Chapter 3 of 8 · 3894 words · ~19 min read

Part 3

Sitten minä katselin ympärilleni huoneessa ja havaitsin herrasmiehen, joka näytti oikein hienolta. Ja minä kysyin majuri Falconilta, kuka hän oli, ja hän ilmoitti, että se oli sir Francis Beekman, ja hän kuuluu olevan kovin, kovin varakas. Sitten minä pyysin majuri Falconia esittelemään meidät toisillemme, ja kun se oli tehty, pyysin minä sir Francis Beekmania pitämään hattuani sillä välin, kun minä koetin timanttidiadeemia, sillä minä saatoin käyttää sitä nauhassa takaraivolla, kun tukkani on bobattu, ja minä sanoin sir Francis Beekmanille, että se minusta tosiaan näytti aika veikeeltä. Niin se näytti hänestäkin, mutta hän sanoi, että häntä odotettiin muualle. Ja sitten kreivitär tuli minun luokseni, ja hän on todella hyvin sivistymätön, sillä hän sanoi minulle: "Älkää tuhlatko aikaanne hänelle", ja selitti, että jos sir Francis Beekman rovonkaan tuhlaisi, niin erään herra Nelson-nimisen herrasmiehen muistopatsas ottaisi hatun päästään ja kumartaisi. Tarkoitan, että jotkut henkilöt ovat niin epäsivistyneitä, että heillä näkyy olevan epäsivistyneitä ajatuksia kaikesta.

Niin, minun sydämeni himoitsee todella sitä timanttidiadeemia, ja ihan minä hermostuin, kun rouva Weeks sanoi menevänsä hauskaan illatsuun eilen illalla, siellä kun olisi liuta ihastuttavia ameriikkalaisia, jotka sen kyllä nappaisivat. Olin niin levoton, että annoin hänelle sata dollaria, jotta hän säilyttäisi timanttidiadeemin minun varalleni. Sillä mitäpä hyötyä on matkustelemisesta, jollei käytä tilaisuuksia hyväkseen, ja onhan tosiaan kovin harvinaista, että saa ostaa mitään edullisella kaupalla englantilaiselta naiselta. Niinpä minä eilen illalla sähkötin herra Eismanille ja kerroin herra Eismanille, ettei hän näy tietävän, kuinka kalliiksi sivistyksen hankkiminen matkustamalla käy, ja sanoin, että tosiaan tarvitsisin kymmenentuhatta dollaria ja ettei minun toivoakseni olisi tarvis lainata niitä rahoja keltään tuntemattomalta englantilaiselta herrasmieheltä, vaikka se herra olisi erittäin komeakin. Ja niin minä tuskitteluni vuoksi en voinut nukkua koko yönä, sillä jollen minä saa rahoja sitä timanttidiadeemia ostaakseni, voi käydä kovin vaikeaksi saada niitä sataa dollaria takaisin englantilaiselta naiselta.

Mutta nyt minun täytyy tosiaan pukeutua, sillä majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut katsomaan kaikkia Lontoon nähtävyyksiä. Mutta minä tosiaan luulen, että jollen saa sitä timanttidiadeemia, niin koko käyntini Lontoossa tietää minulle pettymystä.

Huhtikuun 18 p:nä.

Eilen oli kerrassaan mainio päivä. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli noutamaan Dorothyn ja minut Lontoon kaikkia nähtävyyksiä katselemaan. Ja minä tuumin, että olisi ihanaa, jos seurassamme olisi toinenkin herrasmies. Niinpä käskin majuri Falconin soittamaan sir Francis Beekmanille. Tarkoitan, että minä sain sähkösanoman herra Eismanilta, joka ei sanonut voivansa lähettää kymmentätuhatta dollaria, mutta lupasi lähettää tuhat dollaria, mikä tosiaan olisi vain pelkkä pisara pytyssä timanttidiadeemin hinnan avuksi. Mutta sir Francis Beekman sanoi, ettei hän voinut tulla, mutta minä kiusasin häntä yhtä mittaa puhelimitse, kunnes hän lupasi tulla.

Kun majuri Falcon ajoi omaa autoaan, istui Dorothy hänen kanssaan, ja minä istuin sir Francis Beekmanin kanssa, mutta minä sanoin hänelle, etten minä aikonut nimittää häntä sir Francis Beekmaniksi, vaan että todella aioin nimittää häntä Possuksi.

