Part 4

— Mitenkä erilainen?

— Hm — jos ei olisi ollut kysymyksessä hänen lellipoikansa vaan joku meistä, niin arvelen, että siitä olisi seurannut muuta.

— Mitä muuta?

— Kysyt kovin paljon minun mielestäni.

Anton Bech seisoi nyrkit housuntaskuissa aivan levollisena ympärilleen vilkuilematta. Hän katsoi vain Simon Selmeriä suoraan naamaan ja vastasi:

— Niin minä kysyn niin kauan, että vastaat. Sillä sinun on pakko vastata.

— Pakko — oho!

— Niin, pakko. Mitä tarkoitat sillä, että siitä olisi tullut _muuta?_

— Tarkoitan mitä tarkoitan.

Anton Bech astui nyt aivan hänen nenänsä eteen.

— No, se voi olla samantekevää. Mutta kysyn sinulta, että luuletko sinä minun tehneen vilppiä?

— Minä en luule mitään. Minä vain _tiedän_, että sinun vihkossasi oli minun laskuni.

— Mutta minä sanon — ja rehtori sanoo, että se on sattuma.

— Ja siihen sanon minä, että se on merkillinen sattuma.

— Mitenkä merkillinen?

— Sangen merkillinen.

Koko poikajoukko nauroi ääneen. Anton Bech tempasi toisen nyrkin taskustaan.

— Nyt sinä sanot ajatuksesi ihan suoraan.

— Kylläpä sinua kiinnostavat minun ajatukseni.

— Minä vain en salli, että sinä kuljeksit täällä kuiskuttelemassa minun laskuistani. Ellet ole saanut riittävää selitystä rehtorilta, et saa enempää minultakaan. Mutta tämän jutun tulee nyt päättyä tähän. Ja jotta siitä tulisi loppu, on sinun nyt sanottava ajatuksesi suoraan julki.

— Oho, haastatko sinä tappelua?

— Haastan. Otan koko luokan todistajaksi siitä, että tavataan Nagelin rannassa iltapäivällä kello neljä, ellet selvästi tunnusta hyväksyväsi täydellisesti rehtorin selitystä.

— Minä en pelkää tulla.

— _All right!_

Näin sanoen pyörähti Anton Bech ympäri ja meni poikaparven läpi ovea kohti. Kello olikin juuri soinut.

— Tappelu, pojat!

— Ja oikein sääntöjen mukainen kaiken lisäksi, katsos!

— Siis kello neljä Nagelin rannassa.

— Mutta ainoastaan luokka, ei ketään muita.

— Tietysti.

Luokka nousi innokkaana joukkona portaita ylös.

— Minä ennustan, että Zelootti saa rökkiinsä. 73

— Oho, ei se ole niinkään varmaa.

— No hyvää sille ainakin selkäsauna tekisi, Simonille nimittäin. Mitä sekaantumista hänellä enää on koko asiaan!

— Mutta aika merkillistä se sentään on.

— Luuletko sinä, jumaliste, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos hän todella _olisi_ puijannut!

— E-e-en...

Svenningsen oli raivoissaan, kun pojat tulivat niin myöhään. Eikä hän tunnin aikanakaan päässyt lauhtumaan poikien tarkkaamattomuuden vuoksi. Kirjelappuja vilisi luokassa...

* * * * *

Jo kerran aikaisemmin, edellisenä talvena oli ollut "sääntöjen mukainen" tappelu Anton Bechin ja Simon Selmerin välillä. Se oli syntynyt Makkara-Nikun vuoksi. Simon Selmer oli saanut sillä kertaa selkäänsä. Niin kävisi kai nytkin. Simon oli tosin paksu ja raskas sekä jokseenkin vahva, mutta Anton Bech oli sittenkin luokan väkevin poika. Kuitenkin oli Simon Selmer mestari kepposissa!

Makkara-Nikun juttu oli ollut seuraava:

Nikken Olsen eli Makkara-Niku oli Anton Bechin vihollinen. Kukaan ei tiennyt minkä vuoksi, mutta niin vain _oli_. Anton Bech ei olisi itsekään voinut vastata kysymykseen, mistä se johtui. Tosiasia vain oli, että hänen aina piti taistella Makkara-Nikun kanssa kun he tapasivat toisensa kaupungin pohjoisosassa. Tavallisesti kuitenkin hän tai Niku oli silloin jonkun muun seurassa. Jos he olivat yksin, heitettiin vain pari haukkumasanaa ohimennen, kuten:

— Odotas, mokoma! tai:

— Viimekertaista selkäsaunaako sinä vielä märehdit?

Jos sitä vastoin jommallakummalla oli seuraa mukanaan, oli asia selvä. Toiset pojat asettuivat ympärille, ja tappelu oli valmis.

