Part 2

Nyt, kun hän niin sanoakseni oli "keksinyt" rehtori Holstin, sai hän tästä jonkinlaisen hätäankkurin. Häntä lohdutti toive, että kun ukkonen kerran puhkeaa ja koulu panee hänet tekemään tiliä, kun isä noudetaan ja hänelle ilmoitetaan kaikki, ei rehtori Holst kenties kuitenkaan häntä kokonaan hylkää. Pilkkaa ja piiskaa kyllä tulee ryöppynä, mutta ehkei — ihan tapeta! Ei eroteta koulusta, ei hylätä, lähetetä merille, tai ylimalkaan käsitellä niin kuin semmoista, joka _ei koskaan_ voi parantua.

Samalla kun Sven oli löytänyt tämän lohdutuksen, tuli ajatus tuosta kauheasta tilinteon päivästä hänessä eloisammaksi, useammin toistuvaksi. Ainakin joka historian tunnilla se oli hänen mielessään ilmielävänä, niin että hän saattoi istua ja hikoilla pulpetissa kuvitellessaan, miten hänen saattoi käydä. Niin hän istui katsellen rehtoria sivulta ja tuntien, että tämä sittenkin saattaisi tulla avuksi...

Hän alkoi vakavasti lukea historian läksyjä, ja rehtori Holst oli tyytyväinen Sven Hankatuuleen — lainkaan aavistamatta, mitä ajatuksia tuon nuoren miehen päässä liikkui, ja tietämättä, että tuo pää kallellaan istuva poika todellisuudessa jumaloi häntä ja tuskallisissa ajatuksissaan turvasi häneen.

Toinen Sven Hankatuulta kouluun kiinnittävä side oli Anton Bech.

Tuosta runojutun päivästä alkaen oli Anton Bechin ja Sven Hankatuulen välillä syntynyt ystävyys. Aluksi varsin harvasanainen ja huomaamaton, sittemmin yhä lämpimämpi ja ilmeisempi.

PETOS

9.4. Sven on "unohtanut" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät.

Lange.

16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä.

Lange.

23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä ja laiminlyöntiä.

L.

30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat. tehtävänsä.

L.

Sven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä tavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta siellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4!

Hän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento.

Hän istui taas.

Hän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi kaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki, sekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne muistaisikin. Mutta...

Äkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään.

Hän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta yllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli tahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen huolellisesti ja siististi pukeutuneena.

Rehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan.

— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit?

— Eivät.

— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä laskua! Ethän vain istu ja torku täällä?

— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut koko ajan.

— Etkä ole päässyt sen pitemmälle!

— E-en.

— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää?

— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin.

— No, ala seuraava sitten!

— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean näköiset.

— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika!

Sven Hankatuuli ei voinut vastata.

— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään?

— E-en, änkytti Sven Hankatuuli.

Rehtori käveli hiukan edestakaisin.

— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken ja katsoi Sven Hankatuulta.

— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä!

Sitten rehtori lähti.

Sven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden lukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin, jotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun hän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä kandidaatti Lange oli laskenut taululle.

Hän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit, seinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä riippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi vielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista.

Mutta se _oli_ pyyhitty.

Apua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta eikä ulkopuolelta.

Ulkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli "näytettävä". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka — kovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät, että hän oli taas istumassa!

Niin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut arvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen koulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan ja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua. Niissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä ainakin inhimillisiä _sanoja!_

Mutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen vailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa.

(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b²

Jos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään. Vain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta!

Alussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista, mutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei ollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla — ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä vihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana.

Niinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri vihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran puhkeaa!

Ehkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on ilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten ylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita...

Hän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään.

— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon tänne?

— Kuulen.

— No, sen lyödessä kolme voit lähteä.

Sven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan seuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä, jonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin hienolla, säännöllisellä käsialalla.

Sven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi. Se _oli_ siis tullut: tilinteon hetki.

Tuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja säälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään kuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa, että hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten poikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat koulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut lahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä laiskuudessa. Kurjaa, surkeaa...

Hän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä siinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan, että seuraisi ja kuuntelisi opetusta!

Isä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin kanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään isänsä kasvot syvästi surullisina.

— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet makuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös.

— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista tietä!

Ja Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille, tai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan kauppiaaksi...

Mitä sisälsi rehtorin kirje?

Hän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän pani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä mahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät olivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna.

Kenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki liimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen.

Hän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta liima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi...

Se _oli_ jo hiukan revennyt!

Pahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli likainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään pieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi!

Yks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen ulos, avasi sen —

"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on paljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti yksityisopetusta koulun ulkopuolella."

Niin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven Hankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä kertaa!

Mutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen, joka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun kuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —?

Kylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli vielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä — vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli rehtorin kirje tuhkana.

Samassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi kirjansa ja lähti ulos.

Hitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin eräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat!

Nyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli saanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty kaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne olivat 5 ja 4.

Kaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —!

Mutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa saattoi ilmoittaa! _Arvostelukirja!_ — Sehän oli kaikista kirjoista pyhin.

Sven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä. Siihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi suorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset arvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen suunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt.

Päästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle...! Vain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin.

Sven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli hiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli jo aikoja ohi.

Eteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven Hankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen.

— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä!

— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty?

— Aikoja sitten.

— Missä isä on?

— Nukkuu päivällisunta.

— Entä äiti?

— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä.

— Ruokaa minä tahdon!

— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa!

Sven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän, vai?

— Hiljaa — hss!

Vanhempi sisar Andrea tuli salista.

— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven!

— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun päätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia tehtäviä! Ei suinkaan _minun_ sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Heh!

— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta ilmeisesti keventyneenä.

— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen?

— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa.

— Onko totta, etten saa ruokaa?

— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule.

Sven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi palvelijatar Jaana:

— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata.

— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat olivat.

— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin. Hän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli.

Drea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa ruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen sanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista.

— Lihapullia! — Pojan himoruokaa.

Seuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa, mutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin kaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään!

Hän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli keksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi puhua.

Ja lopulta hän oli keksinyt sen.

Mutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi hänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa.

Onneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt tekemään mitään kysymyksiä.

Tärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta ja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä asian toistamista moneen kertaan.

Koulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että Svenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla.

Poikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut vahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä poikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös, toiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen käytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui viime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja iltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman pilttuunsa.

Joku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli melu erilaatuista.

Sven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen oli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen, mutta rohkaisi taas mielensä.

Vihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän kulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he pysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi vieressä ja tunsi kamalaa jännitystä.

Viimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.

— Anteeksi, herra Svenningsen...

— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella?

— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa — hukkui arvostelukirja.

— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät!

— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta...

— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona?

— Se oli kyllä kotona, mutta...

— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä.

— Ei — se ei mitenkään käy laatuun...

— Minne sinä sitten olet sen hukannut?

— Sitä on niin nolo kertoa...

— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan?

— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle.

— Ma...

Sven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa:

— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan. Saat ostaa uuden.

— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti?

— Miksi heti? Odota välituntia.

— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla.

— No, mene sitten!

Sven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut valoisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut.

Puhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava maailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden arvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen tarvittu kummia: rupesi vain lukemaan.

Eräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet:

— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta?

Sven Hankatuuli punastui.

— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa.

— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti.

Aamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti häntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje oli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut.

Ja hän saisi sen tietää!

Jos hän vain esimerkiksi kohtaisi isän kadulla, ja kirje tulisi puheeksi.

Mahdotonta!

Oli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he luulisivat hänen saavan yksityisopetusta.

Tai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —? Ei, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan asiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi.

Ei, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa!

Sven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan jonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli pakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla ei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko päivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti.

Ja hän oli juuri valehdellut!

* * * * *

— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven.

Näin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että kotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut historiassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa.

Tämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana.

— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään Sven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli sinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen.

— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna.

— Keneltä?

— Kan — kandidaatti Wintheriltä.

— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät kanssasi.

— Kyllä.

Uudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle. Vanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt ohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi vain Svenningsenille!

Mutta "yksityisopetus" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi juttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli polttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka vain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko uuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen yhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan.

Matematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä se kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen edistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai yksityisopetusta!

Joka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan kirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin kanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti tapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään porttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe olisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen hän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa...

Ja kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti hän olisi voinut jättää sen tekemättä!

Mutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä kirje sisälsi!

Kaikkein pahinta oli, että kotitehtävien _täytyi_ olla oikein joka kerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen ja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan.

Matematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä tunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki vihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän korjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta paksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai.

Sven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla kahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin kaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja kopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa. Kahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas Langen kasassa.

Näin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa työtä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi.

Häntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna tuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven Hankatuulen edessä.

— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki.

— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan.

— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää!

Oikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli sitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä ummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut helpotukselta.

Mutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain niin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen polttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta.

Niinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että isäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän oli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa kävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän kasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje tullut puheeksi.

Joka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska. Jos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja tunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä — kirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa...

Toisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti häntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat suosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi.

— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä kerran päivällispöydässä.

— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. — Varsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven.

— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka.

— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset perille. Sitten se käy helposti.

Isä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime aikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen.

Sven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko surkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi isälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta!

— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki!

— E-en!

* * * * *

Tällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven Hankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi viime aikoina, sanoi Anton:

— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani, niin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat irtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa laulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon. Minulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna paperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän näkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa sitä lappua!

— Kyllä, tietysti.

Seuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi Antonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua.

Tultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen Langen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti takaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä niin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan mahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä...

Hän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin, jota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin vihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja lyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa.

Alkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut Simon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli kiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa.

Hän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli valmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että Simon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa.

Kello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin ottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas yksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta Anton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut, ettei konsepti ollut hänen omansa.

* * * * *

Oli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa ja kandidaatti Lange saapui luokkaan.

Tunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina helpotusta, kun se oli ohi.

Kandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä. Hän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän oli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen.

Hän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla.

— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.

Sören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä.

— Minä olin.

— Tule tänne, Sören.

Sören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin asioissa oli aina jotain nurin.

— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa viime lauantaina?

Tämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan laskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti lukitsemattomassa kaapissa.

Luokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota. Sven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä alas.

— Vastaa nyt, Sören!

— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber.

— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää. Kysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen.

Näin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton Bechiin.

Sören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän hitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa.

Äkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti päätään, puoliksi uhmaten:

— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä.

Kandidaatti Lange puraisi huultaan.

— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi, Sören.

Sören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut häntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä.

— Mitä sinulla oli siellä tekemistä?

— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin tehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina. Kirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni takia.

Kandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein synkeästi. Sitten hän sanoi:

— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech, voisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut yrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten olisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla.

— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa.

Kandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei surumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa.

— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon Selmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen tehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on oikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä 3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt _oikein_. Mutta sinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin. Vaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein _5x_, olet koko laskun ajan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä?

Anton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin niskan punastuvan.

Kandidaatti Lange jatkoi:

— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina täällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet puijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et pääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä. Mitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt vielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella.