Part 4

_Riitta_ (juoksee portin kautta pihaan). Miehet, miehet! Huoveja tulee joka taholta. Kohta on koko talo saarroksissa. (Meteli asettuu ja kaikki ovat ymmällä, tietämättä mitä tehdä.)

_Nyrhi_. Kiitos, Riitta! Tulit oikeaan aikaan. — Ja nyt, kansa, ylös! Huoveja ja herroja vastaan! Kaikki olette satimessa, ell'ette itseänne puolustamaan käy.

_Multiainen_. Ei, miehet! Ei kättäkään ylös! Se on minun neuvoni. Jos hievahdatte, olette kaikki hukassa.

_Nyrhi_. Kurjasti oman kansasi petät, Inko.

_Multiainen_. Oman kansani vain pelastaa tahdon.

(Fincke ja Horn seurueineen palaavat rappusille. Asunnon ympärillä alkaa näkyä huoveja.)

_Riitta_ (Multiaiselle). Inko, pelasta sinä Maunu! Pelasta meidät kaikki! Minun tähteni, Inko.

_Multiainen_. Tahdon vastata teoistani ja sen seurauksista. Ennen muutamain syyllisten uhri, kuin että syyttömät joutuvat hukkaan.

_Riitta_. Uhri? Mitä sanot? Mitä aiot tehdä?

_Multiainen_. Mene, sisko, mene!

_Riitta_. Sinäkin! Inko! (Sekaantuu joukkoon.)

_Multiainen_ (Nyrhille). Ja nyt puhun minä.

_Fincke_. Hyvät suomalaiset! Onko vastauksenne valmis? Toivon niin olevan. Enkä nyt epäile, että se on semmoinen, kuin miksi kuningas sen tahtoo. Muutoin, niinkuin näette...

_Multiainen_. Herra käskynhaltija!

_Fincke_. Vieläkö kukaan...?

_Ääniä joukosta_. Multiainen, Multiainen vastaa.

_Multiainen_. Me olemme vääryyttä kärsineet. Sen kuorma on tullut meille liika raskaaksi. Useampia, kuin kaksia käräjiä, emme tahdo. Sitä vääryyttä vastaan on noustu. Ja me olemme tässä kansaa johdattaneet, Nyrhi ja minä.

_Nyrhi_ (innostuneena). Oikein, oikein. Ja niin on kansan, niin on kuninkaan tahto.

_Fincke_. Olette kuulleet, että niin ei ole kuninkaan tahto. Siksi kuninkaan nimessä vangitsen sekä Nyrhin että Multiaisen (hänen viittauksestaan syöksyvät Arpiainen, Juh. N:poika ja joukko huoveja vangitsemaan Nyrhiä ja Muitiaista) — kapinoitsijoina kuningasta ja valtakuntaa vastaan. Ja samoin menetellään jokaikisen kanssa, joka vain uskaltaa heihin liittyä. — (Kaikki ovat vaiti.)

_Nyrhi_. Miehet! Te vaikenette? Eikö yksikään teistä uskalla puolustaa meitä? Vääryyttä siis kannatatte tekin?

_Fincke_. Pois heidät viekää, huovit, pois!

_Nyrhi_. Vääryyttä meille nytkin tehdään. Kuin uhrilampaita näin meitä teurastettaviksi viedään. Katsokaa!

_Fincke_. Tutkimatta ei heitä rangaista. Heti aletaan käräjät. Ja lautakunta langettakoon tuomion Nyrhin ja Multiaisen teoista.

_Nyrhi_. Ei tee eikä saa sitä tehdä lautakunta.

_Fincke_. Huovit! Aittaan heidät teljetkää! Tarkkaan vartioikaa! Ja kansa hajoittakaa! Kenelläkään ei ole täällä enää mitään tekemistä. Menkää kotianne kaikki! (Huovit tunkevat kansaa pois pihasta ja aikovat viedä Nyrhin ja Multiaisen perälle.)

_Riitta_ (ilmestyy kalpeana rakennuksen päähän etualalle haparoiden käsillään pitkin seinäviertä pystyssä pysyäkseen; tukehtuvalla äänellä). Mieheni! — — Veljeni! — —

_Nyrhi_. Riitta! Sinun on jatkettava nyt!

(Nyrhi ja Multiainen viedään pois perälle. Riitta jää kuin kauhusta kangistuneena tuijottamaan heidän jälkeensä. Kun piha on tyhjä, poistuvat Fincke ja Horn seurueineen sisään.)

Esirippu.

Neljäs näytös. I kuvaelma.

Fincken asuinhuone Arpiaisen talossa Lapvedellä: oikealla ja perällä yksi ikkuna keskellä kummassakin seinässä; vasemmalla kaksi ovea, joiden välissä uuni. Nahkasohva ja pöytä oikealla olevan ikkunan edessä. Seinillä hirven ja peuran sarvia, pyssyjä y.m. metsästyskaluja. Nurkassa, perällä, kasa kaikellaisia nahkoja.

_Horn_ (loikoo sohvalla). Kun tässä vielä ajattelen tuota tapausta, niin en voi kylliksi kummastella sitä.

_Fincke_ (kävellen edestakaisin huoneessa). Se kävi todellakin paremmin, kuin koskaan saatoimme aavistaakaan.

_Horn_. Semmoinen omituinen, äkillinen, ihan odottamaton käänne.

_Fincke_. Kansa on aina huikentelevainen. Se häilyy, kuin ruoko virrassa.