Kun Anton ja luokan pojat olivat kuljeksimassa kaupungin pohjoisosassa, tapahtui joskus, että nähtiin kaukaa Makkara-Nikun kiireesti piiloutuvan johonkin porttikäytävään tai katoavan jostain kadunkulmasta. Niku sai näet säännöllisesti selkäänsä. Anton Bechillä oli silloin tapana pahoitella toisille pojille, että tilaisuus Makkara-Nikun pehmittämiseen oli mennyt hukkaan.

Mutta pohjimmaltaan hän oli siitä hyvillään. Ensinnäkin sen vuoksi, että tappelussa oli sentään aina oma jännityksensä. Eihän voinut tietää, minkä uuden tempun Makkara-Niku oli saattanut oppia viime kerran jälkeen, tai mitä apua hän saattoi saada kansakoulukumppaneiltaan. Toiseksi... no niin, Makkara-Nikuir kasvot olivat niin kummallisen kalpeat joka kerta, kun oli pakko tapella, ja hänen noustessaan ylös selkäsaunan jälkeen oli hänen silmissään omituinen ikään kuin kysyvä kummastelu. Se toi Anton Bechin mieleen erään runon metsästäjästä, joka oli haavoittanut pahoin kaurista ja aikoi leikata sen kaulan poikki, mutta ei tahtonut saada sitä tehdyksi eläimen silmien katseen vuoksi.

Joka tapauksessa Makkara-Niku oli ja pysyi vihollisena kenenkään tietämättä syytä siihen. Se oli vain selviö poikien kesken sekä Antonin luokalla että kansakoulussa. Se oli kaikkien sääntöjen mukainen kyläviha, eikä sitä kannattanut sen enempää penkoa.

* * * * *

Tuli sitten jouluaatto ja rouva Bech kertoi päivällispöydässä, että matami Olsen oli ollut keittiössä ja valittanut surkeasti puutetta ja köyhyyttä, sillä mies oli tänä jouluna työtön. Rouva Bech oli antanut hänelle Antonin arkihousut, jotka muuten olivat vielä ehjät ja hyvät. Pahin puute oli ollut pojan, Nikkenin vaatteista. Hän saattoi tuskin enää ryysyisten vaatteidensa takia näyttäytyä koulussa.

Kolmas joulupäivä oli vihdoin arki.

Luokan pojat kokoontuivat. Anton Bechillä oli yllään uudet vaatteensa ja liivintaskussa 25 äyrin raha, jonka hän oli saanut Fredrik-enolta. Tänään sillä ostettaisiin torttuja.

Mutta sitten tuli Otar Ingebrigtsen tuoden sen huolestuttavan sanoman, että kansakoululaisten lumilinna Pitkänsillan luona oli suurempi kuin luokan lumilinna Bechin rannassa.

Koko luokka lähti kaupungin pohjoisosaan. Ja kansakoululaisten linna Pitkänsillan luona oli todellakin sikamaisen korkea. Se oli vuorattu tuohilla ja jäädytetty niljakkaan liukkaaksi ja näytti tosiaan mahdottomalta valloittaa. Kansakoulupoikia vilisi sen ympärillä.

Luokka lähestyi hitaasti, kunnes se seisoi puoliympyrässä aivan linnoituksen äärellä. Pari väkevintä poikaa kummaltakin puolelta alkoi nalkutella pilkkasanoja ja ärsyttelyjä. Anton Bech seisoi hiljaa ja kuunteli, kunnes äkkiä Simon Selmer ja pari muuta alkoi kyhniä häntä kylkeen:

— Anton, tuolla on Makkara-Niku! Etkö näe häntä! Käy kimppuun!

Mutta Anton ei liikahtanut. Silloin alkoivat toiset huutaa:

— Kuule, Nikken, etkö lämmitä kenellekään joulusaunaa? Tuolla seisoo Bechin Anton. Hän pelkää sinua!

— Pelkää! huusi Anton, — käy päälle vain, Makkara!

Niku vain paikkaili linnanmuuria nuoskalumella eikä nähtävästi halunnut tapella, vaikka hänen kumppaninsa ärsyttelivät ja yllyttivät ja Anton tuli yhä lähemmäksi. Silloin sanoi Anton äkkiä:

— Makkara-Niku pelkää hienoja housujaan!

Kaikki pojat nauroivat, sillä he tunsivat, että Makkara-Nikulla oli Anton Bechin vanhat housut. Mutta samassa oli Makkara-Niku kuin salama Antonin kimpussa iskien nyrkillään nenään, niin että Anton kellahti selälleen ja veri purskui nenästä. Makkara-Niku antoi uusien iskujen sataa salamannopeasti ja niin raivokkaasti, että Anton oli aivan pökerryksissä ja Makkara-Niku makasi hajareisin hänen päällään mukiloiden häntä yhä naamaan, minkä kerkesi.

