maunu, elä mene! Tule pois, tule!

_Nyrhi_. Enkä, sanon vielä kerran. Anna minun olla rauhassa!

_Riitta_. Sinut perii hukka, Maunu. Sinua vainotaan. Sanoinhan: Katrilta, Arpiaisen palvelijalta kuulin, että sinua on salaa tiedusteltu.

_Nyrhi_. Tiedustelkoot vain! Mitä se minua liikuttaa.

_Riitta_. Lähde nyt kuitenkin pois! Minä rukoilen: elä jää tänne! Minun tähteni, rakas Maunu!

_Nyrhi_. Se on sanottu kerran kaikkiaan: minun täytyy olla täällä — asiamme tähden.

_Riitta_. Ja sentähden nyt vielä uhraat minutkin?

_Nyrhi_. Jos täytyy nyt, niin teen senkin.

_Riitta_. Kas niin! Siinä sen nyt näen. Siinä sen nyt kuulin. Se on totta sittenkin, mitä olen kuullut kuiskailtavan ja minulle on suoraan silmiinkin sanottu. Sinä et rakasta minua. Tuskin olet koskaan oikein rakastanutkaan. Sen nyt tunnen selvään itsekin. Oman etusi tähden vain otit minut.

_Nyrhi_. Riitta! Loruja! Elä joutavilla taaskin kiusaa minua!

_Riitta_. Totta se on, totta. Sinä et minusta välitä. Minun kauttani tahdoit vain veljeni voittaa puolellesi ja hänen kanssaan sitte muutkin. Siinä se asia. Jos rakastaisit minua, et näin menettelisi, et näin kohtelisi minua.

_Nyrhi_. Kansan tähden, Riitta, anna jo olla ell'et muuten. Näetsen: silmillään kaikki meitä seuraavat.

_Riitta_. Kansan tähden taaskin! Kaikki vain muitten tähden! Ei mitään minun tähteni! Onnetonta, onnetonta minua!

_Arpiainen_ (portailta). Tulevat! Hiljaa!

_Nyrhi_. Mene, mene! Kuulithan: tulevat jo.

_Riitta_. Hyvä. Menen. Mutta muista, Maunu! Pelastaa tahdoin sinut, vaan sinä...

_Nyrhi_. Pidän kyllä huolta itsestäni. Tee sinä samoin! — Tuossa! — Mene! (Sysää Riitan portille.)

_Riitta_ (huo'aten). Ah! — — (Menee portista.)

_Nyrhi_ (sekaantuu kansan joukkoon).

Fincke, Horn ja Juh. N:poika tulevat portaille.)

_Fincke_. Tervehdimme teitä, hyvät suomalaiset! (Kansa vastaa, miehet paljastaen päänsä, mutisten tervehdystä.) — (Juh. N:pojalle.) Kuninkaan kirje! — (Kansalle.) Olemme saapuneet tänne kuninkaan käskystä. Kuninkaan käskyä noudattaen olemme teidät tänne kutsuttaneet. Kuningas on antanut armollisen kirjeen, jonka minä teille nyt luen. Te olette tehneet valituksen Hänen Majesteetillensa. Siihen on tämä kirje nyt Hänen Majesteettinsa vastaus. Luen siis sen ensin ja selitän sitte. Eikö niin?

_Ääniä joukosta_. Kuullaan. Kuullaan.

_Fincke_. Siis kuulkaa! (Lukee.) Wij Gustaff medt Gudz Nodhe Sverigis, Götis och Vendis & c. Konung Tilbjude edher vore undersoter Dannemaenn alle som byggie och boo uti Lapvesi haeredh i Wiborghs Laen woor gunsth tilföreende & c....

_Kansassa_ (on kohta alkanut kuisketta ja puhelua, joka puhkeaa pian kuuluviin sanoihin): Emme me ymmärrä. — Se on ruotsiksi. — Mitä siitä sitte lukeekaan.

_Fincke_. Mitä? — Mitä te sanotte? — Mitä te tahdotte? — Mitä te rähisette?

_Nyrhi_ (näkymättömänä kansan takana). Jos se olisi kuninkaalta, niin se olisi suomeksi kirjoitettu.

_Multiainen_ (astuu esille). Me pyytäisimme, että, koska emme ruotsia ymmärrä, kirje meille suoraan tulkittaisiin.

_Fincke_. Senhän jo lupasin. Tiettyhän on, että kuningas on kirjoittanut ruotsiksi. Se on valtakunnan kieli. Eikä kuningas suomea osaa. Mutta parasta onkin, että selitän teille suoraan tämän kirjeen sisällyksen. Naulautan siitä kuitenkin jäljennöksen tähän seinään, että, kuka haluaa, saa itse sen lukea.

