Part 3

_Poliisi_: Onko sinulla aseita?

_Heikki_ (vetää vitkastellen puukon vyöltään): Ei ole muuta kuin tämä, vaarivainajan vanha tuppiteräs.

(Katselee ja koettelee terää. Poliisi vaistomaisesti vetäytyy kauemmaksi.)

_Heikki_: On kait tämä joskus ollut teräväkin — tiedä, tainnut jo tylstyä — ole tullut häntä koeteltua.

_Poliisi_: Puukko tänne! (Santarmit vetävät esiin pistolinsa.)

_Heikki_ (naurahtaa): Peloittaakos herroja tämä, eikä muakaan peloita nuo teidän aseenne — no, tästähän tämän saatte (tarjoaa poliisille), sopii ottaa vaan.

_Poliisi_ (aikoo ensin ottaa puukon, mutta ei tohdi): Pane siihen pöydälle se puukko.

_Heikki_ (pannen puukon pöydälle työntää sitä vähän kerrallaan poliisia kohti, naurahdellen): Siinä se on, kyllä sen ottaa tohtii.

(Varma ilmestyy ovelle, pitää kättään vyöliinansa alla.)

_I santarmi_: Seis, flikuski! (Viittoo takaisin.)

_II santarmi_ (ojentaa pistolin ovea kohti).

_Poliisi_: Jos tulet, tyttö, niin ammutaan.

_Varma_. Ampukaa vaan, jos haluttaa, mitäpä minun hengestäni olis teille hyötyä. (Astuu santarmien keskestä Heikin luo ja pistää toisten huomaamatta revolverin hänen taskuunsa.)

_Poliisi_ (ottaa pöydältä puukon): Heikki Ortela! Lain nimessä minä nyt vangitsen sinut.

_Heikki_: Jos laki teidät siihen velvoittaa, niin täyttäkää vaan tehtävänne. (Nousee ylös.) Tässä minä olen.

(Poliisi ja santarmit seisovat paikallaan, hetken hiljaisuus.)

_Heikki_ (astuu keskemmälle, näyttää paljaita käsiään): No vangitkaa nyt.

_Poliisi_ (astuu askeleen kohti, Heikki katsoo häntä tiukasti silmiin. Poliisin käsi, joka oli jo tarttumaisillaan kiinni, putoaa herpautuneena alas.)

_Heikki_ (lähestyy häntä, katse yhä kiinteästi hänessä): No, mitäs tuumaat?

(Poliisi peräytyy vähä vähältä, Heikki seuraa tinkinaurua naurahdellen, poliisi ajautuu oven puolelle.)

_Poliisi_ (santarmeille): Uskokaa minua, herrat, tuolla miehellä on piru mielessä.

_Heikki_ (yhä läheten): Niin se on, hyvät herrat, että minä en tykkää pitkistä puheista, joko te tahi minä.

(Poliisi ja santarmit ovat ovensuussa, epäröivät, eivät tiedä mitä tehdä.)

_Heikki_ (osoittaa ovea): Niin, niin tuosta paikasta juuri on viis hirttä poikki, kas siitä vaan kauniisti ulos. (Poliisi ja santarmit lähtevät. Heikki katselee heidän jälkeensä ovesta, käy vielä hakemassa lakkinsa naulasta.) Jos tässä lähtisin minäkin hiukan jaloittelemaan.

(Astuu ovesta ulos. Tuvassa tuntuu vielä pingoitettu jännitys. Emäntä istuu kädet ristissä takkakivellä, Varma katselee ikkunasta ulos.)

_Matti Porkka_ (tulee tupaan): Hyvää huomenta tähän taloon. Aikaisinpa teillä on vieraita käynyt, kun tuolla jo ovat paluutiellä.

_Varma_: Näittekö Heikkiä, setä?

_Porkka_: Enkä nähnyt, pääsi tiemmä livistämään.

Isoäiti: Herratpa ne näkyivät edeltä menevän.

_Porkka_ (lämmittelee takkatulen ääressä käsiään, hykertelee mielihyvissään): Jassoo, vai niinpäin, että herrat edeltä — kas sitä poikaa, oli se hieno temppu, olisi sitä kelvannut katsella.

_Isoäiti_: Kun täällä hetken vartoilet, niin jotakin näet sinäkin, ei se siihen vielä loppunut.

(Samassa Heikki tulee tupaan, heittää lakkinsa penkille ja käy kättelemään Porkkaa.)

_Heikki_: Varahinpa on setäkin tänään liikkeellä. Meillä on tänään täällä näytelty pieni yksinäytöksinen pila. (Kääntyy isoäitiin.) No, mitäs sanotte, isoäiti, eikös se sentään käynytkin kätevästi?

_Isoäiti_: Lopussa se vasta seisoo kiitos, mutta parasta lienee nyt, että alat varustautua sitä toista näytöstä varten.

_Heikki_ (taputtaa isoäitiä harteille): Älkää olko, mummo, milläänkään, ei tässä hätää ole.

