Part 2

_Heikki_ (nojautuu seinään, asettaa käsivartensa rinnalle ristiin, katselee tutkien Annaa. Hetken vaitiolon jälkeen): Saattaa sitä ihminen toisinaan erehtyäkin, mutta joskus myös suu puhuu toista kuin silmät sanovat — niinkuin nytkin —. Mutta antaapa ajan kulua, kenties sinunkin suusi vielä kerran sopeutuu sanomaan samaa kuin sydän. Siihen mennessä en sinun rauhaasi tahdo häiritä. (Katsoo kiinteästi Annaan, joka on hieman hämmentynyt, lähtee kiivaasti vasemmalle.)

(Iivana nousee, häviää huomaamatta puiden sekaan.)

_Anna_ (astuu muutaman askeleen Heikin jälkeen): Heikki! (Lempeästi.) Heikki, kuule! (Odottaa hetken, ei kuulu mitään.)

_Vasili_ (on sillävälin ilmestynyt puitten kätköstä, astuu paikalle, missä Heikki ja Anna äsken olivat, löytää maahan pudonneet hopeavitjat, tuumaa hetken ja näyttää keksineen jotakin. Hän ottaa taskustaan kotelon, nostaa siitä korun, pujottaa ketjuun, kätkee sen pivoonsa, lähenee tyttöä): Neiti Anna! Annushka!

_Anna_ (on yhä katsellut Heikin jälkeen, sävähtää äänen kuultuaan): Joko te täällä taas.

_Vasili_ (sotilaallisen kohteliaasti): Neiti Anna on varmaan pudottanut jotain.

_Anna_ (hämillään): Ei tietääkseni minulta ole mitään poissa.

_Vasili_: On varmasti.

_Anna_ (katselee pukuaan): En minä tiedä, mitä se olisi? (Käsi sattuu povelle.) Kelloni — ei kello on tallella, mutta ketju on poissa. (Astuu askeleen Vasilia kohti.) Oletteko te löytänyt sen?

_Vasili_ (naurahtelee ja pitää kättään selän takana): Entä jos olisinkin. Minkälainen mahtaa olla näin kalliin kappaleen löytöpalkkio?

_Anna_ (vakavana): Ei sen arvo ole suuri muille kuin minulle. Sain sen isoäidiltäni hänen kuolinpäivänään.

_Vasili_: Ja minulle se on ylen arvokas siitä syystä, että neiti Anna on sitä kantanut ylpeänä kaulallaan.

_Anna_: Tehkää hyvin ja antakaa minulle omani.

_Vasili_: Ei noin mahtavasti. Hiukan, hiukkaisen ystävällisemmin.

_Anna_ (tuskaisen neuvotonna): Mitenkä — en minä ole tottunut.

_Vasili_ (viittaa sinne, jonne Heikki meni): Onko tuo Heikki Ortela sulhasenne?

_Anna_: Mitä sitten?

_Vasili_: Minä vain kysyn — onko?

_Anna_: Ei.

_Vasili_: Parempi on, ettei ole. Onko hän teihin rakastunut?

_Anna_ (kyllästyneenä): Mitä te minusta oikein tahdotte? (Heikki Ortela tulee vasemmalta lauhtuneena, kutsuu Annaa, mutta huomaa samassa hänen seisovan lähekkäin Vasilin kanssa. Epäluulo herää. Hän jää synkkänä tuijottamaan näkemäänsä.)

_Vasili_: Minä suostun antamaan teille omanne takaisin vain yhdellä ehdolla.

_Anna_ (ystävällisemmin): Onko se kuinka kova tuo ehto?

_Vasili_ (läheten): Perin vaatimaton pyyntö.

_Anna_: No?

(Matti Porkka tulee vauhdikkaasti vasemmalta. Heikki hänet pysäyttää; jäävät yhdessä katselemaan tapausta.)

_Vasili_: Että itse saan sen kiinnittää kaulallenne.

_Anna_ (epäröiden): Eikö mitenkään muuten?

_Vasili_: Näin vähäisestä ei enää tingitä rahtuakaan.

_Anna_: Pitääkö siihen sitten suostua?

_Vasili_ (ottaa ketjun, asettaa sen kiirettä pitämättä Annan kaulaan, lukkoa kiinnittäessään laskeutuu käsi hänen harteilleen): Noin, kas noin! (Sovittelee vielä paremmin.)

(Heikki Ortelan kädessä välähtää samassa puukko, mutta Porkka saa hänet estetyksi syöksymästä esiin.)

_Matti Porkka_ (hillityllä äänellä): So, so, poika!

_Heikki_ (hammasta purren): Perkeleen ryssä!

_Porkka_ (rauhoitellen): Vaiti, pysy alallasi.

_Heikki_ (hilliten raivoaan): Olette oikeassa — pitäköön. — Voi, nyt se jo tulvii yli äyräittensä — häpeä — sääli pois —. Odottakoot! No nyt, setä, mennään sitä patoa särkemään.

(Poistuu kiireellä, Porkka hänen jäljessään.)

_Anna_ (väistyen Vasilia): No, eikö se jo ole — (koettelee, saa käteensä korun.) Mitä, hyväinen aika, eihän tämä ole minun. (Irroittaa sen kaulaltaan.) Mitä narripeliä tämä on!

_Vasili_: Mikä on vikana, puuttuuko siitä mitään?

_Anna_ (katselee korua): Helmi vai mikä tämä on — (ottaa sen irti). Ei tämä ole minun (tarjoo Vasilille).

_Vasili_ (hartaana): Voi, neiti Anna, tehkää minut onnelliseksi ottamalla vastaan tämä pieni koriste. Ei teidän, ei sinun tarvitse koskaan muistella sen antajaa, kaukaista, kadonnutta Venäjän miestä.

_Äänet joelta_: — katsokaas Heikkiä, siinä sitä on poika, joka ei pelkää.

_Anna_ (vavahtaa kuullessaan, katselee levottomana joelle): Ottakaa takaisin tämä.

_Vasili_: Sinun sydämesi, kaunis tyttöseni, on kylmempi jäätä, kovempi kiveä. Olen pelastanut ketjusi hukkaan joutumasta, ja sinä et suo sen vertaista iloa minulle. Katso, kuinka hienosti tuo kivi kimmeltää! Se on safiiri, sininen kuin yön taivas, joka kaartuu yli rannattoman aromaan. Ja nuo tuossa ympärillä ovat pieniä briljantteja, kirkkaat kuin taivaan tähdet. Kun sinä, Anna, joskus katselet tätä, on Vasili poissa, kenties jo kylmänä hangen alla — (kiihkeästi läheten). Oi Annushka, älä ole noin kova minulle, on synti olla noin säälimätön.

_Anna_ (silmäilee mieltymyksellä korua, mutta ojentaa sen jälleen pois): Ei, en minä voi sitä ottaa.

_Vasili_ (kuumasti läheten): Anna!

(Samassa kuuluu jäiden valtainen ryske ja murtuminen.)

_Anna_ (kuuntelee, hätäisenä): Kuinka Heikin käy? (Tekee lähtöä.) Ei, kyllä teidän täytyy ottaa tämä takaisin (tarjoo Vasilille, joka ei ota). Minä panen sen sitten tähän. (Laskee korun maahan, astuu muutaman askeleen vasemmalle, jää seisomaan ja katselee joelle.)

_Äänet joelta_: Varo nyt, poika — kiiruhda — poistu, ennenkuin on myöhäistä — Näittekös — hyppäsi kuin ilves toisen jäälautan reunalle — no, viimeinen hyppäys, — hyvä hyvä. Eläköön Heikki Ortela, eläköön!

_Anna_ (jännityksestä laueten): Pelastunut, jumalan kiitos! (Rientää rantaan.)

(Vasili ottaa jalokiven maasta, pistää sen varovasti koteloon. Kaksi tyttöä tulee rannalta.)

_I tyttö_: Kuinkahan olisi käynytkään ilman tuota Heikkiä.

_II tyttö_: Se sulku ei olisi itsestään särkynyt, eikä tuonne jäiden sekaan näyttänyt kenelläkään olevan halua.

_I tyttö_: Mutta huomasitko, minkä näköisenä se poika tuli, niinkuin olisi ollut vihoissaan jollekin, hyökkäsi suoraa päätä ryskyvien, murtuvien jäiden päälle, lohkareelta lohkareelle vaan, ikäänkuin ei olisi ollut mitään vaaraa.

_II tyttö_: Niin, vaikka aivan katsojaakin kauhistutti. Oli se suorastaan ihme, että se sieltä vielä selvisi, kun virtakin oli niin kova, että aivan jo koskena kohisi.

(Tytöt menevät sisälle Ahjolaan. Vasili on sivusta katsellut ja kuunnellut tyttöjen puhetta hammasta purren, muoto synkeänä. Nuorta väkeä tulee rannalta palaten Ahjolaan juhlan valmisteluun.)

_Iivana_ (tulee oikealta, laulaa humalaisena jotain venäläistä laulua. Pysähtyy Vasilin eteen, jonka katse hänet ankarana kohtaa): Kah, sinäkö, kyyhkyseni!

_Vasili_: Minä.

_Iivana_ (juopuneen tavalla elehtien): Mutta mikä mikä sinun on — mikä vaivaa, tarkoitan onko sinulle käynyt pahoin, veliseni?

_Vasili_ (tarttuu häntä kauluksesta ja ravistaa): Koira!

_Iivana_: Sano kunnon koira, veliseni!

_Vasili_: Sait määräyksen, mutta kuinka olet sen täyttänyt?

_Iivana_: Ai, ai, malta, pyhä veli. Kaikki hyvin, ootshen harashoo!

_Vasili_ (lauhtuen): Mitä? Kerro oitis!

_Iivana_ (myhäilee salaperäisenä, kaivaa taskustaan savukelaatikon, aukaisee ja läimäyttää kiinni): Kaikki loppu!

_Vasili_ (ojentaa hänelle omansa): No, tiedätkö sinä mitään?

_Iivana_ (sytyttää): Paljon, paljon.

_Vasili_ (menettää malttinsa): Etkö saa suustasi ulos!

_Iivana_: Ah djengi niet, kyyhkyseni.

_Vasili_ (työntää hänelle setelin):- No, tiedätkö Ortelasta mitään?

_Iivana_ (nauraa virnistelee, vilkuttaa silmää): Yksi ryyppy pään selvikkeeksi.

_Vasili_ (sieppaa nagaikan saappaanvarrestaan ja peittoo häntä): Joko riittää, kyyhkyseni?

_Iivana_ (parkuu ja nikottelee, päästyään käsistä tekee kunniaa. Varma Ortela, yksinkertaisessa tummassa puvussa, musta huivi päässä, palaa viimeisenä rannalta, pysähtyy Ahjolan porraspäähän seuraten ryssien ajatustenvaihtoa.)

_Vasili_ (huomaamatta Varmaa): Nyt kerro tarkasti mitä tiedät.

_Iivana_ (lähestyy ympärilleen katsellen, kertoo korvaan kuiskaten).

_Vasili_ (kuuntelee jännittyneenä, huudahtaa): Heikki Ortela! (Kuuntelee edelleen.) — vanhempi mies — sukulainen — sinä saat ottaa selvän — ah Ortela — hyvä — hyvä!

(Varma säpsähtää kuullessaan Heikkiä mainittavan ja kääntyy mennäkseen takaisin sinne mistä tuli, mutta Eemi Harju tulee samassa portaita alas, rientää hänen luokseen.)

_Eemi_: Kah, Varma, täällähän sinä olet, tuolla sisällä sinua juuri kysyttiin. Harjoituksista ei näet tahdo tulla mitään. Lyön vaikka vetoa, että se näytelmäkappale menee penkin alle tänä iltana. Minne se Heikkikin hävisi?

_Varma_: Lähti kotiin muuttaakseen kuivaa päälleen. Kyllä minunkin nyt täytyy jäädä pois harjoituksista — mutta minun osani onkin niin vähäinen.

_Eemi_: No mutta minkä tähden?

_Varma_ (hiljemmin): Kuulin ihan varmaan tuon mustan miehen äsken mainitsevan Heikin nimeä. Tunnen selvästi, että minun on nyt mentävä kotiin.

_Eemi_ (hämmästyen): Niinkö? Parasta sitten. Kuule, minä tulen mukaan.

_Varma_: Kaipaavat sinua täällä.

_Eemi_ (mietteissään): Tulisin Heikin puheille. Taitaakin tästä tulla isompi näytelmä kuin tämä meidän tämäniltainen. Käyn vain tuolla sisällä sanomassa, etteivät varro.

_Varma_: Tee niinkuin tahdot, menen jo edeltä (lähtee).

_Eemi_ (kääntyy mennäkseen sisään, ovelta Varmalle): Vielä minä sinut saavutan.

_Varma_ (viittoo hänelle mennessään, poistuvat).

(Venäläiset ovat kaiken aikaa olleet kiinteässä keskustelussa.)

_Vasili_ (taputtaa Iivanaa olalle): Hyvä on, poikaseni! Hyvät ovat tietosi. Djengiä saat, saat tupakkaa ja viinaa. (Astuu muutaman askeleen, puolittain itselleen.) Oikein olin arvellut. Asia oli kuten jo jonkun aikaa olin epäillyt, vaikka ei ollut mitään varmuutta eikä todisteita. (Katselee joelle päin Ortelaan, naurahtelee ilkamoiden.) Nyt tuli pojalle lähtö. Jääsulun kyllä sait särkymään, mutta liian pieni olet kaksipäisen kotkan kanssa taistelemaan.

Kaunis voitto! Tästä paljastuu vielä koko kapinallisten kopla — ruplia tulee taskut täyteen — kunniamerkit rintaan — kohtapa nähdään, kumpi meistä kahdesta enemmän painaa tuon ylpeän tytön vaa'assa — Heikki Ortela vaiko Vasili Vasiljevitsh. Kun tuo tshuhna on viety, niin silloin — (ravistaa Iivanaa). Kuule, tavaritsh, onko Smirga Mihailovitsh kotona?

_Iivana_: Mikä sinua vaivaa — niin, santarmiko?

_Vasili_: Onko hän kotona?

_Iivana_: Äsken oli.

(Eemi tulee ovelle, kuuntelee.)

_Vasili_: Nyt emme saa hukata aikaa. Juokse heti Mihailovitshin luo ja sano, että laittautuu kiireen kaupalla matkaan.

_Iivana_: Ortelaanko?

_Vasili_: Nauta, aasi!

_Iivana_: Minä ymmärrän.

_Eemi_ (itselleen): Niin minäkin. Oikopolkua ehdin minä perille ennen teitä.

_Vasili_ (tutkii pistoliaan, huutaa Iivanan jälkeen): Sano santarmille, että ottaa auton.

_Eemi_ (itsekseen): Ollappa minulla nyt Hanneksen potkurit!

(Painaa hatun syvälle päähänsä ja pyyhältää pitkin harppauksin vasempaan.')

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Ortelan tupa, tilava, tavallista pohjalaista mallia. Taustalla keskellä ovi, sivulla vasemmalla toinen. Oikealla ovipielessä kaksikerroksinen sänky leveäraitaisine esivaatteineen, sivuseinustalla penkki, sen edessä pitkä ristikkojalka pöytä, nurkkauksessa astiakaappi. Vasemmalla takkamuuri, sen takana matalahko uuninpäällys, uuninnurkassa vesikorvo, nurkkauksessa etualalla vanha leikkauksilla koristettu kaappikello. Ikkuna kummallakin sivustalla. Katosta riippuu yksinkertainen öljylamppu. On yö, lampunvalo himmeä. Heikki Ortela, joka jo ollut muutamia kuukausia Saksassa, on lähetetty aselaivan mukana kotimaahan tutkimaan tilannetta ja lähettämään täältä uusia miehiä Saksaan. Hän istuu pöydän päässä tukien väsynyttä päätään käsillään. Kello lyö.

_Heikki_ (lukee lyöntejä): Yksi — kaksi — kolme — (haukottelee) — ohhohhoi — pitäisi — pitäisi niiden jo ruveta tulemaan — (kävelee ikkunasta toiseen haukotellen hirveästi, aukaisee oven ja kuuntelee, ottaa napolla vettä korvosta, kastelee silmiään ja näyttää olevan pääsemättömissä yhä ankarammin ahdistelevan unen kanssa. Ovi aukenee ja lyhyviin turkkeihin puettu mies kurkistaa varovaisesti sisään.)

_I mies_ (ovenraosta): Oletko yksin, Heikki?

_Heikki_ (ilostuu): Ahaa, joko sieltä tultiin. Käykää vaan tupaan ja tuokaa tuomisennekin.

(I mies astuu sisään, hänen jäljessään lyhyviin turkkeihin pukeutunut, vaiteliaasti liikkuva miesjoukko, kantaen raskaita pieniä puulaatikolta, mitkä lasketaan varovasti lattialle.)

_Heikki_ (laskee laatikot): Yksi — kaksi — kolme — viisi — seitsemän — yhdeksän — kaksitoista — viisitoista — kahdeksantoista — kaksikymmentä — kaksikymmentä, on niinkuin pitikin. No, hyvä on, miehet, mutta peittelittekö heinillä hyvin ne jäljellä olevat laatikot, etteivät ne sieltä luhtaladosta siirry vieraisiin käsiin?

_Miehet_: Peitetty on ja hyvin.

_Heikki_: Eikö teille siellä matkan varrella sattunut mitään erikoista?

_I mies_: No eipä mahdottomia. — Tuossa vain kun tulimme sillan yli, niin siitä rantalepiköstä pujahti kaksi varjoa esiin, loikkivat peltosaran yli ja hävisivät jälleen ladon taakse. Odotimme kyllä laukauksia selkäpuolelta ja sormi liipaisimessa olimme mekin joka mies, mutta ei sieltä mitään kuulunut, jotta rauhassa saimme matkaamme jatkaa.

_Heikki_ (mietteissään): Vai niin, vai niin. (Vetää lattiasta luukun ylös.) Nyt on meidän pikimmiten saatava piiloon nämä.

(Miehet avustavat ja laatikot kätketään lattian alle, luukku suljetaan.)

_Heikki_: Eivät taida olla toimettomia tänä yönä ryssätkään. Kunhan vain ennättäisimme nämä jakaa, ennenkuin mitään tapahtuu. (Hetken vaiti ja miettii, miehet pistävät tupakan.) Tuolla lattian alla ja siellä luhtaladossa ovat nyt Suomen kansan ensimmäiset aseet, lukuunottamatta niitä vanhoja haulipyssyjä ja ruostuneita luodikoita, joista jokunen on vielä onnistunut säilymään ryssien takavarikoimisilta. Mutta kuulkaahan nyt, miehet. Jos minä tästä taas piankin häviäisin, niin jakakaa näiden laatikkojen sisällys kyläkuntien kesken. On välttämätöntä jakaa aseet niin pian kuin mahdollista, ettei menisi kaikki yhdellä kertaa, jos ryssät löytäisivät kätkömme. Tulkaa siis tänne ensi yönä uudelleen. Jos minä olen poissa, hakee sisareni tänne sedän. Matti Porkka asettelee kyllä aseet kuntoon ja neuvoo teille niiden käytön, nämä tavarat kun ovat hiukan outoja meille suomalaisille. Mutta tulkaa tänne vähissä erin, siten paremmin vältämme huomion.

_Miehet_: Hyvä, hyvä. Teemme niinkuin käsket. Hyvää yötä vaan.

_Heikki_: Hyvää yötä, miehet. Tottapa jo olettekin väsyksissä. (Haukottelee.) Minuakin — minuakin nukuttaa niin kamalasti. Olin tässä jo ihan lujalla tuon unenlahjan kanssa odotellessani teitä. (Pienentää lampun.) Ryssät saattavat olla väijyksissä ja voivat minä hetkenä tahansa piirittää tuvan. Mutta olkoot! (Saattaa miehet ovelle.) Vaikka nyt olisi pataljoona paholaisia tuolla lasien takana, niin tämä poika — nukkuu. (Ovelta ulos puhellen): No hyvästi, hyvästi vaan. (Sulkee oven, riisuu päältään takin ja housut, menee alasänkyyn, vetää edustavaatteen eteen. Lampun valo himmenee, näyttämö tyhjänä hetken.)