_Horn_. Näköjään oli se sittenkin liian vähän valmistettu. Ei ollut kypsynyt vielä Nyrhin yritykseen.

_Fincke_. Olen todellakin pahoillani, että huovit tulivat kovin aikaiseen. Kansa olisi mahdollisesti itse tuominnut Nyrhin ja omin käsin pannut täytäntöönkin tuomionsa.

_Horn_. Silloin olisimme me päässeet siinä jutussa toisellaisilla käräjillä.

_Fincke_. Emmekä ehkä olisi saaneet toista syyllistä lisäksi. — Vaan joka tapauksessa teki huovien tulo valtavan vaikutuksen.

_Horn_. Kansa oli kuin naulattu paikalleen. Eikä kukaan enää uskaltanut hiiskua sanaakaan syyllisten puolustukseksi.

_Fincke_. Se oli kansan tuomio sekin omista miehistään. Ja oman erehdyksensä tunnustamista.

_Juh. N:poika_ (tulee perimäisestä ovesta). Pyydän saada ilmoittaa, että täällä on muuan talokas, jolla on myötävänä harvinaisen kaunis ketunnahka.

_Fincke_. Tulkoon sisään!

_Juh. N:poika_ (ovelta). Vainikainen saa tulla.

_Vainikainen_ (tulee, syvään kumartaen oven suussa, ketunnahka kädessä).

_Juh. N:poika_ (puolikovaan Hornille). Tämä on sama mies, joka on tunnettu esiintymisestään Multiaisen talossa. (Poistuu.)

_Horn_. Vai niin? Nahkaa kauppaat?

_Vainikainen_. Niin, armolliset herrat. Luulen, että tämä kelpaisi vaikka kuningasta varten lunastaa.

_Horn_ (puolikovaan Finckelle). Onpas tämä kaunis.

_Fincke_ (samoin Hornille). Varsin harvinainen.

_Horn_ (samoin). Ehkä minä teen kaupan, vai?

_Fincke_. Niin. En minä tässä tämmöisiä jouda. Katselehan, tokko tuo on sen arvoinen, että kannattaa ottaa. (Menee etumaisesta ovesta.)

_Horn_. Kas, onpas tuossa kuitenkin vika; eikä niinkään vähäinen. Ei ole karva tasainen.

_Vainikainen_. Eipä juuri voi moittia. Harvoin se sen parempi sattuu. Vaan eihän se aina kasva karva yhtä tasaiseksi Jumalankaan käsissä. Se on totta.

_Horn_. Niinpä niin. Senpä tautta ei sitte voi suurta hintaakaan pyytää. Mitäs tästä siis tahdot?

_Vainikainen_. Kah, tietäähän sen hinnan herra laamanni sanomattakin.

_Horn_. Vainikainenhan on nimesi? Hannu Paavalinpoika?

_Vainikainen_. Aivan niin.

_Horn_. Tiedän kyllä. Et ole hyvissä kirjoissa. Käräjissä on minkä mitäkin vastattavana sinulla.

_Vainikainen_. Kyllähän tuota vähän on. Vaan eipä se ole oikein minunkaan syyni.

_Horn_. Kenenkäs sitte?

_Vainikainen_. Ajat ovat sattuneet huonot ja...

_Horn_. Eipä ole vain ajoissa, vaan itsessäsikin on vikaa. Villiytyneet olette kaikki. Yllytykseen, vastarintaan valmiit olette osaa ottamaan.

_Vainikainen_. Eihän sitä aina tiedä mikä on oikein, mikä väärin, herra laamanni. Voihan sitä ihminen erehtyä. Kompastuuhan hevonenkin neljältä jalalta, saatikka sitte ihminen kahdelta.

_Horn_. No, hyvä on. Jos näin tekojasi kadut, niin — otetaan se huomioon. (Viskaa nahan nurkkaan muun nahkakasan päälle.) Maksun saat sitte.

_Vainikainen_. Se on tavattoman kallis nahka. En minä sitä ilmaiseksi voi.

_Horn_. Minä sanoin: maksun saat sitte. Mene!

_Vainikainen_. Saanko edes rauhassa olla? Ett'en tarvitse enää...?

_Horn_. Minkä laki säätää, — se on joka tapauksessa suoritettava. (Menee ja aukaisee etumaisen oven.) Ole niin hyvä!

_Fincke_ (tulee). Eikö mies ole tyytyväinen, vai?

_Vainikainen_. Ky... kyllähän minä.

_Horn_. Saat mennä, sanoin minä. Kuulitkos?!

_Vainikainen_ (menee alla päin). Täytyy kai... Hyvästi sitte.

_Fincke_. Ylimalkaan metsästyksemme täällä luonnistuu hyvänlaisesti.

_Horn_. Niin että voimme kuninkaallemmekin lähettää oivallisen lahjan.

_Fincke_. Toivokaamme vielä, että voimme lähettää hänelle myöskin ilahuttavan kertomuksen asian onnellisesta päättymisestä.

_Horn_. Siinäpä tuskin enää lienee epäilemisen varaa.

_Juh. N:poika_ (tulee perimäisestä ovesta). Herra käskynhaltija! Vangitun Maunu Nyrhin vaimo pyytää saada puhutella teitä.

_Fincke_. Nyt? Näin käräjäistuntomme lomahetkellä?

_Juh. N:poika_. Ja kahden kesken, on hänen pyyntönsä.

_Fincke_. No, tulkoon sitte!

_Juh. N:poika_ (poistuu).