_Ääniä joukosta_. No niin. Oikein.

_Fincke_. Siis: kuningas tässä sanoo, että muutamat teistä ovat valittaneet niistä veroista ja maksuista, jotka vouti Hänen Majesteettinsa ja Ruotsin kruunun puolesta vuosittain teiltä kantaa.

_Ääniä joukosta_. Valitettu on. Se on totta.

_Nyrhi_ (kuin äsken). Niitä on väärin kannettu.

_Fincke_ (pontevammin). Sitte kuningas sanoo, että te tahdotte sekaantua asioihin, joiden kanssa teillä ei ole mitään tekemistä, niinkuin teistä itsestänne parahiksi näkyy, ja ett'ette tahdo tyytyä siihen, mitä Hänen Majesteettinsa valtakunnan yhteiseksi hyväksi säätää ja tekee. (Epäselvää nurinata kansan joukossa.) Tätä kaikkea kuningas paheksuu. Ja Hänen Majesteettinsa ei suvaitse, että te oman mielenne mukaan toimitte hänen tahtoansa vastaan. (Kotvan yleinen äänettömyys.) - Niinpä tahdotte te omavaltaisesti poistaa kahdet käräjät, jotka Pertti Yrjänän poika, muka, on päällenne pannut, vaikka tässä kihlakunnassa jo aikoja ennen häntä on neljiä käräjiä pidetty. Sentähden ja koska ei ole syytä vähentää käräjiä, kuningas käskee, että vast'edeskin on neljiä käräjiä pidettävä. Ja se, joka uskaltaa tätä vastaan nousta, ei tule jäämään rankaisematta. (Miehet katselevat äänettöminä toisiaan.)

_Nyrhi_ (kovalla äänellä). Se on valetta kaikki!

_Fincke_. Kuka se siellä?... Kuka uskaltaa?...

_Horn_. Kuka huusi?

_Juh. N:poika_ (syöksyy alas portailta). Kuka se oli? Kuka se oli?

_Arpiainen_ (tunkeutuen kansan joukkoon). Sanokaa paikalla! Kuka huusi?

_Nyrhi_ (astuu esille). Minä.

_Juh. N:poika_. Kuka olet?

_Arpiainen_. Maunu Nyrhi, herra käskynhaltija.

_Fincke_. Vai sinä olet Maunu Pietarinpoika Nyrhi?

_Nyrhi_. Sama juuri.

_Fincke_. Ja vielä olet uskaltanut tulla tänne?

_Nyrhi_. Miksikä en uskaltaisi?

_Fincke_. Vieläpä tässä nytkin rohkenet nousta kuninkaan omia käskyjä vastaan?

_Nyrhi_. Minä rohkenen, sillä oikeus on puolellani! Se, mitä vast'ikään ilmoititte, sotii kuninkaan omia sanoja vastaan, jotka Hänen Majesteettinsa itse on meidän lähetystöllemme suvainnut lausua.

(Epäselvää murinata kansan joukossa.)

_Fincke_. Hiljaa! — Sen sinä valehtelet nyt, samoin kuin ennen olet omille maanmiehillesi valehdellut. Pettänyt heitä olet levittämällä heille vääriä tietoja asioista, joita kuninkaamme ei edes koskaan ole luvannutkaan.

_Nyrhi_. Miehet! Ketä uskotte enemmän: niitäkö, jotka itse ovat kuninkaan sanat kuulleet vai...?

_Fincke_. Tässä ovat kuninkaan sanat ja kirjoitettuina. Ken epäilee, saa ne itse lukea tästä kirjeestä. Ja tästä saatte kaikki myöskin nähdä, että kuninkaan tiedossa on Maunu Nyrhin menettely voutia kohtaan Multiaisen talossa. Vai eikö sekään ole totta? Mitä? (Kaikki ovat vaiti.) Olette vaiti? Te tiedätte, että se on totta. No, niin! Jo siitä yksistään olisi Nyrhi ollut rangaistava, sanoo tässä kuningas, mutta jalomielisyydessään on hän luottanut, ett'ette enää anna hänen eikä muittenkaan samallaisten yllyttäjäin houkutella itseänne. Ja kuningas toivoo teidän itsenne myötävaikuttavan, että he saavat ansaitun rangaistuksensa- — Siinä on lyhyesti armollisen kuninkaanne kirjeen sisällys. Teihin siis, teidän apuunne, hyvät suomalaiset, luottaa nyt kuningas. Ja nyt, kun asian oikean laidan tunnette, niin tiedätte, mitä teidän on tehtävä. Näyttäkää siis, oletteko kuninkaan ja oikeuden, vai Nyrhin ja vääryyden puolella? (Kansa on vaiti.) Te ette tiedä? Minua kovin kummastuttaa se. No, hyvä! Annamme teille hetken ajattelemisaikaa: seuraatteko kuninkaan käskyä vai kavaltajan kiihotusta? Mutta muistakaa, mitä kuningas sanoi: se, joka uskaltaa hänen käskyään vastaan nousta, ei tule jäämään rankaisematta!

