Part 1

language: Finnish

SVEN HANKATUULI

Kirj.

Bernt Lie

Suomentanut

Eino Voionmaa

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

SVEN HANKATUULI

Luokan keskipaikoilla istui Sven Hankatuuli. Kun arvostelukirjan numerojen keskiarvo laskettiin kuukausittain ja järjestysnumero määrättiin sen mukaan, siirtyi Sven ehkä yhtä paikkaa ylemmäs tai alemmas — mutta pysyi keskimailla.

Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hänessä ollut muuta erikoista kuin että hän puhui toista murretta kuin muut tämän kaupungin asukkaat; hän tuli näet eräästä etelänpuolen kaupungista, jonka puheenparressa oli sorahtava r. Hänellä oli myös tapana istuessaan ja kuunnellessaan panna päänsä kallelleen ja katsoa puhujaa vain oikealla silmällään, vasemmalla hän tähtäsi omaa nenäänsä.

— Ainako sinä luovit näin hankatuulta, Sven-herra? kysyi opettaja Svenningsen kerran häntä matkien. Ja siitä hetkestä oli hänen nimensä Sven Hankatuuli.

Muuten hän oli aivan tavallinen poika luokan keskipaikoilta. Häneen ei kiinnitetty enempää huomiota kuin ylimalkaan keskipenkkien poikiin. He olivat tasaisia keskiväylän kulkijoita alapuolellaan viitosen pojat ja ultimus, yläpuolellaan priimuksen arvosta kilpailevat loisto-oppilaat. Oikeastaan vain opettajat eivät voineet sietää Sven Hankatuulta. Pojassa oli jotain epäselvää, ja unelias laiskuri hän ainakin oli. Hänen lahjakkuutensa oireet viittasivat paljon yli luokan keskitason; jos ei ollut kysymys varsinaisesta läksystä, vaan käsityskyvystä, näkyi kyllä, että se toimi nopeasti ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi vain puolittain — ja niukuin naukuin senkin.

— Niin, sinä otat asiat noin kipparin kannalta, Sven-poika, sanoi Svenningsen. — Se voi ehkä olla hyvä perämieskoulussa, mutta täällä se ei kävele, ystäväni!

Ja niin sai Sven Hankatuuli todistukseensa tavanomaisen kuutosen, johon antamishetkellä liittyi useimmiten harmillisena lisähuomautuksena:

— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä viitonen, sillä sinun hommasi täällä ei kelpaa mihinkään!

Eniten harmitti opettajia, että Sven Hankatuuli ei koskaan tahtonut myöntää osaamattomuuttaan.

Ellei muuta keinoa ollut, esitti hän loppumattoman määrän puolusteluja, jotka hän marssitti esiin kuin sotapäällikkö rykmenttinsä, toisen toisensa jälkeen viimeiseen reserviin saakka. Milloin hän oli vahingossa tullut merkinneeksi läksyn väärin, milloin oli juuri se lehti pudonnut hänen kirjastaan, milloin hänellä oli vanhempi painos, jossa sanottiin toisella tavalla, milloin hänen sisarensa oli unohtanut heidän yhteisen kirjansa omaan kouluunsa jne.

— Menisit pitkälle, poikaseni, jos käyttäisit päätäsi yhtä paljon läksyjen lukuun kuin puolustelujen keksimiseen, sanoi yliopettaja Bugge.

Muuten hän koetti monin tavoin saada aikaan vaikutelman, että hän _oikeastaan_ osasi erinomaisesti oli vain kiusallinen sattuma, että hän oli unohtanut juuri tämän! Niin, ei missään tapauksessa sopinut ajatella, ettei hän olisi lukenut, vaikka ainoa, selvä ja alituinen totuus oli, ettei hän kotona kurkistanutkaan kirjaan! Enimmäkseen hän suoriutui arvaamalla, ja siinä hän oli kerrassaan mestari.

Jos Sven Hankatuuli tunnin aikana huomasi kuulustelun vaaran uhkaavan — opettaja saattoi kuulustella nimiluettelon mukaan tai kysellä niiltä, jotka pitemmän aikaa olivat saaneet olla rauhassa — hän ryhtyi salaiseen mutta innokkaaseen toimintaan. Hän kasasi pulpetilleen kirjoja rakentaen niistä suojamuurin katederista tulevia katseita vastaan; sen takana hän kurkisti läksykirjaan pitäen koko ajan silmällä katederia ja laski millä kohtaa edellinen kuulusteltava todennäköisesti sai lopettaa. Jos sattui niin onnettomasti, että opettaja alkoi kävellä edestakaisin lattialla tai pulpettirivien välissä, jolloin suojamuuri kävi hyödyttömäksi, hän sujautti sopivalla hetkellä kirjan liivinsä alle ja nousi hetken kuluttua:

— Saanko mennä hiukan pihalle?