(Ovi vasemmalta sivustalta avautuu, isoäiti tulee tupaan, sytyttelee tulta takkaan. Pian aukenee ovi ja leski-Maijan Miina koreassa kukallisessa huivissa tulee sisään.)

_Leski-Maijan Miina_: Hyvää huomenta, emäntä.

_Isoäiti_: Huomenta. Varahinpa Miina on liikkeellä.

_Miina_: Siell' on pieni pakkanen, ja luntakin satoi koko yön.

_Isoäiti_: Yökaudenkos Miina on ollut kulussa? — Istumaan.

_Miina_: Joo. Kaupungista lähdettiin iltayöstä, ja se Tapolan Santun koni kun on hiukan laiskanlainen, niin aamuun meni, eikä vielä olla kotona asti.

_Isoäiti_ (panee kahvipannuun vettä, asettaa takalle): Vai niin.

_Miina_: Emäntä suinkaan tiedäkään, millä asioilla...

_Isoäiti_: Mistäs minä.

_Miina_: Kun ihan kihloilla tässä vielä minäkin lopuksi, ikä-ihminen.

_Isoäiti_: Soo-o!

_Miina_: Ei emäntä ole tainnut kuullakaan koko asiasta?

_Isoäiti_: En ole kuunnellut kulkupuheita.

_Miina_: Niin kerran se tuli mullekin ilon päivä. On sitä harmia ja tuskaa ollutkin koko elämä. (Lämmittelee.) Se on tuo livana-mestari semmoinen mies, että ei toista parempaa.

_Isoäiti_: Mikä mestari?

_Miina_: Niin se Iivanako? — Suutarimestari se on Iivana, suutarintyötä on tehnyt kasarmillakin, ja nyt siitä saakka kun svabooda tuli, on asunutkin meillä ja suutaroinut.

_Isoäiti_: Sielläkö sinun mökissäsi se ryssä ja lapset siinä samassa?

_Miina_: Sielläpä se vain on nakutellut. Ensin paikkasi niiden pentujen kenkärajat, ja sitten ovat tehtaalaisten akatkin tuoneet sinne jalkineitaan. Hyvä suutari se Iivana onkin ja aimo mies muutenkin ja hyvänsuuntainen kaikinpäin. Pitää niistä mukuloistakin niinkuin omistaan, ja limppua on piisannut, vaikka onkin kova aika. Kuka se sillä lailla toisen tenavista, ei ikänä kukaan suomalainen, vaikka ryssää täällä aina morkataan. — On sitä niin sopiva kuulla, kun ne penskat sitä vain paapuskaksi puhuttelevat ja polvelle kiipeävät partaa repimään (ottaa huivin päästään). Katsokaas, emäntä, tätä pastiakin minkä osti minulle. Kolmet neljät puotit kuljettiin, parempaa ja parempaa se vain haki, eikä tahtonut kelvata mikään. Sanoinkin jo, että kaipa se nyt tämmöiselle kelpaa huonompikin. Ja rinkin osti ja murua tenaville — kuka suomalainen sillä tavalla, sanokaas, kuka! (Katselee tuleen, yhä lämmeten.) Ja on se niin somaa ajatella, että se tuli oma vielä minullekin, ihmiselle, jota sillä tavoin on poljettu maailmassa, enemmän kuin ketään muuta. Onhan siihen ollut omaakin syytäni, mutta yhtä viattomana olen kerran tähän maailmaan tullut kuin kaikki muutkin. (Vaikenevat.) Kovuutta olen kokenut joka taholta, onkos ihme, jos siinä kovettuu lopuksi itsekin ja panee kovan kovaa vastaan.

_Isoäiti_ (huokaisee): Kovaahan se usein on, elämä.

_Miina_: Kuudentoista olin, tenava vielä itsekin, kun sain ensimmäisen lapsen, enkä maailman menosta ymmärtänyt mitään. Kun tulin kotiin turvaa hakemaan, niin isä aukaisi oven: »Saakelin hylkiö, tuosta saat mennä!» En silloin vielä ollut, mutta sitten minusta tuli hylkiö. En ole perustanut mistään mitään. Lapsia olen tehnyt monta, viinaa keittänyt ja linnassa istunut. Monta nälkäpäivää on Miinan mökissä pidetty, tyhjällä vatsalla olen pannut usein maata, mutta ei yhtenäkään iltana ole lapsien tarvinnut mennä makuulle ilman syömistä, uskookos emäntä sen.

_Isoäiti_: Miina parka. Kunhan vain ei tälläkin asialla olisi vielä huono loppu.

_Miina_: Toisin ne nyt ovatkin asiat tästä puolin. Mestari viekin meidät kaikki nyt Venäjälle. Me mennään kohta, kun siellä vallankumouksen jälkeen vähän rauhoittuu. Se on toista siellä kuin täällä, maata on kaikilla — maata joka kasvaa. Siellä tuleekin nyt köyhälistön valtakunta, jossa meikäläisetkin ovat ihmisiä.

_Isoäiti_: Niin ovat täälläkin.

