Part 4

_Vasili_: Ystävä, joka haluaa palvella sinua ja tehdä sinut onnelliseksi. Luuletko, etten siihen kykene? Minä voin pukea sinut silkkiin ja kultiin. Luuletko, että olen vain köyhä rakuunaupseeri, erehdys, sillä Vasili palvelee tsaaria ja pyhää Venäjän maata, on tänään rakuuna, huomenna joku korkea virkamies. Olen vanhaa ylhäistä sukua ja minun isäni kartanon tilukset ovat laajat kuin koko tämän pitäjän ala. Sinne tahtoisin sinut viedä kanssani Venäjän sydämeen. Voi, siellä on niin toisin kuin täällä, ihmiset iloisia ja ystävällisiä, nauru ja laulu kajahtaa kyläntanhuvilla kautta kesäisen yön, tanssitaan ja balalaikat soivat. Me istumme troikkaan, sinä ja minä, ajaaksemme isäni vanhaan sukukartanoon. Tiemme kulkee yli hämärtyvän aron, missä peninkulmien laajuudelta näet vain laakean kukkivan maan, minkä öinen tuoksu saa ihmisen juopumaan. Päämme päällä kaartuu yhä tummeneva taivas, jonka kaukaiset ääret maan piiriä tavoittavat, jonka tummassa syvyydessä yhä uusia tähtiä syttyy yön tullen. Tuulen vauhdilla syöksyy troikka halki aron, kolme väkevää, pikimustaa oritta lentää lauhduttaakseen villiä luontoaan. Oh, yksi sellainen troikkamatka on kuin kokonainen elämä. Vihdoinkin olemme tulleet kotiin vanhaan kartanoon, jonka portaat natisevat vanhuuttaan, mutta sen hämärissä saleissa asuu sadun henki. Siellä sinä tulet asumaan ja hallitsemaan kuin ruhtinatar, ja minä, orjasi, palvelen sinua kuin pyhimystä —

_Anna_ (on kuunnellut kuin unessa, kokoaa viimeiset voimansa ja tempautuu irti): Pois, pois, — usko nyt, — täytyy!

_Vasili_ (murtuneena): Sano vain syy, minkä tähden?

_Anna_: Olet vieras, vihollinen.

_Vasili_ (ilostuu): Rakas, rakas tyttö! Eikö siis muuta ollutkaan. Minäkö olisin sinun maasi vihollinen, rakas. Minä vannon, että lähinnä pyhää Venäjää rakastan tätä Suomenmaata ja olisin valmis vuodattamaan vereni sen tähden. Katso, Saksa, meidän yhteinen vihollisemme, viettelee teitä liittoon kanssaan tuhotakseen Venäjän teidän kauttanne, mutta kyllä se tuhoo vielä teidätkin, jos luotatte siihen. Siksipä me koetammekin sitä estää, teitä säästääksemme, mehän olemme täällä suojelemassa Suomen maata, valmiina uhraamaan henkemme tämän maan tähden. (Tarttuu Annaan takaapäin.) Ja kautta Pyhän Neitsyen minä vannon rakastavani sinua enemmän kuin koskaan yhtäkään naista olen rakastanut. Paljon olen heitä nähnyt, kauniita, hempeitä, suloisia naisia, mutta sinun kylmä kauneutesi on syöpynyt vereeni ja polttaa kuin kuluttava tuli. Jospa minä vain kerran saisin suudella sinun ylpeää suutasi! Anna, Annushka, me olemme kahden. —

(Ryöstää hänet syliinsä. Anna vastustaa. Taistelevat tulisesti, Annan tukka pääsee valloilleen, lampun valo himmenee.)

_Anna_ (korottaa äänensä): Pois täältä,— ulos!

(Vasili irtautuu, samassa kuuluu kovaa kolkutusta ovelle.)

_Vasili_ (särähtää): Tulevat! Minä menen, mutta me tapaamme vielä.

(Nousee penkille, hyppää ikkunasta ulos. Kolkutus uusiutuu kovempana, kirkas valo johdetaan tuvan vastakkaisista ikkunoista sisään.)

_Anna_ (peittää huikenevia silmiään): Hyvä Luoja, mitä on tapahtunut!

(Kolmas kolkutus entistä kovempi.)

_Poliisin ääni_: Avatkaa ovi, muuten se säretään!

(Anna on kirkkaan valon ja sisäänpyrkivien kolkutuksien yllättämä, hämmennyksissään ei tiedä mitä tehdä, vihdoin rohkaisee itsensä ja avaa oven. Poliisi ja santarmit astuvat sisään.)

_Poliisi_: Olettehan talon tytär Anna Harju?

_Anna_: Olen, minuako etsitään.

Poliisi: Me vaadimme teitä viipymättä ilmaisemaan maanpetturiksi julistetun Heikki Ortelan olinpaikan.

_Anna_: Heikin nykyistä olinpaikkaa en tiedä.

_Emäntä_ (on sillävälin tullut kamarin ovelle. On yövaatteissaan: valkopunaraitainen alushame, valkea yöröijy, valkoinen huivi tiukasti pään ympäri sidottuna, harmaat sukanlavat jaloissa, kädessään tinainen kynttilänjalka, missä pieni kynttilänpätkä palaa, astuu rohkeasti miesten eteen): Tietäkää se, korkiat herrat, että tämä talo ei ole mikään maanpetturien eikä karkulaisten tyyssija.

(Herrat katsovat vaieten emäntää.)

_Poliisi_: Mikäli olen kuullut, on Heikki Ortela teille kaukaista sukua, ja muutenkin on kanssakäymistä ollut näiden talojen välillä.

_Emäntä_: Yhtä kaikki, täältä häntä ei löydy.

_Poliisi_: Tänne johtavat tuoreet jäljet.

_Emäntä_ (ylväästi): Luuletteko minun valehtelevan.

_Poliisi_ (santarmeille): Voisi melkein uskoa, että eukko puhuu totta, ja kuitenkin —

_I santarmi_: Pitä toimepanema kotitarkastus.

_Poliisi_: Sillä kenties kulutamme aikaa hukkaan. Kuulkaas, emäntä, montako hevosta teillä on?

_Emäntä_: Kolme hevosta ja varsa kaksitalvinen neljäntenä.

_Poliisi_: Antakaapa minulle tallin avain.

_Emäntä_: Tuossa se on taulussa, tuo suurin.

(Poliisi poistuu avaimen kera.)

_Emäntä_. Kotona ovat hevoset, eikä talosta mitään laitonta löytymän pidä. Ellette usko, niin nuuskikaa joka nurkka. Minulla ei ole pelkoa ja hyvällä omallatunnolla käyn nukkumaan. (Aikoo kamariin.)

_I santarmi_: Te pitä vartto vielä.

(Emäntä jää ovelle, painostava hiljaisuus.)

_Poliisi_ (tulee takaisin tupaan ja laskee avaimen paikoilleen): Kuulkaapas, emäntä, onko teillä käynyt ketään eilisiltana?

(Anna säpsähtää.)

_Emäntä_: No, ei ole muuta käynyt kuin muuan vanha akka, joka haki yösijaa, ja sieltä alisängystä sen akan löytymän pitäisi.

_Poliisi_ (viheltää): Vai vanha akka. (Vetää edusvaatteen syrjään ja näyttää tyhjää vuodetta.) Siinä se oli, hevonen on myös tallista poissa, ja verekset jäljet johtavat karjakartanon kautta valtatielle. (Kääntyen Annaan.) Äitinne tuntui olevan tietämätön, mutta teidän minä epäilen olleen hankkeessa mukana, siitä tulemme tekemään selvää tuonnempana, mutta nyt pakenevan jälkeen.

(Poliisi ja santarmit lähtevät.)

_Emäntä_ (jäätyään kahden Annan kanssa): Sanoppa, tyttö, mitä tämä on. Oletko sinä todella sotkeutunut tähän asiaan? (Ankarasti.) Vastaa minulle nyt selkeä totuus.

_Anna_ (rauenneena): Kyllä minä selvitän, äiti, — huomenna minä selitän kaikki.

_Emäntä_: Onko Eemikin samassa joukossa? Käy heti paikalla kutsumassa se poika tänne.

_Anna_: Voi äiti. (Kahdenvaiheilla sanoisiko.) Älkää olko noin vihainen, — Eemi ei ole kotona enää.

_Emäntä_ (suunniltaan): Mitä? — Sanoitko? Eemikö mennyt — mihin?

_Anna_ (itkuun puhjeten): Tämä on kauhea yö, mitä lienee tapahtunutkaan.

_Emäntä_: Kyytiinkö se lähti sitä, — vai menikö vaikka samaan matkaan vielä. (Istuu raskaasti, laskien kynttilän pöydänkulmalle.) Samassa liitossa kaikki, rikkovat lakia, pettävät esivaltaa ja vanhempiaan. Voi, taivaan Herra! Sinun tuntoosi olen heitä koettanut kasvattaa, totuuteen ja rehellisyyteen johdattaa; tämänlaisiako heistä tuleman piti.

(Anna itkee rajusti.)

Väliverho.

NELJÄS NÄYTÖS.

Tapahtumapaikka kahden rintaman välillä Keski-Suomessa kevättalvella 1918.

Yö. Luminen metsä. Taivas tähdessä. Taustalla on kukkula, hitusia kummallakin sivulla. Oikealla ajatellaan olevan venäläisien leiripaikan, vasemmalla valkoisen armeijan. Näyttämön keskellä on aukeata, siinä muutamia kiviä. Matti Porkka kävelee suojeluskuntapuvussa edestakaisin vahdissa, kävelee oikealle ja poistuu näkymättömiin.

Vasemmalta etualalta tulevat tytöt Anna ja Varma, molemmat harmaassa suojeluskuntapuvussa. Varmalla Punaisen ristin nauha käsivarressa, Annalla S.K. valkeassa nauhassa. Tytöt kantavat suuria vaatekantamuksia, istahtavat keskustalle levähtämään.

_Anna_ (hellittää kantamuksen kädestään): Oh, kun painoi! (Katselee kättään.) Aivan jäivät sormet koukkuun. Onpa täällä etelämmässäkin vielä paksulta lunta, vallankin näin metsäpaikoissa.

_Varma_: Istutaan nyt toki levähtämään. Ehkä sinua jo väsyttääkin kovin. Kohta olemme luullakseni kylässä. (Katselee ympärilleen.) En oikein varmaan tunne paikkoja vielä tällä kohdalla näin pimeässä, vaikka suunnasta kyllä olen selvillä.

_Anna_: Oletteko jo kauan viipyneet näillä tienoin?

_Varma_: Eilen aamulla tähän vasta tultiin. Miehet ovat levähtäneet monen yön valvomisen ja pitkien marssien jälkeen. Kovin täällä nyt onkin hiljaista. Saa nähdä kuinka kauan. Olipa hyvä, kun pääsit tänne sinäkin. Kyllä täällä tarvitaan, ja täältä saat mukaasi sellaiset muistot, jotka eivät ikinä mielestä lähde.

_Anna_: Olisin lähtenyt rintamalle jo aikoja sitten, mutta äiti —

_Varma_: Ja viimein hän kuitenkin myöntyi.

_Anna_: Niin, mutta koville se otti. Äiti rukka suri niin kovin Eemih katoamista. Hän piti sitä ensin rikollisena tekona ja murehti siksi. Kun hän viimein alkoi käsittää tämän nykyisen tilan, suri hän sitä, että ilman hyvästiä piti pojasta erota. Katunut on sitäkin, että tuli tuominneeksi niitä, jotka yhteisen asian puolesta ovat uhrautuneet. Paljon on äiti rukalla ollut viime viikkoina sydämellään.

_Varma_: Sitten vielä sinäkin aloit pyrkiä pois.

_Anna_: Ensin panivat molemmat vanhukset sitä ankarasti vastaan, mutta kun uhkasin lähteä kuten Eemikin — salaa, silloin sain luvan. Äiti jäikin nyt ihan yksin kotiin. Isäkin lähti rintamalle jo pari päivää sitten, mutta jäi sinne lähemmäksi, minä vaan tahdoin tänne.

_Varma_: Sinun isäsikin lähti sotaan, eikä äiti pannut vastaan?

_Anna_: Ei.

_Varma_: Kuinka kaikki on muuttunut!

_Anna_: Kun viimeinkin opittiin asia oikein ymmärtämään. On siellä ollut innostusta. Kaikki olivat työssä mukana, kaikki mökkiläiset ja mäkitupalaiset. Muistatko senkin Kiviahon Sussan, puolisokean? Kintaita kutoo sotilaille, varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Meillä on ollut kokonainen ompeluseura, tupa vaimoja täynnä aamusta iltaan. Äiti niitä ruokkii ja kahvittaa. Ajatteles, kaikki nämä vaatteet ovat meidän kyläläisten valmistamia.

_Varma_: On siinä oltu ahkerana, — niin ja kuules, kun meidän pitäjän torvisoittokuntakin on tullut tänne, ja eilen illalla puhuttiin, että Heikki ja Eemikin tulisivat tälle rintamaosalle joukkoineen.

_Anna_: Olisipa se, — jos täällä tavattaisiin. En ole velipoikaa nähnyt sitten kun lähti, ja siitä on jo toista vuotta kulunut.

_Varma_ (repii käärevaatetta paketin kulmasta ja tarkastelee vaatteita): Hyviä ovat.

_Anna_: Oletko sinäkään Heikkiä nähnyt sittemmin, kun silloin yhdessä lähtivät.

_Varma_: Enkä ole, missäs sitä näki, kun jääkäreitä ei laskettu, lomalle päiväksikään Saksasta palatessa, ja rintamillakin olemme olleet eri puolilla, — mutta jos nyt sattuisi. (Kaivaa yhä syvemmälle, kääntelee pakettia, iloitsee.) Voi, kuinka hyviä ja lämpöisiä alusvaatteita. Et usko, kuinka kipeästi näitä täällä tarvitaan. Sairalaankin kun poikaraukat tuodaan likaisin, verisin vaattein. Monella ei ole ollut ehjää paitaa kotoa lähteissäkään. Tuskin voit ajatella, mikä ilo on pukea tällaiset pehmeät lämpöiset vaatteet haavoittuneitten ylle.

_Anna_: Sinä vain ajattelet potilaitasi.

_Varma_: Kunhan päivänkin olet täällä, niin jo tiedät mitä se on, — se on semmoista, jota ei osaa kertoakaan. Antaisi vaikka elämänsä kärsivien hyväksi.

_Anna_ (huokaisten): Niin.

_Varma_ (siirrähtää itseään lähemmäksi toveriaan, lämmiten): Eikö se sentään ole ihmeellistä, että mekin tässä, sinä ja minä, saamme ottaa osaa isänmaan vapauttamistyöhön. Joskus luulee näkevänsä vain unta, josta pelkää heräävänsä. Kun koulua käydessäni luin historiasta niistä nuorukaisista, jotka saivat taistella isänmaansa vapauden puolesta, niin melkein kadehdin heitä.

Mutta ehkä meidän on nyt jo jatkettava matkaa, että ehdit sinäkin nukkua jonkun tunnin matkan jälkeen, niin kauan kuin on täällä näin hiljaistakin.

_Anna_: Entä sinä itse?