_Horn_. Jätän siis teidät kahden.

_Fincke_. Keskustelumme ei kestäne kauan. Ja sitte heti käräjätupaan.

_Horn_ (menee etumaisesta ovesta).

_Riitta_ (tulee perimäisestä ovesta).

_Fincke_. (Itsekseen.) Mikä ihana olento! (Riitalle.) Te olette?

_Riitta_. Riitta Nyrhi.

_Fincke_. Kuuluisan Nyrhin kuulu vaimo?!

_Riitta_ Onnettoman onneton vaimo!

_Fincke_. Säälin teitä, Riitta, todellakin.

_Riitta_. Monin verroin säälittävä olen. Monin verroin, herra käskynhaltija.

_Fincke_. Mitä tarkoitatte sillä?

_Riitta_. Onneton Inko Multiainen on minun, poloisen, veli.

_Fincke_. Myönnän. Kovaonninen olette todellakin.

_Riitta_. Eikä sillä hyvä.

_Fincke_. No?

_Riitta_. Onnettomuuksien onnettomuus on vanhaa äiti-raukkaanikin kohdannut.

_Fincke_. Ja mikä? Millä lailla?

_Riitta_. Järjen kipinä on emoltani sammunut. Kaikkia kovia iskuja, jotka meitä kohdanneet ovat, ei hän kestää jaksanut.

_Fincke_. Jumalan rangaistus on ollut kova

_Riitta_. Ja minun on kannettava, minun, tätä onnettomuuksien musertavaa taakkaa.

_Fincke_. Olkoon taivas teille armollinen ja suokoon voimia edelleenkin sitä murtumatta kantamaan.

_Riitta_. Sirpaleiksi on jo minunkin sydämeni murtunut, herra käskynhaltija. Voimani uupuvat, ehtyvät loppuun aivan. Turhaan olen taivaalta armoa anonut. Teihin turvaudun nyt.

_Fincke_. Liiaksi annatte mielenne masentua, Riitta. Jos elämän vuolas virta yhden teiltä riistää, se taas ajan tullen toisen tuopi sijaan. Nuorena, kukkeana kyllä tämän myrskyn voitatte vielä. Ja itse iloiten elää voitte kauan uudelle suvulle.

_Riitta_. Sukua muuta ei minulla ole mitään.

_Fincke_. Kuinka?

_Riitta_. Yksin, yksin olen aivan nyt, kun mieheni ja veljeni olette vangituttaneet ja äitini, järjen puutteessa, on tälle maailmalle vieras.

_Fincke_. Eikö siis jälkeläisiäkään teillä yhtään ole?

_Riitta_. Vasta neljä kuukautta olen miehelässä ollut ja nyt on minulta kaikki mennyt, kaikki riistetty, kaikki. Sukuni ainoa olen.

_Fincke_. Olette siis miehenne ja veljenne talojen ainoa perillinenkin?

_Riitta_. Niin. Kuorma kuorman päällä. Eikä tukea ei turvaa mitään.

_Fincke_. Varakashan näin ollen olette. Eikä sitte hätää eikä puutetta tule teillä olemaan.

_Riitta_. Eikö hätää, eikö puutetta?! Hädässäni jo olen luoksenne tullut ja kaikki minulta puuttuu, kun omaiseni ovat minulta riistetyt. Ilman heitä kaikki muu ei ole mitään, ilman heitä ei elämä elämän arvoinen ole. Oi, antakaa, antakaa minulle se takaisin.

_Fincke_. Itse tiedätte, mitä on tapahtunut. Mitä minä olen tehnyt, se minun on täytynyt tehdä.

_Riitta_. Mutta te voitte olla armahtavainen. Te voitte olla lempeä, voitte lieventää, voitte antaa anteeksi. Te voitte palauttaa rauhan, riemun ja tyytyväisyyden minulle ja meille kaikille. Te voitte poistaa vääryyden ja kuohuneet mielet tyynnyttää. Te voitte viedä oikeuden voittoon ja voittaa sillä kaikkien rakkauden. Oi, mikä onni silloin! Minä rukoilen teitä, herra käskynhaltija, tehkää, tehkää se! Olkaa armollinen! Olkaa armollinen!

_Fincke_. Mahdottomia pyydätte minulta. Minun vallassani ei ole vangittuja tuomita eikä vapauttaa.

_Riitta_. Tehän heidät olette vanginneet, te voitte heille myös vapauden lahjoittaa.

_Fincke_. Syyttöminä heitä ei ole vangittu, vaan raskaasta rikoksesta. Ja ajoissa eivät he varoituksia kuunnelleet.

_Riitta_. Rikokseen on heidät vääryys johtanut, herra käskynhaltija, ilmeinen vääryys.

_Fincke_. Asia on oikeuden tutkittavana ja se langettaa rikoksellisista tuomion lain mukaan. Minä en voi syytettyjen hyväksi mitään tehdä. (Menee nahkakasan luo, ottaa käteensä Vainikaisen tuoman nahan, katselee sitä välinpitämättömästi ja heittää taas takaisin.)

_Riitta_. Ettekö mitään?

_Fincke_. En.

_Riitta_. Hengiltäkö heidät...?

_Fincke_. Luultavasti.

_Riitta_. Olenko siis turhaan rukoillut? Ettekö minun onnettoman tähden voi mitään tehdä, ette ikinä mitään? Minä tiedän: minulla ei ole mitään, olen tullut aivan tyhjin käsin. Mutta sydämeni, sydämeni käski minun näin tulla luoksenne. Sanoittehan säälivänne minua. Ettekö siis edes säälistäkään minua kohtaan voi mitään tehdä minun tähteni, minun hyväkseni?