No, sitä pyyntöä oli paha kieltää, mutta jos se kuitenkin tapahtui, istui Sven Hankatuuli hetken levottomana ja uudisti pyyntönsä vakaalla, uskottavalla äänellä.

Siten sai ainakin viisi tai seitsemän minuuttia rauhallisesti lukea ulkona...

Tällä tavoin hänen onnistui tietenkin vain harvoin päästä pitkällekään läksyssä, ja kun häntä sitten kuulusteltiin, saattoi varastettu tieto äkkiä loppua. Varovaisesti hän lausui silloin sanan tai kaksi aloittaen lausetta, joka tuntui todennäköisimmältä. Samalla hän onki hyväksyvää nyökkäystä tai avustavaa sanaa katederilta todetakseen, oliko suunta oikea ja saattoiko sen varassa edetä kauemmaksi.

Se luonnisti usein. Oli paljon sellaista, minkä herkkä korva saattoi uumoilla todennäköiseksi, jos vain sai alun. Jo tapa, jolla kysymys tehtiin, osoitti usein kuin paju kaivonpaikan katsojalle, oliko jokin teonsana taivutukseltaan säännöllinen vai säännötön, tai oliko annettava kieltävä tai myöntävä vastaus. Mutta saattoihan niinkin sattua, että kaikki meni päin seiniä. Hän oli hetkeksi saanut opettajan nyökkäämään ja hyväntahtoisesti avustamaan alkua — aivan niin — oikein, Sven — preesens parti — partisipi niin. Sellaisesta suorastaan pähkähullusti arvatusta sanasta aukeni äkkiä tietämättömyyden kuilu Sven Hankatuulen alla, ja silloin suuttumus puhkesi häntä vastaan tavallista suurempana ja kiivaampana.

— Sinähän yrität täällä päästä eteenpäin arvailemalla, poika! Kyllä minä sinut opetan! Jos sinä, senkin vietävä, luulet voivasi vetää _minua_ nenästä, niin petyt pahasti!

Ja niin tuli selkäsauna ja nelonen ja muistutus arvostelukirjaan ja jos jotakin tuolle ennenkuulumattomalle lurjukselle, joka luuli, että läksystä suoriutuu _arvaamalla!_ Ja kuitenkin luimi asianomainen paikalleen tämän vastoinkäymisen jälkeen kasvoillaan omituinen salaperäinen ilme, joka todisti, että tämä ennenkuulumaton luonnottomuus luonnisti kuitenkin joskus — eikä niinkään harvoin!

Mutta ylimalkaan eivät opettajat pitäneet suurta lukua Sven Hankatuulesta; kun hän oli kuutosensa saanut, eivät he hänestä sen enempää piitanneet. Eikä Sven Hankatuulikaan puolestaan pitänyt suurta lukua opettajista, niin pian kuin "vuoro" oli ohi, eikä hänen tarvinnut pulpetissaan pelätä mitään. Lopun tuntia hän istui hiljakseen antamatta aihetta kuiskutteluun ja muuhun "opetuksen häiritsemiseen", kuten muistutuksiin merkittiin. Enimmäkseen hän istui piirustaen ja kirjoittaen jotain paperilapuille. Joskus saattoi kuulua äreä huomautus:

— Istutko sinä tarkkaamatta poika! Pane pois ne kojeesi!

Ja Sven Hankatuuli pani lappunsa pois. Kerran pysähtyi yliopettaja Bugge hänen taakseen ja kurkisti hänen selkänsä yli.

— Mitä sinä puuhailet, poika? Näytähän tänne mitä sinä kirjoitat?

Sven Hankatuuli hypähti ylös kuin käärmeen puremana, mutta yliopettajan vaatiessa lappua hän salamannopeasti pisti sen suuhunsa ja pureskeli palloksi.

Kun Sven toisen kerran oli järjestäjänä ja antoi saksan lukukirjansa opettaja Svenningsenille, veti tämä äkkiä esiin erään paperin kirjan välistä.

— Kas, mitäs täältä löytyy? Julkaisematon runo, herra Svenin sepittämä, nähdäkseni!

Sven Hankatuuli sävähti tulipunaiseksi ja nousi. Mutta Svenningsen piti paperia korkealla, asetti sen eteensä katederille ja sanoi:

— Kuunnellaanpa millainen se on, hyvät herrat!

— Ei, ei, huusi Sven, joka oli hypähtänyt melkein katederille saakka, ja ojensi kättään paperia kohti.

— Antakaa se tänne!

— Antakaa se tänne! Mikä äänensävy! Mene paikallesi! — Ja opettaja lausui juhlallisella äänellä:

VOITON HETKI

Jo nurkua kuuluvi miehien, he tyrtynehet ovat vaivaan; Kolumbus vain kulkevi eellehen ja tarkkaa ääriä taivaan.

Ja huolestuneena hän huoahtaa: "Vain hautako täällä se aukee? Meren äärettömyys eikö äärtä saa? Eikö missään jo nouse rantamaa, ja vaahdoksko aatteeni raukee?"