Lontoossa pidetään kovin, kovin suurta melua ihan tyhjästä. Tarkoitan, että Lontoo ei tosiaan ole mitään. Niinpä ne pitävät suurta melua tornista, joka tosiaan ei ole edes niin korkea kuin Hickoxin rakennus Little Rockissa Arkansasissa ja kelpaisi ainoastaan savupiipuksi johonkin torniimme New Yorkissa. Ja sir Francis Beekman tahtoi, että menisimme katsomaan sitä tornia, koska hän sanoi, että eräältä oikein kuuluisalta kuningattarelta siellä muuanna aamuna katkaistiin pää, ja Dorothy huudahti: Olipa se aika hupsu, kun nousi sinä aamuna vuoteeltaan! Se on tosiaan ainoa järkevä sana, minkä Dorothy Lontoossa on lausunut. Emme siis viitsineet astua ulos autosta.

Emmekä me sitten enää menneet katsomaan useampia nähtävyyksiä, koska eräässä kovin, kovin sirossa uudessa ravintolassa, nimeltä Kafee dö Parii, todella tarjoillaan ihastuttavia samppanjagrogeja, jollaisia ei voisi saada New Yorkissa, ei rahalla eikä rakkaudella, ja minä sanoin Possulle, että matkustellessa täytyy todella käyttää hyväkseen kaikkea, mitä kotona ei ole saatavissa.

Ja kun Dorothy ja minä sitten olimme Kafee dö Pariissa sivelemässä ihojauhetta neniimme naisten pukuhuoneessa, tapasimme ameriikkalaisen tytön, jonka Dorothy oli tuntenut Folliesissa, mutta joka nyt asuu Lontoossa. Ja hän kuvaili meille Lontoon kiireestä kantapäähän. Ja herrasmiehillä kuuluu Lontoossa olevan sellainen perin kummallinen tapa, etteivät he anna tytöille paljon lahjoja. Tarkoitan, että englantilaiset tytöt todella näkyvät tyytyvän kultaiseen savukeimukkeeseen tai jonkinlaiseen rannerenkaaseen, joka on vain kultaa ilman mitään kiviä ja jonka ameriikkalaiset tytöt tosiaan antaisivat palvelijattarelleen. Ja hän sanoi, että siitä voi arvata, minkälaisia englantilaiset herrasmiehet ovat, kun tietää, etteivät edes englantilaiset säätyläisnaiset heiltä mitään saa. Ja hän sanoi, että sir Francis Beekman oli tosiaan kautta Lontoon kuulu siitä, ettei hän tuhlannut edes niin paljoa rahoja kuin englantilaiset herrasmiehet yleensä. Ja Dorothy ja minä jätimme sitten hyvästi Dorothyn tyttötuttavalle, ja Dorothy virkkoi: "Sanokaamme näille kahdelle miestuttavallemme, että meillä on paha päänkivistys ja että palaamme Ritziin, missä miehet ovat ameriikkalaisia." Sillä Dorothy sanoi, että sir Francis Beekmanin seura on liian suuri hinta muutamista lasillisista samppanjagrogia. Mutta minä sanoin Dorothylle, ettei vielä kannattanut hellittää ja että minusta olisi somaa, jos ameriikkalainen tyttö osaisi kasvattaa sellaista englantilaista herrasmiestä kuin Possua.

Niin me palasimme pöytään, ja minun täytyy melkein myöntää, että Dorothy on oikeassa Possuun nähden, koska se mielellään haastele? aika paljon ja aina juttelee eräästä ystävästään, joka oli vallan kuuluisa kuningas Lontoossa, nimeltä kuningas Edward. Ja Possu sanoi, ettei hän koskaan unohtaisi niitä sukkeluuksia, joita kuningas Edward aina veisteli, ja ettei hän koskaan unohtaisi sitä kertaa, kun oltiin huvipurressa ja kaikki istuivat pöydän ympärillä ja kuningas Edward nousi ja sanoi: "En välitä, mitä te teette, hyvät herrat, mutta minä poltan sikaarin." Ja sitten Possu nauroi kovin, kovin äänekkäästi, ja tietysti minäkin nauroin kovin, kovin äänekkäästi ja sanoin Possulle, että hän oli ihan ihmeellinen leikinlaskija. Tarkoitan, että voi aina tietää, milloin on naurettava, koska Possu aina nauraa ensimmäiseksi.

Ja sinä iltapäivänä kuulivat useat rouva Weeksin naistuttavat, että minä aioin ostaa timanttidiadeemin, ja he soittivat meille ja pyysivät meitä kotiinsa teelle, joten Dorothy ja minä menimme ja otimme mukaamme herrasmiehen, jonka Dorothy oli tavannut eteisessä ja jolla on kovin, kovin komea ulkonäkö, mutta hän on vain englantilainen ammattitanssija eräässä kahvilassa, milloin hänellä on hommaa.