_Varma_: Minulla ei ole kiirettä. On vapaata tämä yö, tulevana olen taas valvomassa sairaitteni luona. (Nousee.) — Täällä näet tulee niin monenmoisia ajatuksia mieleen ja tämmöisenä hiljaisena yönä tulee niin kummalliseksi, ei oikein tunne itseäänkään —

_Anna_ (huoahtaen): Yhtä ja toista on minunkin mieleeni tullut, kun tykkien jyske etelästäpäin sinne kotipihalle kantautui. Mutta minä olen niin toista maata kuin sinä, useimmiten minä vain omiani. Kunpa oppisinkin ajattelemaan vähemmän itseäni ja omaani.

_Varma_: Ymmärrän sinua hyvin. Helppohan minun on ajatella vain näitä yhteisiä, minun jolla ei mitään omaa läheisempää ole ollutkaan.

_Anna_ (murheellisena): Niin, kerran minulla olisi ollut, mutta itse olen onneni hävittänyt, eikä se takaisin tule enää. (Hiljaisuus.) Minun mieleni on nytkin niin raskas, että sinä et usko.

_Varma_ (ottaa häntä kädestä): Onko niin? En tahdo olla utelias, mutta jos sinun olisi helpompi kerrottuasi, niin saatathan minuun luottaa.

_Anna_: Sen kyllä tiedän, mutta minä en voi, ainakaan nyt vielä, ehkä sitten joskus, — tiedätkö, minun täytyy tavata Heikki.

_Varma_ (katsoo häntä pitkään hymyillen): Kyllä kaikki vielä tulee hyväksi.

_Anna_: Ei, ei, enkä minä sitä, mutta olen tehnyt vääryyttä enkä saa rauhaa, ennenkuin olen sen sovittanut.

_Varma_ (pudistaa hänen kättään): No, siihen en sitten osaa sanoa sitä enkä tätä. Tottapahan selviää kun ehtii. Mutta lähdetään nyt. Metsä käy yhä pimeämmäksi; on jo aika ruveta etsimään majapaikkaa. (Ottaa kantamuksensa.) Vieläkö sinä jaksat, kun et ole tottunut näitä metsiä rämpimään? (Menee edeltä vasemmalle taustalle.) Tuoltahan jo vilkkuvatkin tulet, kohta olemme perillä.

(Menevät; näyttämö tyhjänä hetken.)

_Heikki Ortela_ (jääkäriluutnantinpuvussaan tulee vasemmalta taustalta, tähystelee oikealle, kuuntelee): Poikaa ei näy eikä kuulu.

(Istuu kivelle, odottelee, katsoo kelloaan. Eemi Harju, jääkärivääpeli, tulee oikealta.)

_Heikki_ (ilostuen): No johan sinä — (tarjoo tupakan). Tässä jo vartoilin, kävin katsomassakin vähän aikaa sitten. On niin kovin hiljaista tänä yönä, että oikein on outoa tottumatta. Tämmöisessä hiljaisessa, pimeässä metsässä tulevat mieleen muistot. Ikäänkuin sotamiehen kannattaisi niitä sellaisia elätellä. Mutta sellainen se ihminen on, mihinkäs siitä riitinkistään pääsee.

_Eemi_: On se sentään niin hauskaakin joskus muistella menneinä ja ajatella kaikenmoista, varsinkin näin yöllä, pimeässä.

(Vaitiolo.)

_Eemi_: Minä ne hyvin tunnen, sellaiset usein unenkin vievät, ajatukset.

(Hetken kuluttua kuuluu ääniä metsästä oikealta. Jääkärit kuuntelevat ja vetäytyvät puiden suojaan vasemmalle, kun äänet oikealta lähestyvät.)

_Naisen ääni_: Rakas kulta, älä mene kauemmaksi, viholliskylään joudut — ne sinut surmaavat siellä, tule kanssani takaisin kylään —

_Miehen ääni_ (vihaisena): Pois minusta, mene yksin minne haluat, jätä minut rauhaan.

_Naisen ääni_: Miilaja, anna minun olla kanssasi loppuun asti. Tiedän kyllä ketä etsit. Näin täällä äsken ne naiset, turhaan menet surman suuhun, — et häntä saa (kuuluu naisen kiljahdus ja puhuja jatkaa hetken hiljaisuuden jälkeen), — ei huoli sinusta, turhaan juokset jäljessä. Mutta minä olen sinulle uskollinen ja seuraan minne tahansa menet.

_Miehen ääni_: Sinusta ei pääse!

_Naisen ääni_: Minä rakastan sinua.

_Miehen ääni_: Mene helvettiin!

(Kiljahdus, Lempi Orvokki lennähtää kuperkeikkaa näkymälle. Hänellä on yllään koreat silkkivaatteet, hiukset epäjärjestyksessä. Vasili, puettuna siviilipukuun ja pitkään halattiin ja hattu silmille vedettynä, seuraa raivoissaan.)

_Lempi_ (kohoutuu polvilleen, syleilee Vasilin polvia): Rakas, miksi olet vihainen, saat sinä olla niinkuin haluat, saat lyödä, saat tehdä mitä tahdot, kunhan vain et karkoita luotasi pois.

_Vasili_ (repäisee hänet raa'asti itsestään irti, heittää maahan ja kohottaa kätensä lyödäkseen): — opetan jäljessäni juoksemaan.

_Lempi_ (nauraa): Voi sinua, Vasili.