_Isoäiti_ (ottaa Heikkiä kädestä): Olkoon onni mukanasi. Kaikkivaltiaan siunausta minä sinulle rukoilen — sen sanon vain hyvästiksi siltä varalta, että jos sattuisi tästä sulle vielä kiireellinen lähtö.

_Heikki_ (lämpimästi): Kunpa vain näkisin teidät terveenä takaisin tullessani. (Luo pitkän silmäyksen isoäitiin, sitten Porkkaan kääntyen tarjoo savukkeen). Mutta ei tässä sentään niin kiirettä liene, ettei savuja ennättäisi vetää.

_Porkka_ (tarjoo omiaan): Pidä ne vain siellä matkan varrelle, otetaan täältä. (Sytyttävät.) Mutta oikein todella, mitäs nyt meinaat? Ethän vain aikone niitä äskeisiä vieraitasi toista kertaa vastaan ottaa?

_Heikki_: — tiedä, eipä tässä juuri osaa mitään matkasuunnitelmiakaan ruveta laatimaan, tottapa hätä taas keksii keinon. — Mutta ehkäpä setä sitten hiukan taas huolehtii tästä meidän väestä minun mentyäni ja hoitaa sen asejaonkin ja nämä muut paikalliset järjestelyt. (Kääntyy Varmaan.) Mutta katsoppa sinä, sisko, minulle jotakin eineheksi. Olen kovin nälkäinen, jotta pitäisi tässä vielä ehtiä hiukan haukkaamaankin, ennenkuin ne äskeiset herrat toistamiseen tulevat. Toisen kerran nyt niistä suoriusin eikä kahta kolmannelta.

(Varma tuo pöytään leipää, silakoita ja puisen viiliastian.)

_Varma_: Siinä sitä nyt olis.

_Heikki_ (istuu pöydän ääreen): Ohoh, kun on niin nälkä, että oikein on häijy olla. (Taittaa leivän ja aloittaa ateriansa.) Mutta miksikähän ne minua luulivat äsken, kun niin lähtivät. Kiltisti vain painelivat ovesta ulos. Kyllä mua nauratti hengessäni. Luulivatkohan ne, että minulla täällä jossain oli apulaisia piilotettuna, vai pelkäsivätkö niin kovasti yhtä aseetonta miestä — niin, olihan Varma pistänyt revolverin tuonne takataskuuni, mutta en sitä huomannut ennenkuin vasta perästäpäin.

_Porkka_: Nätisti se tosiaan taas kävi, mutta älä nyt sentään rupia liiaksi noihin temppuihisi luottamaan. (Rykäisee, sylkee takkaan ja hetken vaiettuaan.) Tuota, minäkin tulin niinkuin hyvästiä sanomaan, matkaan tässä nyt pitää minunkin lopuksi.

_Isoäiti_ (hämmästyy): Saksaanko?

_Porkka_: Sinne. Olenhan tässä jo hankkinut pitemmän aikaa, vaikka ei ole tullut valmista. Mutta nyt tästä lähin en voi enää täälläkään toimittaa mitään, koska olen joutunut silmälläpidon alaiseksi. Sanovat minun jo ilmiannetun osallisena poikien värväykseen, joten lähtö tässä on edessä. Mutta toistaiseksi voin vielä määrätä suunnan ja valita tien.

_Heikki_: Jassoo, silläkö kannalla nyt ovat asiat. Äkkilähtö tuli teille niinkuin minullekin viime keväänä.

_Varma_ (pysyttelee ikkunan ääressä, vähän väliä ulos silmäillen): Kyllähän me isoäidin kanssa tulemme toimeen, ja osaanhan minäkin jakaa ne — tuolta lattian alta.

_Isoäiti_: Niin, eipä senpuolesta, kyllähän me täällä. Muuten minua vain vähän ihmetytti, että sinäkin, ikämies, jota tarvittaisiin niin kovin täällä nuorukaisia opastamassa. Mutta koska asiat ovat kerran niinkuin sanoit, ei siinä silloin ole varaa valita.

(Kuuluu auton törähdys, kaikki hämmästyvät.)

_Varma_: Tulevat.

_Heikki_: Joko nyt! Niiliäpä vasta on kiire! (Lopettaa syöntinsä, menee Varman luo ja ottaa häntä hartioista.) Sinun haltuusi, tyttö, jää nyt noiden kalliiden laatikoiden hoito. (Viittaa lattialuukkuun.) Tuon jos löytävät ja tyhjentävät, on vahinko korvaamaton. (Porkkaan kääntyen.) No, näkemiin nyt sitten. Luulen, että teidän on parasta pistäytyä nyt'tuonne kamarin puolelle. Sieltä löydätte portaat ylös. Teidän ja ryssien tapaamisesta ei ole nyt väliä, muuten vievät teidät väärään suuntaan.

(Eteisestä kuuluu kolinaa. Samassa tuokiossa lennättää Heikki uuninpäälle. Porkka pujahtaa kamariin. Molemmat äskeiset santarmit ja kaksi poliisia astuvat sisään.)