Selän takana huuto: "Kolumbus, hei! Tää on määrätön, mieletön matka! Jos pyörrä et pois, sinut surma vei, me sua seurata enää ei! Älä hullua hommaa jatka!"

Melu, huuto ja kirkuna suurentuu. Pian laivall' on vuotava verta tai on masto päällikön hirsipuu! Mut kuurona korva ja mykkänä suu Kolumbus vain tarkkaa merta.

Ja silloin hän äkkiä hymyää. Kädenviittaus vimman vaimentaa, väsy, uhma ja uhka unhoon jää: näköpiirissä viiruna matkan pää, _uus maailma_ haimentaa!

— Kas vain, kokonainen eepos! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat Sven Hankatuuleen, useimmat pilkallisesti tirskuen. Tämä istui pää käsivarsien välissä, ihan pulpettiin puristuneena.

— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.

— Oli siinä parissa kohtaa sentään mittavirheitä, myhähti ensimmäisestä penkistä Simon Selmer, luokan priimus.

— Tämä pitää huolellisesti säilyttää, sanoi Svenningsen korskealla tavallaan taittaen paperin kokoon. Hän pisti sen povitaskuunsa.

Silloin Sven Hankatuuli nousi ja syöksähti esiin.

— Antakaa minulle se! Se on minun!

— Se oli sinun! Nyt se on minun, herra runoilija!

— Minä tahdon sen takaisin, huusi Sven Hankatuuli itku kurkussa.

Opettaja Svenningsen katsoi hämmästyneenä ja ankarana Sveniä; hän ei ollut koskaan nähnyt tätä hiljaista poikaa kiihtyneenä.

— _Tahdot?_ Kuinka uskallat. Sinun tahtosi on ja pysyy toistaiseksi minun taskussani, Sven-herra. Jos sinä istut tunnilla tällaisissa asiaankuulumattomissa puuhissa — minähän näen, että runo on kirjoitettu koulun musteella — niin se otetaan sinulta pois, yksinkertaisesti takavarikoidaan.

Silloin tapahtui jotain kuulumatonta. Sven Hankatuuli seisoi ensimmäisten pulpettien tasalla, Simon Selmerin ja Anton Bechin välissä. Kun opettaja viimeisiä sanoja sanoessaan nyökkäsi lempeästi ja taputti povitaskuansa, löi Sven Hankatuuli nyrkkinsä Anton Bechin pulpettiin, niin että paukahti, ja huusi itkua väräjävällä äänellä:

— Se on hävytöntä!

Opettaja hypähti alas katederilta.

— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit, poika? Hän tarttui Sveniä korvasta.

— Hävytöntä, hävytöntä! kirkui Sven Hankatuuli aivan suunniltaan.

Silloin mätkähti korvapuusti, ja toinen ja kolmas, ja joka kerralla huusi opettaja:

— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit?

Ja Sven Hankatuuli toisti yhä kimakammin:

— Hävytöntä, hävytöntä!

Korvapuusteja mätkyi ja mätkyi, opettaja oli tulipunainen vihasta ja Sven Hankatuuli huusi. Koko luokka istui kuin kivettyneenä. Vihdoin lopetti opettaja, työnsi oppilaan luotaan ja katsoi häneen kiihtyneenä:

— Nyt kai olet saanut tarpeeksesi, senkin lurjus!

Sven Hankatuuli seisoi kalmankalpeana, töhryisenä, silmät tympeinä tuijottaen, ja huusi — kuin hätähuudon:

— Hävytöntä!

Opettaja Svenningsen syöksähti uudelleen poikaa kohti. Silloin nousi paikaltaan Anton Bech, joka oli luokan väkevin poika, pitkä ja roteva. Hän astui aivan tyynenä opettajan eteen ja lausui:

— Se _oli_ hävytöntä! 16

Svenningsen astahti askelen taapäin ja mykistyi. Anton Bech katsoi häntä tyynesti silmiin. Hänen takanaan nyyhki Sven Hankatuuli. Muuten luokassa vallitsi haudanhiljaisuus.

Opettaja kääntyi ja käveli hetken edestakaisin lattialla. Sanaakaan sanomatta palasi hän sitten katederille ja alkoi kuulustella Simon Selmeriltä kielioppia. Anton Bech istuutui ja Sven Hankatuuli meni paikalleen.

Tunti kului kuolonhiljaisuudessa, kuului vain läksyn kuulustelun tasainen, hillitty meno. Kellon soitua lähti opettaja Svenningsen puhumatta mitään, unohtipa antaa läksynkin seuraavaksi kerraksi.

Välitunnilla pysytteli Sven Hankatuuli erillään toisista. Hän oli punainen ja kummallinen.

Hän oleskeli tavallisestikin itseksensä. Vaikka hän oli ollut koulussa lähes kaksi vuotta, näytti siltä kuin kukaan ei olisi vielä häntä tuntenut. Koulun ulkopuolella hän ei juuri koskaan ollut yhdessä luokkatoveriensa kanssa.

