Part 5

_Anna_: Tuo asia on ollut vaivoinani yötä päivää. Nyt tahdon päästä siitä ja selvittää kaiken.

(Vaikenee voimia kooten.)

_Heikki_ (lähenee Annaa, vakavana): Mitäpäs tämä selvittelemälläkään paljoa valkenee. Sinä Anna olit se ainoa, jota olin ajatellut siitä saakka kuin jotakin opin elämästä ymmärtämään. Siltä se minusta näytti kuin sinäkin —, niin no, olin pitänyt asiaa jo melkein valmiina noihin kevätjuhliin asti. Jotakin minussa repesi silloin, eikä sitä koskaan voi saada entiselleen. Siitä päivästä oli minun oma itseni kuin kuollut, viha minussa vain kyti ja teki tehtäviään.

_Anna_ (lähenee liikutettuna): Voi, Heikki.

_Heikki_ (kylmän surumielisenä): Niin se on, Anna, mutta ei sitä tarvitse surra. Minun täytyy nyt taas mennä toimeeni, jotta hyvästi nyt sitten vaan. Ne meidän välimme eivät koskaan tule siksi, mitä ne ovat olleet, ja jos se kerran ei ole sitä, ei sen tarvitse olla muutakaan.

_Anna_ (vetäytyy loukattuna kauemmaksi): En ole aikonut pyytää takaisin olleita ja menneitä. Minua vaivasi vain se sana, jolla silloin puolileikillä peitin totuuden.

_Heikki_: Sana?

_Anna_: Tottapa sen muistat, mistä tämä juuri alkoi.

_Heikki_: Eihän se siitä.

_Anna_: Mistä sitten?

_Heikki_ (ankarana): Pakotatko sinä minut sen sanomaan — yhdentekevää! Silloin se katkesi, kun ryssän urkkija laski käsivartensa sinun harteillesi.

_Anna_ (säikähtää): Näitkö sinä?

_Heikki_ (koettaa hillitä mielensä kuohua): Enkö olisi saanut? Ehkä se ei niin sopivaa ollutkaan, että noin salaa, — mutta ei se ollutkaan tarkoitukseni. Tuon pikkukinan jälkeen olin jo ennättänyt leppyä ja tuumasin, että sovitaan se pois, mutta kun tulin takaisin Ahjolan pihalle sinua etsimään, silloin näin sellaista, mitä en koskaan olisi uskonut. (Lyhyt vaitiolo.) Mutta hyvähän oli nähtynä sekin. Siitä hetkestä vasta opin todenteolla vihaamaan ryssää.

_Anna_: Kuule, Heikki, Vasili oli löytänyt ketjuni ja suostui antamaan ne takaisin vain sillä ehdolla, että itse sai ne kiinnittää kaulaani.

_Heikki_ (hymähtää): Siitäkö se alkoi, vaikka eihän minun tule tutkia eikä sinun tunnustaa.

_Anna_: Ei sillä ollut mitään alkua enempää kuin loppuakaan.

_Heikki_: Mitä — eikö? — ovat sitäpaitsi puhuneet —

_Anna_: Ei siitä sen pitemmälle tultu.

_Heikki_ (kiihkeästi): Onko tuo totta? Olisiko ollut erehdys, — olenko sinua syyttä epäillyt?

_Anna_: Minä vihaan ryssää niinkuin sinäkin.

_Heikki_ (mennen luo, ottaa Annan molemmat kädet): Minun tyttöni, en tiedä mitä minun pitäisi sanoa.

(Samassa Porkka ja Varma tulevat. Nuoret vetäytyvät pois toistensa luota hiukan noloina. Torvet puhaltavat Vaasan marssia.)

_Heikki_. Jaha, kello on jo yhdeksän, koska pojat ovat lähteneet asemalle kapteeni Karkulaista vastaanottamaan.

