Part 5

Ja kun se kaikki oli ohi, niin Luii ja Robäär näyttivät niin alakuloisilta, että minun tosiaan kävi heitä sääliksi. Silloin pälkähti päähäni tuuma. Minä sanoin heille, että huomenna voisimme kaikki mennä jalokivisimilien kauppaan, josta he voisivat ostaa toisen samanlaisen taikinadiadeemin antaakseen sen lady Francis Beekmanille, ja sanoisivat myyjälle jalokivikaupassa, että hän kirjoittaisi laskuun käsilaukun, ja sitten maksattaisivat sen lady Francis Beekmanilla muiden kulujen ohella. Sillä eihän lady Francis Beekman ollut koskaan nähnyt oikeaa timanttidiadeemia. Ja Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi, että lady Francis Beekman ymmärsi timanteista yhtä paljon kuin sika hopealusikoista, joten hänelle voisi taittaa jääpalasenkin, kunhan se vain ei sulaisi. Ja sitten Robäär katsoi minuun ja katsoi minuun ja kumartui suutelemaan minua otsaan ihan kunnioittavalla tavalla.

Sitten meillä oli vallan hauska ilta. Tarkoitan, että kaikki näymme ymmärtävän toisiamme, sillä Dorothy ja minä voimme toki rakastaa Robäärin ja Luiin kaltaisia herrasmiehiä plattoonisesti, niinkuin hienosti sanotaan. Tarkoitan, että meidän välillämme on niinkuin jotakin yhteistä, varsinkin kun yhdessä tulemme ajatelleeksi lady Francis Beekmania.

Ja he aikoivat maksattaa lady Francis Beekmanilla aikamoisen summan rahaa antaessaan hänelle timanttidiadeemin mukailun. Ja minä sanoin Robäärille, että jos akka niinkuin valittaisi, niin kysyköön häneltä, tiesikö hän, että sir Francis Beekman lähetti minulle kymmenen punnan edestä orkideja joka päivä meidän Lontoossa ollessamme. Se suututtaisi hänet niin, että hän kernaasti maksaisi timanttidiadeemista melkein mitä tahansa.

Ja jahka lady Francis Beekman maksaa heille kaikki rahat, niin Luii ja Robäär tarjoavat meidän kunniaksemme päivälliset Cirosissa. Ja kun sitten herra Eisman saapuu tänne lauvantaina, pyydämme me herra Eismania tarjoamaan päivälliset Luiin ja Robäärin kunniaksi samassa paikassa, koska he ovat niin paljon auttaneet meitä kahta ameriikkalaisia tyttöä ollessamme yksin Pariisissa osaamatta edes franskan kieltä.

Sitten Luii ja Robäär pyysivät meitä tulemaan kutsuihin sisarensa luo tänään, mutta Dorothy sanoo, että meidän on parasta olla menemättä, koska sataa ja meillä molemmilla on erinomaisen sirot uudenuutukaiset sateenvarjot. Ja Dorothy sanoi, ettei juolahtaisi hänen mieleensäkään jättää uudenuutukaista sateenvarjoa ranskalaisen naisen eteiseen. Eikä taas olisi hauskaa vieraisilla ollessaan kaiken aikaa pidellä sateenvarjoa. Niin ollen meidän oli parasta pysyä turvallisesti poissa. Soitimme siis Luiille ja ilmoitimme, että meillä oli paha päänsärky, mutta kiitimme häntä kaikesta vieraanvaraisuudesta. Sillä juuri se, että kaikki ranskalaiset ovat niin vieraanvaraisia kuin Luii ja Robäär meille ameriikkalaisille, tekee Pariisin todella jumalaiseksi.

KESKUSEUROOPPA

Toukokuun 16 p:nä.

En olekaan kirjoittanut päiväkirjaani melko pitkään aikaan, koska herra Eisman on saapunut Pariisiin, ja kun herra Eisman on Pariisissa, emme me tosiaan tee mitään muuta kuin aina samaa.

