Part 5

— On kuitenkin eräs kohta, jonka herra Wiers tosiaan voisi antaa meidän sivuuttaa, sanoi Anton Bech.

— Mikä sitten?

— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.

— Oletko sinä hullu, Bech! Pohjois-Amerikan valtiot! Luuletko että niitä voi vain noin 'sivuuttaa'? Joo, sepä olisi somaa. Miksei sitten 'sivuuteta' Euroopan valtioita myös? Ne eivät ole niin tärkeitä kuin monestikin ovat olevinaan, poikaseni — ei Ranska kaikkine ministerijaarituksineen, eikä Saksa sen jälkeen kun Bismarck ajettiin ulos ovesta, eivätkä muutkaan. Pohjois-Amerikan valtiot! Pidä varasi, Bech, ennen kuin aavistatkaan, saattaa olla vähemmän syytä 'sivuuttaa' niitä kuin kaikkia muita valtioita yhteensä sekä Euroopassa että Aasiassa! Hoh! Sivuuttaa!

— Mutta ne ovat niin hankalat.

— Jaa hankalat! Siinä on sinun kanssasi yhtä mieltä moni muu, sekä herra Salisbury Englannissa että espanjalainen. Mutta mielestäni ei ole aihetta sittenkään sivuuttaa niitä.

— Mehän voimme lukea ne ensi vuonna!

— Oi, antakaa meidän jättää ne! Jättää ne! Jättää! kuului luokan alapäästä.

— Meillä on niin hirveän paljon lukemista tutkintoon tänä vuonna.

— Oletteko hulluja, pojat! Minä sanon teille, mitä teidän on tehtävä.

— No, sanokaa! Sanokaa jotain!

— Kysykää muilta opettajilta, joita teillä täällä on, saksan ja latinan ja piplianhistorian miehiltä, eikö heidän sopisi antaa teidän jättää vähän pois niistä aineista — kun teillä on niin paljon maantiedettä luettavana! Kysykää heiltä, ja kuulkaa mitä he vastaavat!

Tyytymättömyyden murinaa.

— Niin, luuletteko te, että kannattaa opetella saksaa ja kaikkia muita tämän maailman aineita, niin kauan kuin ette tunne maailmaa itseänsä. Ensin maantieto, pojat, sitten muu. Ensin tulee tuntea tupansa, sitten sopii alkaa sitä koristaa ja tehdä hauskaksi. Se on minun mielipiteeni, nähkääs, enkä minä ole tyhmä.

Paksu Wiers oli hyvällä tuulellaan tänään, ja pojat nauttivat.

— Mutta sitä ei kannata sanoa muille opettajille.

— Jaa, ei kannata! Sanokaa heille minulta terveisiä ja toistakaa se, mitä olen sanonut.

— Eivät ne suostu kuitenkaan.

— Luuletteko että teidän kannattaa enää kysyä minulta? Tehän olette hulluja, pojat!

— Kannattaa, sillä te olette paljon kiltimpi kuin muut! sanoi Simon Selmer.

Tätä ei Simonin olisi pitänyt sanoa. Hyväntuulisuus ja leikkisyys hälvenivät äkkiä Wiersin naamasta.

— Mitä sinä sanoit, Simon Selmer? kysyi hän jylisevästi.

— Minä sanoin — sanoin vain — että te — olette kiltimpi...

— Simon Selmer! Mene hakemaan rottinki!

— Mutta...

— Mene hakemaan rottinki, sanoin minä. Se on kuudennella luokalla.

Simon Selmerin oli mentävä. Wiers istui kateederilla odottaen synkkänä ja rummutteli sormillaan sanaakaan sanomatta. Vihdoin tuli Simon takaisin espanjanruoko kourassaan.

— Tuo se tänne! So — seiso tuossa — likemmäksi so!

Rottinki sivahti ilmassa ja paukahti Simonin selkään.

— Näytän sinulle, kuinka paljon kiltimpi!

Isku lisää — toinen — kolmas — neljäs.