_Poliisi_ (sisäänastuessaan tylysti isoäidille): Missä on poikanne poika Heikki Ortela?

_Isoäiti_ (vastaa vaiteliaalla katseella).

_Varma_ (on kulkenut ikkunasta toiseen): Koko talo on nyt piiritetty. Pistimet välkkyvät jokaisen ikkunan alla.

_Poliisi_ (astuu Varman eteen): Vastaa, tyttö, missä on veljesi, koska isoäitisi suvaitsee vaieta.

_Varma_: Teillekö minun pitäisi hänen olinpaikkansa ilmoittaa.

_Poliisi_: Älä huoli tyttö mahtailla. Tällä kertaa ette meistä niin vähällä selviäkään.

_Varma_: Ei meitä teidän uhkauksenne pelolta.

(Alkaa yleinen tarkastus, joka kestää tuokion. Santarmit löytävät Heikin saappaat sängyn alta ja pöytälaatikosta valokuvan, jonka ottavat mukaansa. Kamariinkin katsotaan. Heikki seuraa piilopaikastaan virkamiesten puuhia. On pingoittunut hiljaisuus, kunnes I santarmi kiinnittää huomiotaan lattian poikki sahattuihin lautoihin ja alkaa sapelinkärjellä niitä koettelemaan. Silloin viskaa Heikki hänen eteensä pullon, jonka sisällys räiskyy ympäri ja santarmin vaatteille.)

_Heikki_: Voi hyvät ihmiset, kun putos tuo muorin pikiöljy pullo! — No herrat, taasko te olette tulleet tänne minun untani häiritsemään?

_Poliisi_: Heikki Ortela, astu alas uunilta. Nyt seuraat meitä, ja kaikki vastustus vaan pahentaa asiaa.

_Heikki_ (naurahdellen): Olenkos minä herroja ennen vastustanut?

_Poliisi_: Keskustelut ovat nyt tarpeettomia.

_Heikki_: Sitähän minäkin, mitä noista turhista puheista.

_Poliisi_: Nyt lähdet matkaan.

_Heikki_: Ee-hei. Siitä ei nyt tällä kerralla hikoa mitään. Olisitte ottaneet äsken, kun niin olin tulemassa, mutta nyt en enää ole sillä päällä.

_Poliisi_ (vetää esiin revolverin, samoin tekevät santarmit): Sinä vastustelet.

_Heikki_: No, nyt leikki pois! (Vetää esiin mauserin.) Tässä on kymmenen panosta ja jok'ainoa niistä tappaa jokaisen, joka yrittääkin lähestyä tätä linnoitusta. (Katsoo poliisiin, joka seisoo syrjemmässä.) Sinä poliisi Pulkka, joka olet oman pitäjän miehiä ja suuren lapsilauman isä, en sinua mielelläni, — sentähden pysy kauempana. Miehet, oletteko siunanneet itsenne kuolemaan?

(Piirittäjät hämmästyneinä silmäilevät toinen toistaan.)

_Heikki_ (kohottaa aseensa): No, nyt se alkaa — yks — kaks — (piirittäjät väistyvät kauemmaksi, muutamat tähtäävät Heikkiin.)

_Heikki_: — kolme! (Syöksyy salamannopeudella uunilta alas ja ryntää ovesta ulos, ennenkuin kukaan ehtii pidättää. Poliisit ja santarmit perässä, huutoja, laukauksia. Emäntä painaa käden sydämelleen ja vaipuu takkakivelle.)

_Varma_: Heikin jos tappavat, niin hänen kuolemansa minä... (juoksee ulos).

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

Harjun tupa, samaa pohjalaista kuosia kuin edellinen. Taustalla ovi ulos, vasemmalla sivustalla kamariin viepä. Ikkunat vastakkain kummallakin sivulla. Vasemmalla kaksikerroksinen sänky edusvaatteineen, nurkassa etualalla leikkauksilla ja suurella vuosiluvulla koristettu astiakaappi. Oikealla ovensuunurkassa hellauuni, uunin ja oven välillä avaintaulu, seinänvierellä penkki ja sen edessä jykevä pöytä. Tuvan paperoidulla seinällä julkisella paikalla riippuu Nikolai II:n kuva kullatuissa kehyksissä. Lattiaa peittävät kauttaaltaan korearantuiset nukerimatot.

On ilta, lamppu palaa katossa. Isäntä istuksii pöydän ääressä, sanomalehti käsissään. Emäntä hämmentää hellillä kuohuvaa pataa. Anna kirjailee suurta pöytäliinaa. Eemi vyöttää sankoa.

_Isäntä_: Kuuluu niitä poikia vaan tältäkin kulmalta yhtä mittaa katoilevan, minnekkä heitä sitten vaan vietänee ja milloin he sieltä palannevat, sitä ei kukaan tiedä.

_Eemi_: Ei tiedä, ei, enempää kuin niistäkään, joita ryssät ovat täältä vieneet. Sinne se vaan hävisi tietymättömiin Ortelakin, ja samaa tietä ovat menneet monet muut. Mitäs äiti sanoo siitä?