Tarkoitan, että menemme ostoksille ja menemme teatteriin ja menemme Mongmartiin, ja kun tyttö aina käyskentelee herra Eismanin kanssa, niin ei tositeossa tapahdu yhtään mitään. Enkä minä viitsinyt vaivautua edes franskan oppimisella, koska minusta aina näyttää siltä, että on parasta jättää franska niille, jotka eivät kykene mihinkään muuhun kuin puhumaan franskaa. Ja vihdoin herra Eismanin harrastus kaikkiin minun ostoksilla käynteihini näkyi aika paljon laimentuvan. Ja kun hän kuuli, että Viinissä oli nappitehdas myytävänä aika halvalla, niin koska herra Eisman työskentelee nappialalla, niin hän tuumi, että olisi vallan mainiota omistaa nappitehdas Viinissä, minkävuoksi hän matkusti Viiniin ja sanoi, ettei hän välittäisi, vaikkei enää koskaan näkisi Rue de la Paixia. Ja sitten hän sanoi, että jos Viini hänestä näyttäisi tytön järkeä kehittävältä, kutsuisi hän sinne Dorothyn ja minut, ja me voisimme tavata hänet Viinissä, oppiaksemme jotakin. Sillä herra Eisman tosiaan haluaa edistää minun kasvatustani ja harrastaa sitä enemmän kuin mitään muuta, varsinkaan ostoksilla käyntejä.

Ja nyt me olemme saaneet sähkösanoman ja herra Eisman sanoo siinä sähkösanomassa, että Dorothyn ja minun tulisi lähteä idän pikajunalla, koska meidän tosiaan tulisi nähdä Keskuseurooppa, sillä Keskuseuroopassa on meille ameriikkalaisille tytöille aika paljon opittavaa. Ja Dorothy sanoo, että jos herra Eisman haluaa näyttää meille Keskuseurooppaa, niin hän lyö vetoa, ettei koko Keskuseuroopassa ole Rue de la Paixia eikä näyteakkunoita.

Dorothy ja minä lähdemme siis idän pikajunalla, ja minusta on tosiaan aivan tavatonta, että kaksi ameriikkalaista tyttöä, kuten minä ja Dorothy, lähdemme aivan yksin idän pikajunalla, koska Keskuseuroopassa kuulutaan puhuttavan vielä muitakin meille käsittämättömiä kieliä, paitsi franskaa. Mutta arvaanhan minä, että melkein aina on joku herrasmies, joka tahtoo suojella kahta ameriikkalaista tyttöä, jotka ovat aivan yksinään matkustelemassa Keskuseuroopassa saadakseen sivistystä.

Toukokuun 17 p:nä.

Nyt olemme siis idän pikajunassa, ja kaikki näyttää vallan kummalliselta. Tarkoitan, että kun Dorothy ja minä nousimme tänä aamuna ja vilkaisimme ulos vaunumme ikkunasta, oli tosiaan vallan kummallista. Sillä siellä oli maataloja, ja me näimme aika paljon tyttöjä, jotka näkyivät panevan pienempiä heinärukoja isompien heinärukojen päälle, sillä välin kun heidän miehensä istuskelivat jonkun varjoisan puun alla olutta juomassa. Tai myöskin näkyivät heidän miehensä istuvan aidalla, polttelevan piippua ja tähyilevän heitä. Sitten Dorothy ja minä katselimme kahta tyttöä, jotka näkyivät kyntävän koko pellon yhden ainoan lehmän avulla. Ja Dorothy sanoi: "Minä luulen, että me tyttöparat olemme joutuneet liian kauaksi New Yorkista, koska alkaa näyttää siltä, että Keskuseurooppa ei ole luotu meitä tyttöjä varten." Ja sitten me molemmat vallan hätäännyimme. Tarkoitan, että tulin oikein alakuloiseksi, sillä jos tämä on sitä, mitä meidän ameriikkalaisten tyttöjen tulisi herra Eismanin mielestä oppia, niin minusta se on kerrassaan masentavaa. Siksipä luulenkin, ettemme viitsi tavata keitään herrasmiehiä, jotka ovat syntyneet ja kasvatetut Keskuseuroopassa. Tarkoitan, että mitä enemmän matkustelen ja mitä enemmän näyn näkevän muita herroja, sitä enemmän pidän ameriikkalaisista herroista.