— Sinä saat tuntea minun kilttiyttäni, senkin mokoma! — Mene istumaan!

Voivotellen Simon meni paikalleen.

— Muita kaupunkeja Espanjassa, nulkki!

— Sevilla. Granada. Cadiz.

— Kuka ne sinulle tällä välin opetti? Vastaa! Kuka kuiskasi?

Morten Johnsgaard tunsi paksun Wiersin. Kun hänestä puhalsi vihainen vastatuuli, oli paras tunnustaa heti.

— Paal Grundersen kuiskasi! sanoi hän surkeasti.

— Viitosen saat. Mene istumaan.

Paksun Wiersin tunnit olivat harvoin synkkiä, mutta milloin niin sattui, olivat ne suorastaan kaameita.

— Viitosen saat! mörähti hän yhdelle toisen jälkeen, ja tunnin päätyttyä hän otti hattunsa ja pani päällysnuttunsa ylleen ilman apua, mikä oli hänen syvimmän paheksumisensa merkki.

Seurasi yliopettaja Sömmen norjan tunti. Hän saapui sirona ja hienona kuten aina, kiiltävänvalkoinen paidanrinnus, pitkät kultaperät, suuret kalvosinnapit, kaikki tarkoin ennallaan samoin kuin käsien erinomainen puhtaus. Hän istui paikalleen ja löysi katederilta Wiersin rottingin. Hän otti sen kahden sormen väliin ja kysyi:

— Kuka — kuka teistä sai tänään?

— Minä, vastasi Simon Selmer nousten pystyyn.

— Sinäkö, Simon, Pietari — eli kallio! Niinkö? Vai on suuttunut Mooses lyönyt sinua sauvallaan! Annoitko vettä itsestäsi?

Luokka mylvi naurusta.

Vaan samassa syntyi haudanhiljaisuus. Ovi aukeni selko selälleen ja aukon keskellä seisoi paksu Wiers.

— Anteeksi, herra yliopettaja!

— Tehkää hyvin, herra Wiers!

— Te voitte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers, käänsi valtavan vartalonsa ja meni. Yhden pojista oli mentävä sulkemaan ovi hänen jälkeensä.

* * * * *

Vihdoin oli sitten tutkinto käsissä.

Norjan ja saksan kielen kirjallinen oli takana päin. Aineen nimenä oli "Hauska päivä", ja siitä pojat suoriutuivat hyvin, yksinpä Sören Manddraberkin, joka muuten itkeä tihuutti melkein koko hauskan päivänsä!

Saksan kirjoituksessa hän oli saanut apua. Anton Bechin oli onnistunut saada lappu kulkemaan miehestä mieheen Sörenille. Mutta se oli ollut niin vaarallista — pari kertaa oltiin vähällä joutua kiinni —, että sitä keinoa ei enää uskallettu koettaa.

Nyt oli matematiikan koe, ja Sören Manddraber piteli vatsaansa levottomuudesta odottaessaan Langen laskutehtäviä. Tänään muuten tunsi moni muukin levottomuutta, eikä vähimmin Sven Hankatuuli. Anton Bech lohdutti Manddraberia: hän oli keksinyt keinon, jonka hän selitti.

Tehtävät tuotiin, Lange lähti. Vanha Bugge oli valvomassa ja käveli edestakaisin pulpettien välissä, jotka oli siirretty kauas toisistaan. Kaikki päät kumartuivat tutkimaan kysymyksiä; oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulan putoamisen ukko Buggen askelten kaiun välissä.

Sitten joku alkoi kirjoittaa. Toinen käänsi päätään miettiväisenä kattoa kohti, joku kolmas huokasi.

Neljännestunnin kuluttua koko luokan kynät rapisivat. Sören Manddraber tohisi ja kirjoitteli, raapi päätänsä ja ajatteli valtavasti. Hänen silmänsä seurasivat pulpettinsa ääressä tyyneen työhön ryhtyneen Anton Bechin selkää.