_Emäntä_: Mitäs minä. Miksikäs vehkeilevät, niinkuin Ortelan Juhanneskin ja monet muut jumalattomat, Nousta sillä tavalla korkiata keisaria ja laillista esivaltaa vastaan. Mutta kylläpä se paikkansa vielä nytkin pitää, mikä sanassa säädetty on: joka itsensä esivaltaa vastaan asettaa, se on Jumalan säätyä vastaan, mutta ne jotka vastaan ovat, saavat tuomion päällensä, sillä ne jotka vallan päällä ovat, eivät ole hyvintekijöille vaan pahoille pelvoksi. Elles tahdo itseäs esivaltaa vastaan asettaa, niin tee hyvää ja sinä saat häneltä kiitoksen, mutta jos pahaa teet, niin pelkää, sillä ei esivalta miekkaa hukkaan kanna, vaan on kostaja sille rangaistukseksi, joka pahaa tekee.

_Eemi_: Mutta ei tässä kukaan pahaa teekään, me vain tahdomme uuden esivallan, se tahtoo sanoa — toiset miehet ohjaksiin.

_Emäntä_: Mistäs sen uuden esivallan saat. Se sitä on pidettävä, joka siihen määrätty on.

_Eemi_: Mutta jospa sallimus meille määrääkin nyt toisen esivallan ja hallituksen, kun se entinen ei ollut kyllin hyvä. — Ja sanokaas nyt, äiti, te joka näitä nykyisiä tuumia niin ankarasti vastustatte, ovatko nuo ryssät sitten teillekään niin mieluisia kavereita, ne kun ovat täällä jo vuosikausia vastuksinamme maanneet? Muistattekos, kun se meidän nuori juoksijahevonen otettiin pakkoluovutuksella ryssien sotaratsuksi? Ja entäs se, kun miehet piti varustettaman taloista vallikaivantoihin? Eväät konttiin vaan ja kuukauden matka edessä. Ovatko mielestänne jo unohtuneet ne lukuisat varkaudet, jotka tämänkin talon osaksi ovat tulleet. Korjasivathan iivanat äitimuorin parhaan lampaankin paistikseen. Ja jos vielä otetaan lukuun ne monet pikkukolttoset, joita ne naapurit ovat näinä sotavuosina tässä meille tehneet, niin koituu siitä jo jotakin yhden talon osalle. Tästä voi sitten jo päästä jonkinmoiseen käsitykseen siitä, mikä vitsaus on koko maalle tämä puolimiljoonainen maleksiva ryssälauma, joka tässä jo on kolmisen vuotta niskoillamme elänyt — Ei, puhdistus tässä on toimeenpantava, oikein perinpohjainen perkaus.

_Emäntä_ (huoaten): Tosin on koettelemus taas kohdannut tätä kansaa, mutta onko se ensimmäistä kertaa. On täällä kestetty pahat suuremmatkin, on kärsitty ja odotettu ylhäältä apua, ja tullut se onkin aikanaan. Sieltä se on tuleva apu nytkin eikä muutamien hurjapäisten poikamälkkien järjettömistä hommista. Pahentaa se vain asiaa, kun ryssä huomaa meidän liittoutuneen vihollistensa kanssa. Lujemmin täällä vain hirttosilmukkaa kiristetään ja syyttömät saavat kärsiä syyllisten kanssa. Vai luuletkos, että suuri venäläisten sotajoukko täältä muutamien nuorukaisten voimalla kerran karkoitetaan?

_Eemi_: Onkos äiti lukenut sieltä Raamatustaan sitä Daavidin ja Goljatin lukua — vaikka mitäpäs tästä senpuolesta kannattaa väitellä. Äiti kumminkin pitää oman horjumattoman uskonsa, minä pidän omani, ja sanotaanhan kunkin uskollaan autuaaksi tulevan. Mutta eiköhän sitä iltasta jo saisi, niin pääsisi tästä makuullekin. (Kerää pois työtarpeensa, siirtää tuolinsa Annan viereen, ja kelloon vilkaisten hiljaa sisarelleen.) Heikin pitäisi jo pian tulla.

_Anna_: (Eemille hiljaa): Jos vielä ryssät sen saavuttavat ja vievät. Hullusti siinä silloin Heikin kävisi.

_Eemi_: Ole huoletta, kyllä se poika nahkansa pelastaa, vaikka ne sen saavuttaisivatkin. Sellainen seikkailu kumminkin tuottaisi meille pahan viivytyksen, ja minä tahtoisin ehdottomasti lähteä nyt, kun kerran olen niin aikonut. Mitä pikemmin se tapahtuu, sen parempi.

_Anna_: Niinkö sinulla on kiire kotoa pois?

_Eemi_: Eipä suinkaan, mutta kun kerran olen siihen ajatukseen totuttautunut, että nyt, tänä iltana se tapahtuu.

_Anna_: Mutta minun on niin vaikea tottua ajattelemaan sitä, että sinä olet poissa. Mitähän jos sentään jättäisit sen lähdön. Tarvitaan miehiä täälläkin, sitten kun se alkaa. Voisit olla yhtä tarpeellinen täällä kotokulmilla — entä jos sittenkin jäisit kotiin.