Menimme sitten teelle erään rouvan luo, jonka nimi oli lady Elmsworth, ja hänellä taas näkyi olevan meille ameriikkalaisille myytävänä öljyvärillä maalattu öljyvärikuva jostakin esi-isästään. Mutta minä sanoin hänelle, että minun isäni oli vähintäänkin yhtä kaunis, mutta ettei minulla ollut hänestä mitään muotokuvaa, sillä aina kun kehoitin häntä menemään valokuvaajalle, vihelteli hän vain eikä ollut tietääkseenkään.

Kun me sitten tapasimme rouvan, nimeltä lady Chizzleby, joka halusi kutsua meidät kotiinsa teelle, niin sanoimme hänelle, ettemme tosiaan tahtoneet ostaa mitään. Mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut mitään myydä, vaan että hän olisi lainannut meiltä viisi puntaa. Emme siis menneet ja olen todella iloinen, ettei herra Eisman saapunut Lontooseen, koska kaikki englantilaiset rouvat kutsuisivat hänet teelle ja hän saisi kokonaisen vaununlastin helminauhoja päänsä siteiksi ja antiikkisia koirankuvia, joista ei kellään ole iloa.

Ja eilen illalla Possu ja minä ja Dorothy ja tanssija, jonka nimi on Gerald, menimme Kit-Kat-kerhoon, koska Geraldilla ei ollut mitään parempaa hommaa, kun hän on työttömänä. Ja sitten Dorothy ja minä hiukan riitelimmekin, kun minä sanoin Dorothylle, että hän tuhlasi paljon aikaa hukkaan lähtiessään työttömän herrasmiehen kanssa, mutta Dorothyn tapaista on aina pihkaantua johonkuhun ihan tosissaan eikä hän koskaan opi, kuinka on meneteltävä. Tarkoitan, että minusta aina tuntuu siltä, että jos tytöstä on todella hauskaa herrasmiehen seurassa, joutuu hän ihan alakynteen, eikä siitä voi mitään todellista hyvää koitua.

No, tästä illasta tulee oikea ilta, koska majuri Falcon aikoo viedä Dorothyn ja minut tanssiin erään ladyn taloon tänä iltana tavataksemme siellä Walesin prinssin tänä iltana. Ja nyt minun täytyy valmistautua Possun seuraan, koska hänestä ja minusta näkyy tulevan vallan hyvät ystävät, vaikkei hän olekaan vielä minulle kukkia lähettänyt.

Huhtikuun 19 p:nä.

Eilen illalla tapasimme todellakin Walesin prinssin. Tarkoitan, että majuri Falcon tuli hakemaan Dorothya ja minua ja saattoi meidät erään ladyn taloon, jossa oli hyväntekeväisyysjuhla armeliaisuutta varten. Walesin prinssi on todella ihmeellinen. Tarkoitan, että jollei hän olisikaan prinssi, olisi hän sittenkin ihmeellinen, sillä milloin vain harjoitetaan hyväntekeväisyyttä jotakin armeliaisuutta varten osaa hän seurustella ihmisten kanssa aivan kuin olisi siihen tottunut. Ja sitten hän aina tanssii ihan jokaisen kanssa juuri armeliaisuudesta. Ja majuri Falcon vei Dorothyn ja minut hänen luokseen ja esitteli meidät toisillemme, ja minä tulin kovin liikutetuksi, kun hän pyysi minua tanssiin. Ja minä päätin kirjoittaa päiväkirjaani jok'ikisen sanan, minkä hän sanoi, niin että aina voin palata sitä lukemaan ja yhä lukemaan, kun olen oikein vanha. Ja sitten me aloimme tanssia, ja minä kysyin häneltä vieläkö hän jaksoi pitää hevosista, ja hän sanoi, että kyllä vaan. Ja kun meidän tanssimme oli päättynyt, pyysi hän Dorothylta tanssia, mutta Dorothy ei koskaan opi, kuinka pitää prinssin edessä käyttäytyä, sillä hän heitti minulle viuhkansa ja sanoi: "Pidä tätä sillävälin, kun minä sipsutan uuden lehden Englannin historjaan", ja ihan Walesin prinssin nenän edessä. Ja minä olin kovin, kovin harmissani Dorothyn tanssiessa Walesin prinssin kanssa, koska hän jutteli Walesin prinssille herkeämättä kaiken aikaa, ja kun tanssi oli päättynyt, kirjoitti Walesin prinssi kalvosimeensa muutamia hänen alati käyttämiään jokapäiväisyyksiä. Ja jos hän siis mainitsee jollekulle mahtavalle henkilölle, että hän on "kiva mies", ja toistaa jonkun muun, Dorothyn käyttämän puolivillaisuuden, niin varmaankin minua moititaan siitä, että olen tuonut moisen tytön englantilaisiin seurapiireihin. Kun siis Dorothy palasi, oli meillä pienoinen riitakin, koska Dorothy sanoi, että minusta Walesin prinssin tavattuani on tulemassa liian englantilainen. Mutta tositeossa minä aionkin sanoa, että usein muistelen isäukkoa, joka elelee siellä Arkansasissa ja hänellä oli usein tapana kertoa, että hänen isoisänsä oli tullut jostakin Australia-nimisestä paikasta Englannista, joten minä tosiaan sanonkin, ettei ole ihmekään, jos Englanti joskus purskahtaa minussa näkyviin. Sillä jos tyttö ikäänkuin puhuu Englannin murteella, on se minusta tosiaan varsin somaa.