Hän pysytteli enimmäkseen kotona suuressa, vanhassa talossa, jossa he asuivat. Joku väitti, että hän leikki tyttöjen kanssa — hänellä oli pari sisarta; oli myös tavalla tai toisella saatu tietää, että hänellä oli kotona monenmoisia omia kojeitaan, joiden kimpussa hän puuhaili. Mutta kukaan ei oikeastaan hänestä välittänyt tai ollut utelias tietämään, mitä hän itseksensä askarteli! Eikä paljon puuttunut, ettei hän joskus ollut vähän ollakseen ja tietävinään kaikenlaista koulutietojen yläpuolella olevaa. Hän ei kerännyt postimerkkejä, sillä hän piti itseään liian hyvänä ja kypsyneenä semmoiseen.

Niinpä oleili hän nytkin yksikseen koulunaidan luona, ja toiset pojat seisoivat rykelmänä voimistelusalin oven edustalla jutellen hänestä ja vilkuillen tuon tuostakin häneen.

— Ajatelkaa, että hän uskalsi, sanoivat useimmat.

— Vai runoja se hullu kirjoittaakin!

— Mutta pojat, sentään Svenningsenille ihan vasten naamaa!

— Säädytöntä! Vain mahtailua koko runo, vaikka se hänen mielestään muka oli niin sanomattoman suurenmoinen, selitti Simon Selmer.

— Oli se ainakin parempi, kuin mitä olen nähnyt sinun kirjoittavan, vastasi Anton Bech, joka jo hetken oli katsellut aidan luona seisoskelevaa Sven Hankatuulta.

— Mitä sinullakin oli siihen sekaantumista, Anton? Miehekästä mukamas! letkautti Simon Selmer.

— Jaa, sen voin kyllä sanoa, miksi minä sekaannuin. Se johtui siitä, että _sinä_ olit sekaantunut siihen ensin — liehittelemällä Svenningseniä. Se oli ilkeää ja halpamaista, sillä Svenningsenin ainainen iva on niin inhottavaa, ettei meidän koskaan pitäisi sietää sitä.

— Sekaannuinko minä...?

— Etkö muka sanonut jotain mittavirheistä? Mukamas!

Anton Bech pisti kädet housuntaskuihin ja käveli aidan luo. Hänen tullessaan nurkkaukseen kääntyi Sven Hankatuuli puoliksi syrjin ja raaputteli aitaa.

— Olisit vain antanut hänen lyödä, hän sanoi aitaan nojaten, — nyt saat siitä sinäkin — ja minun vuokseni. Mitä järkeä semmoisessa on?

— Järkeäkö? Luuletko, että sallin Svenningsenin häväistä luokan kunniaa! Onko hänen lupa sekaantua lappuihin, joita hän löytää kirjan välistä ja jotka eivät hänelle kuulu!

— Niin, mutta...

— Näetkös, se oli helkkarin uljasta. Olit sentään uskalias poika, Hankatuuli!

— Noo —.

— Nyt on kyllä rehtorin vuoro, sillä Svenningsen tietenkin valittaa heti.

— Nii-in.

— Mutta minä puolestani sanon rehtorille suoraan, että Svenningsen on katala. Tehköön rehtori sitten mitä tahtoo.

— Luuletko, että siinä käy — huonostikin?

— No, sitä ei voi tietää. Viime vuonna erotettiin koulusta Anders Holm. Hän oli sanonut "mokomakin" yliopettaja Buggelle.

— Erotettiin koulusta!

— Niin, ilman muuta. Mutta olihan se toista. Eihän ukko Bugge ole mikään roisto kuten Svenningsen.

Kello soi ja välitunti päättyi.

Luokassa syntyi hiljaisuus tavallista nopeammin. Oli rehtorin historian tunti.

Kesti kauan ennen kuin rehtori tuli. Kaikki ymmärsivät, että Svenningsen oli kantelemassa.

Vihdoin hän saapui ja pojat sävähtivät. Rehtori Holst oli tumma, aina sangen vakava mies. Hän astui katederiin, sai ilmoituksen läksystä Sven Hankatuulelta, joka oli järjestäjä, ja asettui tapansa mukaan seisomaan jalat hiukan hajallaan ja kädet selän takana Lakin liepeiden alla.

Heilutellen itseään hiukan edestakaisin hän katseli levollisesti tutkien luokkaa. Korkean, kaarevan otsan alta näkyivät tummat, syvällä olevat silmät. Kului pari minuuttia.

— No, Sven! sanoi hän äkkiä. Puna pelmahti Sven Hankatuulen poskille, ja hän nousi levottoman jännittyneenä.

— Mistä tapahtumasta lasketaan alkavan sen jakson maailmanhistoriassa, jota sanomme "uudeksi ajaksi"?

— Tuo — tuota — Amerikan löytämisestä.

— Minä vuonna?

— 1492.

— Kuka löysi?