Parin tunnin kuluttua oikaisi Anton Bech selkäänsä ja katseli ympärilleen. Hän seurasi ukko Buggen astuntaa edestakaisin. Hän otti varovasti esiin pienen paperilapun ja alkoi kirjoittaa siihen pieniä, tiheitä numeroita. Tämä toimitus kävi sangen hitaasti. Joka kerta kun Bugge tuli lähelle, hän pani lapun pois.

Vihdoin se oli valmis. Silloin Anton Bech tuli vieläkin varovammaksi. Hän irrotti pidinhelan kynänvarrestaan, kiersi paperilapun lieriöksi yhä tiiviimmin ja tiiviimmin, sovitti sen sitten kynänvarren metallihelaan ja pisti varren paikalleen, ja vielä muutamien temppujen jälkeen oli paperi helassa aivan näkymättömänä.

Sitten Anton niisti nenäänsä suurella tohinalla.

Hetkistä myöhemmin kuului perimmäiseltä pulpetilta raksahdus. Sören Manddraber nousi ylös:

— Minun kynäni meni poikki.

— No sinä tomppeli! sanoi Bugge ja katsoi käyttökelvotonta pätkää, jota Sören näytti. Hän seisoi hetken miettien mikä neuvoksi, kun Anton Bech nousi ylös ja astui paperi kourassaan katederin luo.

— Valmis!

— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — jätä se sinne katederille.

— Sören voi saada minun kynäni.

— Mainiota! Ja ukko Bugge otti itse Anton Bechin kynän ja vei sen Sörenille.

— Kas tässä, ystäväni, nyt olet autettu, sanoi hän ystävällisesti.

— Paljon kiitoksia, sanoi Sören Manddraber.

Kello yhdeltä joka koepäivänä kokoontuivat pojat koulunportille vertailemaan konseptejansa. Ryhmittäin he seisoivat pihamaalla tai koulun takana olevalla mäenrinteellä kukin luokka erikseen. Mutta leipuri Hansenin nurkka-akkunan ääressä vastapäätä koulua istui seitsemän ylimmän luokan oppilasta konsepteineen. He olivat tietysti perin tärkeän näköisiä, joivat kuohuvesiä, söivät leivoksia, parilla heistä oli edessään puolikas olutta, jota pidettiin akkunalla tavallisten poikien kateeksi. Polttivatpa vielä savukkeitakin mokomat. Jos joku opettajista sattui kulkemaan ohi, katosi tietenkin olut ikkunalta ja tupakan savu kääntyi leipuri Hansenin sisäkamaria kohti.

Sven Hankatuuli ei ollut koskaan mukana näissä neuvotteluissa. Hän riensi suoraan kotiin joka kerta. Kun kotona kysyttiin, kuinka oli käynyt, vastasi hän säännöllisesti:

— No, auttavasti luullakseni!

Konseptia hänellä ei koskaan ollut näytettävänä.

— Ei — niin — tietenkin minulla oli konsepti, mutta kirjoitin sen puhtaaksi niin toisella tavalla — ja — konseptia oli lopulta melkein mahdoton lukea, niin että minä heitin sen pois.

Hänen mielestään oli parasta, ettei itse tietäisi mitään! Hänellä oli jonkinlainen vastenmielisyys ruveta penkomaan omia virheitänsä.. Hän tiesi joka kerta, että hän epäilemättä oli suoriutunut, ettei hän ainakaan ollut kirjoittanut nelosta. Ja niinpä se sai olla todistuksestahan sen sitten näkee.

Joskus hän saattoi kuitenkin tuntea levottomuutta. Jos hän sittenkin oli kirjoittanut aivan päin mäntyä! Olihan sattunut, että hän oli varmasti luullut saavansa jostakin aineesta noin yhdeksän, ja sitten siitä olikin tullut vain kuutonen tai viitonen.

Mutta yhtä kaikki, nyt oli epätietoisuus parempi. Siihenhän sisältyy aina toivoa, ja toivoa piti olla suullisen tutkinnon jännitystä ja huolia huojentamassa!