Nyt ryhdyn siis pukeutumaan ja menen ravintolavaunuun etsimään jotakuta ameriikkalaista herrasmiestä jutellakseni hänen kanssaan, koska minä tosiaan tunnen itseni niin alakuloiseksi. Tarkoitan, että Dorothy yrittää alakuulostaa minua alati hokemalla, että minä luultavasti lopuksi joudun jollekulle keskieurooppalaiselle maatilalle auranperää kannattelemaan. Sillä Dorothyn leikki on tosiaan varsin epähienoa, ja minä luulen, että tunnen oloni paljon paremmaksi, jos menen ravintolavaunuun puoliselle.

No niin, minä menin ravintolavaunuun ja tapasin herrasmiehen, joka oli vallan ihastuttava ameriikkalainen herrasmies. Tarkoitan, että se oli ihan sattuma, sillä me tytöt olemme aina kuulleet Henry Spoffardista, eikä se tosiaankaan ollut kukaan muu kuin se kuuluisa Henry Spoffard sitä kuuluisaa Spoffardin sukua, joka on kovin, kovin hieno vanha perhe, ja kovin, kovin varakas. Tarkoitan, että herra Spoffard kuuluu erääseen New Yorkin kuuluisimmista perheistä, eikä hän ole useimpain muiden vakavaurasten herrasmiesten kaltainen, vaan tekee kaiken aikaa työtä muiden hyväksi. Tarkoitan, että hän on se herra, jonka muotokuva aina julistetaan kaikissa sanomalehdissä, koska hän aina sensuroi kaikki näytelmäkappaleet, jotka eivät ole hyviä ihmisten siveelliselle moraalille. Ja me kaikki tytöt muistamme sen ajan, kun hän oli Ritzissä puolisella ja tapasi erään herratuttavansa, ja sillä herratuttavalla oli Peggy Hopkins Joyce mukanaan puolisella ja hän esitti Peggy Hopkins Joycen herra Spoffardille ja herra Spoffard pyörähti kantapäillään ja asteli pois. Sillä herra Spoffard on kovin, kovin kuuluisa brespyteeriläinen ja hän on tosiaan liian paljon brespyteeriläinen tavatakseen Peggy Hopkins Joycea. Tarkoitan, että on harvinaista tavata niin nuorta herrasmiestä kuin herra Spoffard on niin kovana brespyteeriläisenä, sillä useimpain herrojen ajatukset näkyvät kolmenkymmenenviiden ikävuoden korvilla pyörivän aina jossakin muussa.

Kun siis en nähnyt ketään muuta kuin sen kuuluisan herra Spoffardin, niin jouduin tosiaan aivan haltioihini. Sillä me tytöt olemme kaikki kovin yrittäneet tulla Henry Spoffardille esitellyiksi, ja oli vallan harvinaista joutua suljetuksi samaan junaan hänen kanssaan Keskuseuroopassa. Sitten ajattelin, että olisi vallan harvinaista minunlaiselleni tytölle joutua tuttavaksi herra Spoffardin kaltaisen herrasmiehen kanssa, joka tosiaan ei tyttöön edes vilkaisekaan, jollei tämä edes _näytä_ brespyteeriläiseltä. Eikä meidän perheemme Little Rockissa tosiaan ollut niin järin brespyteeriläinen.

Sitten juolahti päähäni istuutua hänen pöytäänsä. Ja sitten minun oli kyseltävä häneltä näitä kaikkia rahoja, sillä kaikissa rahoissa, mitä ne Keskuseuroopassa käyttivät, ei ole edes niin paljon järkeä kuin niiden pariisilaisten frangeissa. Näitä kuulutaan sanottavan kroneniksi, ja kronenia näkyy tarvitsevan olla aika paljon, koska niitä täytyy olla 50 tuhatta pienikokoisen savukepuntin ostamiseen, ja Dorothy sanoo, että jos savukkeissa olisi tupakkaa, eikä ruumenia niin emme jaksaisi nostaa kylliksi kronenia myymäläpöydälle niitä maksaaksemme. Tänäkään aamuna, kun Dorothy ja minä pyysimme tarjoilijaa tuomaan meille pullon samppanjaa, emme tosiaan tienneet, paljonko antaisimme hänelle juomarahaa. Niin Dorothy käski minun ottaa yhden sellaisen lippusen, jota nimitetään miljoonaksi kroneniksi, ja hän ottaisi toisen miljoonakronenin, ja minä antaisin miehelle omani ensin, ja jos se pahasti muljauttaisi, antaisi hänkin omansa. Kun siis olimme maksaneet samppanjapullomme, annoin minä hänelle miljoonani, ja ennenkuin ehdimme tehdä mitään muuta, tarttui hän käteeni ja alkoi suudella kättäni ja vaipui lattialle polvilleen, kunnes meidän lopuksi täytyi suorastaan työntää hänet vaunuosastostamme ulos. Miljoona kronenia näkyi siis riittävän. Niin minä sanoin herra Spoffardille, ettemme tienneet mitä oli tarjoilijalle annettava, kun hän toi meille pullon mineraalivettä. Sitten minä pyysin häntä selittämään minulle kaikki rahaseikat, sillä minä sanoin hänelle aina ajattelevani, että ansaittu penni on säästetty penni. Ja se oli tosiaan aivan merkillistä, koska herra Spoffard sanoi, että se oli hänenkin mielilauseensa.