(Samassa pamahtaa laukaus. Vasili pitää rintaansa ja vaipuu kivelle.)

_Lempi_ (kiiruhtaa luokse, polvistuu viereen): Rakas, kuinka nyt kävi? Sanoinhan, — Herra Jumala, kun sinä et totellut, vaikka kielsin tänne tulemasta. (Itkee, kätkien kasvonsa Vasilin vaatteisiin.)

_Vasili_ (heikommin): Antaisit minun olla.

_Heikki Ortela_ (astuu esiin): Mitä väkeä täällä liikuskelee.

_Lempi_: Murhaaja! Katso mitä teit! (Tukee Vasilia, joka yhä heikkonee.)

(Vaitiolo, miehet silmäilevät pitkään toisiaan.)

_Heikki Ortela_: Vasili.

_Vasili_: Niin, Vasili, paikalleen sattui.

_Heikki_ (hitaasti): En tuntenut pimeässä, en sinua olisi takaapäin ampunut — vihamiestä, mutta kun naistasi löit.

_Vasili_ (tehden väsyneen liikkeen): Nitshevoo, tehty se on, ja ellei sinua, Ortela, onni olisi suojellut, olisin minä saman jo aikaa sinulle tehnyt. Toisen meistä täytyi —, näin kävi. (Ottaa rintaansa tuskissaan.) Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti!

(Lempi itkee.)

_Heikki_: Näin kävi. Minä vein sinulta hengen, mutta sinä minulta paljon enemmän.

_Vasili_: Vähänpä minä, — huono onni. (Pää kallistuu Lempin olkapäätä vasten.)

_Heikki_ (taistelee itsensä kanssa, mutta kun Vasili näyttää tekevän loppuaan, ottaa häntä kiihkeästi olkapäästä): Vasili, missä on isäni? Sinä tiedät sen.

_Vasili_: Krestyyn kuoli — hirttäytyi.

(Heikki vetäytyy pois yhteenpuristetuin huulin, Eemi on sillävälin toimittanut kantopaarit ja miehet, jotka alkavat nostaa Vasilia.)

_Vasili_ (valittaa koskettaissa): Antakaa olla, kohta loppu on käsissä.

_Lempi_ (ottaa Vasilin syliinsä kuin suojellakseen): Mihinkä hänet aiotaan viedä?

_Miehet_: Sairaalaan.

_Lempi_ (karkaa ylös kiivastuksissaan): Tämän sinä, Heikki Ortela, vielä tiedät tehneesi!

(Pui nyrkkiä raivoissaan Heikille, pyrähtää juoksuun ja katoaa metsään.)

_Eemi_ (Heikin kanssa kahden jäätyään): Annoit sen mennä.

_Heikki_: Annoin.

(Hiljaisuus. Heikki näyttää vajonneen syviin mietteisiin.)

_Eemi_ (menee luo, tarjoo tupakan): Heikki, pistetääs höyryämään.

_Heikki_ (havahtuen): Se sopii. No, minkälaisia huomioita teit siellä Suomenkylän puolella? Annas kuulua.

(Näyttämö valkenee vähäisen.)

_Eemi_: Tarkastelin jälkiä jäällä ja sitten puhuttelin paria kylänmiestä tuolla metsän laidassa. Kaikesta näkyy, että viholliset ovat aikoneet sinne asettua pitemmäksi aikaa. Ne ovat koonneet sinne kuormastonsa ja hilanneet tykkinsäkin lähistöltä. Miesvoimaa on ainakin viitisen kertaa niin paljon kuin meillä. Koko onnistumisen mahdollisuus perustuu äkkiyllätykseen, silloin kun ryssät juuri ovat vaipuneet sikeimpään uneen. Vielä tunti sitten kuului kylästä äänekästä ilonpitoa, — lienee syytä vielä hetkinen odottaa.

_Heikki_: Hm — vai niin. Muuten, mitä siihen onnistumiseen tulee, täytyy kylän olla hallussamme ennen kello yhdeksää tänä aamuna, jolloin kapteeni Karkulainen saapuu tänne joukkoineen, yhtyy meihin, ja yhdessä jatkamme matkaa. Sitä ennen selvitämme tämän kylärähjän.

_Eemi_: Meillä on tuskin kokonaista komppaniaa taistelukuntoista väkeä.

_Heikki_: Vaikka olkoon vieläkin vähemmän, meidän täytyy.

_Eemi_: Niinkuin käsket. Valmis olen.

(Hiljaisuus.)

_Eemi_: Tiedätkö sinä muuten, mikä hän on miehiään tuo kapteeni Karkuri vai Karkulainenko se oli? Olen kuullut usein mainittavan.

_Heikki_ (silmäilee taivasta ja kukkulaa): En tiedä sen enempää.

_Eemi_: Taitaa olla eri mies sissijoukkoineen, tokko tuosta oikein kukaan tiennee sen paremmin. Mutta sinne se aina ilmestyy, missä vähimmin osataan odottaa. Kuuluu tehneen ryssille paljon tuhoa.

_Heikki_: Olipa tuo mies mikä tahansa, kunhan vain ovat miehen työt ja meiningit —. Mutta minusta melkein näyttää kuin jo vaikenisi vähäisen. Mennäänpä tuonne kukkulalle silmäilemään ympäristöä, sieltä voi samalla antaa miehille merkin.