Suulliset tutkinnot tulivat, ja Sven Hankatuuli oli iloinen. Sören Manddraber _oli_ päässyt kirjallisessa. Sören tuli koko luokan yhteisasiaksi. Jopa nekin, jotka olivat peränpitäjän arvossa Söreniä lähinnä, pitivät hänestä isällistä huolta. He olivat juoheita, väkeviä poikia, joiden pyrkimyksenä oli vain saada keskikoulunkurssi suoritetuksi, ja sitten suoraa päätä merille! Jens Kock, Sivert Smörkake ja pari muuta.

Sören oli hintelä ja heiveröinen ja hyvin säälittävän näköinen. Hänen _piti_ sitä paitsi kulkea tämän maailman läpi kirjatietä, kymnaasin ja yläluokkain kautta yliopistoon. Se oli hänen isänsä, kanttorin, järkähtämätön tahto.

Ensimmäinen suullinen tutkinto oli historiassa. Sören Manddraber oli siinä kokonaan oman onnensa varassa, sillä rehtorin tunnilla ei kukaan uskaltanut kuiskata. Sören oli viheriäinen naamaltaan.

Mutta Sven Hankatuulella oli yllään pyhävaatteet: uudet harmaat kesähousut, kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla, hienot nurja- ja oikeakuteiset sukat, liivit ja pyöröreunainen nuttu, puhdas kaulus ja oikein etumuskin ja äidin kaunein kaulahuivi, ja ranteissa isän kalvosimet puolitoistakertaisella kierteellä nutunhihoissa. Vaalea tukka oli vastaleikattu, ja niin hän istui hienona miehenä paikallaan, aikaisin tulleena, pää kallellaan, ja katseli hankatuuliasennossaan rehtori Holstia, joka istui tutkintopöydän ääressä. Hänen edessään oli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja paksu muistikirja, johon hän itse oli nyt kertauksen aikana merkinnyt yleissilmäyksiä, kuningasluetteloita ja varsinkin kaikki liittosodat Ranskaa vastaan vuodesta 1791 vuoteen 1815.

Rehtorin kuulustelu kävi tasaisesti ja hillitysti. Joka 20. tai 30. minuutti kolisi tuoli, valmis meni, seuraava tuli. Hitaasti mutta varmasti edistyi toimitus.

Paal Gundersen, joka edelsi Sven Hankatuulta numerojärjestyksessä, kutsuttiin esiin. Sven Hankatuulesta tuntui kuin olisi pohjaton kuilu auennut hänen eteensä sillä puolella, missä Paal Gundersen oli istunut.

Paal Gundersenia kuulusteltiin Fredrik III:sta ja yksinvallan julistamisesta.

Sven Hankatuuli hengähti helpotuksesta. Siispä häntä luultavasti kuulustellaan yleisessä historiassa, kun nyt on esillä pohjoismaiden. Sven osasi kyllä pohjoismaiden historian hyvin, mutta se oli niin ikävää, ahdaspiirteistä ja yksiväristä.

Paal Gundersen suoriutui koko hyvin. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660. Sitten rehtori meni hiukan taaksepäin, sotaan ruotsalaisten kanssa, Kaarle X Kustaaseen, Roskilden rauhaan, rynnäkköön Kööpenhaminaa vastaan. Tässä joutui Paal Gundersen pahasti kiinni. Hän ei muistanut Kronborgia, ei Hollannin laivastoa ja amiraali Opdamia — ei edes rynnäkköyötä, jolloin ruotsalaiset lumipyryn takia pukivat paidat vaatteidensa päälle.

Ennen kuin Sven Hankatuuli suuressa jännityksessään huomasikaan, kuului rehtorin hillitty:

— Riittää.

Paal Gundersen siirsi tuolia taapäin, nousi ja lähti. Samassa seisoi Sven Hankatuuli tuolin luona ja kumarsi.

— Tee hyvin! sanoi rehtori katsomatta ylös papereistaan, ja Sven Hankatuuli istuutui.