Ja sitten me juttelimme aika paljon, ja minä sanoin hänelle, että matkustelin hankkiakseni sivistystä, ja mainitsin, että mukanani oli tyttö, jota yritin kasvattaa, sillä minä tuumin, että jos hän ponnistelisi saadakseen enemmän kasvatusta, niin hän tulisi sivistyneemmäksi. Sillä täytyihän herra Spoffardin tavata Dorothy ennemmin tai myöhemmin, ja hän saattaisi ihmetellä, mitä minunlaiseni hienostunut tyttö teki Dorothylla. Ja herra Spoffardissa heräsi tosiaan vallan suurta mielenkiintoa. Sillä herra Spoffard haluaa kasvattaa ihmisiä ja haluaa sensuroida kaikkea, ja hän tulikin tosiaan Eurooppaan katselemaan kaikkea sitä, mitä ameriikkalaiset tulevat tänne katselemaan, vaikkei heidän tosiaan tulisi sitä katsella, vaan sen sijaan käydä kaikissa museoissa. Sillä jos se on kaikki, mitä me ameriikkalaiset tulemme tänne Eurooppaan katselemaan, niin olisi parasta, että pysyisimme kotona ja katselisimme ensin Ameriikkaa. Ja herra Spoffard käyttää kaiken aikansa katsellakseen sellaista, mikä tärvelee ihmisten moraalin. Siis täytyi herra Spoffardilla olla oikein, oikein vahva moraali, koska muutoin se, mikä tärvelee muiden ihmisten moraalin, tärvelisi hänenkin moraalinsa. Mutta se ei näy tärvelevän herra Spoffardin moraalia, ja minusta on tosiaan ihmeellistä, että ihmisellä on niin vahva moraali. Ja minä sanoin herra Spoffardille, että minusta ei kulttuuri ollut, mitä sen pitäisi olla, ja että tosiaan olisi pantava jotakin muuta sen tilalle.

Sitten herra Spoffard sanoi, että hän tulisi tapaamaan Dorothya ja minua vaunuosastossamme tänä iltapäivänä ja me juttelisimme asiat selville, jollei hänen äitinsä sattuisi tarvitsemaan häntä omassa osastossaan. Sillä herra Spoffardin äiti kuuluu aina matkustelevan herra Spoffardin kanssa, eikä herra Spoffard koskaan tee mitään ensin kertomatta äidilleen ja kysymättä, sopiiko se. Ja hän sanoi minulle, että siitä syystä hän ei ole mennyt naimisiinkaan, koska hänen äitinsä mielestä ne keimailijattaret, joita meillä nykyisin näkyy olevan, eivät sovellu nuoren miehen naitaviksi, kun nuorella miehellä on niin paljon moraalia kuin herra Spoffardilla näkyy olevan ihan kukkuroilleen. Sitten minä sanoin herra Spoffardille, että minä tosiaan ajattelin aivan kuin hänen äitinsäkin kaikista sellaisista tyttöliehakoista, minä kun olen vanhaa mallia.