(Nousevat kukkulalle. Heikki ottaa esiin kiikarinsa ja tähystelee oikeaan. Valkenee hiukan.)

_Heikki_: Kylästä ei kuulu enää ainuttakaan ääntä, eikä mitään liikettä sieltä näy.

_Eemi_: Hetki on sopiva.

(Hiljaisuus; antaa valomerkin vasempaan.)

(Pian alkaa kauttaaltaan valkoisiin verhottuja sotilaita ilmestyä vasemmalta, kerääntyen kukkulan ympärille ja taustalla olevan metsän suojaan. Jokaisen lakissa on pieni kuusenoksa. Heikki Ortela katselee kukkulalta joukkojen äänetöntä kokoontumista. Nouseva aurinko heittää kultaisen ruskotuksen kukkulalle, punaten lumisen metsän ja valkoisiin verhotut joukot, joiden luku hetki hetkellä lisääntyy.)

_Eemi_ (on katsellut nousevaa päivää, ihastuneena toveriaan läheten): Katsoppas tuonne, mikä näky! Punertavat lumilakeudet ja tummat metsät niiden takana. Näetkö tuon jäätyneen järven ulapan ja sen takana kylän, joka näyttää siellä rauhassa nukkuvan? Kirkon akkunoissa palaa aamuruskon kilo ja valkoinen joukko tuolla alhaalla näyttää pikemmin olevan matkalla kirkkoon kuin taisteluun.

_Heikki_ (lyö häntä olkapäälle): Niin on, veli hyvä! Kaunis on aamu. Mutta aika rientää, emmekä saa enää viivytellä hetkeäkään.

(Laskeutuvat alas, pysähtyvät etualalle.)

_Eemi_: Kuule minua vielä puoli minuuttia.

_Heikki_: No mitä sinulla nyt on sydämelläsi?

_Eemi_: Minun matkani taitaa päättyä tähän. Tuntuu niin kummalliselle, aivankuin tapahtuisi minulle nyt jotakin.

(Heikki katsoo toveriaan vakavasti ja äänettömänä.)

_Eemi_: Illalla, kun nukahdin hetkeksi, näin unissani tämän kukkulan ja auringonnousun ja valon semmoisena kuin sen nyt äsken näimme. Sitten lähdimme hyökkäämään yli jään. Mutta äkkiä levisi eteeni paksu sumu, joka himmensi valon ja äänet ja kääri minut kuin verkkoon, josta jonkun aikaa vielä kuulin sinun äänesi niinkuin jostain hyvin kaukaa. Pian sekin hävisi ja kaikki sekosi sakeaan hämärään. Tunsin tukehtuvani ja siinä samassa heräsin, mutta tuon unen painostus on minua vaivannut koko yön.

_Heikki_: Eihän sitä tiedä. Sallimuksen kädessä on sotamiehen elämä jos kenen, mutta untahan se sentään oli.

_Eemi_: Mikä lienee, mutta niin omituiselle tuntuu, ettei koskaan ennen. (Huutaa joukoille.) Pojat, oletteko valmiit?

_Äänet hillitysti monista suista_: Valmiit.

(Jääkärit kiiruhtavat oikeaan, valkoiset joukot liikehtivät mennen poistuvien jälkeen. Kauempaa kuuluu komentosanoja, sitten kaikki hiljenee. Kirkas valo leviää yli metsän. Näkymä tyhjänä hetken.)

(Kuuluu kiväärien yhteislaukaus, konekiväärit alkavat soida, ammunta kiihtyy, silloin tällöin jyrähtää tykki. Ilma sakenee ja hämärtyy. Matti Porkka tulee takaisin vartiopaikkaan. Miina tulee vasemmalta metsästä eikä huomaa häntä.)

_Miina_ (puoleksi kuiskaten)-. Ivan, Ivan — paapushka, miilaja paapushka. (Ampumista kuuluu.) Laupias Isä, ne ovat sen tappaneet. Tuommoinen ryske ja meteli! (Huomaa Porkan, hyökkää raivostuneena kohti.) Perkeleen lahtari, sinäkö hänet tapoit?

_Porkka_ (tyynesti): Kenen?

_Miina_: Iivanan.

_Porkka_: Montakin taitanut mennä. Olikos tällä Miinalla joku oma omituinen Iivana?

_Miina_ (hämmästyy): Porkkako, meidän pitäjän miehiä! Niin oli, oma mulla oli, yhtä hyvä kuin oma mies. Jos te, isäntä, olette hänet ampunut, niin jumalauta minä sen kostan teille, vaikka vainajana minä sen kostan.

_Porkka_: Miina parka.

_Miina_ (itkee ja raivoaa): Sanokaa joutuin, sanokaa heti paikalla, onko hän tapettu. Jos vielä on elävänä, niin päästäkää hänet. Pois me mennään täältä Venäjälle, pois teidän tieltänne, ja tenavani minä vien mennessäni. Mitä minusta, vaikka tappaisit, mutta kun tuolla mökissä on ne mukulat. Iivana lähti edeltä ja käski meidän odottaa. Sanoi hevosen saavansa Suomenkylästä ja lähti edeltä tuomaan tavarakoria. Lupasi meidät hakea sitten sieltä mökistä. Vartoilin aikani, ja kun ei ruvennut kuulumaan, jätin tenavat sinne ja lähdin etsimään. Me on matkustettu monta vuorokautta, mutta kuorma oli painava ja raskas keli. Antakaa meidän mennä eteenpäin Venäjälle. Sinne nyt menee koko köyhälistö, niin meistä pääsette. Missä on Iivana, sanokaa!