Huhtikuun 20 p:nä.

Eilen illalla minä todella ajattelin, että minun tulisi alkaa kasvattaa Possua kohtelemaan tyttöä niinkuin ameriikkalaiset herrasmiehet tyttöjä kohtelevat. Niinpä pyysin häntä tulemaan teelle saliimme hotelliin, koska minulla oli pahanlainen päänkivistys. Tarkoitan, että tosiaan näytän varsin sirolta vaaleanpunaisessa kotipuvussani. Ja minä lähetin erään näppärän hotellipojan, Dorothyn ja minun tuttavani, joka on vallan veikeä poika, nimeltään Harry, ja jonka kanssa me haastelemme aika paljon. Ja minä annoin Harrylle kymmenen puntaa englantilaisten rahaa ja käskin hänen mennä kaikkein kalliimman kukkaskauppiaan myymälään ostaakseen minulle kovin, kovin kalliita orkideja kymmenellä punnalla ja tuodakseen ne saliimme neljännestä yli viiden mitään muuta virkkaamatta kuin että ne olivat minulle.

Sitten Possu tuli teelle, ja me joimme teetä, kun Harry tuli sisälle eikä sanonut sanaakaan, vaan antoi minulle aika ison laatikon ja sanoi, että se oli minulle. Sitten minä avasin laatikon, ja ihan tottakin siellä oli tusina mitä komeimpia orkideja. Sitten minä etsin korttia, mutta eihän siellä tietenkään mitään korttia ollut, ja minä tartuin Possuun ja sanoin, että minun oli häntä oikein hartaasti syleiltävä, koska kukkien täytyi olla häneltä. Mutta hän sanoi, ettei hän ollut niitä lähettänyt. Mutta minä sanoin, että hän se tietysti oli, sillä minä sanoin, että Lontoossa oli vain yksi ainoa herrasmies, joka oli niin herttainen ja jalomielinen ja jolla oli niin lämmin sydän, että hän lähettäisi tytölle tusinan orkideja, niinkuin hän nyt oli tehnyt. Hän tahtoi edelleenkin kieltää. Mutta minä sanoin tietäväni, että se oli hän, koska Lontoossa ei ollut toista niin ihmeellisen ihmeellistä ja merkillistä herrasmiestä, että lähettäisi tytölle tusinan orkideja joka päivä, kuten hän. Niin minun täytyi tosiaan pyytää anteeksi, että halasin häntä niin kiihkeästi, mutta minä sanoin hänelle, että minä olin niin täynnä sysäyksiä ja innoituksia, että kun minä tiesin hänen aikovan lähettää minulle tusinan orkideja joka päivä, riemastuin siitä niin kovin, etten voinut itseäni hillitä.

Sitten Dorothy ja Gerald tulivat sisälle, ja minä kerroin heille, mikä ihmeen ihmeellinen herrasmies Possu näytti olevan, ja sanoin heille, että kun herrasmies lähettää tytölle tusinan orkideja joka päivä, niin hän tosiaan oli mielestäni kuin prinssi. Ja Possu punastui kovin ja oli tosiaan kovin, kovin mielissään eikä enää kieltänyt, että hän oli kukat lähettänyt. Sitten minä aloin hupsutella hänen kanssaan ja sanoin hänelle, että hänen oli pidettävä varansa, koska hän tosiaan oli hyvin komean näköinen ja minä olin niin herkkä, että vielä jonakuna päivänä saatoin unohtaa itseni ja muiskauttaa hänelle suukkosen. Ja Possu tunsi tosiaan hyvin, hyvin suurta mielihyvää siitä, että hän oli niin komean näköinen herrasmies. Hän ei voinut olla punastumatta tuon tuostakin ja nauraa irvisti kaiken aikaa koko naamallaan toisesta korvasta toiseen.