Siten aloin huolehtia Dorothyn tähden aika paljon, koska Dorothy ei ole kovinkaan vanhamallinen, vaan saattaisi sanoa herra Spoffardille vasten naamaa jotakin, mikä saisi herra Spoffardin oudoksumaan, että minunlaiseni vanhamallisella tytöllä oli jotakin yhteyttä Dorothyn kaltaisen tytön kanssa. Niinpä minä kerroin hänelle, kuinka paljon vaikeutta ja vaivaa minulla oli Dorothyn kasvattamisessa, ja halusin, että hän tapaisi Dorothyn voidakseen sanoa minulle, luuliko hän todellakin, että tuhlaisin aika paljon aikaa Dorothyn kaltaisen tytön kasvattamiseen. Sitten hänen täytyi mennä äitinsä luo. Ja minä toivon tosiaan, että Dorothy käyttäytyy tavallista hienostuneemmin, kun joutuu herra Spoffardin seuraan.

No niin, herra Spoffard lähti juuri vaunuosastostamme, joten hän siis todellakin kävi meidän puheillamme. Ja herra Spoffard kertoi meille juurtajaksain äidistään, ja minä tosiaan tulin kovin, kovin uteliaaksi, sillä jos Spoffardista ja minusta tulee ystävät, on hän sen lajin herrasmiehiä, jotka aina haluavat, että tyttö tutustuu heidän äiteihinsä. Tarkoitan, että kun tyttö oppii tuntemaan, minkälainen herrasmiehen äiti on, niin hän tosiaan tietää paremmin, mihin tapaan herrasmiehen äidin kanssa on haasteltava, kun hänet tapaa. Sillä minunlaiseni tyttö osuu tosiaan melkein aina tapaamaan herrojen äitejä. Mutta sellainen hienostumaton tyttö, kuin Dorothy, on tosiaan senlaatuinen tyttö, joka ei koskaan tapaa herrasmiesten äitejä.

Ja herra Spoffard sanoo, että hänen täytyy hoivailla äitiään aika paljon. Sillä herra Spoffardin äidin aivot eivät tosiaan koskaan ole olleet kovin vahvat. Sillä hänen äitinsä kuuluu olevan niin perin hienoa vanhaa sukua, että hänet jo aivan pienikokoisena lapsena lähetettiin kouluun, ja se oli erikoiskoulu sellaisia perin hienoista perheistä lähteneitä varten, joille asiat täytyy esittää perin helppotajuisesti, jotteivät heidän aivonsa rasitu liiaksi. Ja asiat täytyi edelleenkin tehdä hänen aivoilleen perin helpoiksi, ja siksi hänellä on mukanaan neiti, jota nimitetään hänen seuranaisekseen, joka käy hänen kanssaan kaikkialla ja jonka nimi on neiti Chapman. Sillä herra Spoffard sanoo, että maailmassa tapahtuu aina jotakin uutta, mitä ei hänen äidilleen ehditty koulussa kertoa. Siksipä nyt sensijaan neiti Chapman hänelle aina juttelee. Sillä kuinkapa hän esimerkiksi tietäisi mitä ajatella sellaisesta uudesta kojeesta kuin radiosta, jollei hänellä olisi neiti Chapmania kertomassa, mikä se oikeastaan on? Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi: "Kylläpä sen neidin hartioilla on raskas edesvastuu! Entäpä, jos neiti Chapman tulisi hänelle kertoneeksi, että radio on jonkinlainen kamiina ja rouva jonakuna kylmänä päivänä sulloisi sen täyteen paperia ja sytyttäisi siinä tulen?" Mutta herra Spoffard vakuutti Dorothylle, ettei neiti Chapman koskaan niin pahoin erehtyisi. Sillä hän sanoi, että neiti Chapman itse oli perin, perin hienoa vanhaa sukua ja tosiaan älykäsaivoinen. Silloin Dorothy sanoi: "Jos hänellä tosiaan on niin hienokuteiset aivot, niin varmaankin oli hänen hienossa vanhassa perheessään joskus ollut palvelija, johon ei voinut luottaa." Mutta herra Spoffard ei kiinnittänyt sen enempää huomiota Dorothyyn, koskei Dorothy tosiaan osaa haastella.

Sitten minä ja herra Spoffard keskustelimme pelkästä siveellisyydestä ja herra Spoffard sanoo, että hänestä tosiaan kaiken tulevaisuus on kuuluisan polisiprefektin, herra Blankin käsissä, sen kuuluisan poliisiprefektin, joka sulkee kaikki paikat New Yorkissa, joissa myydään kaikkia väkijuomia. Ja herra Spoffard sanoi, että kun herra Blank muutama kuukausi sitten päätti yrittää päästä poliisiprefektin toimeen, niin hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä likaviemäriinsä. Ja nyt herra Blank sanoo, että jokaisen muunkin täytyy kaataa se likaviemäriinsä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy sanoi: "Jos hän kaatoi tuhannen dollarin edestä likööriä viemärinsä torveen saadakseen miljoonan dollarin edestä kuuluisuutta ja hyvän homman, niin mitä me saamme kaataessamme sitä kurkkujemme torviin?" Mutta herra Spoffard on liian älykäs vastatakseen moisiin typeriin kysymyksiin. Hän vain vilkaisi Dorothyyn kovin arvokkaasti ja sanoi, että hänen täytyi palata äitinsä luo. Ja minä olin tosiaan vallan vihainen Dorothylle. Siksipä seurasin herra Spoffardia junan salonkiin ja kysyin herra Spoffardilta, tuhlailinko hänen mielestään aika paljon aikaa turhaan Dorothyn kaltaisen tytön kasvattamiseen. Ja herra Spoffard arveli minun niin tekevän, koska hän tosiaan luulee, ettei Dorothyn kaltainen tyttö koskaan opi mitään kunnioitusta. Mutta minä sanoin herra Spoffardille, että olin tuhlannut niin paljon aikaa Dorothyyn, että sydämeni ihan murtuisi, jos se olisi ollut turhaa. Ja sitten minulle tuli kyyneleet silmiin. Mutta herra Spoffard on tosiaan kovin, kovin simbaattinen, sillä kun hän näki, ettei minulla ollut nenäliinaa, otti hän oman liinansa ja kuivasi kaikki kyyneleeni. Sitten hän sanoi, että hän auttaisi minua Dorothyn kehittämisessä aika paljon, saadaksemme hänen ajatuksensa liikkumaan sivistävämmissä asioissa.

Sitten hän sanoi, että meidän ja hänen pitäisi astua junasta Mynhen-nimisessä paikassa, koska se on täynnä taidetta, jota Mynhenissä nimitetään "kunstiksi" ja joka on kovin, kovin sivistävää. Ja sitten hän sanoi, että hän ja Dorothy ja minä astuisimme Mynhenissä junasta, koska hän lähettäisi äitinsä suoraa päätä Viiniin neiti Chapmanin kanssa, jokainen paikka kun aina kuuluu näyttävän hänen äidistään samanlaiselta. Me aiomme siis kaikki astua Mynhenissä junasta, ja minä lähettänen herra Eismanille sähkösanoman, kun kukaan ei ole näkemässä. Sillä minä en tosiaan luule kertovani herra Spoffardille mitään herra Eismanista, koska heidän uskontonsa ovat kumminkin erilaiset, ja kun kahdella herralla on niin erilaiset uskonnot, niin heillä tuskin on paljoakaan rattoisaa puheenaihetta. Voin siis sähköttää herra Eismanille, että Dorothy ja minä päätimme Mynhenissä astua junasta, katsellaksemme kaikkea taidetta.

Sitten palasin Dorothyn luoja sanoin hänelle, että jos ei hänellä vastedes ollut mitään sanottavaa, niin ei hänen tulisi sitä sanoakaan. Sillä vaikka herra Spoffard on hienoa vanhaa perhettä ja vankka brespyteeriläinenkin, niin sittenkin minä ja hän todella voisimme olla ystäviä ja haastella aika paljon. Tarkoitan, että herra Spoffard mielellään juttelee itsestään aika paljon. Ja minä sanoin Dorothylle, että se todella osoittaa, että hän on sittenkin aivan kuin muutkin herrat. Mutta Dorothy sanoi vaativansa vahvempia todistuksia. Ja Dorothy sanoo, että hänen luullakseen minä kyllä voin tulla varsin hyväksi tuttavaksi herra Spoffardin ja eritoten hänen äitinsä kanssa, koska herra Spoffardin äidillä ja minulla on melko paljon yhteistä. Mutta jos minä joskus joudun tekemisiin neiti Chapmanin kanssa, niin kai siitä tulee tupenrapinat, sillä Dorothy näki neiti Chapmanin puolisella ja Dorothy sanoo, että neiti Chapman on sellainen tyttö, joka käyttää kovaa kaulusta ja miehenkravattia silloinkin, kun ei ole ratsastamassa. Ja Dorothy sanoi, että juuri neiti Chapmanin näkeminen hänen puolistellessaan saikin hänet ajattelemaan sitä perheen palvelijaa. Ja Dorothy sanoi, että neiti Chapmanilla hänen mielestään on kolme neljännestä koko snoppikolmikon aivoista — "snoppi" on näetten se sana, jota Dorothy aina käyttää seurapiirien ihmisistä. Sillä Dorothy sanoo, että herrasmiehen, jolla on sellaiset aivot kuin herra Spoffardilla, tulisi käyttää aikansa pistelemällä nikkelilantteja sähköllä käyvään pelilaatikkoon. Mutten minä viitsinyt edes vaivautua vastaamaan Dorothyn laiselle tytölle. Ja nyt meidän täytyy valmistautua astumaan junasta, kun juna saapuu Mynheniin, katsellaksemme kaikkea Mynhenin kunstia.