_Porkka_: Se oli varmaan se sinun Iivanasi, Miina parka, joka tässä oli äsken suurine kerineen, kaupitteli sinun kenkiäsi ja kahvipannuasi muutamalle miehelle, joka metsästä tuli ja metsään meni.

_Miina_: Valehtelet! Valehtelet!

_Porkka_: Sinä olet tuntenut minut tenavasta saakka. Oletko koskaan kuullut minun valehtelevan? (Äänettömyys.) Et ole, se sinun täytyy myöntää, enkä nyt vanhana ole sitä konstia opetellut. (Miina vaipuu kivelle, vaikertaa huojuttaen ruumistaan.) Niin se nyt on, että se ryssä on sinut pettänyt.

_Miina_ (kavahtaa pystyyn): Ei ikinä, ei ikinä!

_Porkka_: On kuin onkin, eikä se ollut ensimmäinen ryssä, joka sen teki tässä maassa, mutta taivas suokoon, että olisi viimeinen. — Sinä Miina olit antautunut pahaan peliin. Kyllä olen sinun vehkeesi tietänyt. Minun pitäisi oikeutta myöten panna sinut vastaamaan vakoilutoimesta maan vihollisen kanssa. Pitihän sinun ymmärtää, mitä se oli.

_Miina_ (raivostuu): Vai maan vihollisen! Onko köyhällä mitään maata? Älkää puhuko minulle isänmaasta, se on lörpötystä, pettämistä. Ei köyhällä ole isänmaata muuta kuin pieksun pohjan alla, ja sen alan hän valloittaa mistä hyvänsä. Ei minulle tarvitse puhua joutavia. Sanokaa vain, kuinka asiat ovat, tappakaa tahi jättäkää, mutta pian.

_Porkka_: En rupea tässä nyt kanssasi kiistelemään, mutta en tiedä kuinka sinun kävisi jos olisit toinen ihminen kuin olet. Mutta sinä olit lapsena meillä paimenena, — niin, ja sinulla on monta lasta. Siksi lähetän sinut niiden kanssa sinne kotipuoleen ja varoitan, että eläisit ihmisiksi tästedes.

_Miina_: Vieläkö Iivana elää?

_Porkka_: Tuolla on pidätettynä.

_Miina_: Kaupitteliko se minun kenkiäni ja kahvipannuani?

_Porkka_: Niin teki.

Miina: Saatanan perkele! Missä se on? Minä väännän niskat siltä nurin.

_Porkka_: Pidetään siitä Iivanasta huolta, mutta et sinä sitä enää näe. Taltuta vaan mielesi ja kiitä, että pääset vielä takaisin omaan mörskääsi Pakinkankaalle.

_Miina_: Mitä siellä enää. Tavarat on hävitetty ja seinätkin myyty, rahat syöty ja jääneet kyydeistä pitkin tien vierustoita. Ei ole minulla enää muuta kuin neljä ryysyistä tenavaa. (Itkee.) Ei kukaan anna työtäkään. Nälkäkuolema on edessä siellä niinkuin täälläkin. Sama se, missä se tapahtuu.

_Porkka_: Sinun elämäsi vielä korjautuu.

_Miina_: Ei se tästä enää.

_Porkka_: Jos minä sanon, että sinä elät, niin sinun on eläminen. Ja huolen myös pidän, että alkuun pääset. Jollei työtä tule muualta, niin ainakin minulta, ja koppas saat mukaas ja kahvipannus ja muut. Saat huomenna passituksen kotiisi. Hae meiltä leipää, että pääset alkuun. En anna viljaa, muuten tulisit kiusaukseen keittää sen viinaksi. No niin, aletaas nyt mennä. Ja kun tulet nyt tenavalaumas kanssa Pakinkankaalle, niin opeta niille kaksi kallista asiaa. Ensimmäinen on, että _köyhälläkin on isänmaa_, ja toinen että _ryssä on aina ryssä, vaikka sen voissa paistais_.

_Miina_: Mutta mökki on myyty.

_Porkka_: Sano ostajalle, että Porkan Matti käski vaan asua, ja lopusta pidän minä huolen.

_Miina_: Tulevat ne pennut iloiseksi, kun pääsevät kotiin. Tämä on ollut, uskokaas isäntä, kamala matka.

(Menevät, näyttämö tyhjänä hetken.)

_Eemi_ (tulee oikealta kahden suojeluskuntalaisen tukemana, heikosti): Jättäkää tähän, kauemmaksi en enää jaksa.

(Miehet asettavat hänet istumaan kivennojalle, aukaisevat takin, jonka alta verenpunaama paita tulee näkyviin.)

_I suojeluskuntalainen_: Me haemme paarit.

_II suojeluskuntalainen_: Se on ainoa, mitä voimme.