Sitten hän kutsui meidät päivällisille, ja hän ja Gerald menivät muuttamaan vaatteita päivällistä varten. Ja sitten Dorothylla ja minulla oli heidän mentyään pikku riitakin, kun Dorothy kysyi minulta, oliko minun isäni murtovaras vai maantierosvo. Mutta minä vastasin hänelle, etten minä ollut kyllin hienostumaton kuluttaakseni aikaani herrasmiehelle, joka oli vain palkattu ammattitanssija, silloin kun hänellä oli jotakin hommaa. Ja Dorothy sanoi, että Gerald oli herrasmies, koska hän oli kirjoittanut hänelle aateliskilvellä varustetun kirjelipun. Mutta minä käskin hänen koettaa, kelpaisiko se kilpi syötäväksi. Ja sitten meidän täytyi mennä pukeutumaan.

Nyt tänä aamuna Harry, se meidän poikatuttavamme, joka on hotellin juoksupoika, herätti minut kello kymmeneltä, koska hänellä oli tusina orkideja laatikossa Possulta. Ja kun Possu nyt tottuu ostamaan tusinan orkideja joka päivä, niin lopuksi näyttää timanttinauha hänestä varsin hyvältä kaupalta. Sillä minä ajattelin aina, että rahojen tuhlaus on vain totuttu tapa, ja jos saa herrasmiehen ostelemaan tusinan orkideja kerrallaan, oppii hän tosiaan varsin hyviä tapoja.

Huhtikuun 21 p:nä.

No, niin, eilen illalla minä vein Possun ostoksille Bond Street-nimiselle kadulle. Ja minä vein hänet jalokivimyymälään, sanoen haluavani hopeista kuvaraamia, koska minun oli saatava hänen valokuvansa ja tahdoin kehystää sen sellaiseen. Sillä minä sanoin Possulle, että kun tyttö joutuu tuntemaan niin uhkean herrasmiehen kuin hänet, haluaa hän pitää hänen kuvaansa toalettipöydällään voidakseen sitä oikein paljon katsella. Ja Possu tuli ihan nenästä vedetyksi. Katselimme siis hopeisia kuvakehyksiä. Mutta sitten minä sanoin hänelle, että minusta ei hopearaami tosiaan ollut kyllin hyvä hänen muotokuvalleen; olinhan vain unohtanut, että oli kultaraamejakin, kunnes niitä täällä näin. Aloimme siis katsella kultaisia valokuvaraameja. Ja sitten kävi ilmi, että hänen kuvansa oli otettu upseerin univormussa. Silloin minä sanoin hänelle, että hänen täytyi näyttää niin komealta upseeripuvussa, että kultakehyksetkään eivät minusta olleet kyllin hyviä; mutta kun siellä ei ollut platinakehyksiä, täytyi meidän ostaa paras, minkä löysimme.

Sitten minä kysyin häneltä, voisiko hän huomenna pukeutua vormuunsa, koska minä kernaasti näkisin hänet siinä, ja sitten menisimme rouva Weeksin teekutsuihin. Ja sitten hän tuli tosiaan hyvin iloiseksi, sillä hän irvisti koko naamallaan ja lupasi noudattaa pyyntöäni. Sitten minä sanoin hänelle, että minunlaiseni pikku etana näyttäisi olemattoman vähäpätöiseltä astuessaan hänen komean univormunsa rinnalla. Ja sitten me aloimme katsella rannerenkaita, mutta muuan hänen naistuttavansa, joka on hyvä ystävä hänen vaimolleen, joka asuu heidän maahuvilassaan maalla, tuli myymälään, ja Possu aivan hermostui, kun hänet tavattiin jalokivikaupasta, jollaisessa ei ollut käynyt moniin vuosikausiin, ja niin meidän oli pakko mennä tiehemme.

Tänä aamuna Gerald soitti Dorothylle ja sanoi, että ylihuomenna heillä on puutarhakutsut teatterinäytäntöineen ja siellä myydään ihmisille tavaroita hyväntekeväisyydestä, ja hän kysyi, tahtoisimmeko Dorothy ja minä tulla myös myyjättäriksi myydäksemme ihmisille hyväntekeväisyystavaroita. Ja me lupasimme tulla.

Ja nyt minun täytyy soittaa rouva Weeksille ja sanoa tuovani sir Francis Beekmanin teelle huomenna, ja toivon, että kaikki käy hyvin. Mutta minä toivon todella, ettei Possu kertoisi niin monia juttuja. Tarkoitan, ettei minulla ole mitään herrasmiestä vastaan, joka kertoo paljon juttuja, mutta herrasmies, joka kertoo paljon juttuja ja aina samoja juttuja, on kovin ikävystyttävä. Tarkoitan, että Lontoo on tosiaan epäkasvattava, kosken täällä näy muuta oppivan kuin joitakuita Possun juttuja, joiden unhottamisessa minulla on täysi työ. Niinpä alankin saada Lontoosta vallan kylläkseni.