(Fincke ja Horn seurueineen poistuvat sisään.)

_Nyrhi_ (jää yksin etualalle mietteisiinsä seisomaan, muitten hiljaa neuvotellessa keskenään).

_Multiainen_ (tulee Nyrhin luo). No, Maunu, mitäs sanot nyt?

_Nyrhi_. Asiamme ei saa kesken jäädä, — se päätös pysyy. Vääryyttä on meille tehty ja tehdään vieläkin. Sitä vastaan taistelemme ja on meidän taisteltava loppuun.

_Multiainen_. Itse tiedät: vääryydellä on taisteltu. Itse näet nyt: vääryydellä ei vääryyttä voita. Ja "ken miekkaan rupee, se miekkaan lankee".

_Nyrhi_. Mutta vääryys ei kukistu, ell'emme itse sitä kukista. Kansa sitä kärsii ja kansa on puolellamme.

_Multiainen_. Kansa on aina oikeuden puolella. Ja se on kuullut nyt, ett'ei oikeutta ole oikeudella tavoiteltu. (Kansassa on alkanut puhelu käydä yhä äänekkäämmäksi.)

_Nyrhi_. Ai'ot siis peräytyä, Inko? Ja ehkä saada siihen kaikki muutkin?

_Multiainen_. Kehoitan sinua, Maunu, ajoissa tilaamme harkitsemaan! Parasta sovittaa entiset teot.

_Nyrhi_. Raukka en ole tähän saakka ollut enkä raukka tahdo olla vastakaan.

_Multiainen_. No, jos itse turmioon syöksyt, elä muita siihen mukanasi vedä!

_Nyrhi_. Turmiosta juuri tahdon pelastaa muut, orjuudesta ja väkivallasta kansalaiseni.

_Multiainen_. Väkivallalla et sitä tehdä voi.

_Nyrhi_. Tiemme erkanevat siis tässä?

_Multiainen_. Vaarallista tietä kuljet, pohjattoman kuilun parrasta. Sinua en voi seurata enää. (Syrjäytyy.)

_Nyrhi_ Hyvä. Yksin siis tahdon taistella asiani hyväksi. Ja sen puolesta menen vaikka kuolemaan. (Kansan puoleen.) Miehet! Vieläkö epäröitte? Tiedättehän hyvin, kenen puolella teidän on oltava? Niinkuin tähän saakka tahdomme edeskinpäin oikeuksiamme puolustaa vääryyttä vastaan. Eikö niin? Eikö niin?

_1:nen mies_. Hän on valehdellut meille.

_2:nen mies_. Nyrhi on pettänyt meitä.

_3:s mies_. Nyt vain veroja lisätään entistä enemmän.

_4:s mies_. Onnettomuuteen olet meitä johtanut, Nyrhi, valheellasi.

_Nyrhi_. Onnettomuuteen joudutte kaikki, ell'ette minua seuraa. Sillä minä olen totta puhunut. Ja Fincke valehtelee. Tuo ei ole kuninkaan kirje. Vai uskotteko te, mitä hän siinä selitteli? Niin se on tehty, ett'ei vain totuudesta selkoa saataisi. Vaan me, teidän omat miehenne, olemme itse kuninkaan luona olleet ja tiedämme, miten asia on. Vääryydet, jotka olemme kärsineet, olemme kuninkaalle selittäneet. Ja kuningas, sen tiedätte, ei mitään vääryyttä siedä. Mutta te! Tahdotteko te nyt siis vieläkin herrojen ja vääryyden ikeen alla orjina huo'ata ja raataa?

_5:s mies_. Ketä tässä lopulta uskoo?

_6:s mies_. Omia miehiään, tietysti.

_1:nen mies_. Elä toimita siinä!

_2:nen mies_. Nyrhi saa yksin vastata petoksestaan.

_3:s mies_. Ottakaa kiinni Nyrhi! Viekää pois hänet!

_4:s mies_. Viedään Fincken luo. Meiltä hän on kerännyt rahoja omiin tarpeisiinsa ja pettänyt meitä. Puhdistaukoon nyt teoistaan.

_5:s mies_. Muuten meidän kaikkien käy hullusti.

(Yleinen melu. Osa tahtoo ottaa Nyrhin kiinni, toinen hänet vapauttaa.)