_Eemi_: Olen jo antanut sanani Heikille ja — sitäpaitsi tunnen sen, että kuulun niihin, joiden täytyy lähteä. Se on näetkös sellainen kumma tunne, niinkuin pakottava vaatimus tuolla sisässä. (Tuuli ulvoo ulkona.)

_Anna_: On vielä niin kauhea ilmakin; — oikein kammottaa tuleva yö.

_Eemi_: Tässä nyt on koetettava karaistua tulevien aikojen varalle. Ajatteleppas vaan Ortelaisia, mitä kaikkia siellä on saatu kestää, ja kuitenkaan ei noita naisia, joista toinen on vanhus, toinen vielä lapsi, voi mikään horjuttaa. Siitä saakka, kun Heikki ryssien käsistä ensimmäisen kerran karkuun pääsi, ovat ryssät nuuskineet talon monta kertaa, eivätkä nuo kaksi naista ole siellä turvassa koskaan yöllä enempää kuin päivälläkään. Lisäksi vielä tuo alituinen pelko Heikin tähden, — niin on sitä siinä jo yhden perheen osalle.

_Anna_: Niin. Hyvä onni sitä Heikkiä on tähän asti suojellut.

_Eemi_: Se on se pelottomuus. Vaara menettää voimansa, kun kulkee pelotta sitä vastaan. Uskallusta sillä on Heikillä samoinkuin Varmallakin, — ja entä Ortela-vainaa — tulin tahtomattani sanoneeksi vainaa, vaikka eihän sitäkään tiedä.

_Anna_: Niin, ja vanha emäntä. Luulen, että tuo kaikki pohjustaakin sieltä asti, — en tiedä mikä heissä on, mutta Ortelaiset ovat niin erilaisia kuin kaikki muut.

_Eemi_ (mietteissään): Totta on mitä sanoit, toisenlaisia he ovat kuin kaikki muut.

(Vaikenevat. Tuuli ryskää ja vonkuu.)

_Emäntä_ (tulta kohennellen): Siunatkoon sitä ilmaa! Varjelkoon Herra matkamiehiä maalla ja merellä. Valkiakin uunissa valittaa, itkua se tietää ja vaikerrusta. Ohhoi — jaa, ei sitä ihminen tiedä, mistä kulloinkin tuli se itkun aihe.

(Hiljaisuus.)

_Eemi_ (puoleksi kuiskaten): Anna —

_Anna_ (lempeästi): No mitä, veli, sinä nyt sitten lähdet Heikin mukana.

_Eemi_: Ja jätämme hevosen Maalaisten Kauppayhtiön pihaan, josta tiedät sen hakea, ja yksi pyyntö minulla olisi, — (ujosti) en saanut sanoa Varmalle hyvästiä. Olen häntä niin paljon ajatellut, vaikka ei siitä kukaan tiedä, vähimmin hän itse. Kuule, jos minä en tältä matkalta palaisikaan, niin vietkö hänelle minun terveiseni.

_Anna_ (liikutettuna): Kyllä täytän pyyntösi, vaikka toivon, ettei minun tarvitse sitä tehdä, vaan sinä itse saat hänelle sen ilmoittaa, — ihme, että minä en ole aavistanut mitään.

(Jäävät kumpikin mietteisiinsä, tuuli ryskää ulkona saaden ikkunaruudut helisemään. Anna hyräilee hiljaa.)

_Eemi_: Laula!

_Anna_: (alussa hiljemmin, säkeistön loppu kerrotaan):

Eikä lakkaa tuo haavanlehti tyynellä huiskumasta, eikä lakkaa tuo vanha kulta mieleeni muistumasta.

Kun sinä pidit musta ja minä pidin susta, ja ero piti tulla meistä, eikä mun silmäni kesken kuiva surun kyyneleistä.

(Hiljaisuus.)

_Eemi_ (repäisee itsensä irti mietteistään): Mutta nyt, sisko, ei meillä ole suremiseen aikaa. Sinä jäät nyt hoitamaan minunkin tehtäviäni ja olemaan lohduksi vanhuksille siihen saakka kun pojat palajavat.

_Anna_ (huoahtaa): Siinä toivossa sitä sitten eletään.

(Emäntä kattaa pöytää, Anna ja Eemi käyvät illalliselle.)

_Emäntä_ (isännälle): Heitä nyt sinäkin jo se lehden lukeminen ja rupea syömään. (Puhelee askareensa lomassa.) Tiesi hänet, mistä tuon pojankin äskeiset puheet olivat peräisin. Lieneekö Ortelan Heikki jo päässyt sinunkin päätäsi sekoittamaan. Sanotaan sen saavan palkkion niistä miehistä, jotka se saa Saksan reisulle narrattua, tuhat markkaa päästä. Varokoon vaan astumasta tämän kynnyksen yli niissä puuhissaan. Sen sanon sille heti, että minun poikaani et sentään myy, vaikka et ikänä rikastuisi. Ja tiedä sinäkin, Eemi, kun sanon, että ei sua sitä varten ole tässä kustannettu ja koulutettu, että siitä kaikenmaailman matkoille lähtisit haljuilemaan.

_Eemi_: Tuollaisia ankaria sanoja se äiti heittelee kummipoikaansa vastaan, joka vielä on meille kaukaista sukuakin.

_Anna_: Äiti on kuunnellut kylän akkojen juoruja ja puhuu vastoin parempaa tietoaan. Kyllä te Heikin tunnette yhtä hyvin kuin meidätkin, yhdessä tässä on lapsina leikitty ja ihmisiksi kasvettu vähäisen välimatkan päässä, että saatattekin häntä soimata tuolla tavalla.

_Emäntä_: Jaa-a! Mutta jos hän veljesi viettelee niille matkoille, niin kiroukseni häntä seuraa niin totta kuin tässä seison, eikä hänellä elämässään pidä onnea oleman. No, syökää nyt ja siunatkaa itsenne levolle, minua ei ainakaan nälätä.

(On menossa kamariin, mutta palaa vielä jotakin toimittamaan.)

_Eemi_: Onko isäkin näistä asioista samaa mieltä kuin äiti?

_Isäntä_: Mitäs minä, en oikein ymmärrä näitä tämänaikaisia, — on niin toisenlaista tämä nykymaailma kuin se entinen. (Syöntinsä lomasta.) Niinkuin ne vanhat merkit eivät enää pitäisi paikkaansa, muut kuin uni ja nälkä.

_Eemi_: Uskokaa minua, isä: aika on tullut, jolloin meidän on itse autettava itseämme. Jos menetämme tämän otollisen hetken, niin hukka meidät perii. Sanotaanhan niin, että joka itse koettaa itseään pelastaa, sitä auttaa Jumalakin.

_Emäntä_ (kamarin ovelta): Mutta kirjoitettu on: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.

_Eemi_ (nousee pöydästä, astuu liikutettuna mutta varmana äitinsä eteen): Tapahtukoon niinkin, jos se sallittu on. Mutta vaikka tästä kansasta puolet pitäisi veriin hukkuman, jää jäljelle toinen puoli uuteen onnellisempaan elämään, — ja parempi toki niinkin kuin että tässä kaikki hiljalleen menehtyisimme vihollistemme jalkoihin.

(Samassa aukenee ovi ja tupaan astuu Heikki Ortela tuntemattomaksi puettuna, yllään pitkä naisen turkki ja suuri villahuivi pään ympäri kiedottuna, kori käsivarrellaan):

_Heikki_ (muunnetulla äänellä): Jumal'antakoo hyvää ehtoota, semmoinen koiran ilma siellä ulkona, — onpas tässä pitkä talojen väli, ihan nääntyy huonojalkainen. (Onnahtaa kulkiessaan peremmälle, istuu penkille ja laskee eteensä korin.) Kauppaakin tässä olis, nappia, parsinneuloja, hajusaippuoita, kahvilusikoita, jokunen hilkkukin vielä myymättä, mutta taitaa ollakin jo iltamyöhäinen, makuullemenon aika. Saisikohan yösijaa talossa, tuossa penkillä vaan, niin tulisi ehkä aamulla kaupat.

_Anna_ (on tarkasti seurannut vierasta ja särähtää): Menkää, äiti, vaan nukkumaan, kyllä minä tämän vieraan.

_Emäntä_: Miks'eikäs sitä yösijaa, onhan tuokin alisänky vapaana. Hae, Anna, tuolta ylätuvasta se uusi olkikoltikko siihen.

_Heikki_ (vanhan vaimon tapaan): Kiitos, kiitos, emäntä hyvä.

_Emäntä_: Ei kiittelemistä. Harjun tuvasta ei ole koskaan käypäläisiä yön selkään ajettu. (Menee kamariin.)

_Isäntä_ (ottaa hellan alta tupakkavalkean): Mistäpä sitä nyt tullaan?

_Heikki_ (samoin kuin äsken): Tuolta vaan Ojalasta.

_Isäntä_: Vai sieltä. (Menee kamariin.)

(Heikki Annan ja Eemin kanssa jäätyään heittää vieraat verhot päältään, on omissa vaatteissaan, side otsalla, missä näkyy verta.)

_Eemi_ (Heikille): Voi kun olit kumman näköinen, ei itse Vasilikaan olisi sinua tuossa asussa tuntenut.

_Anna_: En minäkään heti, vaikka tiesin sinun tulevan.

_Heikki_ (Eemille): Kuinka ovat asiat, oletko valmis?

_Eemi_: En ole päässyt sen pitemmälle. Äidille ei käy puhuminen siitä asiasta, enkä saattanut sanoa isällekään, hän olisi vielä ilmoittanut äidille, ja äiti kyllä olisi nostanut pystyyn maat ja taivaat estääkseen minun matkani. Katsoin sentähden parhaaksi, että hän saa kuulla asian vasta sitten kun olen jo poissa.