_Miina_: Harvojen mielestä. En tarkoita emäntää, joka aina on ollut hyvänlaatuinen minunkinlaiselleni. Mutta voi voi sentään, kun jäin tähän pitkäksi aikaa, ja mestari tuolla ulkona pitelee hevosta. Kylmäkin sen on siellä. Tuota, olisikos emännällä hiukan antaa minulle voita, kun on meidän kulmalla siitä lehmällisestä semmoinen puute. Aikanen ihminen kyllä pärjää ilmankin, mutta pitäisihän niille mukuloille olla joskus voitakin leivän päälle.

_Isoäiti_: Ei sitä paljon ole, tämä talo ei nykyisin tuota omaa tarvettakaan, kun ei ole työvoimaa, mutta annan nyt sentään sen verran, että makuun pääsette. (Etsii aitan avaimen.)

_Miina_ (muhoillen): Katsokaas nyt, emäntä, aittaan mennessänne sitä Iivanaa, kun en saanut sisään tulemaan, minut vaan lähetti sitä voita kysymään. On se vaan semmoinen mies, että kehtaa sen näyttää, ja niin sillä on hellä sydän (lähenee emäntää). Tietäkääs, emäntä, kun minä ensin en olis huolinut siitä, vaan käskin pois tuvasta, niin se itki niinkuin pieni tenava ja ampua lupasi itsensä, ellen ota. Ja olisi se sen tehnyt, niin sillä on rakas luonto.

_Isoäiti_: Minun on tällä kertaa paha sanoa mitään, mutta tunnen niinkuin pakotuksen puhumaan suuni puhtaaksi. Olisi taitanut olla sinulle paras, jos olisit sen vain lähettänyt menemään.

_Miina_ (keskeyttäen): Luuleekos emäntä, että se Iivana ei rakasta?

_Isoäiti_: Sitä en epäile.

_Miina_: Mitä sitten emäntä tarkoittaa?

_Isoäiti_: Meinaan vaan, että se ryssä on aina ryssä. (Menee ulos.)

_Miina_ (jälkeen): Siinäpä se on, köyhän onnea kaikki kadehtivat.

_Iivana_ (kurkistaa oven raosta): Maamushka! Onko sinne ketä olemas?

_Miina_ (menee vastaan): Tule, kyyhkyseni, tule, ei ketään, ei ketään.

_Iivana_ (tulee sisään, siviililakki päässä, sinelli yllä, taputtaa Miinaa pakaroille): Maamushka!

_Miina_ (hyväillen): Miilaja paapushka.

_Iivana_: Sie Heikki Ortela näkemää?

_Miina_: Njet njet.

_Iivana_: Ah njet harashoo. (Kulkee ja katselee, kuulee Heikin hengityksen, ilostuu, tekee eleitä, lähenee vuodetta, vetää edusvaatteen syrjään ja kurkistaa sänkyyn, lähenee varpaisillaan Miinaa, kuiskaa): A vot vot vot vot, ootshen harashoo. Vasili minul raha antamas, paljo raha. Tule pois, maamushka, tule tule! (Menee ulos.)

_Miina_ (ällistyy): Mitä, miksi, älä mene, Iivana, älä mene, varro minuakin.

_Isoäiti_ (tulee ja tuo Miinalle voipaketin): Ei siinä paljoa ole, vähäsen niinkuin muruksi vain, eikä siitä tarvitse maksuakaan tuon vertaisesta.

_Miina_: Kiitosta vaan, olisin minä sen mielelläni maksanut. Niin, pitänee mennä, kun se mestari vartoo kylmässä. Hyvästi vaan ja kiitosta paljo. (Hyvästelee, menee.)

(Isoäiti istuu mietteissään takan ääreen.)

_Varma_ (tulee kamarista, aukaisee ikkunauutimet): Yöllä onkin satanut vahvasti lunta. (Katselee ikkunasta, äänettömyys.) Jokohan pitäisi tuo Heikki herättää? (Menee vuoteen viereen, vetää peitettä syrjään, laskee jälleen alas.) Nukkuu niin sikeästi. En mitenkään hennoisi herättää.

_Isoäiti_: Maatkoon nyt vielä hetken.

_Varma_ (ottaa lavitsan, istuu takan ääreen): Senkin Tuomaalan Nikolain ovat ryssät vieneet pois lääninvankilasta viime viikolla. Ei kukaan tiedä minne, ja taiteilija Viitasalo, jolta syksyllä löydettiin luvatonta kirjallisuutta, on viety Shpalernajaan.

(Äänettömyys.)

_Isoäiti_ (jauhaa kahvia): Leski-Maijan Miina kävi täällä äsken, ryssä odotti pihalla.

_Varma_: Niinkö. Ei ne sellaiset linnut lentele hyvän ilman edellä.

_Isoäiti_: Eivät taida. Sitä minäkin tässä rupesin ajattelemaan. — Miina parka, yksi lankeemus seuraa toista, ja kun pahalle antaa pikkusormen, vie se koko käden.

_Varma_: Kuulikos isoäiti eilen, kun Porkan setä kertoi Heikin kiinniottamispalkkion puolella koroitetun. Kymmenentuhatta ruplaa saisi se, jonka onnistuisi pidättää velipoika. Se taitaa tehdä vähän yli kaksikymmentätuhatta markkaa — pienen talon hinta.