— Kristoffer — Kolumbus! vastasi Sven Hankatuuli.

"Kristoffer" ääntyi reippaasti — Sven iloitsi kuulustelusta —, mutta sitten hän äkkiä punastui ja sai vain kuiskaamalla sanotuksi "Kolumbus".

Luokasta kuului hillittyä tirskunaa — hyvin hillittyä, sillä rehtorin ilme ei näyttänyt sallivan vähintäkään leikkisyyttä. Ankarana hän seisoi korokkeella itseään hiljaa heilutellen. Mutta tämänpäiväinen läksy käsitteli pohjois- ja etelävaltioiden sotaa 1864, joten alkaminen Kolumbuksesta ja juuri Sven Hankatuulesta toi ankarasta ilmeestä huolimatta keventävän tunnun. Se osoitti, ettei rehtori ollut ottanut Svenningsenin kantelua kamalan juhlallisesti.

— Mitä kansaa?

— Espanjalainen.

— Joutavia!

— Ei — genovalainen.

— Mutta espanjalaiset?

— Varustivat hänet.

— Kerro lyhyesti Amerikan historian pääkohdat sen löytämisestä vuoteen 1860.

Sven Hankatuulen silmät loistivat, sillä nyt hän oli omalla alallaan.

Historia ja maantieto olivat ne aineet, joista Sven Hankatuuli todella tiesi jotain. Eipä silti, että hän näissäkään aineissa olisi lukenut läksyjänsä paremmin kuin muissa, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla oli hänelle tällä alalla kertynyt varma tietomäärä, jota hän ei koskaan menettänyt, joka hänellä oli aina selvillä ja koska tahansa käytettävissä.

Hänen tarvitsi vain sulkea silmänsä ja antaa katseensa kääntyä sisäänpäin. Hän näki selvästi edessään koko maapallon kartan, meret, maat, kaupungit, joet ja vuoret, ihmisrodut, neliöpeninkulmat, asukasluvut, viennin ja tuonnin, ilmanalan ja kaiken muun. Ja historia — kartan kaikissa maissa liukui eläviä kuvasarjoja hänen ohitseen. Hän näki ilmielävästi, miten valtakuntien rajat laajenivat ja supistuivat aikojen vaihtelussa. Hän kuuli roomalaisten legioonain kumean, täsmällisen töminän Välimerenmaissa; näki Hannibalin norsujen vaivalloisesti kulkevan Alppien yli, pölypilvien nousevan idästä samoavien hunnien ja germaanien ympärillä; synkkinä tonttuina seisoivat keskiajan linnat metsissä ja vuorilla kautta Saksan ja Ranskan; hän kuuli kirkonkellojen kaukaisen kajahtelun, munkkien laulun hillityt sävelet luostarin porttien takaa ja torvientörähdykset, keihäiden katkeamiset ja iskut kilpiin ritari turnauksissa. Pohjolasta tuli laivoja Pohjanmerta pitkin vaahto korkeissa lohikäärmekeuloissa kuohuen, laivoilla keltatukkaisia viikinkejä sinimekkoineen ja hopeavöineen merelle pälyten, etelän seikkailuja ja rikkauksia etsien.

Sitten tuonnempana lankesi uusi loisto maailman ylle, sameat sumut hälvenivät, ja kaukaisessa valossa nousi uusi maailma merestä. Kotona Euroopassa kuului Lutherin selkeä sana Wormsissa keisarille ja paaville vasten kasvoja, pohjoisesta tuli "lumikuningas" Kustaa Aadolf ruotsalaisten ja suomalaisten kanssa selventämään sameutunutta Saksaa...