_Heikki_: Hm — itsehän parhaiten tiedät.

_Eemi_ (menee kamarin oven taakse): Joko nukutte, äiti?

_Emännän ääni_: Enkä nuku, entäs sitten?

_Eemi_ (hellästi): Ei muuta, hyvää yötä, äiti.

_Emännän ääni_: Joko rupes tuntoas soimaamaan ne äskeiset puhees?

_Eemi_: Ei, mutta muuten minä vaan.

_Emännän ääni_ (lauhkeammin); No, hyvää yötä vaan.

(Eemi poistuu hitaasti oven takaa.)

_Heikki_: Ja nyt, poika, pillit pussiin. Onko hevonen valjaissa?

_Eemi_: Ei vielä, mutta se on vain parin minuutin asia.

_Heikki_: Tuokiossa on meidän jouduttava taipaleelle ja siitä ei totisesti tulekaan mikään tavallinen lystiajo. Kaikki tienvieret ovat nuuskijoita täynnä, jotta varusta, poika, nyt itsesi monen mahdollisuuden varalle.

_Eemi_: Valmis minä olen, tuli sitten mitä tuli. (Menee ulos.)

(Äänettömyys. Heikki sytyttää tupakan ja astelee hiukan levottomana lattialla katsomatta Annaan.)

_Anna_ (hiukan arkaillen): Sinä olet haavoittunut.

_Heikki_ (ykskaikkisesti): Pieni naarmu vain.

_Anna_: Se side on verinen.

_Heikki_: Onko se tullut läpi? (Ottaa siteen päästään.)

_Anna_: Annahan kun minä sidon sen uudelleen, ennenkuin lähdet.

_Heikki_: Tuskin se tarvinnee. Tuo iso huivi sen kyllä peittää.

_Anna_ (lähestyy arkaillen): Sittenkin minä sen sidon, et saa vastustella, — pienestäkin haavasta voi tulla paha, kun jättää hoitamatta, eikä tuo taida niin pieni ollakaan.

_Heikki_ (pakottaa itsensä yhä välinpitämättömäksi): Samantekevää, tee kuinka tykkäät.

_Anna_ (menee kamariin, tuo lääkepullon ja siteen): No istu nyt tähän.

_Emännän ääni_: Anna, mitäs niillä teet?

_Anna_: Sormeni loukkasin tuolla ylhäällä, kun kävin pimeässä.

_Emännän ääni_: Käskikös sun sinne pimeässä, kun kerran lyhtykin on. Annas kun tulen sitomaan.

_Anna_ (hiukan hätääntyen): Ei äiti huoli nousta, pieni naarmu se vain on.

_Emännän ääni_: Vai naarmu vain, no laita sitten itse.

_Heikki_: Mitäs teet, tee pian.

_Anna_ (tarkastelee haavaa, pesee sen hellästi): Eihän tämä mikään naarmu ollutkaan, melko syvä haava. Mitenkä tämä tuli, ampuivatko, vai onko tämä pistimen jälki?

_Heikki_: — tiedä häntä oikein itsekään, joku siihen lienee sattunut siinä rähäkässä, huomasin vasta kun verta alkoi vuotaa. Muuan torpanmuija sen sitoi tuolla metsäkulmalla. Samalta sain nuo kamppeenikin, — yhden kokonaisen päivän olen nyt näytellyt akkaa, eivätkä ryssät ole kiinnittäneet minuun mitään huomiota, mutta pelkään, että viivymme nyt liian kauan.

(Anna lopettaa työnsä ja seisoo vielä tuokion Heikin vierellä kuin jotakin odotellen.)

_Heikki_ (huomattuaan nousee kiireesti): Jaha, onko valmis? No, kiitos vaan vaivoistasi — olin kuulevinani, että pihaan ajettiin, Eemi varmaankin — (kättelee kylmästi, kiireellisesti): Eipä muuta kuin voidaan hauskasti, ja hyvästi sitten vaan.

(Vetää palttoon päälleen ja käärii huivin päähänsä. Eemi tulee ovelle takki yllään, lakki korville vedettynä.)

_Eemi_: Jokos täällä ollaan valmiita?

_Heikki_ (menee ovelle): Selvä kuin juna.

_Eemi_ (Annaa kätellen): Hyvästi nyt, sisko, selvitä äidille ja isälle, sano terveisiä kaikille, voi hyvin.

(Kääntyy pois liikutustaan salaten. Anna saattaa heitä ovelle, jonka aukeamasta ammottaa pimeys ja kuuluu tuulen ulvominen.)

_Anna_ (poistuvien jälkeen): Onnea vaan matkalle! (Ääni hukkuu myrskyn tohinaan. Istahtaa järkytettynä lavitsalle, missä Heikki oli äsken, ottaa hellästi käteensä siteen ja katselee veritahraa, kääntää siteen jälleen kokoon ja pistää poveensa, puhelee hiljaa itsekseen.) Lopussa kaikki! (Kätkee kasvonsa esiliinaansa, puhkee rajuun nyyhkytykseen. Tuuli temmeltää ulkona, heläyttää ikkunalaseja. Anna särähtää, mutta huomattuaan, että ketään ei näy, painuu jälleen murheeseensa. Ovi aukenee hiljaa, Vasili pitkässä märässä halatissa astuu sisään. Katselee Annaa, heittää pois halatin, jonka alla on rakuunaupseerin vormu.)