Huhtikuun 22 p:nä.

Eilen Possu tuli univormussaan, mutta hän oli ihan kauhuissaan, kun oli saanut kirjeen. Tarkoitan, että hänen vaimonsa on tulossa Lontooseen, se kun aina tulee Lontooseen kerran vuodessa käännättääkseen vanhat vaatteensa, koska täällä on tyttö, joka tekee sen kovin, kovin halvalla. Ja hän aikoo asua sen rouvashenkilön luona, joka näki meidät jalokivikaupassa, koska aina käy halvemmaksi kineesata jonkun ystävän luona. Mutta minä yritin reipastuttaa Possua, sanoen, ettei se rouvashenkilö kaiketikaan meitä nähnyt, ja jos olisi nähnytkin, ei olisi uskonut silmiäänkään tavatessaan hänet jalokivikaupassa. Mutta minä en kertonut hänelle, että Dorothyn ja minun kai on parasta pian lähteä Pariisiin. Sillä Possun seura alkaa vähitellen todellakin kysyä tytön hermoja. Mutta sainpa Possun oikein ihastumaan vormuunsa, kun sanoin, että tunsin sopivani hänen seuraansa vain timanttidiadeemissa. Ja sitten minä sanoin hänelle, että vaikka hänen vaimonsa oli Lontoossa, sopi meidän silti olla ystäviä, koska minä en voinut olla häntä ihailematta, vaikka hänen vaimonsa olikin Lontoossa. Ja minä sanoin hänelle tosiaan uskovani, että tällainen asia oli melkein aina kohtalon sormen jälki. Ja sitten me menimme teelle rouva Weeksin luo. Ja Possu sopi rouva Weeksin kanssa timanttidiadeemin kaupasta, suostuen pulittamaan rahat, ja rouva sai melkein halvauksen; mutta hän pitää asian salassa, kun ei sitä kuitenkaan kukaan uskoisi. Nyt minulla siis on timanttidiadeemi, ja minun täytyy myöntää, että kaikki aina kääntyy parhain päin. Mutta minä lupasin Possulle, että jäisin ainaiseksi Lontooseen ja että pysyisimme aina ystävinä. Sillä Possu sanoo aina, että minä olen ainoa, joka ihailen häntä hänen oman itsensä tähden.

Huhtikuun 25 p:nä.

Niin, viime päivinä meillä on ollut niin paljon hommaa, ettei minulla ole ollut aikaa kirjoittaa mitään päiväkirjaan, koska nyt olemme laivassa, joka näyttää varsin pieneltä laivalta ja purjehtii Pariisiin, jonne pääsemme tänä iltapäivänä. Sillä ei kestä läheskään yhtä kauan matkustaa Pariisiin kuin Lontooseen. Tarkoitan, että tuntuu ihan omituiselta ajatella matkan Lontooseen kestävän kuusi vuorokautta, kun Pariisiin ehtii yhdessä päivässä.

Ja Dorothy on ihan kiukuissaan, kun hän ei tahtonut tulla, sillä hän on sokeasti rakastunut Geraldiin ja Gerald sanoi, ettei meidän tosiaankaan tulisi lähteä Lontoosta ennenkuin olimme käyneet Englantia katsomassa, kun nyt kerran satuimme täällä olemaan. Mutta minä sanoin hänelle, että jos Englanti oli samallainen paikka kuin Lontoo näkyy olevan, niin tiedän jo tosiaan liian paljon mokomasta välittääkseni. Tarkoitan, että Gerald sukelsi esiin asemalla, tuoden Dorothylle rannerenkaan, ja silloin minä sanoin Dorothylle, että hän sai kiittää onneaan, kun pääsi eroon moisesta miehestä. Mutta Dorothyn täytyi tulla mukaan, koska herra Eisman maksaa hänen matkakulunsa, sillä hän tahtoo, että Dorothy on minun esiliinani.

Ja viimeinen homma Lontoossa oli se puutarhajuhla. Ja minä myin aika paljon punaisia ilmapalloja. Minä myin kahdestakymmenestä punnasta punaisen ilmapallon Harry Lauderille, kuuluisalle skotlantilaiselle herrasmiehelle, joka on se kuuluisa skotlantilainen tenori. Ja Dorothy sanoi, ettei minun tarvinnut ostaa matkalippua Pariisin laivaan, sillä jos minä sain sen kitupiikin ostamaan punaisen ilmapallon, niin kyllä maar minä saatoin Kanaalin yli kävelläkin.