Jokainen tietää, että keskellä tappelua saattaa syntyä seisaus, hiljaisuus, josta eivät tiedä muut kuin molemmat asianomaiset. Niku läähätti kuumasti aivan Antonin verisen nenän vieressä ja lakkasi lyömästä.

Tällä sekunnilla tunsi Anton, että hän voisi helposti vääntää Makkara-Nikun päältään, päästä itse päällepäin ja maksaa saamansa iskut takaisin korkojen kanssa. Hän nimittäin näki, että Niku itki raivosta ja oli melkein pyörällä päästään. Mutta hän jäi makaamaan alalleen. Hän irrotti vain toisen kätensä ja sai sen pistetyksi liivintaskuunsa ottaakseen sieltä 25-äyrisen.

— Hellitä, senkin mokoma!

Ja Makkara-Niku hellitti. Pojat makasivat vielä hetken päälletysten ja Anton sai salaa livautetuksi 25-äyrisen Makkara-Nikun kouraan. Sitten Anton nakkasi äkkiä Nikun päältään ja hypähti pystyyn. Toiset huutelivat ja kirkuivat minkä mitäkin, mutta Makkara-Niku lähti juoksemaan katua ylös.

Anton seisoi ja paineli nenäänsä lumella. Hän ei sanonut mitään, mutta sen erän jälkeen hän ei enää koskaan tapellut Makkara-Nikun kanssa.

No, jollakin tavalla oli tämä 25 äyrin juttu tullut luokan poikien tietoon. Simon Selmer oli lähettänyt tunnilla Vilhelm Gabrielsenille lapun, että Anton Bech oli antanut Makkara-Nikulle 25 äyriä päästäkseen enemmistä selkäsaunoista. Tämän lapun sai Anton Bech käsiinsä ja siitä oli seurauksena hänen ja Simon Selmerin välinen suuri tappelu Nagelin rannassa.

Tämä oli tapahtunut toissa talvena. Silloin sai kyllä Zelootti selkäänsä. Mutta siitähän oli jo puolitoista vuotta ja siinä ajassa oli paljon saattanut muuttua.

* * * * *

Jo puoli neljältä oli suuri joukko poikia koolla Nagelin rannassa. Nagelin molempien makasiinien välissä oli suuri lautasilta. Pitkin makasiinien seiniä oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä, joiden päälle pojat istuutuivat rummutellen koroillaan kumisevia tynnyrinkylkiä. Sillan päästä johtivat portaat rantaan. Portaiden luona puuhaili Sören Manddraber muutamien muiden kanssa näkkien onginnassa.

Kaikki rantalaiturit olivat tähän aikaan poikien mukavia kokouspaikkoja. Ne olivat melkein kaikki tyhjinä, mutta varsinkin Nagelin laituri, joka oli syrjässä, kaupungin eteläisimmässä laidassa. Ja lisäksi oli Nagelin siltavahti, Hans Bentsen, harvinaisen mukava mies.

Vihdoin tuli Simon Selmer Otar Ingebrigtsenin saattamana. Hän oli vähän kalpea, mutta ei ollut millänsäkään vaan istahti erään tynnyrin päälle alkaen naureskella ja jutella. Kun Sören Manddraber ja muut rannalla olleet pojat kuulivat, että Simon oli saapunut, jättivät he pyydystyksen ja riensivät joukkoon.

Kirkontornin kello kaukana kaupungissa löi neljä, ja juuri silloin saapui Anton Bech. Hänen saattajanaan oli Sven Hankatuuli.

— Nuo kaksi ovat viime aikoina ruvenneet tavattoman paljon olemaan yhdessä, sanoi Morten Johnsgaard Vilhelm Gabrielsenille.

— Etkö ole huomannut sitä, että Sven Hankatuuli on viime aikoina selvästi saanut apua kirjoituksissaan Anton Bechiltä? sanoi Vilhelm Gabrielsen.

— Jaa, niin se varmaankin on!

Anton Bech astui sen tynnyrin luo, jolla Simon Selmer istui potkiskellen.

— Saat viimeisen kerran valita peruutatko väitteesi, että minä olen tehnyt vilppiä.

— Minä en ole sanonut mitään. Sitä paitsi en peruuta mitään.

— Semmoinen lörpöttely, ettet muka ole sanonut mitään, ei kelpaa. Minä kysyn siis...

— Suusi kiinni kysymyksistä! huusi Simon Selmer ja hyppäsi tynnyriltä alas. Samalla hän töykkäsi Anton Bechiä vatsaan.

Anton Bech väistyi askelen taapäin. Hän heitti nutun päältään ja seisoi paitahihasillaan. Pojat kertyivät tiheään ympärille.

— Nyt voit käydä päälle! sanoi Anton Bech. Mutta Vilhelm Gabrielsen astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:

— Ensin sovitaan, että jalkakamppia, takaiskuja ja taivepotkuja ei hyväksytä.