_Eemi_ (viittaa sinne, mistä ampumista kuuluu): Pojat, siellä teitä kaivataan, minä — en enää tarvitse mitään.

_I suojeluskuntalainen_: Meidän täytyy kiiruhtaa.

(Menevät vasemmalle.)

_Eemi_ (yksin jäätyään kohottautuu hiukan, katsoo taivasta ja kukkulaa): Sammunut — (Pää painuu raukeasti alas).

_Varma_ (tulee kiireesti vasemmalta, kuuntelee yhtämittaista ampumista, nousee kukkulalle, silmäilee oikeaan, laskeutuu alas ja odottaa tovereitaan): Kumma, kun niitä ei vielä näy. (Kuulee Heikin valituksen ja huomaa Eemin.) Haavoittunut! (Menee luo, kohottaa päätä kasvot nähdäkseen.) Hyvänen aika, Eemi! Onko sinun käynyt pahoin?

_Eemi_ (heikosti): Sinäkö, Varma! (Hymyilee, raukenee horteeseen.)

_Varma_ (polvistuu hänen viereensä, avaa takin, huudahtaa pidätetysti nähdessään paidan, ottaa käden, koettelee valtimoa): heikko se jo on, Eemi-rukka, paha sinun siinä on ollaksesi, — kylmäkin. (Riisuu takin päältään, asettaa sen peitteeksi, ottaa hänen päänsä polvelleen.) Noin, nyt on parempi.

_Eemi_ (avaa silmänsä, tulee tuntoihinsa): Oletko se sittenkin sinä? Kuulin äänesi ja luulin unta näkeväni — on, oikein hyvä minun on näin — en luullut sinua enää näkeväni — se onkin viimeinen kerta — näitkö sinä sen ruskon tänä aamuna? Elämä on kaunis — ja kuolemakin —, Varma, kaikki on hyvin niinkuin on.

(Hiljaisuus, sairaan silmät sulkeutuvat.)

_Varma_ (itselleen): Kuolee —

_Eemi_ (heikosti, kuin katsellen mennyttä aikaa): Muistatko, kun kerran marjassa ollessamme eksyimme metsään? Siellä suurella Kydönnevalla, missä valokkia oli suo keltaisenaan?

_Varma_: Muistan minä sen, olin viisivuotinen ja sinä vähän vanhempi. Olimme tulleet heinäväen mukana, — ne korjasivat silloin kuivia heiniä rantaniityiltä.

_Eemi_: Marjoja oli paljon. Me kuljimme aina kauemmaksi ja viimein emme löytäneet sieltä enää pois.

_Varma_: Tuli ilta ja alkoi hämärtää. Minä väsyin niin että aloin itkeä. Sinä kannoit minua sylissäsi, kunnes väsyit itsekin, lopulta rupesimme maata, mätäs päänalaisena.

_Eemi_: Silloin luulimme, että meidän täytyi kuolla metsään —, sinä panit kätesi kaulalleni — Muistatko, mitä silloin sanoit?

_Varma_: Muistan, muistan.

_Eemi_ (koettaa kohottautua istuilleen, mutta kipu ruumiissa pakottaa hänet pysymään samassa asennossa).

_Varma_: Koskeeko kovin?

_Eemi_: Ei pahoin, — mutta väsyttää niin kovin. Istutko siinä, jos nukun?

_Varma_ (hyväillen hänen hiuksiaan): Nuku sinä vain, nuku vain.

(Sairas vaipuu horteeseen, Varma kuivaa silmiään, ampumista kuuluu kaukaa. Äkkiä kajahtaa voimakas hurraahuuto oikealta.)

_Eemi_ (kavahtaa pystyyn, katsoo riemastuneena Varmaan): Voittaneet Suomenkylän!

(Pää hervahtaa Varman rinnoille, loppu on tulitit.)

_Varma_ (katsoo kuolevaa vaieten, sulkee sitten hellästi silmät): Leikkitoveri!

(Sanitäärit tulevat paareineen.)

_Varma_ (laskee kuolleen pään sylistään hangolle ja väistyy hitaasti ruumiin luota. Sanitääreille): Tässä emme enää voi mitään, mutta tuolla jäällä on varmaan monta, jotka meitä tarvitsevat.

(Menevät kaikki oikealle.)

_Anna_ (tulee vasemmalta, polvistuu veljensä viereen, pitää hänen kättään omassaan. Hetken kuluttua tulee Heikki kiireisesti.)

_Heikki_ (huomattuaan ruumiin astuu luokse, paljastaa päänsä, seisoo hetken äänettömänä, hiljaa, puoleksi itselleen): Näinkö sen sittenkin piti käymän.

_Anna_ (nousee, kääntyy Heikkiin): Heikki!

_Heikki_: Niin, sinäkin olet nyt täällä.

(Pikainen tervehdys.)

(Äänettömyys, kantopaarit tulevat, Heikki nostaa ruumista sanitäärien mukana, jotka vievät sen pois; silloin tällöin jymähtää vielä tykki etäällä.)

_Anna_ (kahden kesken jäätyään): Sinä olet varmaan minulle suuttunut?

_Heikki_: Niinkö luulet.

_Anna_: Onhan syytäkin.

_Heikki_ (kääntyy pois): Sinäpä sen sanoit.