Tuntui omituiselta istua rehtoria näin lähellä. He olivat vastapäätä toisiaan pienen pöydän ääressä ikään kuin tuttavallisessa keskustelussa.

Hetkeksi kuohahti veri Sven Hankatuulen päähän. Nyt häntä kuulustellaan varsinaisessa tutkinnossa! Ja nyt oli ratkaistava, saako hän rehtorilta kympin. Nyt se oli. Jos kävisi huonosti! Jos hän sekaantuu... eikä saa sitten päästä kiinni!

Rehtori teki merkintöjä papereihinsa hyvän aikaa. Sven näki kaikki nimet peräkkäin, jokaisen kohdalla aina häneen saakka oli merkki. Se oli arvosana, mutta sitä ei ollut kirjoitettu numerolla, vaan jollakin salamerkillä.

Vihdoin katsahti rehtori ylös.

— Jaha — sinäkö se olet Sven! Mutta — etkö ole aivan terve?

— Kyllä — kiitoksia!

— Juo kuitenkin vähän vettä, sinä näytät sitä tarvitsevan.

Aivan hämillään Sven Hankatuuli joi vettä, vaikka häntä ei lainkaan janottanut. Mutta hyvää se teki kuitenkin.

— No. Meillä oli Kaarle X Kustaa, joka kuoli milloin?

— 1660, vastasi Sven Hankatuuli alakuloisena. Siis sittenkin pohjoismaiden historiaa.

— Ja häntä seurasi?

— Kaarle XI:n holhoojahallitus.

Niin jatkui kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia kuten tavallisesti pohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin taistelun kohdalla alkoi näköpiiri kuitenkin valjeta, tuli puheeksi Brandenburgin suuri vaaliruhtinas, Preussi, Fredrik I, edelleen Fredrik II Suuri, ja tässä asetuttiin rauhaan.

Sven Hankatuuli sai selittää tilanteita, kertoa Maria Teresiasta, Katariina II:sta, Ranskasta, Voltairesta, Ludvig XV:stä ja marski Soubisesta, Englannista ja suuresta Pittistä — kaikista näistä monivivahteisena ja valtavana kehyksenä suuren preussilaiskuninkaan ympärillä. Näytti kuin rehtori Holstin suurissa tutkivissa silmissä olisi väikkynyt hymyä kun hän vain istui ja kuunteli Sven Hankatuulen matalaäänistä, innokasta kaunopuheisuutta. Varovasti Sven sovitti tuolloin tällöin kuninkaasta itsestään tai William Pittistä jonkin piirteen, jota ei ollut kirjassa, ja rehtori kysyi:

— Mistä olet sen onkinut? Luulenpa, että olet kurkistellut Macaulayta?

— Olen vähän, vastasi Sven Hankatuuli ja loi katseensa maahan.

Sven Hankatuulta oli kuulusteltu kolme neljännestuntia, ennen kuin rehtori sanoi "riittää"!

Kymppi oli epäilemättä saavutettu, ja Sven meni kotiin juhlatuulella! Maanantain päivälliseksi oli livekalaa ja kaljakeittoa, mutta hän söi niitä kuin olisi saanut häränpaistia ja mehukeittoa, ja kertoi laajasti tutkinnosta.

Suulliset tutkinnot seurasivat sitten peräperää. Sören Manddraber oli alkanut surkean onnettomasti historiassa. Hän antoi Kaarle XII:n hävitä Pultavan taistelun Napoleonia vastaan; Kristian IV oli taistellut piispa Absalonin kanssa Fenernin luona, ja paljon muuta hyvää. Paavinvallan rappioaikana, sanottiin kirjassa, "oli kaksi häikäilemätöntä naista vallannut paavinistuimen; he asettivat ja erottivat paaveja ihan oikkumäärin". Tämän osasi Sören; mutta kun hän lopetti, että nuo häikäilemättömät "asettivat ja erottivat paaveja ihan oikein ja väärin", ei rehtori Holstkaan voinut hillitä itseään, vaan purskahti heleään nauruun ja lopetti tutkinnon. Sitten oli Sören kuiskauksilla ja sormikielellä autettu ainakin suoranaisesta skandaalista.