_Vasili_ (puoleksi kuiskaten): Anna, Anna!

_Anna_ (kavahtaa tyrmistyneenä ylös): Herra Jumala! Oven unohdin lukitsematta. Kuinka te sillä tavoin ihmisten huoneisiin keskellä yötä.

_Vasili_ (suopeasti hymyillen): Minulla on korkean esivallan lupa ilmestyä milloin tahansa sellaisiin paikkoihin, missä jotakin epäiltävää huomataan.

_Anna_ (kauhistuneena): Mitä on tapahtunut, puhukaa!

_Vasili_ (läheten): Asia koskee läheltä teitä, sinua, Anna.

_Anna_ (väistyy kamarinovea kohti): Mitä tekemistä teillä olisi minun kanssani.

_Vasili_ (maireasti tyynnytellen): Malta ja kuuntele kun kerron, äläkä herätä muita, se vain pahentaa asiaa.

_Anna_ (alistuvasti): No niin, mutta älkää kiusatko minua kauan, sitä minä vain pyydän.

_Vasili_ (läheten, Annan kasvoja tarkastaen): Missä on Heikki Ortela?

_Anna_ (huokaisten helpottuneesti): Ei hän ainakaan täällä ole. Ettekö sitten ole häntä vielä saavuttaneet?

_Vasili_: Missä on veljesi Eemi?

_Anna_: Kaiketi nukkumassa tähän aikaan.

_Vasili_: Siinä se, et ole tottunut valehtelemaan.

_Anna_ (toivottoman raukeana istahtaa tuolille): Mitä sitten minusta tahdotte, vähimmän minä heistä tällä hetkellä tiedän.

_Vasili_ (hymähtelee itsekseen): Hm, jaa — hullusti ne nyt ovat asiat. Tuo suuri viettelijä Ortela on saanut houkutelluksi veljesikin noille vaarallisille matkoilleen. Ymmärtämättömyydessään on Eemi tehnyt pahanteon, pannen alttiiksi henkensä, sisarensa turvallisuuden ja kotinsa kunnian.

(Äänettömyys.)

_Vasili_ (läheten Annaa takaapäin, laskee kätensä hänen olalleen): Anna, minun on niin sääli sinua.

_Anna_ (hermostuneesti): Älkää koskeko minuun.

_Vasili_: Anna, tahdotko ajaa minut ulos, tahdotko karkoittaa luotasi ystävän, ainoan, joka hädän hetkenä voi sinua auttaa?

_Anna_: Minä en ole vailla sääliä enkä apuakaan, ja jos sitä joskus tarvitsenkin, ei teistä ole minulle auttajaksi.

_Vasili_. Eikö, sepä nähdään. (Kuumasti läheten, Anna nousee ylös ja väistyy edeltä, Vasili seuraa askel askeleelta intohimoisesti haastellen.) Kaunis, ylpeä tyttö, mitä tahansa minä teen sinun puolestasi, henkeni antaisin, jos vain kerrankin kuulisin huuliltasi ystävällisen sanan. Olen nähnyt sinut edessäni päivin ja öin. Olen ollut kuolla ikävään niinä päivinä, jolloin en ole saanut sinua nähdä edes kaukaa, niin kaukaa vain. Lähestyä en ole voinut, koska tiedän, että vihaat ja halveksit minua siksi vain, että olen — ryssä. Mutta mekin olemme ihmisiä. Meilläkin on sydän, joka tuntee, kärsii ja rakastaa, vieläpä palavammin, tulisemmin kuin teidän kylmien suomalaisten. Anna, sinun kovuutesi voi tehdä minut hulluksi. Minä rukoilen, älä vie kaikkia toiveitani, — minä tahtoisin suudella maata, johon sinun jalkasi koski. Suo minun olla halpa orjasi, enkä minä pyydä muuta kuin täyttää sinun käskysi ja tehdä tahtosi mukaan. (Saavuttaa Annan, joka tuijottaa kuin lumottuna Vasilin hehkuviin silmiin.)

_Anna_ (koettaa vastustaa huumausta): Miksi katsotte noin, minä teitä pelkään, voi menkää, jättäkää minut —

_Vasili_ (kiertää käsivartensa hänen ympärilleen): Anna — Anna —

_Anna_ (yrittää pakoon): Minä huudan ja herätän vanhempani, ellette päästä, — hellittäkää käteni taikka kutsun apua. (Katsoo yhä Vasilin hehkuviin silmiin.) Kuinka kuumat ovat kätenne, teidän henkäyksenne polttaa, — silmät, nuo teidän silmänne, — hyvä Jumala armahda, kuka sinä oikeastaan olet —