Sitten muuttuivat kuvat moninaisemmiksi ja kirjavammiksi, vilahtelivat idässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, oli kuin kaikki maat olisivat kilvan tehneet historian kirjavaksi ja sekavaksi. Espanjassa hallitsi Filip II äänettömänä ja synkkänä pappeineen ja munkkeineen, piti kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä auto da feita kaduilla ja toreilla; mutta Vilhelm Oranialainen ja ahkerat alankomaalaiset tekivät hänelle tenän, taistelivat, näkivät nälkää, kärsivät ja kestivät, puhkaisivat patonsa, jotta meri tulvi yli heidän kukkatarhojensa ja hedelmällisten niittyjensä pyyhkäisten pois Alban ja hänen mustat espanjalaisensa —. Englannissa istui kuningatar Elisabet punatukkaisena pitsikaulus harteillaan ja teloitutti Maria Stuartin, mutta rakennutti myös mahtavan laivaston lähettäen ylväät englantilaiset ympäri maailmaa etsimään uusia maita ja uusia teitä; sitten tulivat Jaakko I ja Kaarle I ja synkkä Cromwell... Mutta sitten oli kuin muut olisivat olleet pitkän aikaa vaiti ja katselleet Ranskaa! Siellä istui Ludvig XIV valtaistuimellaan Versailles'issa kiharaperuukki päässä ja korkeakorkoiset tohvelit jalassa. Hänen ympärillään oli komeutta, loistoa ja valtaa, jota muut vain nöyrästi kumarsivat ja tottelivat. Koko Ranska oli kuin kirkkaasti valaistu juhlasali, jossa silkkisukkaiset hoviherrat terävä miekka vyöllä ja korkeaperuukkiset naiset kalanluilla pönkitetyissä hameissaan liikkuivat sirona sikermänä kuninkaan ympärillä. Eikä maailmassa muuta katsomista ollutkaan. Kuninkaat ja keisarit unohtivat itsensä niin, ettei heidän omissa maissaan syntynyt juuri mitään historiaa. Kunnes he äkkiä heräsivät ankaraan pamaukseen ja ääneen, joka saksan kielellä kajahti koko Euroopassa. Preussin Fredrik Suuri oli laukaissut pyssynsä ja komentanut jättiläissotilaansa yhtaikaa Itävaltaa, Venäjää ja Ranskaa vastaan. Kuninkaat ja keisarit kaikissa maissa saivat ruveta katsomaan kotinurkkiaan ja miettimään muutakin kuin Ranskan hovitansseja. Ja he havaitsivat, että sata vuotta oli kulunut ja että he olivat suorastaan ajastaan jäljessä. Pian he myös näkivät, että koko Versailles’in komeus, joka niin oli heidät lumonnut, oli sadan vuoden kuluessa Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n mukana mädäntynyt. Vallankumous tuli vyöryen Pariisin syrjäkaduilta verisenä hyökyaaltona, joka kasvoi ja pyyhkäisi nurin koko maskeraadin. Peruukit putosivat ja niiden jälkeen päät hoviherroilta ja -naisilta, ja vihdoin kuninkaalta ja kuningattarelta, Ludvig XVI:lta ja Marie Antoinettelta.

Se oli verta tihkuvaa aikaa. Roskaväki ulvoi, Danton, Marat, Robespierre hihkuivat ylinnä ja giljotiini teki työtään kitisten taukoamatta ja leikaten päitä irti kauloista kuin leipäveitsi aamulla, kun äiti leikkaa viipaleen kullekin.

Taaskaan ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska. Kuninkaat ja keisarit kokoontuivat kauhistuneina ja lähtivät pysäyttämään giljotiinia, ajamaan roskaväkeä hajalle ja vaientamaan Dantonia, Marata ja Robespierreä. Mutta silloin soitettiin sotakelloja Ranskassa. Tuhannet ja taas tuhannet riensivät riveihin, paljasjalkaisina ja ryysyisinä, tadikot ja viikatteet aseina ja edelleen vallankumousmiehet, jotka huusivat sytyttäviä sanoja, — kaikki vyöryi rajaa kohti kuin kulo ja sihisevä liekki, ja kuninkaat ja keisarit vetäytyivät takaisin kauhistuneina... Mutta tulenlieska kääntyi rajalta kotia kohti, levisi Pariisiin, yli koko maan, yltyi ja kasvoi hurjaksi helvetinmenoksi. Päitä putoili, ja verta suihkusi ilmaan, roskaväen räyhinää, kauhistuksen kohinaa...

Seis! kajahti ääni yli melun ja räyhinän — ja samassa syntyi hiljaisuus. Roskaväki hajaantui, tulenlieska sammui ja sen savu hajosi tuuleen. Ranskassa nousi selkeä päivä, ja ylinnä vallankumouksen luhistuneiden raunioiden päällä seisoi pieni mies päässään kolmikolkka hattu, käsivarret ristissä rinnalla, silmät syvinä ja uhkaavina.

Ja suuren Napoleonin takana järjestyivät kaikki, jotka olivat polttaneet ja räyhänneet, tiheiksi, lujiksi sotilasriveiksi trikolorin ja kultaisen keisarikotkan alle — ja viiteentoista vuoteen ei ollut siunaaman rauhaa kellään kuninkaalla ja keisarilla maailmassa. Heitä ruoskittiin ja ajettiin maanpakoon, tykkejä kasattiin Espanjasta Venäjälle saakka ja Ranskan keisari kulki voitosta voittoon maailman vapistessa hänen edessään...

Oli vain yksi maa, joka säilyi kukistumattomana, purjehti ja risteili hänen valtansa ulkopuolella pitäen varansa kaikki nämä vuodet. Tämä maa ei koskaan antautunut, ei päästänyt häntä silmistään eikä poistanut laivojaan hänen tieltään. Se oli Englanti. Ja kesken hänen voitonhuumaustaan ja kauhun kasaantumista toisten päiden ylle iski englantilainen kyntensä pieneen kolmikolkkahattuiseen mieheen, nosti hänet yli maiden ja merien ja sijoitti hänet kaukaiselle saarelle keskelle valtamerta.