_Fincke_. Riitta! Sydämetön en ole minäkään. Kova kohtalonne surettaa minua suuresti. Te olette turvautunut minuun. Hyvä! Minkä voin, sen tahdon tehdä teidän hyväksenne.

_Riitta_. Mitä kuulen?! Voi, kiitos, kiitos tuhansin kerroin! (Tarttuu Fincken käteen ja polvistuen painaa sitä huulilleen.)

_Fincke_. Nouskaa, Riitta, nouskaa! (Nostaa Riitan ylös, vaan pitää edelleen häntä kädestä.)

_Riitta_. Voin siis toivoa, — luottaa teidän jalomielisyyteenne?

_Fincke_. Sanoittehan, että muita perillisiä ei ole, kuin te? Eikö niin?

_Riitta_. Niin, niin. Muita ei meitä ole, kuin mieheni, veljeni ja minä.

_Fincke_. Niinkuin jo sanoin: syyllisten kohtalolle minä en mahda mitään. Mutta teidän, Riitta, teidän ei kuitenkaan tarvitse yksin jäädä.

_Riitta_. Mitä tarkoitatte? En ymmärrä.

_Fincke_. Minä tahdon pitää huolta teistä.

_Riitta_. Minusta?

_Fincke_. Kuulkaa! Olette vielä niin nuori, kaunis ja kiehtova. Elämä pitkä, tyyni ja ihana voi vielä edessänne olla nyt kohisevain onnettomuuden myrskyjen jälkeen. Ja sen elämän tahdon minä teille valmistaa.

_Riitta_ (peräytyen Finckestä). Te? Millä lailla?

_Fincke_. Muutatte pois täältä. Tulette asumaan Savonlinnaan, (vetää Riittaa puoleensa) — likemmä minua, Riitta. Ja sydämmeni hellän huolen uhraan teille... sinulle, Riitta.

_Riitta_. Te unhotatte, herra käskynhaltija... (Sysää Fincken luotaan.)

_Fincke_. Sysäätkö siis luotasi avun, jonka sinulle tarjoan, käden, jonka hädässäsi sinulle ojennan?

_Riitta_. Te unhotatte, että olen tullut luoksenne armoa anomaan miehelleni, jota rakastan, ja...

_Fincke_. Rakastat?

_Riitta_. Niinkuin vain naisen sydän, nuoren vaimon sydän rakastaa voi, — yli kaiken maailmassa.

_Fincke_. Semmoista rakkautta miehesi ei ansainnut ole.

_Riitta_. Miehenikö?

_Fincke_. Hän, joka tämmöiseen tekoon on ryhtynyt ja sinut unhottanut.

_Riitta_. Unhottanut?!

_Fincke_. Se on varma. Jos hän koskaan on edes sinua rakastanutkaan!

_Riitta_ (itsekseen). Tuo salainen, kalvava aatos! Kuulenko sen jälleen?!

_Fincke_. Niin, Riitta! Joka sinua rakastaa, se tahtoo elää sinun tähtesi. Vaan sitä hän ei ole tahtonut. Ja kuitenkin sinun tähtesi vain hänen olisi pitänyt ja ansainnut elää.

_Riitta_. Onneton! Onneton!

_Fincke_. Niinkuin näet: turha on surusi! Turhaan häntä pelastaa koetat! Ota vastaan apu, jonka sinulle tarjoan! Se on ainoa, mitä hyväksesi tehdä voin. Ajattele elämääsi, Riitta! Elä anna sen sammua kukkeassa nuoruudessasi!

_Riitta_ (intohimoisesti). En koskaan, en. Ennen kuolenkin.

_Fincke_. Kuinka tahdot. Olet siis valinnut?

_Riitta_. Ja te voitte uskoa, että minä tuohon tarjoamaanne apuun suostuisin?! Tuohon häpeälliseen, kurjaan esitykseenne?! Hah-haa!

_Fincke_. No. Sinä turvauduit minuun. Ja minä olen tahtonut tehdä hyväksesi, minkä voin. Olen tarjonnut sinulle elämisen mahdollisuuden. Siitä et huolinut. Vaan tiedä sitte, että sinunkin elämäsi on minun käsissäni nyt.

_Riitta_. Minunkin?

_Fincke_. Sillä kruunun omaksi talonne joutuvat, kun tuomio on langennut. Ja mitä on elämäsi silloin?

_Riitta_. Uhkaus tuo ei peloita minua. Ennen omaisteni kanssa kuolemaan menen, kun heitä en pelastaa voi. Parempi kunnialla kuoleminen, kuin viheliäisyydessä elämä.

_Fincke_. Mieletön olet, nainen.

_Riitta_. Enkä. Minä kyllä tarjouksenne tajuan. Apunne alta, rakkautenne ra'oista, lempeytenne lomista pilkistää vain katala kavaluus minua vastaan. Kylmä kuin teräs on katseenne ja väkivalta sydämmessänne kunniasijalla istuu. Sääliä, lempeä siinä ei hituistakaan ole. Niitten varjossa vain minun ja meidän kaikkien omaisuuden omistajiksi pyritte. Niin. Juuri sitä te tavoittelette, ette muuta.

_Fincke_. Riitta! Mitä tarkoitat?!

_Riitta_. Sitä juuri, mitä julki sanonkin.

_Fincke_. Ja sinä uskallat?!

_Riitta_. Uskallan ja tahdon nyt sanoa sen, mitä kaikki tietävät. Tahdon puhua teille suuni puhtaaksi. — Niin, tämä ei ole ensimäinen kerta, jolloin juonillanne talonpoikain omaisuutta itsellenne omistatte. Verotiloja rälssitiloiksi muuttamalla ryöstätte te...

_Fincke_ (tarttuen Riitan käsivarteen). Vaiti! Ei sanaakaan enää taikka heitän sinut pellolle!

_Riitta_. Heittäkää, niin saan tämänkin kurjan yrityksenne kaikille kertoa.

_Fincke_. llmeneepä sinussakin jo sukusi ilvesluonto. Et näy miestäsi huonompi olevan.

_Riitta_. Enkä tahdokaan olla. Sillä tiedän nyt, mitä minun tehtävä on.

_Fincke_. Sen näen. Tahdot miehesi ja veljesi kanssa tuomittavaksi joutua.

_Riitta_. En sitäkään uhkaustanne enää kammo. Enkä armoa enää heidän puolestansa rukoile. Minä vaadin teiltä heidän vapauttamistaan. Ja ell'ette te vapauta heitä, niin...

_Fincke_. Hullu! Raivoat! Et tiedä mitä puhutkaan nyt!

_Riitta_. Ha-ha-ha-ha-ha! Sen tiedän kyllä.

_Fincke_. Malta mielesi, Riitta! Uhkauksesi tää on vaarallinen. Yhden kerran varomattoman sanasi annan anteeksi, vaan toiste sitä en enää tee.

_Riitta_. Anteeksi antoa minä en teiltä tarvitse enkä puolestani teille koskaan anteeksi anna, te kirottu konna!

_Fincke_ (tarttuen jälleen Riittaa käsiranteeseen). Mitä sanot? Häpäiset kuninkaan käskynhaltijata! Polvilesi! Pyydä anteeksi! Paikalla! Taikka annan vangita sinut heti.

_Riitta_. Päästäkää! Pois! Minä en ole mitään rikosta tehnyt! Irti! (Riuhtaisekse irti.) Vaan saattepa nähdä kohta! (Juoksee pois perimäisestä ovesta.)

_Fincke_ (juoksee ensin Riitan jälkeen ovelle, vaan pysähtyy, miettii kotvasen ja menee sitte etumaiselle ovelle, jonka työntää auki.) Henrik, tule!

_Horn_ (tulee). No? Keskustelunne tuli pitemmäksi ja... ja... tulisemmaksi, kuin luulitkaan.

_Fincke_. Tuo naikkonen ei ole niinkään vaaraton, näen mä. Miehensä intohimo näkyy häneenkin tarttuneen.

_Horn_. Tuliko mitään ilmi, vai?

_Fincke_. Naiset ovat mitä oikullisimpia aina. Hän voi jatkaa miehensä ja veljensä kiihotusta. Ell'ei pahempaakin tee.

_Horn_. Sitte on parasta, että ajoissa koetetaan saada Nyrhin ja Multiaisen asia ratkaistuksi.

_Fincke_. Se on minunkin mielipiteeni.

_Juh. N:poika_ (syöksyy hengästyneenä perimäisestä ovesta sisään). Herra käskynhaltija!

_Fincke_. Mikä on?

_Juh. N:poika_. Ikävä tieto...

_Fincke_ ja _Horn_. No? Puhu! Pian!

_Juh. N:poika_. Juuri sain kuulla, että tänne on tulossa joukottain talonpoikia Jääskestä, Savosta ja Hämeestäkin.

_Fincke_. Se tieto on todellakin ikävä ja tuli pahaan aikaan.

_Horn_. Näköjään on Nyrhin yllytyksen siemenet tuuli sinnekin kantanut.

_Fincke_, Epäilemättä ovat kuulleet meidän olevan täällä.

_Horn_. Ja mitä täällä on tapahtunut.

_Fincke_ Ja nyt tulevat liittymään liikkeesen.

_Horn_. Ja ehkä koettavat vapauttaa vangitut.

_Fincke_ (Juh. N:pojalle). Sotaväki on kaikki koottava tänne. Sen on tarvittaissa oltava valmis. Mutta kaikki on tapahtuva niin huomaamatta, kuin suinkin. Tästä ja noitten muitten tulosta ei saa kukaan tietää mitään.

_Juh. N:poika_. Hyvä, herra käskynhaltija.

_Fincke_. Lisämääräykset annan toiste.

_Juh. N:poika_ (poistuu Fincken viittauksesta).

_Horn_. Asema käy todellakin vaaralliseksi.

_Fincke_. Nyrhin ja Multiaisen kohtalo on ratkaistava viipymättä.

_Horn_. Mennään siis heti lakitupaan.

_Fincke_. Silmänräpäyksessä. Ja nyt on asia ratkaistava niin, että kansa saa nähdä, mikä kuninkaan tahto on. - Että se sen saa nähdä, siitä vastaan minä.

Esirippu.

II kuvaelma.

Lakitupa: perällä ovi, oikeassa ja vasemmassa seinässä kummassakin yksi ikkuna. Pitkä pöytä, lavitsoja ja penkkejä.

(Lautamiehiä, joita kaikkiaan on oleva 24, tulee toinen toisensa perästä sisään.)

_Liukku_. Tänne sitä nyt keräydytään taas.

_Remes_. Ja tuomiota langettamaan.

_Muuan lautamies_. Ei ole minun elinaikaani vielä näin vaikeata ratkaisua sattunut.

_Toinen lautamies_. Oikein on pakahtua sydän.

_Liukku_. Omat ovat miehemme.

_Remes_. Ja oma on asiammekin. Siitä ei pääse mihinkään. Sillä puolella on sydämemme ollut. (Juhlallinen äänettömyys kotvan ajan.)

_Liukku_. Eikä lopulta omatunto tiedä, mikä on oikein, mikä väärin.

_Remes_. Ja ajatus päässä pysähtyy, — päivä pimenee. (Miehet miettivät taaskin.)

_Kolmas lautamies_. Kunpa edes opastajata olisi.

_Neljäs lautamies_. Ymmällä kun kaikki ollaan.

_Viides lautamies_. Eikä Jumalakaan ilmesty.

_Kupia_ (rientää kiireesti sisään). Miehet! Ystävät! Kuulkaahan, mitä kerron! (Kaikki ryhmittyvät Kupian ympärille.)

_Liukku_. Mitäs nyt on tekeillä?

_Kupia_. Huomatkaa asia ja pankaa mieleenne, muille hiiskumatta!

_Remes_. Luottomiehiähän ollaan.

_Kupia_. Sattumalta sain kuulla tämän. Käskynhaltijan tietoon on tullut, että tänne saapuu joukottain meidän miehiä kaikilta ilman suunnilta.

_Liukku_. Avuksi muille?!

_Kupia_. Jääskestä, Savosta ja Hämeestä.

_Remes_. Kuulleet, näköjään, ovat, miten meidän täällä on käynyt.

_Kupia_. Ja tästä on levottomuus suuri tuolla herrojen puolella.

_Ensimäinen lautamies_. Ähäs! Pelkäävät sittenkin!

_Toinen lautamies_. Taitaapa tosiaan vääryys kuitenkin olla heidän puolellaan.

_Kolmas lautamies_. Ja oikeus meidän...

_Viides lautamies_. Siinähän se Jumalan ilmestys nyt sittenkin on.

_Liukku_. Niinpä. Viittaus meille ja omilletunnoillemme.

_Remes_. Siinä, siinä. Ja ajatuskin taas ikäänkuin selviää ja tolalleen pääsee.

_Kupia_. Niin. Taidetaanpa kohta olla selvillä, miten meidän on meneteltävä.

_Neljäs lautamies_. Parasta tietysti saada asia vielä lykkäytymään.

_Viides lautamies_. Siksi kuin kaikki puoluelaiset ovat tänne saapuneet.

_Neljäs lautamies_. Ja silloin Maunu ja Inko pakostakin päästetään vapaiksi jälleen.

_Kupia_. Niin, miehet. Vääryyttähän ollaan kaikki kärsineet. Vääryyttä vastaan ollaan kaikki taistelleet. Ja oikeushan se on lopulta voittava sittenkin. Meidän se nyt on todistettava. Eikö niin?

_Muut_. Niin on. Sitä mieltä ollaan.

_Riitta_ (tunkeutuu, kiihtyneessä mielentilassa, lautamiesten välitse esiin). Lautamiehet, lautamiehet!

_Kupia_. Tekö? Mitenkä te...?

_Riitta_. Olin juuri käskynhaltijan luona.

_Liukku_. Ja mitä siellä?...

_Riitta_. Armoa kävin anomassa Maunulle ja Ingolle.

_Kupia_. Mitä sanoi hän?

_Riitta_. Sieltä ei apua, ei pelastusta mitään lähde.

_Liukku_. Sen kyllä jo edeltäpäinkin saattoi arvata.

_Riitta_. Mutta teidän on heidät pelastettava, lautamiehet rakkaat, teidän. Teiltä sitä rukoilen. Ja te ette voi heitä langettaa. Sillä syyttömiä he ovat.

_Kupia_. Rauhoittukaa, Riitta. Me lupaamme, että teemme kaikki, minkä voimme.

_Riitta_. Te voitte ja teidän täytyy heidät vapauttaa. Sillä kavaluudella tahtoo Fincke heidät vain hengiltä saada päästäksensä meidän omaisuuteemme käsiksi. Hänen väkivallastaan olemme kyllä ennenkin kuulleet, hänen omanvoiton pyyntönsä kyllä ennenkin nähneet, hänen kovuuttansa kyllä ennenkin kokeneet. Mutta minkä nyt olen omin korvin kuullut, omin silmin nähnyt, oman sydämeni syvyydessä tuntenut, sillä ei enää määrää ole. Niin, viettelemällä minut ja lopettamalla sukuni kaiken tahtoo hän meidän talomme omiksensa saada. Siinä se, mitä hän vääryydellä tavoittelee. Ja siitä näkee, että vääryys on hänen puolellaan ja oikeus meidän. Vääryydellä hän vain muka kuninkaan asiaa ajaa. Häntäkö sitte tottelisitte, miehet?

_Kupia_. Me tottelemme omantuntomme ääntä ja sen saatte kohta kuulla.

_Muut_. Sen teemme kaikki.

_Riitta_. Hyvä. Tunnenhan teidät, lautamiehet. Tiedän siis, että päätöksenne on oleva oikea. Tiedänhän, että Maunun ja Ingon puolella olette olleet tähän saakka. Miksi hylkäisitte heidät nyt — viime hetkellä?! Heidän kanssansahan olette olleet yhtä mieltä aina. Eroaisitteko heistä nyt, — kun yhä selvemmin näkee, kuka on oikeassa?! Ettehän? Sitä en usko. Sortajamme, häpäisijämme häpeään joutukoot! Ja voitto olkoon meidän!

_Liukku_ (ikkunan luona). Nimismies rientää tänne.

_Riitta_. Taivas! Miten pääsen täältä hänen huomaamattaan?

_Kupia_. Piiloittukaa meidän taaksemme. Noin.

_Riitta_ (piiloittuu lautamiesten taakse, jotka asettuvat toiseen peräsoppeen yhteen ryhmään, ja pujahtaa sitte ulos, kun) Arpiainen on tullut sisään).)

_Arpiainen_. Ovatko lautamiehet kaikki täällä? (Silmäilee ryhmää.)

_Kupla_. Kaikki ollaan.

_Arpiainen_. Niin on. Laamanni ja käskynhaltija ovat paikalla täällä. (Ikkunassa.) Kas, tuossa jo tulevatkin.

_Remes_ (puolikovaan Liukulle). Näetkös, kuinka paljon huoveja pihaan kerääntyy?!

_Liukku_. Mitäs se merkitsee? Piha kohta täynnä.

(Horn, Fincke, Juh. N:poika käräjäkirjurina ja Pertti Yrjänänpoika tulevat ja asettuvat paikoilleen. Lautamiehet istuuvat myös.)

_Horn_. Jatkamme keskeytettyä oikeuden istuntoa. — Syytetyt tuotakoot sisään!

_Arpiainen_ (aukaisee oven ja hänen viittauksestaan tulevat, huovien saattamina Nyrhi ja Multiainen.)

_Horn_. Asia on siis aivan selvä. Edellisestä tiedämme, että: 1) Maunu Nyrhi, vouti Pertti Yrjänänpoika Rännärin täällä tekemän syytteen mukaan, kun hän, vouti, toimitti veronkantoa, on estänyt veronmaksua ja, kirveellä uhaten, sysännyt voudin pois pöydän äärestä istuutumalla itse hänen sijalleen sekä yllyttänyt kansaa tottelemattomuuteen veron suorittamisessa ynnä muissa tehtävissä, mistä sitte on johtunut että monet käräjät ovat pitämättä jääneet; 2) on Maunu Nyrhi matkustellut kyytihevosilla pitkin kihlakuntaa ja saarnannut kansalle, että Hänen Majesteettinsa on sallinut poistaa kahdet käräjät, minkä kansa, todistajia kuulusteltaessa, on tunnustanut tapahtuneen ja mitä Nyrhikään itse täällä lakituvassa ei ole kieltää voinut, ja 3) on Nyrhi kieltänyt, ettei sitä, mikä kestitsemisestä yli jää, saisi linnaan viedä. Lisäksi ovat sekä Nyrhi että Inko Multiainen, kun kuninkaan kirjettä kansalle luettiin ja tulkittiin, asettuneet kuninkaan käskyä vastaan, ja ovat nämä teot kapinallisina tekoina pidettävät, ja sentähden mainitut syytetyt kapinoitsijoina tuomittavat. — Onko syytetyillä vielä mitään puolustuksekseen sanottavana? Maunu Nyrhi?...

_Nyrhi_. Minä en ole syyllinen. Vääryyttä vastaan olen noussut ja se on ollut minun oikeuteni.

_Horn_. Inko Multiainen?

_Multiainen_. Minulla ei ole enää mitään muuta sanottavana.

_Horn_. Oikeus jää siis langettamaan tuomion. (Viittaa ja muut poistuvat, paitsi lautamiehet, Horn, Fincke ja Juh. N:poika.) Lautakunta tietää jo, minkä rangaistuksen laki säätää kapinoitsijalle. On siis selvä, että tässä tapauksessa ei voi tulla kysymykseen muu, kuin kuoleman tuomio. (Luo katseen lautamiehiin, jotka ovat vaiti, päät kumarassa.) Minä odotan vastausta. Vai onko äänettömyytenne myöntymisen merkki?

_Kupia_. Minusta tuntuu, kuin tämä asia ei olisi niinkään selvä, vaikka...

_Eräs lautamies_. Samoin minusta.

_Toinen lautamies_. Ja minusta.

_Horn_. Mitä tämä merkitsee?

_Liukku_. Olisi syytä lykätä ratkaisu vielä tuonnemmaksi.

_Remes_. Ainakin huomiseksi.

_Kolmas lautamies_. Että saisimme vielä miettiä.

_Neljäs lautamies_. Samaa mieltä olen minäkin.

_Viides lautamies_. Ja minä.

_Kuudes lautamies_. Lykkäystä esittäisin minäkin.

_Muut_. Siihen yhdymme.

_Horn_ (joka sillä välin on kuiskaten vilkkaasti puhunut Fincken kanssa). Niinkuin sanoin on tämä asia jo aivan selvä. Mitään lisäselvityksiä en näe sen enää kaipaavan. Uusia asianhaaroja, jotka sitä valaista voisivat, ei voi enää tulla esille. Minun mielestäni sitä siis ei voi enää lykätä.

_Fincke_. Ja turhaan vain meidän kaikkien oloa täällä viivyttää ja aikaa kuluttaa.

_Kupia_. Meillä kyllä vielä aikaa on.

_Liukku_. Eikä kiirettä ole.

_Remes_. Onhan asia siksi tärkeä, ettei päivä taikka toinen voi kysymykseen tulla.

_Eräs lautamies_. Kun on ihmishenki kysymyksessä.

