Part 3

Kandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut sitä vastaan.

— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on epähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää.

— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen, — istu.

— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi lattialle.

Kandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas katederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti:

— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech, nähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon, paljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni!

Sen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille. Kullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut Anton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti tarkastamaan laskuansa.

Kandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen kulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon tuostakin Lange sai huomauttaa:

— Mutta seuraa toki mukana, poika!

Luokan keskikohdalla sanoi Lange:

— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on toistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no, ei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse sanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi. Tarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket täällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia.

Sven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa vapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti.

— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu, näetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra Wintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset terveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi ihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden sattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis tälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet itsekin todella työskennellyt.

Kandidaatti Lange jatkoi kulkuaan.

Sven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat, sangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech istui kumartaneena vihkonsa yli.

Saatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella. Ensimmäinen oli Simon Selmer.

Kaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa oli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä vilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin kumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.

Luokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton Bechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa.

Vielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton Bech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa hänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois.

Heidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa hänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain niin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä eivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin.

Sitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli pihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat hänen ympärillään ja kuuntelivat.

Luokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon Selmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta sellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan.

Antonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai ainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen.

Vaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, "Zelootista", ei pidetty läheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen "puolueensa" kuitenkin suurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla ainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun. Sören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi piti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon Selmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että Vilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä kotilaskujen suorittamisesta.

Lisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä luokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän välillään vihollisuutta monin tavoin.

Niinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti siitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan.

Anton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin luona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi ypöyksinään. Hän meni tämän luokse.

— Kuule, Sven!

— No?

— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole luntannut Zelootin vihkosta.

— Ei, _sitähän_ ei kukaan usko.

— Oh, _uskoo_ kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin, sitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani lauantaina?

— En.

— No, se on hyvä tietää.

Seuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli yliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat kummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille, mutta he katsahtivat häneen usein.

Tämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin olisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista puhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun.

Kolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti.

Hän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin. Sitten hän tarkasteli päiväkirjaa.

— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta tänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty.

— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti.

— Vai niin?

— Sillä minä en ole tehnyt petosta.

— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että kandidaatti Lange olisi valehdellut?

— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys.

— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain "erehdys", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä! Semmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella.

Opettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän oli erikoisen suopea Simon Selmerille.

Kesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori tuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin tavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän astui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin Anton Bechiin.

— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen.

Anton nousi.

— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi kuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt petoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet röyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään toverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut hänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi nelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta. Vaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla kaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet kandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri rangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän tapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika, jota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen huomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme sen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen muun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on. Yrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi sinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa anteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle arvoa.

Anton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen päätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi:

— Mutta minä _en ole_ tehnyt petosta.

Rehtorin tutkiva silmä katsoi häntä:

— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja kirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana?

— Olen, mutta...

— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti.

Anton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä.

Svenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari kertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa.

Vihdoin sanoi Svenningsen:

— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa.

Anton Bech nousi ja lähti.

Kesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta.

Anton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli poissa. Hän oli mennyt kotiin.

* * * * *

Sven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa olisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat.

Päivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan kotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja nieleksi.

Päivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi vatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti, mutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa, onttoa tuskaa.

Näin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi hitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla jalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika.

Sitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa käytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä. Hän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni ulos kadulle.

Hitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut kosteassa jääpuvussa.

Hän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi otsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä.

Tarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä, mutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien läpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti.

Ei kukaan vastannut.

Sitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään.

Rehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui ovikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan.

Silloin kuului askelia sisältä ja hän tempasi äkkiä kellonauhaa.

Rehtorin rouva aukaisi.

— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa.

— Kyllä, heti.

Rehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen.

— Istu, hän tulee pian.

Rouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti.

Sven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille.

Rehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä. Seinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli hyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä.

Sven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät hänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi ja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa kovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä...

Hän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi ulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei eteiseen!

Samassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään. Hänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt jälki-istunnossa.

— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani.

— Niin.

Rehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti.

Mutta ei tullut enempää kuin se "niin". Sven Hankatuuli seisoi silmät pyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään.

Vihdoin rehtori sanoi:

— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä ääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan vastapäiselle tuolille.

— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä.

— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven?

— Olen. Minä, eikä Anton Bech.

— Selitä minulle, poikaseni.

Sven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton Bechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja silloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan oikein kuten tavallisesti.

— Anton Bech oli siis suorittanut laskut?

— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut aikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain itse kysymykset.

Rehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän sanoi:

— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti puhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa?

— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin.

Rehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven Hankatuulen puoleen:

— Sinäkö siis teit vilppiä?

— Niin.

— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther...

Sven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja pudisti päätään.

— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä?

— En minä ota tunteja Wintheriltä.

— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni...

— Minä en ota tunteja keneltäkään.

— Mutta minähän kirjoitin isällesi...

— Minä en antanut isälle kirjettä.

— Et antanut isällesi minun kirjettäni!

Sven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori Holst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän taas kääntyi Svenin puoleen:

— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta matematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut?

Sven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät kävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen suustaan:

— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen.

Rehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä jatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä tarkkaan tutkivasti ja sanoi:

— Vai sellainenko sinä olet?

— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli, ja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen.

Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin vaimeni, hän kysyi:

— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän?

— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt.

— No niin. On parasta, että teet sen kohta.

Sven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona ovesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen unohtanut.

Sitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti.

Kun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla koko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee kysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta.

Mutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän ensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi. Hän hiipi ikkunain alitse...

Puoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin huoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi maahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen kattoon.

— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille?

— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa.

— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia.

— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi...

Seurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan nostamatta:

— Oletko kovin vihainen minulle, Anton?

— Mokomastakin! vastasi Anton Bech.

Sven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla istuessaan.

— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen...

— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan rehtorin luokse...

— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten tahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa.

— Menetkö sinä pois?

— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata.

— Ka... karata?

— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä.

— Oletko hullu!

— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä isä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä ajattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin pois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä en jaksa tätä enempää.

— Mutta — miten sitten aiot karata, poika?

— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi piileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin eteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan.

— Sinä joudut vain kiinni!

— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen perillä.

— Entäs rahat?

— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.

— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää.

— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän olen ainakin poissa tästä kaikesta.

Sven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös.

— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään!

— En tietysti, mutta...

— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No, no hyvästi sitten!

Anton Bech hypähti alas pöydältä.

— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata?

— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on erotettava koulusta...!

— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta, ettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu?

— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi!

Sven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti vastustaa.

— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta.

Hän käveli kotiin päin.

Karkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään yhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa keskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi...

Entä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu!

Niin, kunpa vain olisi rohkeutta!

Hänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä...

Ei, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja kaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat tietää!

Nyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä.

Edessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin kulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa tummien kasvojen vakavuuden.

Sven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon vallassa.

— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän meni ilmoittamaan sitä isälle!

— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi ja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja.

Hän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui.

Hän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi. Sitten hän istuutui tienviereen.

Istuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea tuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä ajatellen vain yhtä asiaa:

Hän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka "kävi hullusti" ja jonka täytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.

Sven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.

Mutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin vasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat käsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä polttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala pitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä huomaa.

Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen kaukana.

Hän oli nyt siis vaeltamassa. Hän _oli_ siis nyt karannut! Hän kulkisi yhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin.

Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa laatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan ja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään nälkää ja tuntemaan hätää!

Mutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt vain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin jotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään niitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa hänelle _hiukan_ armoa...!

Niin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä. Piilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan ensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä pitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän vain _tahtoi_ kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin, kun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin tullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä ymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa.

Sitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin, Johannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä.

Niin, hän lähtee heti eteenpäin!

Hän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään kuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut pyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta Isämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen tarkoituksensa.

Sven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi edelleen.

* * * * *

Kello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin luo.

— Onko Sven tänään käynyt täällä?

— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen jälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin?

— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän.

Sven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi joku hänen peräänsä:

— Anteeksi, herra maaherra!

— Sinäkö, Anton?

— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi sanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään...

— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut koko asian.

— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin...

— Pelkäsi, niinkö?

— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä kotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi...

— Mitä hän aikoi? Herran nimessä...

— Karata kotoa.

Tuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä hän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän kysyi:

— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy saada se tietää.

— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen kaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi kävelevänsä talosta taloon.

Oli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja mietti.

— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?

— Mielelläni.

— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi hyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle!

— Kyllä.

Anton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin.

Vähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin istuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa.

— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa te siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista taloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä ole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin.

Molstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja molemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien.

Sitten hän lähti ajamaan sillan yli.

Ajettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka "luuli" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi erään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten.

Rattaat ajoivat edelleen.

Viimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla.

— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa täällä maantiellä?

— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se nukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui siinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen poikansa?

— On, niin on.

— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla.

Heinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi.

— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi?

— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se vain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin siellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta, vastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se tuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua!

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla. Kandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui katederiin.

— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen sinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut harjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen saadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä antaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton Bech!

Anton Bech seisoi katederin edessä.

— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna kätesi merkiksi siitä, että saan.

Anton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella kädellään päälaelle.

— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan, — seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne kirkkaina.

Lähtiessään sanoi rehtori ovella:

— Sven, tulisitko vähän tänne!

Sven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin rehtorinhuoneeseen.

— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut matematiikan tehtävät?

— Niin, joka lauantai.

— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan sinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt käyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä.

— Koetan.

— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta minkäänlaatuista puijausta?

— Sovitaan.

— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin eilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta?

— Ei.

— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että sinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven.

Rehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään.

Sven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla oli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin hän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:

— Pa-paljon kii-kiitoksia!

Kotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta, perunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli kalapäivä.

TAPPELU

— Minä en sano mitään, minä. Kysyn vain, mitenkä sait vihkoosi juuri minun laskuni, jos et ole sitä kopioinut?

Simon Selmer kysyi näin ulkona koulunpihalla. Anton Bech seisoi uhkaavana hänen edessään.

— Se asia ei kuulu sinulle, Simon.

— Ei kyllä. Voin arvata, että se on kai parasta.

— Minä kysyn sinulta, mitä tarkoitat sillä? Että se muka on "parasta"! Sitä juuri kysyn sinulta, ymmärrätkö.

Simon Selmer katsoi omituisesti hymyillen poikajoukkoon. Koko luokka seisoi taajana piirinä heidän ympärillään.

— Vastaan, että on varmaankin parasta, ettei asiaa tutkita sen enempää.

— Rehtori on sen tutkinut.

— Niin, huomaan sen.

— Miten huomaat?

— Rehtori on niin erilainen, näetkö.