Ja sitten oli historia taas pitkän aikaa hiljaista ja ikävää. Ja siitä syystä Sven Hankatuuli vihasi englantilaista yhtä paljon kuin rakasti ja säälitteli yksinäisellä merensaarella olijaa.

Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Sillä tavoin tapasi rehtori Holst luoda pikasilmäyksen kokonaisiin maihin ja aikakausiin ja tarkalla silmällään hän oli jo keksinyt, että tämä oli Sven Hankatuulen oikea ala. Niin tummana ja lähentymättömänä kuin rehtori seisoikin ylhäällä katederilla huojutellen itseään, niin että valo välähteli korkealla norsunluunvalkoisella otsalla, tunsi Sven Hankatuuli yhtäkaikki turvallisuuden tunnetta hänen edessään. Tämänlaatuinen kysymys juuri nyt pani aavistamaan, että sittenkin saattoi toivoa toisenlaatuista oikeutta ja kohtuutta kuin opettaja Svenningsenin tulipunaiset korvapuustit!

Ja lyhyt esitys sujui erinomaisen hyvin. Rehtori lausui tavallisen sanansa "joutavia" vain pari kertaa, ja Sven Hankatuuli sai arvostelukirjaansa rehtorin harvinaisen ja hienon kympin.

Tunti jatkui verkalleen ja asianmukaisesti tasaisessa kuulustelussa Amerikan kansalaissodasta, ja vain silloin tällöin kuului rehtorin lyhyt keskeytys:

— Joutavia! tai: — Vai semmoinenko sinä olet?

Vihdoin soi kello, ja annettiin läksy seuraavaksi kerraksi.

— Sven ja Anton Bech, te jäätte tänne. Muut saavat mennä.

Nyt se siis tuli! Sven Hankatuulen vatsaa kouristi rinnan alta. Luokka tyhjeni. Rehtori seisoi katederilta, yhä vain itseään huojutellen.

— Astukaa tähän eteen, te molemmat.

Anton Bech ja Sven Hankatuuli asettuivat katederin eteen. Anton katsoi uhmaavan synkeänä katederin seinää, Sven Hankatuuli tuskallisen odottavana rehtorin vakavia kasvoja.

— Opettaja Svenningsen valittaa minulle sinusta, Sven. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjasi välistä — rehtori otti paperin taskustaan. — Sen sijaan että hän olisi rangaissut sinua semmoisten sivutoimien harjoittamisesta tunnilla, hän mieltyy sinun runoosi, lukee sen ääneen tovereillesi ja haluaa pitää sen muistonaan. Siitä pitäisi sinun sekä herra Svenningsenin oppilaana että runontekijänä olla hänelle hyvin kiitollinen. Mutta kaikkea muuta, sinä kimmastut julmasti herra Svenningseniin. Siitä olet saanut ansaitun rangaistuksen, ystäväni. Ja tässä saat runosi takaisin. Herra Svenningsen ei sittenkään halua sitä säilyttää. Ole hyvä!

Rehtori ojensi paperin, ja Sven Hankatuuli otti sen tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken ääneti huojutellen itseään ja katsoen yhä Sven Hankatuulta. Hänen suupielissään näkyi hieno hyväntahtoisen hymyn väre.

Vihdoin hän kääntyi Anton Bechin puoleen.

— No, Anton, onko sinulla mitään sanottavaa?

Anton Bech katsahti ylös kysyvästi.

— Sain kuulla, että olet esiintynyt omatekoisena korkeimman oikeuden tuomarina luokalla. Mutta ehkäpä olet armollisimman tyytyväinen äskeisiin huomautuksiini Svenille? No, sittenhän minulla ainakin on parempi onni kuin hra Svenningsenillä, joka sai passiinsa merkin sinulta. Minä saan siis vain sanoa kiitoksia!100 13

Rehtori ojensi kätensä. Anton Bech loi silmänsä alas ja seisoi liikkumatta.

— Anna kätesi tänne, poika! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä, melkein sydämellisesti ja leikkisästi.

Nolostuneena Anton ojensi kätensä. Rehtori kosketti sitä keveästi:

— No, nyt voitte mennä, molemmat.

Sven Hankatuuli ja Anton Bech saapastivat yhdessä ulos. He kulkivat portaita alas rinnakkain. Niiden puolivälissä pysähtyi Anton:

— Minusta se runo oli helkkarin hyvä!

He astuivat alemmas ja tulivat ovelle. Koulunpihalla kävi tavanomainen melu, huuto ja kirkuna. Taas pysähtyi Anton Bech:

— Kuule, Hankatuuli, hän sanoi, — ei sanota sanaakaan muille siitä, mitä rehtori sanoi.

— Ei tietysti, vastasi Hankatuuli.

— Niin, näetkös, sanoi Anton, — ne naudat eivät kuitenkaan ymmärtäisi, että rehtori oikeastaan oli sikamaisen hyvä meitä kohtaan.

— Eivät, sanoi Sven. Hän seisoi mietteissään ja sanoi sitten: — Sillä hän oli hävyttömän hyvä, eikö ollutkin? Minähän sain vielä runonikin takaisin!

— Niin, ei meitä ainakaan potkittu pois koulusta, nauroi Anton, ja niin he lähtivät koulunpihalle.

Sen päivän ja seuraavan Sven Hankatuuli kulki mietteissään. Hänellä oli perusteellista mietittävää.

Kolmantena päivänä oli taas rehtorin historian tunti, ja koko tunnin istui Sven Hankatuuli pää vinossa katsoen oikealla silmällään herkeämättä rehtoriin ja vasemmalla omaa nenänvarttaan. Rehtori Holst seisoi tavallisessa asennossaan, mutta Sven oli selvästi huomaavinaan hänessä jotain erikoista sinä päivänä.

Tunnin päätyttyä Sven Hankatuuli oli järjestäjänä yksin luokassa, avasi ikkunat, pesi taulun, varasi liitua matematiikan tuntia varten, kasteli sienen ja etsi esille raskaan puuharpin. Tehtyään kaiken valmiiksi hän seisoi hetken ja katseli katederia. Sitten hän nyökkäsi itsekseen ikään kuin olisi tullut varmaan päätökseen:

Rehtori _oli_ pohjaltaan hieno mies!

Mutta siitä alkaen oli Sven Hankatuulen mielestä koulussa jokin muuttunut. Se ei ollut suurta eikä erikoisen merkillistä. Joka tapauksessa hän oli ennen istunut koulussa henkilönä, jolla ei ollut muuta tekemistä sen kanssa kuin pujahdella läpi kuusi tuntia ja sitten rientää kotiin päivälliselle. Mutta nyt hän oli saanut siteen, tai oikeammin kaksi sidettä, itsensä ja koulun välille.

Toinen oli rehtori Holst.

Joka ainoan historian tunnin Sven Hankatuuli tirkisteli tuota mustaa miestä, joka hänen mielestään oli äkkiä muuttunut koko koulun ja opettajavihollisleirin komentajasta ja mestarista ihmiseksi, joka aina ja ystävällisesti tahtoi ymmärtää, puhua ja tuomita kuin tavallinen ihminen — ulkopuolella koulun.

Mitä enemmän hän näin istui, tarkasti ja teki havaintoja, sitä enemmän hyvää ja rauhoittavaa hän keksi rehtorin kasvoista, äänestä ja olennosta. Korkea, selkeä otsa sysimustan, taaksepäin harjatun tukan alla näytti hänestä niin viisaalta ja puhtaalta. Vakavissa silmissä hän tuon tuostakin äkkäsi hymyn ja ystävällisyyden merkkejä. Ääni ja hiljainen, säännöllinen heilunta edestakaisin olivat tyyntä ja arvokasta. Milloinkaan ei rehtori tulistunut, koskaan hän ei lyönyt tai haukkunut. "Joutavia!" tai "Oletko sinä semmoinen?" vaikutti kymmenen kertaa enemmän kuin Svenningsenin iva ja sukkeluudet tai yliopettaja Buggen pitkät rangaistussaarnat. Ja lisäksi eräs sangen suuri asia: rehtorin edessä olivat kaikki samanarvoisia. Ensi penkin pojat eivät saaneet sen suurempaa suosiota ja ylimääräistä ystävyyttä kuin viimeisenkään. "Joutavia!" kajahti yhtä ankarana Simon Selmerille kuin pienelle Sören Manddraberille, luokan suurimmalle pöllöpäälle, joka aina istui viimeisenä.

Ennen rehtori oli Sven Hankatuulen mielestä muistuttanut Alban herttuan synkkää kuvaa kotona olevassa Daaen ja Drolsumin kuvitetussa maailmanhistoriassa. Katsellessaan nyt rehtoria, varsinkin tämän tyynesti ja järkähtämättömän selvästi selittäessä heille historian suuria ajanjaksoja, haihtui Alba, ja rehtori alkoi yhä enemmän muistuttaa, varsinkin otsan ja silmien kohdalta, suurta Napoleonia.

Pohjimmalta Sven Hankatuulen sielussa uinui epämääräinen, kaamea aavistus, että ukkospilven hänen vaivaisen päänsä päällä täytyi kerran revetä. Ajatellessaan kouluelämäänsä hän havaitsi alusta alkaen laiminlyöntejä kaikkialla. Mitään hän ei osannut kunnolla, kaikesta hän oli päässyt läpi vain keinottelemalla ja arvaamalla. Näin hän oli mennä nilkuttanut kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta todellisuudessa hän kieppui kuilun partaalla. Kerran täytyy tilinteon hetken tulla. Ja se on oleva kaamea.

Näitä ajatuksia hän koetti alati työntää luotansa. Ne saattoivat äkkiä tulla mieleen sekä koulussa että sen ulkopuolella — niin kuin puistatus. Mutta se oli liian hirvittävää, liian pelottavaa! Sitä ei millään voinut enää auttaa.