_Isoäiti_: Peloittaakos sinua?

_Varma_: Peloittaa mua joskus tuon pojan puolesta, soisin sen mieluummin kuolevan kuin joutuvan ryssien käsiin.

_Isoäiti_: Emme saa edeltäkäsin murehtia sitä, mikä tapahtuvaksi säädetty on.

_Varma_ (hiukan levottomana, käyden välillä silmäilemässä ikkunasta pihalle): En tiedä, miksi tänä aamuna tuntuu niin kamalalle. On niin kylmäkin täällä tuvassa. Nukuin huonosti koko viime yön, heräsin vähän väliä, kun luulin kuulleeni kolkutusta ovelle. Hevoset ne vain tallissa kolistelivat, lienee se varsa taas päässyt irti — — — jokohan pitäisi — (on menossa sängyn luo, mutta tulee jälleen takaisin). Mummo, tiedän teidän näkevän asioita edeltäkäsin, kuinka luulette tämän kaiken päättyvän?

_Isoäiti_: Suuret asiat ovat kynnyksellä. Viime yönä näin isäsi ja isoisän. Edesmenneetkin ovat mukana. Uskon, että Herra on tekevä ihmeitä tämän kansan keskuudessa.

_Varma_: Se tuntuu joskus niin mahdottomalle, vaikka tietääkin että eteenpäin meidän täytyy — peräytyä ei tästä enää voi enkä sitä tahtoisikaan.

_Isoäiti_: Kaidoista kohdista sitä on ennenkin lävitse menty. Muistan senkin syksyn, jolloin poltetauti tappoi äitinne ja minä, vanha ihminen, sain ruveta hänen tilalleen. Heikki oli silloin kuusivuotias ja sinä Varma vielä rintalapsi. Niin avuttomana jäit käsiini, että tuskin sain sinussa hengenhievaroista säilymään. Vielä oli tämä talouskin hoidettavana, ja huonot olivat meillä muutenkin ajat silloin. Siinä vain päivät kuluivat, välistä paremmin, joskus huonommin. Olisi jo hyvinkin mennyt, silloin tuli taas uusi isku, isäsi vietiin pois, ja minä jäin yksin teidän lasten kanssa. Kummallisen synkälle se silloinkin näytti ja olisi luullut, että hullusti nyt käy, mutta huomispäivä toi aina neuvon tullessaan — (kohentelee tulta ja istuu takkakivelle, vaikenee). Edeltäpäinnäkemyksen lahjaa ei ole ihmiselle annettu, tottapa se ei liene hänelle tarpeellinen, mutta meillä on lupa rukoilla Taivaallista Isää ja odottaa Hänen apuaan. (Hiljaisuus.) Mutta koeta nyt saada se poika henkiin, kahvikin on jo valmista. (Ottaa kaapista kahvikupit ja asettelee pöydälle, seisahtuu askarrellessaan akkunan ääreen, huomaa ulkona jotakin, menee kiireellä vuoteen viereen, missä Varma veljeään herättelee.) Heikki hoi, nouse nyt nopiaan, herrat sieltä jo tulevat, aiotko tavata heitä, vai kuinka?

_Heikki_ (kohottautuu puoleksi istuvilleen, hieroo unisena silmiään): Montakos niitä sieltä nyt sitten tulee?

_Isoäiti_: Kaksi venäläistä ja yksi suomalainen virkapukuinen, poliisi näyttää olevan, vaikka ei tämä meidän oma, mahtanevat nuo venäläiset tuoda sen kaupungista joukossaan.

_Heikki_ (panee maata toiselle kyljelleen): Hyvä on, ei kolmen miehen edestä viitsi pakoonkaan mennä. Pyydä, Varma, vieraat istumaan, kun tupaan tulevat. (Vetää peitettä korvilleen.)

_Varma_: Et sentään huolisi olla noin uhmaileva.

_Heikki_: Älä ollenkaan, sisko, hätäile. Pahinta tässä on se, että minua niin riivatusti nukuttaa, on näes jo kolmen viikon unirästit suorittamatta. (Haukottelee ja venyttelee.) Ohhohhoi — joko ne herrat ovat kohta täällä?

(Ovi taustalla avautuu, sisään astuu kaksi santarmia, poliisi heidän perässään.)

_Poliisi_: Huomenta, emäntä! Mikäli olen saanut tietää, on Heikki Ortela nyt kotosalla.

_Isoäiti_: Kotona on. Vieraat käyvät istumaan.

(Tulijat vaihtavat silmäyksiä, istuutuvat sitten emännän osoittamille lavitsoille asettuen siten, että voivat vartioida taustalla olevaa ovea.)

_Heikki_ (työntää syrjään edusvaatteen): Jaa-ha, no huomenta, huomenta! Varahinpa nyt ovat vieraat liikkeellä.

_Poliisi_: Arvannet kaiketi asiamme. Kehoitan sinua, Heikki Ortela, pikimmiten pukeutumaan.