— Niin, sanoi Morten Johnsgaard asettuen Vilhelmin rinnalle, — ja jos joudutte sylipainiin, pitää yliote ja aliote olla tasan.

— Ei — se saa olla kuinka sattuu! huusi Otar Ingebrigtsen.

— Niin minustakin! hyväksyi pari muuta. Anton ja Simon seisoivat kädet nyrkkiin puristettuina ja tuijottivat toisiinsa muiden vielä riidellessä yli- ja aliotteista. Kaiken keskeltä kuului Vilhelm Gabrielsen yhä toistavan:

— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti. Sääntöjen mukaisesti!

— Totta kai, mutta yliote ja aliote...

— Nyt saatte alkaa! huusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki kehään ympärille. Tietenkin pitää kaiken tapahtua oikein, vääryyttä ei hyväksytä. Noin — ei, kauemmas taapäin, noin. Minä luen nyt kolmeen.

— Yks... kaks... ko...

— Hei, odotas poika! Sven Hankatuuli hypähti esiin. — Simonilla on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sellaista?

Tulipunaisena täytyi Simonin pudottaa pyöreä kivi kummastakin kädestään.

— Yks — kaks — kolme!

Silloin iskettiin yhteen. Simon Selmer hyökkäsi pää kumarassa, kyynärvarret edessä ja pyöritellen nyrkkejään kuin laivan potkuria. Mutta Anton Bech antoi paukun alhaalta ylös keskelle naamaa. Sen tempun hän taisi hyvin.

Molemmat olivat taitavia miehiä ja kamppailu kävi yhä kuumemmaksi. He iskivät oikealla ja puolustivat vasemmalla kädellä, eikä kumpikaan päässyt tepsivään nenäiskuun. Tulisessa tuoksinassa he siirtyilivät sinne tänne, ja poikien piirin täytyi yhtä mittaa väistellä ja tehdä tilaa.

Vahingossa Anton Bech kompastui. Salamana syöksyi Simon Selmer hänen päälleen.

— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi Sven Hankatuuli ja hypähti luo kiskoakseen Simonin irti. Mutta samassa tarttui Otar Ingebrigtsen hänen nuttunsa liepeeseen:

— Auttamaanko sinä menet, lurjus!

— Sitä ei hyväksytä, hänhän vain kompastui, huusi Sven Hankatuuli raivostuneena, riuhtaisi itsensä irti ja yritti taas Simonia kohti. Silloin tuli Vilhelm Gabrielsen Otarin avuksi. Morten Johnsgaard asettui väliin...

Vain silmänräpäyksen oli Simon Selmer Antonin päällä. Anton Bech väännähti ympäri, käänsi Simonin alleen ja piti hänet siinä.

Mutta silloin oli heidän ympärillään semmoinen mylläkkä, ettei kukaan kerinnyt katsoa heitä. Koko luokka tappeli lopulta sikin sokin yhtenä ryöppyävänä kasana, jossa alimmaisina olivat Sven Hankatuuli ja pikkuinen Sören Manddraber. Julma möly ja mylvinä nousi ilmoille, minkä keskeltä kuitenkin kuului Vilhelm Gabrielsenin lakkaamaton huutelu:

— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti! vaikka hän itse oli kiivaassa ottelussa Morten Johnsgaardin kanssa...

— No, no, pojat, pojat! Mitä perhanan peliä tämä on...?

Hans Bentsen, Nagelin siltavahti, tuli juosten rannalta. Hän yritti tunkea poikien joukkoon erottamaan heitä, huusi ja komensi, mutta mikään ei auttanut eikä kukaan kuullut. Hans Bentsen joutui aivan ymmälle, juoksi kadulle ja tuli hetken kuluttua takaisin mukanaan pari kolme miestä.

Heti syntyi hiljaisuus. Kaikki pojat päästivät toisensa irti, seisoivat puuskuttaen ja läähättäen, muutamat verissään, toiset voivotellen, yksi nenäänsä pidellen, toinen kylkeänsä painellen, ja kaikkien jaloista ryömivät vihdoin esiin Sven Hankatuuli ja Sören Manddraber. He näyttivät noloilta.

Sören itki ääneen ja piti vatsaansa. Sven Hankatuulen nenästä valui verta virtana ja hänen oikean silmänsä yläpuolella oli tulipunainen, hohtava läikkä.

Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät. Yhdellä Hans Bentsenin hakemista miehistä oli kultareunus lakissa. Hänet tunsivat kaikki.

Hän oli poliisi Loe.

— Parempien ihmisten poikia ja pitävät semmoista metakkaa, että kuuluu yli koko kaupungin, sanoi poliisi Loe. — Keitä kaikkia te olette?

Poliisi Loe katsoi poikia, otti esiin muistikirjansa ja alkoi kirjoittaa nimiä.

— Ei teidän tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simon Selmer, sanoi Anton Bech astuen esiin. — Me tappelimme.

— Sinäkö, itsensä tuomarin poika! Etkö edes häpeä? sanoi vanha Loe päätänsä pudistaen.

— Ilmoittakaa vain minut, niin...

— Ohoh, luulenpa että otan teidät joka sorkan. Ja nyt pois sillalta ja vikkelästi!

Poliisi Loe ajoi laumaa edellään kadulle. Kun oli kuljettu jonkun matkaa kaupungilla, tuli opettaja Svenningsen vastaan tätä omituista kulkuetta: viidennen luokan pojat, konstaapeli Loe perässä.

— Mutta mitä tämä merkitsee?

Kaikki pojat seisoivat lakit kädessä. Mutta Loe astui esiin ja kertoi koko asian.

— Arvelisin sen riittävän, että koulun viranomaiset saavat tämän tietää, tuumi Loe lopuksi nostaen kättänsä lakinreunustaan.

— Kyllä. Kiitoksia, Loe, se riittää kyllä!

* * * * *

Kun Sven Hankatuuli tuli kotiin, herätti hänen nenänsä ja nyt jo vihertävänsinertäväksi käynyt läikkä oikean silmän yläpuolella suurta kauhistusta. Lopuksi hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se kaikki oli tuhmaa ja sopimatonta, mutta isä nauroi partaansa:

— Jaa, näetkös poikani, sanoi isä — se selkäsauna oli sinulle kohtalon sallima. Niinpä voit ottaa sekä minun että rehtorin anteeksiannon paremmalla omallatunnolla!

— Niin, sanoi Sven melkein juhlallisesti ja katsoi isää suurin vakavin silmin, tai oikeammin sanoen yhdellä suurella ja yhdellä pienellä, sillä oikea silmä vihreänsinisen laikan alla oli käynyt kovin pieneksi.

* * * * *

Seuraavan päivän toisella tunnilla seisoi rehtori katederissa ja piti jyrisevän nuhdesaarnan koulun häpäisemisestä, poliisista ja metelistä.

— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa kello kahdesta kolmeen.

Svenningsen oli juorunnut! No, se oli sitten aina yhtä katala! Aina!

Kun Svenningsen kello 12 tuli saksantunnille, oli koko luokka yksimielisesti tehnyt lujan päätöksen. Petturilla oli odotettavissaan selkäsauna, jollaista hän ei vielä ennen ollut saanut. Ehdotus oli Simon Selmerin, ja Anton Bech oli sitä heti innokkaasti kannattanut. He olivat nyt taas hyviä ystäviä, tietenkin! Riita oli ratkaistu... luokassa vallitsi jälleen sula sovinto!

Svenningsen tervehti kuten tavallisesti. Luokka vain nousi, kaikki synkkinä ja hillitysti muristen. Svenningsen alkoi kuulustella. Kaikki pysyivät happamen näköisinä ja vastasivat mahdollisimman lyhyesti, toinen toisensa jälkeen.

Svenningsen ei ollut huomaavinaan mitään. Hän alkoi tapansa mukaan vitsailla ja tehdä pilaa ensin Hans Otterbechista, sitten Sören Manddraberista, mutta kaikki pysyivät nyrpeinä. Kukaan ei nauranut edes silloinkaan, kun Sören Manddraber yksinkertaisuudessaan käänsi lauseen:

"Die Schweisstropfen traten auf seiner Stirn vor": — Sveitsiläisjoukot astuivat tähtensä eteen.

Svenningsen piti tästä suurta iloa, nauroi ja pilkkasi, mutta pojat eivät hymähtäneetkään. Parin heistä täytyi tosin painaa nenäliinalla kasvojaan peittääkseen naurunsa. Kaikki huomasivat hyvin, että Svenningseniä lopulta raivostutti.

Kello kahdelta tuli sitten Svenningsen taas luokkahuoneeseen vartioimaan poikien jälki-istuntoa. Siellä ei ollut sieluakaan. Svenningsen etsi sekä ylhäältä että alhaalta, koulunpihasta ja voimistelusalista. Ne kanaljat olivat nähtävästi menneet kotiinsa!

Suutuksissaan hän veti päällysnuttunsa ylleen ja lähti. Koulunovi paukahti hänen mennessään.

Tuskin hän oli lähtenyt, kun luokka pyrähti täyteen poikia. Se jälki-istunto kului hupaisesti kaikin tavoin. Joku käytti tilaisuutta saadakseen laskunsa tai latinankirjoituksensa korjatuksi jonkun taitavamman avulla, toiset penkoivat katederilla päiväkirjaa. Muutamat toivat käytävästä lakit sisään, asettivat ne riviin seinälle ja rupesivat lakkipallosille.

Kun kello löi kolme, asettuivat kaikki paikoilleen ja Hans Otterbech lähetettiin rehtorin luo.

— Saammeko me nyt lähteä?

Rehtori saapui luokalle Hans Otterbechin mukana aivan suunniltaan:

— Mutta rakkaat pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?

Ei, kukaan ei ollut nähnyt Svenningseniä.

— Hm! Sangen kummallista. Aivan yksiksennekö te sitten olette istuneet?

— Niin.

Rehtori ei näyttänyt hyvältä. Hän puraisi huultaan:

— No, saatte mennä sitten.

Seuraavana päivänä heillä ei ollut saksaa. Mutta jo ensimmäisellä tunnilla, joka oli yliopettaja Sömmen norjan tunti, tuli Svenningsen luokkaan aivan punaisena.

— Anteeksi herra yliopettaja, että häiritsen silmänräpäyksen! Minun täytyy kysyä teiltä, pojat, minne te eilen katositte?

Pojat katsoivat viattomasti kummastuneina toisiaan ja herra Svenningseniä.

— Vastatkaa heti! Olin täällä teitä odottamassa, mutta luokka oli tyhjä.

Simon Selmer nousi.

— Herra opettaja tarkoittaa ehkä juuri sitä hetkeä, jolloin kello oli lyönyt kaksi?

— Niin tietenkin.

— Jaa, silloin olimme luullakseni silmänräpäyksen pihalla.

— Joutavia, minä katsoin pihalle!

— Jaa — ei, minä tarkoitan _pihalla!_

Yliopettaja Sömme, joka ei oikein ymmärtänyt asian ydintä, naurahti ääneen. Mutta Svenningsen loi häneen raivoisan silmäyksen ja kysyi taas:

— Olitteko te kaikki siellä? — _Koko luokka?_

Simon Selmer katsoi kysyvästi poikiin:

— Jaa, en tiedä — kyllä siellä oli aika monta...

— Minä olin! nousi Anton Bech ilmoittamaan.

— Minä olin!

— Minä olin!

— Minä olin!

Vastaukset kajahtelivat peräkkäin kuin laukaukset pitkin penkkirivejä. Yksi toisensa jälkeen nousi ja ilmoitti: "Minä olin". Lopulta kaikki pojat seisoivat pystyssä.

Yliopettaja Sömme arvasi kyllä, että tässä oli takana jokin juoni, mutta hänen täytyi kääntyä seinätauluun päin ja niistää nenäänsä hyvin kuuluvasti kolme neljä kertaa.

Svenningsen katsoi hetken edessään seisovaa luokkaa. Sitten hän kumarsi lyhyesti Sömmen selkää kohti ja sanoi:

— Anteeksi.

Ja hän meni ulos.

Yksi toisensa jälkeen istuutuivat pojat taas paikoilleen. Salattu voitonriemu aaltoili heidän keskuudessaan. Sven Hankatuuli oli kouluun tullessaan sattunut kuulemaan pari sanaa rehtorin ja Svenningsenin välisestä keskustelusta käytävässä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön. Pari kuulemaansa sanaa, kuten "nurinkurista — minä tulen kello kolme ja tapaan pojat yksinään luokassa!" oli Sven Hankatuuli heti kertonut luokassa todistukseksi, että kosto Svenningsenille oli täydellisesti onnistunut.

Nuhteet rehtorilta — yksinkertaisesti!100 13

TUTKINTO

— Muistakaa tutkintoa, pojat! Vain kaksi viikkoa jäljellä!

— Mutta, hyvät pojat, kuinka tässä käy — tutkinto on ovella...

— Ei tällä tavalla ikinä päästä tutkintoon!

Tutkinto, tutkinto! Tuo sana kieppui nyt kesäkuun päivinä polttavana poikien päitten yllä kuumottaen kilpaa ikkunan läpi paahtavien kahdenkymmenen lämpöasteen kanssa. Painettiin päälle kuin hengen edestä, joka aineessa edettiin pikamarssia, jäljessä oltiin, ja perille oli päästävä mistä hinnasta hyvänsä —! Poikkeuksen teki vain rehtorin opettama historia, jossa kirja oli päästy loppuun sievästi jo kesäkuun alussa, joten viimeiset tunnit saatettiin käyttää tyyniin levollisiin yleiskertauksiin ilman varsinaisia läksyjä.

Pahin kaikista oli Svenningsen. Hän oli ollut kiukkuinen ja äreä koko viime ajan, kuten saattoi ymmärtääkin, ja nyt hän hoputti lukukirjaa ja kielioppia, antoi päivämatkojen pituisia läksyjä tunnista toiseen.

Saksan tunnit olivat kuin ukkossäitä: Svenningsen jyrisi, "tutkinto" leimahteli ilmassa, ja aina oli pari itkevää poikaa lunttauspenkillä. Arvosanat iskivät rakeina — nelonen yhdelle, viitonen toiselle —, ja kaiken lopuksi uusi läksy, jonka loppupäätä tuskin näkyi!

Otar Ingebrigtsen sai kerran sanattoman, mutta sapekkaan selkäsaunan Svenningseniltä. Tämä oli juuri lopettanut tunnin antamalla läksyksi seitsemän sivua kielioppia, johon sisältyi viisi pitkää ulkolukukappaletta. Pelkästä kauhistuksesta unohtaen kaiken varovaisuuden Otar huudahti ääneen penkiltään:

— Sehän on pähkähullu!

Sanaakaan sanomatta säntäsi Svenningsen suoraan hänen kimppuunsa. Ja Otar Ingebritsen oli niin suunnattoman säikähtynyt omista sanoistaan, että unohti huutaa, mikä oli ainoa keino Svenningsenin pieksäntää vastaan, vaikka hän jälkeenpäin sai koota lattialta aikamoisen kasan hiuksiansa.

— Anna ne Svenningsenille voitonskalpiksi! neuvoi Simon Selmer.

Surkeimmin kävi Manddraberin näinä kuumina päivinä. Vaikeaahan hänen oli muutoinkin pysytellä joukon mukana, mutta kun nyt kuudessa aineessa joka päivä oli luonnottoman pitkät läksyt ja ajettiin täyttä laukkaa pitkin tiedon kirjavaa moninaisuuden kenttää, oli hän aivan pökerryksissä, ja kun sana "tutkinto" mainittiin, hän pelkästä säikähdyksestä unohti senkin vähän, minkä tiesi. Ja Svenningsen oli armoton. Sören Manddraber itki ja ruikutti, mutta Svenningsen ilmoitti hänelle vain, ettei tutkinnosta päästä kyyneliä vuodattamalla. Hän neuvoi Söreniä menemään kaupungin vesilaitoksen palvelukseen tänä kuivuuden aikana — se on aina parempaa kuin saada reput tutkinnossa ja istua samalla luokalla toinen vuosi!

Ja Manddraber kamppaili nenäliina naamalla ja nyyhkytys kurkussa eikä mitenkään voinut oppia "die Angst, die Axt, die Bank, die Braut..." saatikka konjunktiivin sääntöjä.

Välitunneilla olivat kaikki hiljaisia. Kerran sanoi kuitenkin Morten Johnsgaard, ettei ollut sentään henki kysymyksessä — niin kovalle kuin ottikin. Mutta Sören Manddraberia se ei lohduttanut. Hän ajatteli hukuttautua mereen ja olisi ehkä tehnytkin sen, ellei Anton Bech olisi eräänä päivänä rohkaissut häntä luvaten kuiskata suullisessa tutkinnossa ja — jos suinkin mahdollista — lähettää lappuja kirjallisessa.

Tämä oli nyt Sören Manddraberin ainoa elämänankkuri.

Sven Hankatuuli ihmetteli tänä aikana itsekseen, miksi tutkinto ei oikeastaan ollenkaan pelottanut häntä. Hän ei tahtonut uskaltaa tunnustaa itselleenkään sitä, että hän melkein vain — iloitsi!

Reppuja hän ei voinut saada. Kandidaatti Lange oli iskenyt matematiikan niin selväksi hänen päähänsä, että siitä hän kyllä suoriutuisi. Ja muista aineista hän aina selviytyy jotakuinkin — niin että läpi hän todennäköisesti pääsee.

Siitä hän myös oli selvillä, että yhdessä aineessa, historiassa, hän koettaa kymppiä. Ja vaikka muissa aineissa olisi pelkkiä seitsemiä ja kuutosia, hän olisi pelastunut, jos hänellä vain on rehtori Holstilta kymmenen. Ja tämän tutkinnon jälkeen oli vuosi lopussa, pitkä kesäloma edessä ja sen jälkeen uusi kouluvuosi, uusi luokka ja uusi alku kaikissa suhteissa, niin ulkonaisesti kuin sisäisesti! Tutkinto silittää tämän vuoden synnit ja surut. Hän tiesi kyllä, ettei voinut välttää huonoa arvolausetta ahkeruudessa tänä vuonna ehkäpä alennetaan käytöstäkin; mutta varsinainen koulunkäynti oli lopussa: yksi aine päivässä ja muuten lomaa! Ja sitä paitsi oli itse tutkinnossa sinänsä jotain jännittävää...

Tutkintoluku oli täydessä käynnissä. Joka aamu ilmoitti toinen toiselle: päässyt kolmekymmentä sivua historiassa! Lukenut koko norjan kieliopin! Kerrannut ihmisestä kavioeläimiin jne. Muutamat olivat liittyneet yhteen ja lukivat ulkona, joko jossakin kaupungin ulkopuolella tai jossain makasiinissa — pänttäsivät päähänsä ja kuulustelivat toisiaan. Sören Manddraber oli kaksi tuntia päivässä Anton Bechin luona, joka kävi hänen kanssaan läpi saksan ja matematiikan.