Eikä Possu tiedä, että me olemme lähteneet, mutta minä postitin hänelle kirjeen sanoen, että kyllä halusin tavata hänet jonkun ajan päästä joskus. Ja minä olin tosiaan iloinen päästessäni pois huoneistamme Ritzissä. Tarkoitan, että viisi-kuusikymmentä kappaletta orkideja tosiaan herättää tytössä hautajaistunnelmaa. Sitten minä lähetin sähkösanoman herra Eismanille, ilmoittaen hänelle, ettemme voineet mitään oppia Lontoossa, koska tiesimme liian paljon, ja että Pariisiin tultuamme voisimme edes oppia franskaa, jos niin haluaisimme.

Ja minä olen tosiaan kovin, kovin utelias, kun olen kuullut kovin paljon Pariisista ja aavistan, että sen täytyy olla paljoa kasvattavampi kuin Lontoo; ja sormeni syyhyvät nähdäkseni Ritzin hotellin Pariisissa.

PARIISI ON JUMALAINEN

Huhtikuun 27 p:nä.

Pariisi on jumalainen. Tarkoitan, että Dorothy ja minä saavuimme Pariisiin eilen, ja se on tosiaan jumalainen. Sillä kun me tulimme laivasta ja kävimme tullissa, oli hirveän kuuma ja tuntui lemuavan aika lailla, ja kaikki ranskalaiset herrasmiehet tullitoimistossa kirkuivat aika paljon. Silloin minä vilkaisin ympärilleni ja keksin ranskalaisen herrasmiehen, joka oli tosiaan kovin komeassa vormussa, ja hän näkyi olevan kovin, kovin tärkeä herra, ja minä annoin hänelle kahdenkymmenen frangin verran Ranskan rahaa, ja hän oli kovin, kovin kohtelias, tuuppi kaikki muut kumoon ja kiikutti matkalaukkumme tullitoimiston läpi. Sillä minun mielestäni on kaksikymmentä frangia kovin vähän herrasmiehelle, jolla jo takissaankin on vähintään sadan dollarin edestä kultakaluunaa, housuista puhumattakaan.

Tarkoitan, että minusta ranskalaiset herrasmiehet kirkuvat aina aika paljon, varsinkin autonajajat, kun ne vaan saavat juomarahaksi pienikokoisen kellervän lantin, jota sanotaan "viideksikymmeneksi sangtiiniksi". Mutta hyvä asia kaikissa ranskalaisissa herrasmiehissä on se, että joka kerta kun ranskalainen herrasmies alkaa huutaa, voi aina tukkia hänen suunsa viidellä frangilla, olkoon hän kuka tahansa. Tarkoitan, että on niin virkistävää kuulla ranskalaisen herran lakkaavan parkumasta, että se tosiaan olisi hyvä kauppa kymmenelläkin frangilla.

Tulimme sitten Ritzin hotelliin, ja Ritzin hotelli on jumalainen. Sillä kun tyttö saa istua suloisessa tarjoiluhuoneessa ja nauttia ihania samppanjagrogeja ja katsella kaikkia Pariisin tärkeitä ranskalaisia ihmisiä, niin minusta se on jumalaista. Tarkoitan, että kun tyttö saa istua siellä ja katsella Dollyn sisaria ja Helmenhohtavaa ja Maybelle Gillman Coreyta ja rouva Nashia, niin sille ei ole maailmassa vertaa. Sillä kun katselee rouva Nashia, ja kuulee, mitä rouva Nash on herrasmiehiltä saanut, niin tytön täytyy pidätellä henkeään.

Ja kun tyttö kävelee ympäriinsä ja lueskelee kaikkia kylttejä kaikkine kuuluisine ja historjallisine nimineen, saa se hänet tosiaan pidättelemään henkeään. Sillä kun Dorothy ja minä olimme kävelyllä ja olimme kävelleet vain muutamia katuvälejä, niin niillä muutamilla katuväleillä luimme kaikki historjalliset nimet, kuten Cotyn ja Cartierin, ja minä tiesin, että näimme jotakin kasvattavaa vihdoinkin ja ettemme olleet tehneet matkaamme turhaan. Tarkoitan, että minä tosiaan yritän kasvattaa Dorothya ja herättää hänessä kunnioituksentunnetta. Niinpä seisoimme kerran Vantomi-nimisen torin kulmassa, ja jos kääntää selkänsä sen keskelle pystytettyyn muistopatsaaseen, niin näkee pelkkiä Cotyn kylttejä. Ja minä sanoin Dorothylle, eikö tosiaan ollut kirpaiseva ajatella seisovansa sillä historjallisella paikalla, missä herra Coty valmistaa kaikki hajuvetensä. Mutta Dorothy sanoi, että herra Coty oli kai tullut Pariisiin ja haistanut, että Pariisissa saattoi tehdä afäärejä sillä alalla. Dorothy, nähkääs, ei tosiaan opi koskaan mitään kunnioittamaan.