_Heikki_ (naureskellen): Mistäs minä — herrojen asioita arvailemaan — mutta olikos sillä muorilla siellä pannussa kahvin tilkkaa, kun takoo ja jyskyttää tuolla päässä niinkuin olisi siellä seitsemän seppää. — Ohhoi — ja, taisi tulla siellä matkalla maisteltua vähän liikaa.

(Vieraat silmäilevät toisiaan.)

_Poliisi_ (jo ankarammin): Pue yllesi joutuin. Matkoilla sanoit olleesi. Niin, niiden matkojen tähden olemme tänne tulleet. Sinun on nyt annettava niistä täydellinen selostus.

_Heikki_ (naureskelee kiirettä pitämättä): No minnekäs tässä nyt semmoinen kiire näin aamusta päivin. — Ettäkö siitä matkastani — ei ole mulla siitä reisusta täydellistä selvyyttä itsellänikään — niin, ja mitäpä tuosta nyt kenellekään tiliä tekemään, kun en kerran tiedä suurempia pahoja tehneeni. (Istuu sängyn laidalle, vetää housut jalkaansa ja siirtyy velton ykskaikkisena vähän väliä haukotellen pöydän ääreen.)

_Poliisi_: No, anna tulla.

_Heikki_: Eihän siinä oikeastaan pitäisi olla kummempaa — tosin olin surkeasti humalassa, ja nyt kun tuo pää — ohhoi, oijoi — tottapahan nämä herrat kyllä tietävät, millä tämmöinen tauti parannetaan —

_Poliisi_ (iskee nyrkkinsä pöytään): Sinä, sinä uskallat yrittää pilaa, kalliiksi se sinulle tulee, sen voin vakuuttaa.

_Heikki_ (yksinkertaisena): Onpas perhana, vai vielä tämäkin, ja kun tuli jo se matkakin niin turkasen tyyriiksi — ihan tässä on ihme —

_Poliisi_: Eihän tästä päästä sen pidemmälle. Lopeta nuo lorusi ja kerro lyhyesti, missä olet ollut nämä kuukaudet. Poistuit paikkakunnalta toukokuussa karaten etsivien käsistä, ja nyt on joulukuuta kulunut jo yli puolen. Sillävälin ei sinua ole näillä mailla nähty.

_Heikki_: Mitenkäs mua olis voitukaan nähdä, kun poissa olin.

_Poliisi_ (tuskastuu): Äsh!

(Emäntä istuutuu takkakivelle ja katselee vaieten Heikkiä. Varma aikoo ovesta ulos.)

_I santarmi_: Njet njet, pois pois! (Viittoo ja tekee eleitä täydentääkseen vajavaista kieltään.)

_Poliisi_: Ulos saat tyttö mennä, mutta takaisin et enää tule.

_Varma_: Tästä ovesta minä menen ja tulen ihan oman mieleni mukaan. (Menee.)

_Poliisi_: Sepä nähdään. (Heikille.) Annappa kuulua.

_Heikki_ (venytellen ruumistaan): No, se on sitten pian kerrottu, kunhan ensin alkuun päästään. Ensin kävin, nähkääs, Etelä-Suomessa, muuten vain piloillani, katsomassa mille se maailma sieltäpäin näyttää — olin minä Helsingissäkin — ovatkos nämä herrat olleet Helsingissä?

_I santarmi_: Äh, tshuhna — sine durak!

_Heikki_ (poliisille): Mitähän hän tarkoittaa — (nyökkää santarmiin päin) — joo, se on suuri kylä sekin Helsinki ja paljon siellä oli väkeä ja suuria asuinratia oli toinen toisen vieressä. Millähän sielläkin ne ihmiset elävät, kun ei peltoja näkynyt ollenkaan eikä tunkioita missään. — Niin, mutta olin minä kuullut, että suurempiakin kyliä on olemassa ja vielä komiampia, jotta tuumasin, että lähdetäänpäs silmäilemään nyt sitä maailmaa hiukan edempääkin ja sitten pistäysin Amerikassa.

_Poliisi_ (viheltää): Vai Amerikassa.

_Heikki_: Nii-in.

_Poliisi_: Jo puhut pötyä, kuinka sinne olisit passittomana päässyt. Mitenkä esimerkiksi pääsit rajan yli?

_Heikki_: Niin rajanko yli? Sitä ei totisesti tiedä itse se vanha erkkikään, miten minä sen rajan yli pääsin. Humalassa kun olin enkä tietänyt tuon taivaallista, mutta luulen minä vaan, että huonosti ne vartioivat sitäkin rajaa.

_Poliisi_: No annetaanpas pojan nyt itse solmiutua sanoissaan — kerroppas nyt esimerkiksi, minkä linjan laivalla matkustit ja paljonko maksoi piletti?

_Heikki_: Linjoistako minä tiesin, kun täydessä seilissä olin koko matkan, ja rahat, niin rahat tiedättekös menivät niin tarkkaan, että takaisin tullessani sain myydä kelloni jo Torniossa ja kotia päästyäni kilisi vain pari piikkiä tuolla massin pohjalla, joo, että tyyriiksi ne tulevat matkat tähän aikaan.

_Poliisi_: Valhetta alusta loppuun.

_Heikki_: Ei tämä suinkaan mikään uskonkappale ollutkaan.