Sven Hankatuuli meni tutkinnosta tutkintoon kuin nuorallatanssija — kuin Blondin Niagaran yli. Hänen allaan kohisi saksa, norjan kielioppi, matematiikka, uskonto, fysiikka ym. ja salainen nelosten ja viitosten pelko. Mutta hän pääsi maihin joka kerta ja tuli kotiin taakseen katsomatta, ajattelematta ja arvailematta, minkä arvosanan oli mahtanut saada.

Pari luokan rohkeinta toimeenpani erään päivän iltapuolella tarkastusmatkan tyhjään opettajainhuoneeseen, jossa tutkintapöytäkirjat olivat. Mutta he näkivät vain nuo salaperäiset käsittämättömät merkit numeroiden sijasta — ja Sven Hankatuuli oli hyvillään.

Tulevathan ne esiin aikanaan — päättäjäisissä.

* * * * *

Oli heinäkuun yhdeksäs, häikäisevän kirkas aamupäivä. Koulumäkeä ylös kulki juhlallista, pyhäpukuista väkeä.

Siellä tulivat tuomari Bech ja hänen rouvansa, Anton välissään. Kulmassa he tapasivat kanttori Manddraberin pitkässä, mustassa hännystakissa, korkea kiiltävä silkkihattu päässä ja Sören käsipuolessa. Vähän alempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden poikansa kanssa; seurueeseen kuului vielä rouva ja kolme tytärtä. Kamreeri Ingebrigtsen saapui nyt kuten aina täyden saattueen kanssa, vaikka kaikki viisi poikaa olivat mitä hartaimmin pyytäneet, ettei tyttöjä otettaisi mukaan. Siellä tuli rouvia mustissa silkkihameissa, päivänvarjot pystyssä, matameja vaaleat helmat tärkättyinä ja wieniläissaalien pitsit selässä pompottaen; kaupungin kaksi pappia liperit kaulassa ja mustat silkkihatut päässä, virkamiestä, kauppiasta, laivuria, suutaria ja räätäliä, kaikki parhaissa tamineissaan.

Oltiin kuin menossa kirkkojuhlaan suurena sunnuntaina, vaikka olikin tiistai — koulun lopettajaispäivä! Pojat kulkivat äitien, isien, tätien ja isovanhempien mukana kammattuina ja juhlallisina, ja ellei heidän joukossaan olisi ollut kaiken ikäisiä ja kokoisia, olisi voinut luulla olevan ripillepääsypäivä.

Sven Hankatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Hänellä oli kotona ollut kestettävänään kova kamppailu, sillä molemmat sisaret olivat saaneet äidiltä luvan päästä mukaan, ja sitä ei Sven olisi mitenkään tahtonut. Niin kuin ei poikien kesken jo muutenkin olisi ollut tarpeeksi pilkkapuhetta, että hän "leikki tyttöjen kanssa", oli "tyttöjen lellipoika" jne.

Koulumäessä he tapasivat räätäli Johnsgaardin vaimonsa ja poikansa, Mortenin, kanssa. Hetken päästä yhtyi joukkoon myös kauppias Selmer mukanaan Simon ja tämän kaksi nuorempaa veljeä.

— Teillähän, herra Selmer, on tähän juhlaan meno kuin voittokulkua, sanoi räätäli Johnsgaard. — Ovathan teidän kaikki kolme poikaanne priimuksia!

— Oi, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simonista kyllä olen varma siinä suhteessa, mutta molemmat toiset poikani ovat sentään epävarmoja.

— Vai on Simon niin pätöinen poika, sanoi Sven Hankatuulen isä.

— Kyllähän, herra maaherra, hän tavallisesti on ensimmäinen joukossaan.