Mutta Sven Hankatuuli ei saattanut osallistua tähän. Hän koetti pari kertaa olla mukana kaupungin ulkopuolella; sittemmin hän istui yksin Naessin puutarhassa. Kaikki häiritsi häntä, sekä toiset pojat että yksinäisyys, pieni kärpänen, tuulen suhina koivussa, jopa pelkkä ulkonaolon tunne. Hänen täytyi lukea neljän seinän sisällä, missä kirjat olivat kuin kotonaan. Luonto oli hauskuutta, vapautta ja leikkiä varten...

Ja niin hän istui päivät pääksytysten kamarissaan ja luki aineen toisensa jälkeen, merkitsi joka päivä paljonko oli lukenut, ja laski paljonko oli jäljellä. Hän tunsi olevansa kuin Stanley matkallaan mustien maanosassa, varmasti ja tarkasti raivaten tietänsä päivämatkan kerrallaan. Monesti se tuntui raskaalta. Hän oli niin kummallisen tottumaton lukemaan tällaista — ja ulkona paistoi aurinko...!

Vihdoin, eräänä päivänä toi rehtori painetun ohjelman, joka sisälsi koko koulun kirjallisen ja suullisen tutkintojärjestyksen yläluokilta aina pikkukouluun saakka, jonka kohdalla oli pari viatonta merkintää kuten "sisälukua”, ”laskentoa" ja "uskontoa" viimeisinä tutkintopäivinä. Se oli tuntuva helpotus jopa Sören Manddraberillekin — sillä nythän tiesi, milloin mikin aine oli esillä, mikä siis ensin oli luettava valmiiksi jne.

Ohjelma oli tuotu maantiedetunnilla ja paksu Wiers oli heiluttanut kädellään rehtorille hyvästiä. Hän oli niin lihava että hänen oli hankala nousta ja sitä paitsi niin vanha ja hyväntahtoinen, että kädenliike oli rehtorista ja jokaisesta muusta riittävä.

Oli syntynyt sellainen painetun paperin kahina ja poikien välinen supina, että paksu Wiers löi nyrkkiään katederiin.

— Pankaa heti pois ne paperit ja suu poikki samalla sekunnilla!

— Oi, mutta sehän on tutkintojärjestys! vastattiin rukoilevasti.

— Ei auta. Muita kaupunkeja Espanjassa, poika! Morten Johngaard oli kuulusteltavana ja hän oli käyttänyt tilaisuutta rehtorin käydessä luokalla saadakseen ensimmäiseltä penkiltä pari valaisevaa kuiskausta.

— Vanelcia.

— Va — mikä?

— Ei — Valencia.

— Sinä tunnet siis Valencian, poika! Siellä nakellaan lumipallojen sijasta appelsiineja. Tiedätkö, mitä valencialaiset tekivät 1811, kun heillä ei enää ollut kanuunankuulia ampuakseen ranskalaisia? Jaa, ne vasta olivat poikia, ne! Latasivat kanuunansa appelsiineilla, sekä mädillä että raakileilla, ja ranskalaiset saivat naamansa täyteen mäskiä. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran, että kun Napoleon juuri töllisteli tapausta suu auki, mäiskähti yksi appelsiini suoraan hänen kitalakeensa ja tarttui siihen — ja siitä Napoleon lopulta kuoli St. Helenassa. Uskotko sinä sitä juttua, Morten Johnsgaard, poika?

— E-en.

— En minäkään. Ensinnäkään ei keisari Napoleon koskaan töllistellyt, ja toiseksi hän ei elämässään milloinkaan ollut Valencian edustalla. Niin että sen täytyy olla valetta. No, mitä Valenciasta viedään?

— Appelsiineja.

— No, se oli sinun helppo arvata. Muita kaupunkeja Espanjassa?

Morten Johnsgaard ei tiennyt enää muita eikä uskaltanut sanoa niitä, joita näki Simon Selmerin sanovan huulillaan. Hän ei saanut niistä oikein selvää, ja olisi saattanut sattua aivan hullusti.

— Miten sinun käy tutkinnossa, poika?

— Minä en ole vielä ehtinyt kerrata maantiedettä, änkytti Morten.

— Etkä lukea tämänpäiväistä läksyäsi, lurjus!

— Mutta meillä on niin julman paljon maantiedettä tänä vuonna! kuului luokan alapäästä.

— Niin, vahvisti ääni keskeltä — kaikkea ei saa mitenkään luetuksi.

— Vai niin, Otar-poika, vai et sinä saa sitä luetuksi?

— Mahdotonta! Voi, emmekö saisi jättää jotakin pois?

— Niin, jättää jotakin pois! huudettiin muualtakin.

— Kyllä, pojat, kyllä! Niin paljon kuin vain tahdotte.

— Oo!

— Mutta sitten saatte viitosen tietenkin.

— Niinkö? Oih!