Sitten saimme nähdä jalokivikaupan ja näimme sen ikkunassa jalokiviä, ja meistä ne tuntuivat olevan kovin, kovin huokeahintaisia, mutta hinnat oli niihin kaikkiin merkitty frangeissa, eikä Dorothy ja minä oikeastaan olla niin suuria matemikkoja, että osaisimme laskea, kuinka paljon frangit tekevät rahassa. Menimme siis sisälle ja kysyimme, ja hinta näkyi olleen ainoastaan kaksikymmentä dollaria, eivätkä ne kuulu olleen timantteja, vaan "similiä", mikä on erään sanan nimi, joka merkitsee jäljennös. Silloin Dorothy sanoi; että "similiksi" pitäisi tytön sanoa herrasmiestä, joka hänelle mokomaa tarjoo. Tarkoitan, että olisin joutunut tosiaan hämilleni, mutta herrasmies ei näkynyt ymmärtävän Dorothyn englantia.

Näin ollen tulee tyttö tosiaan alakuloiseksi ajatellessaan, ettei tiedä, onko se mitään muuta kuin mukailua. Tarkoitan, että herrasmies voisi pettää tytön antamalla hänelle lahjan, joka on ainoastaan kahdenkymmenen dollarin arvoinen. Kun siis herra Eisman ensi viikolla tulee Pariisiin ja jos hän haluaa antaa minulle lahjan, niin pyydän häntä ottamaan minut mukaan, koska hän on erinomaisen taitava ja tottunut nuuskimaan halpoja esineitä. Ja kun herrasmies jalokivikaupassa sanoi, että monen monilla Pariisin kuuluisilla tytöillä oli mukailuja kaikista jalokivistään, jotka he pistivät kassakaappiin, ja että he käyttivät vain mukailuja ollakseen komeita ja voidakseen huoleti pitää hauskaa samalla kertaa, niin minä sanoin hänelle, etten luullut kenenkään tytön, joka oli hieno neiti, voivan ajatellakaan pitää niin hauskaa, ettei muistaisi katsoa jalokiviensä perään.

Sitten palasimme Ritziin ja purimme matkalaukkumme erään tosiaan herttaisen viinurin avulla, joka toi meille herkullisen puolisen. Hän on nimeltään Leon ja puhuu englantia melkein kuin ameriikkalainen. Ja Dorothy ja minä haastelemme hänen kanssaan melko paljon. Ja Leon sanoi, ettei meidän tulisi oleskella Ritzissä kaikkea aikaamme, vaan että meidän tosiaan pitäisi käydä Pariisia katsomassa. Silloin Dorothy sanoi menevänsä alas eteiseen tavatakseen jonkun herran, joka näyttäisi meille Pariisia. Parin minuutin päästä hän soitti minulle eteisen puhelimesta ja sanoi minulle: "Olen täällä tavannut ranskalaisen peipposen, joka on ranskalainen aatelismies varakreivin tittelillä, niin juoksehan nyt pian alas." Ja minä sanoin: "Kuinka on ranskalainen joutunut Ritziin?" Dorothy vastasi: "Hän pistäysi tänne sadetta pakoon eikä ole huomannut, että se on jo tauonnut." Ja minä sanoin: "Kai sinä tapasi mukaan olet löytänyt jonkun, jolla ei ole edes millä auton maksaa. Mikset ottanut ameriikkalaista herrasmiestä, jolla on aina rahaa?" Niin Dorothy sanoi, että hän oli luullut ranskalaisen herrasmiehen tuntevan Pariisin paremmin. Minä vastasin: "Eihän se hölmö edes tiedä, että sade on tauonnut." Mutta alas minä menin kuitenkin.

Ja se varakreivi oli todella oikein ihastuttava. Sitten me ajoimme katselemaan Pariisia ja näimme, kuinka jumalainen se tosiaan on. Tarkoitan, että Eiffel-torni on jumalainen, ja se on paljon kasvattavampi kuin Lontoon Tower, koska Lontoon tornia ei voi edes nähdä, jos sattuu seisomaan kahden katumitan päässä. Mutta kun tyttö katselee Eiffel-tornia, tietää hän jotakin katselevansa. Sillä minä luulen, että tosiaan olisi vaikea olla Eiffel-tornia huomaamatta.

Sitten menimme Madrid-nimiseen paikkaan teelle? Ja siellä oli tosiaan jumalaista. Tarkoitan, että näin Dollyn sisaret ja Helmenhohtavan ja rouva Coreyn ja rouva Nashin kaikki jälleen uudestaan.