_Horn_. Mutta tämä asia juuri on siksi tärkeä, että se vaatii mitä pikaisinta ratkaisua.

_Fincke_ (pontevasti). Eikä siedä lykkäystä enää vähäistäkään.

_Kupia_. Siinä tapauksessa täytyy minun sanoa, etten minä ainakaan voi kuoleman tuomiota langettaa.

_Liukku_. Enkä minäkään.

_Remes_. Samaa sanon minäkin.

_Muut lautamiehet_. Emme voi, emme voi.

_Horn_. Tämä on ennen kuulumatonta.

_Fincke_. Kaikki siis kuningasta vastaan?! Ja kapinoitsijain puolella?!

_Kupia_. Niin, me emme voi langettaa kuoleman tuomiota. Se on omaatuntoamme vastaan.

_Horn_. Vaan laki sen vaatii.

_Fincke_. Ja valtakunnan rauha ja kuninkaan etu. Ajatelkaa, mitä teette!

_Lautamiehet_ (äänekkäästi). Me emme voi. Me emme tuomitse. Se on väärin. Se on omaatuntoamme vastaan. Emme tuomitse.

_Horn_. (Finckelle.) Tämmöistä uppiniskaisuutta en olisi lautakunnalta odottanut.

_Fincke_. (Hornille.) Koeta vielä saada heidät taipumaan. Sillä aikaa järjestän minä asiani. Muu keino tässä ei näy enää auttavan. (Menee kiivastuneena ulos. Seuraavan puhelun aikana alkaa ikkunoiden taakse ilmestyä sankkoja joukkoja huoveja, joilla on tapparat käsissä.)

_Horn_ (leppeämmällä, kehoittavalla äänellä). Minusta tuntuu, kuin lautakunta ei sittenkään oikein käsittäisi asian tärkeyttä.

_Ääniä lautamiesten joukosta_. Käsitämme. Hyvinkin. Asian tunnemme.

_Horn_. Ja tämän hetken tärkeyttä, täytyy minun vielä lisätä, teille itsellenne ja meille kaikille. — Malttakaa mielenne ja kuulkaa minua loppuun! — Sillä katsoen siihen, että syytettyjen teko on aivan selvä ja rangaistus siitä heille laissa selvään määrätty, on toiselle kannalle asettuminen, heitä tuomitessa, ei ainoastaan suorastaan lainvastainen, vaan suurimmassa määrässä vaarallinen teille, yhteiskunnalle ja valtakunnalle. Lautakunnan jäseninä on esimerkki, jonka muille yhteiskunnan jäsenille annatte, ylen turmiollinen ja seuraukset tästä lankeavat etukädessä teidän itsenne päälle. Minä siis kehoitan teitä, mitä pikemmin, sitä parempi, luomaan jo pois sen synkän varjon, jonka nyt olette itse päällenne heittäneet, puhdistautumaan siitä yhteissyytöksestä kapinallisuuteen, jonka sanoillanne tässä olette aiheuttaneet. Ja sen voitte nyt tehdä ainoastaan langettamalla syytetyille lain määräämän tuomion. Toivon, että nyt käsitätte...?

_Remes_. Me olemme jo mielipiteemme lausuneet.

_Kupia_. Muuta emme voi. Se on omaatuntoamme vastaan.

_Liukku_. Se on mahdotonta.

_Muut lautamiehet_. Emme voi, emme voi!

_Horn_. No siis: minä näen, etteivät tässä kehoitukset eivätkä hyvät sanat enää auta.

_Fincke_ (palaa). Onko lautakunta siis jo tehnyt päätöksensä vai ei?

_Lautakunta_. Olemme. Olemme.

_Horn_. Ja näkyy lujasti pysyvän päätöksessään: ei tahdo langettaa tuomiota.

_Fincke_ (lyö oven selälleen ja viittaa huoveihin). Katsokaa sitte: lakitupa on sotaväen ympäröimä. Kuninkaan nimessä olen pakoitettu vangitsemaan kaikki lautamiehet kapinoitsijoina.

_Horn_. Ell'ette heti muuta päätöstänne.

_Fincke_. Ja ell'ette sitä tee, lankeaa teille itsellenne sama tuomio, kuin mikä teidän syytetyille Nyrhille ja Multiaiselle olisi ollut langetettava. (Fincken viittauksesta sulkeutuu ovi.) Se on järkähtämätön päätös.

_Horn_. Vaadin siis vielä kerran lautakuntaa vastaamaan.

_Lautamiehet_ (katselevat äänettöminä toisiaan).

_Fincke_. Miksi ette vastaa? Teidän on annettava vastaus ja viipymättä.

_Eräs lautamies_. Mitä meidän on tehtävä?

_Toinen lautamies_. Ei ole meillä vaalinvaraa enää.

_Kupia_. Emmekö siis saa tuomita omantuntomme mukaan?!

_Liukku_. Vaan pakoitetaan?!

_Remes_. Väkivallalla?!

_Horn_. Teidän on paras taipua.

_Fincke_. Tiesinhän sen. Lautakunta ei tahdo häpäistä itseään ja asettua kapinoitsijain rinnalle kuningasta ja valtakuntaa vastaan?

_Horn_. Pidänkö siis asian päätettynä? Lautakunta katsoo, että syytetyt ovat mestattavat?

_Lautamiehet_ (vastaavat epäselvään suostumuksensa). Katsomme. — Niin. — Täytyy. — — Teidän tahtonne. — —