_Varma_ (mennen Annan luo): Sanoinhan minä —

_Porkka_ (kättelee Annaa, lyö Heikkiä olkapäähän): Niin, yhdeksän. Näin aamusta päivin on jo niin paljon ehtinyt tapahtua — tiedä olisinko saanut nähdä, vai näkemättömänäkö olisi pitänyt olemani. Yhdentekevää, hyviä uutisia on itsellänikin tuotavana. (Soitto kuuluu lähempää, sitten jälleen etenee.) Äsken tuli puhelintieto yleisesikunnasta. Menestystä on ollut armeijallamme, lopullinen voitto on enää vain parin viikon asia.

_Heikki_: Ja sitten kun tupa on puhtaaksi lakaistu, on vielä porraspielet siivottava. Ei tässä työ kesken lopu.

_Porkka_: Eipä ei.

(Tytöt hiljaisessa keskustelussa keskenään. Kuuluu junan vihellys, laukauksia, eläköönhuutoja, näyttämöllä olijain katse suuntautuu vasemmalle. Hetken kuluttua tulee kapteeni Karkulainen (Ortela), hartiakas, harmaahapsinen vanhus vasemmalta, kaikki hämmästyvät.)

_Heikki_ (menee vastaan ensi hämmästyksestä toinnuttuaan): Isä!

_Varma_ (menee hiukan ujoillen): Todellako?

_Ortela_ (puristaa liikutettuna kummankin käsiä): Olipa tämä sattuma, että te lapset —

_Porkka_: Kumma on, kun kuolleetkin nousevat haudoistaan — (puristaa molemmin käsin). Oikeinko sinä olet siinä ihan elävänä, vanha veikko!

_Ortela_ (sulkee hänet painisyleilyyn).

_Porkka_: Ai ai, ihan olet entisesi.

_Ortela_: Uskotko jo, että olen se sama entinen Ortelan Juhannes. Vai vieläkö kummajaiseksi epäilet?

_Porkka_: Totisesti sinut eläväksi tunnustan. Mutta selitä nyt kumminkin, — tässä äsken juuri kuulimme huhuja, että olisit hirttäytynyt Krestyssä. Ei siinä näköjään perää ollutkaan.

_Ortela_: Kurjassa kunnossa tosiaan olin silloin, kun täältä minut veivät. Se pitkäaikainen nälkäpiina oli vähällä sekoittaa järjen, mutta kun ne lopuksi huomasivat, että siitä ei ollut apua eikä odotettuja ilmiantoja tullut, siirsivät minut ensin Viaporiin ja sitten Krestyyn, missä sain taas tavalliset vangin olot ja aloin hiljalleen toipua. Koppitoverini hirttäytyi, ja siitä nimien sekaannus. Olin kuljetettu jo Siperiaan saakka, kun Venäjän vallankumous puhkesi, ja sieltä se sitten alkoi vaivalloinen vaellus kotimaata kohti. Sellainen matka ei kovin nopeasti edistynyt, sen voitte arvata, semmoinen sekasotku kun siellä ryssäin maalla silloin oli, ja kulje siellä sitten taitamatta kieltä ja — rahatonna. Kun vihdoin pääsin Suomen rajalle, oli sota jo syttynyt, ja kotiinpääsy toistaiseksi melkein mahdoton.

Enhän minäkään ruvennut jouten olemaan, kun kerran oli näin pitkälle tultu. Kuljeskelin Pohjois-Karjalan syrjäseutuja ja sieltä liittyi mukaani joukko Karjalan ja Kainuun miehiä, — rohkeita, karskia poikia muuten. Olemme kulkeneet korpia ja saloja, ilmestyneet joskus rintakylillekin ja tehneet ryssille pientä pahuutta.

_Porkka_: Joopa joo, niistä on täällä kyllä paljonkin kuultu, mutta kukapa olisi osannut aavistaa, että kapteeni Karkulainen oli entinen Juhannes Ortela.

_Ortela_: No kun ne nimet silloin siellä vankilassa sekosivat, ja karkulainen kun kerran olin. Sitäpaitsi tuntuu itsestänikin kuin olisin haudasta noussut. Neljä vuotta niissä oloissa on pitkä aika sentään. (Laskee kätensä Varman olalle.) Sinäkin olit vielä pikkutyttö lähtiessäni ja nyt olet jo täysi-ikäiseksi tulossa. Paljon olet muuttunut, mutta olisin sinut tuntenut pitemmänkin eron jälkeen. (Hellästi.) Äitivainajaansa tulee tuo tyttö. (Katsoo liikutettuna Varmaa tuokion ja sitten Heikkiä.) Kasvanut on tuo poikakin ja miehistynyt. Kuulin siitä joskus mainittavankin ja tuumasin, että mies taitaa siitäkin huhdittomasta tulla, sinähän Matti muistat, kuinka tuo tenava oli vallaton ja omapäinen.