Sven Hankatuuli puraisi huuliaan. Niin ehdottoman varma ei Simon Selmerin sentään sopinut olla. Saattoi tapahtua, että Anton Bech ottaa häneltä sen ensimiehen paikan helpostikin! Simonin norjan kirjoitus esimerkiksi ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin Antonin! Sven Hankatuuli oli lukenut ne molemmat.

— Sehän on suuri ilo, herra Selmer, sanoi maaherra.

— On kyllä, sanoi herra Selmer ja kääntyi Sven Hankatuulen puoleen, sillä hän arveli vuorostaan velvollisuudekseen sanoa jotain maaherran pojasta: Eikös tunnu hauskalta, Sven, saada lomaa?

— Tuntuu kyllä, kiitoksia, vastasi Sven Hankatuuli.

— Jaa, jaa, ihanaa aikaa kouluaika pitkine lomineen, sanoi herra Selmer. Ja lomalle pääsee jokainen, sai tutkinnossa minkä arvolauseen hyvänsä!

— Niin, hymähti maaherra, — se on kuin Herran sade, joka lankeaa sekä vanhurskaiden että syntisten päälle.

Sven Hankatuuli toivoi herra Selmerin ymmärtävän, että isä laski hänestä leikkiä — hänen koppavuutensa vuoksi. Oi kuinka hän toivoi, että Anton Bech tulisi ensimmäiseksi!

Voimistelusali oli koristettu vihreillä köynnöksillä. Keskellä peräseinää, rehtorin katederin yläpuolella, riippui koulun lippu. Koulupenkit oli asetettu kahteen riviin, joiden väliin jäi avoin käytävä. Ne alkoivat vähitellen täyttyä. Etumaisella penkillä istui jo kamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Muutoin olivat useimmat vaatimattomasti asettuneet perimmäisille penkkiriveille.

Maaherra antoi vaimonsa ja Sven Hankatuulen istuutua keskimmäiselle penkkiriville. Itse hän meni katederin ääressä olevien nojatuolien luo, missä opettajilla ja kaupungin arvohenkilöillä oli paikkansa. Tuomari Bech istui jo siellä, samoin Svenningsen, Bugge ja Lange.

Kauppias Selmer ja hänen kolme poikaansa marssivat mahtavasti esiin ja istuutuivat ensimmäiseen penkkiriviin kamreeri Ingebrigtsenin viereen, mutta käytävän toiselle puolelle.

Oli yhtämittaista kulkua, paikan etsintää, tervehtimistä ja nyökkäilyä, mutta kaikki hillittyä ja juhlallista kuin kirkossa. Pojatkin istuivat mykkinä ja painostavan tunteen vallassa. Oli kuin heidän voimistelusalistaan olisi äkkiä tullut jonkinlainen temppeli, jossa vallitsi aivan toisenlainen meno kuin tavanomainen peli voimistelunopettaja Olsenin kanssa. Kaikki vanhempien keskinen kuiskattu ja ystävälliset sanat heille itselleen kesälomasta ym. meni heidän korviensa ohi. Juhlatunnelmaa hillitsi vielä jakamaton todistus. Vielä oli koulu varmalla otteella heissä kiinni, vielä he istuivat jännityksestä väristen.

Ensin tulivat ylimmän luokan oppilaat, kaikki yhtenä rykelmänä, sopimuksen mukaan ylioppilaslakit kainalossa aivan nojatuolien ääreen, missä istujat onnittelivat heitä koko yleisön nähden. Vanhemmat kukin paikallaan salin penkillä — nousivat puoliksi ylös, nyökkäsivät silmät kosteina ja hymyilivät mukana sitä mukaa kuin ylhäällä nyökkäiltiin ja hymyiltiin...

Paksu Wiers saapui saapastaen. Hän katkaisi juhlavuuden juttelemalla isolla äänellä nahkuri Svendsenin kanssa, joka kovin hämillään kulki hänen rinnallaan. Juhlallisuus häiriytyi tuolloin tällöin muidenkin vuoksi; esimerkiksi kun rouva Beeren tuli valmistavalla luokalla olevien valkotukkaisten kaksospoikiensa kanssa ja toinen pojista huusi kaikkien kuullen, että hän tahtoo "mennä istumaan tuon laatikon päälle" — viitaten katederia.

Yhä tuli sisään väkeä suurta ja pientä, sali täyttyi, supateltiin ja kuiskailtiin...

Tasan kello 10.30 nousi katederiin rehtori Holst, kuten kutsumakirjeissä oli painettuna. Salissa syntyi haudanhiljaisuus ja vahtimestari Ibenfeldtillä oli täysi työ saada varpaisillaan astuen ja kuiskaten järjestetyksi tila muutamille myöhästyneille.

Rehtori Holst seisoi hetken tavalliseen tapaansa heilutellen itseään ja tutkien suurilla silmillään yleisöä. Kun myöhästyjät ja vahtimestari Ibenfeldt olivat asettuneet ja hiljaisuus oli ehdoton, hän rykäisi ja alkoi.

Rehtori Holst ei koskaan pitänyt pitkiä puheita. Lyhyesti, hillitysti ja järkähtämättömän vakavasti hän lausui muutamia yleisiä näkökohtia koulusta ja sitten pari kehotuksen sanaa uusille ylioppilaille, jotka nyt lähtevät "ulos elämään". Ja nämä seisoivat lakkiensa silkkitupsua hypistellen pää kumarassa.

Sitten siirryttiin seuraaviin luokkiin.

Rehtori lausui pari sanaa jokaisen luokan ahkeruudesta ja menestyksestä yleensä, ja sitten luettiin todistusten keskiarvo julki. Pojat tulivat esiin yksitellen numerojärjestyksessä ja seisoivat katederin edessä, kun edistyksen keskiarvo ynnä ahkeruuden ja käytöksen arvolause kajahti heidän enemmän tai vähemmän syyllisen päänsä päällä.

Keskikoulututkinnon suorittanut kuudes luokka sai eri huomautuksensa.

Sven Hankatuuli alkoi tuntea ahdistusta vatsassaan.

— Viides keskiluokka! luki rehtori.

Sekunnin hiljaisuus. Sven Hankatuulen täytyi kumartua pitelemään vatsaansa — vielähän oli pari sekuntia, ensin yleiset sanat, sitten Simon ja Anton ja...

Hän hätkähti. Rehtorin ääni lausui hänen nimensä, ilman vähäistäkään alkupuhetta...

Hän ei päässyt heti tajuihinsa. Hänen mieleensä välähti, että rehtori aikoo koko yleisön kuullen pitää hänelle nuhdesaarnan kaikesta tämänvuotisesta...

— No, Sven! huusi rehtori uudelleen ja tähysteli etsiskellen pitkin salia. Maaherra nousi nojatuolistaan ja katsoi ankarasti Sven Hankatuulen paikkaa kohti.

Polvet tutisten, kalpeana tuskasta astui Sven Hankatuuli melkein hoippuen keskikäytävää pitkin.

Rehtori seisoi todistus kädessä. Hän katsoi hetken Sven Hankatuulta, joka oli seisahtunut hänen eteensä. Sitten rehtori luki:

— Edistyksen keskiarvo erinomaisen hyvä 9,65. Siirretään 6. luokalle ensimmäisenä.

Rehtori ojensi todistusta alas. Sven Hankatuuli ei ottanut sitä.

— No, joutavia! sanoi rehtori. — Ota toki todistuksesi.

Paperi rapisi Sven Hankatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa kuten muut, jäi seisomaan ja tuijotti rehtoriin.

Mutta rehtori luki levollisesti edelleen:

— Simon Selmer!

Kun Sven Hankatuuli kääntyi lähteäkseen, kohtasi hän Simon Selmerin happaman naaman ja näki samassa vilauksen etumaisella penkillä istuvasta herra Selmeristä.

Silloin vasta Sven Hankatuulelle selvisi, että hän oli tullut ensimmäiseksi —!

Ja vakaisen loistavana riemuhymynä hän astui äitiä kohti.