_Porkka_: Muistanpa kyllä ja enkös minä sitä silloin sanonut, että antakaa pojan vaan pitää sisunsa, eipä tiedä mihin sitä vielä tarvitaan.

_Ortela_: Mutta kuinkas se äitimuori, tottapa vielä on elossa?

_Varma_: Elossa, ja aivankuin nuortunut viime kuukausina. Hänkin on koko sydämellään ollut meidän nuorten puuhissa mukana.

_Ortela_: Niin, se onkin vanha ajatus, ei vain nykyisten polvien tuntema. — Vapaudenkaipuu on Pohjanmaan lakeuksilla elänyt jo Jaakko Ilkan ajoista asti. Vanhemmat ovat sen lapsilleen perinnöksi jättäneet, polvesta polveen on se kansan verissä ollut jo vuosisatoja, mutta tämän nykyisen polven tehtäväksi oli tullut sen työn täyttäminen. (Annaan kääntyen): Ja tämähän on Harjun Anna, en ollut tunteakaan, niin ne nuoret kasvavat.

_Porkka_ (rykäisee, vilkaisee Heikkiin): — joko mä sanon senkin tässä muun ilon yhteydessä?

_Heikki_ (vähän ujoillen): — tuota vielä ehtisi, eihän nyt ole aikaa ajatella omiaan.

_Anna_. Eihän sitä vielä —

_Porkka_: Älkää suotta — niin se kumminkin käy — ja onhan se jo aikakin.

(Aurinko heittää kirkkaan valon näkymälle.)

_Ortela_ (ottaa Annaa kädestä): Onhan jo aikakin, että emäntä saadaan Ortelaankin. Eihän se muori enää pitkälle jaksa, ja minäkin mielelläni antaisin jo hoidon nuorempiin käsiin.

_Porkka_: Ja katsokaas kuinka tuo päiväkulta jo paistelee, ja muutaman viikon päästä on jo kylvöaikakin käsissä. Siihen mennessä on sotatoimet lopetettava. Nälkä on maassa, pellosta sitä on taaskin elämän uudistus tuleva. Sillä sota on sotaa, haavoja lyödään, haavoja saadaan. Tänä aamuna on Harjunkin ainoa poika siirtynyt vainaitten joukkoon, samoin moni muu, eikä meistä kukaan vielä tiedä, selviääkö leikistä eheänä. Mutta luonto on rikas ja antelias, uusilla jäsenillä täytetään poistuneitten paikat, ja muutaman vuoden ja vuosikymmenen kuluttua ei sodan jälkiä varmaan ole enää huomattavissa.

(Torvet kauimpana puhaltavat: »Kytösavun aukeilla mailla on kansa».)

_Heikki_ (katsoo vasemmalle): Pojat sieltä jo näkyvät tulevan. Nyt siis uudella voimalla etelään ja itään! (Annalle.) Tosiaan tuo aurinko lämmittää niin herttaisesti tänään, kevät tulee — (ottaa kädestä).

_Anna_ (silmiin katsoen; hiljaa): Sitä olen jo kauan odottanut.

(Soittokunta tulee vasemmalta, edellä lipunkantaja sinivalkoista lippua kantaen. Suojeluskuntapukuiset miehet kulkevat ruoduissa laulaen »Kytösavun aukeilla mailla...» Joukossa toipuneita haavoittuneitakin, kellä siteissä pää, kellä käsi. Laulavat, lavalla olijat yhtyvät lauluun:)

Orjuus pois, tahi menköhön henki, niinkuin se mennyt on isienki. Orjuuden ijesta ei tää suku huoli, sankarit vaan käy kuolemaan.

Väliverho.