Toukokuun 19 p:nä.

No, eilen herra Spoffard ja minä ja Dorothy astuimme Mynhenissä junasta katsellaksemme kaikkea Mynhenin kunstia. Ja sain tosiaan tietää, että Mynhen on täynnä kunstia, sillä jollen sitä muuten olisi tiennyt, niin ne ovat maalanneet sanan "kunst" isokokoisilla mustilla kirjaimilla joka paikkaan, niin ettei voi nähdä edes kengänkiilloittajan kojua, joka ei olisi kunstia kukkuroillaan.

Ja herra Spoffard sanoi, että meidän tosiaan täytyi käydä Mynhenin teatterissa, koska teatterikin oli täynnä kunstia. Siis me katselimme kaikkien teatterien afiiseja erään aika älykkään hotellipojan avulla, joka kykeni ne lukemaan ja kertomaan meille ja selitti meille, mitä niissä sanottiin, sillä meille ne olivat ihan käsittämättömiä. Ja niissä kuuluu sanotun, että Mynhenin teatterissa näyteltiin Kikiä, joten minä sanoin, että mennään katsomaan Kikiä, koska olemme nähneet Lenore Ulricin sitä New Yorkissa näyttelevän ja siis kyllä tietäisimme, mistä on kysymys, vaikkei ne kuulukaan haastavan englanninkieltä. Ja sitten mentiin Kunstin teatteriin. Ja huomasimme Mynhenin olevan ihan täynnä saksalaisia, ja Kunstin teatteri oli tosiaan täynnä saksalaisia, jotka seisoskelevat lämpiöissä, juovat olutta ja syövät aika paljon sipulia ja kynsilaukkamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia kaikkien näytösten edellä. Sitten minun tosiaan täytyi kysyä herra Spoffardilta, luuliko hän tulleemme oikeaan teatteriin, koska lämpiö tuntui lemuavan aika paljon. Tarkoitan, että kun oluen haju tulee vanhanaikaiseksi, niin se lemuaa aika paljon. Mutta herra Spoffard näkyi ajattelevan, ettei Kunstin teatterilämpiö tuoksunut sen pahemmalta kuin muutkaan paikat Mynhenissä. Silloin Dorothy avasi suunsa ja Dorothy virkkoi: "Sanottakoon saksalaisista ja heidän kunstistaan mitä hyvänsä, mutta tositeossa he ovat täynnä leikkelekaupan herkkuja."

Sitten astuimme Kunstin teatterisaliin. Mutta Kunstin teatterisali ei tunnu tuoksuvan samalta hajulta kuin Kunstin teatterin lämpiö. Ja Kunstin teatterin sali näkyi olevan koristettu jollakin sellaisella, mikä näyttää seinille liimatuilta kullatuilta suolilta. Kultausta vain ei oikein voinut nähdä, kun se oli peitetty vahvalla tomukerroksella. Niin katsoi Dorothy ympärilleen ja Dorothy sanoi: "Jos tämä on kunstia, niin maailman taidekeskiö lienee Xanxipaarin talvimarkkinoilla."

Sitten he alkoivat näytellä Kikiä, muttei se kai ollut samanlainen Kiki kuin meillä Ameriikassa, koska siinä kuulemma puhuttiin vain eräästä isokokoisten saksalaisten perheestä, jotka näkyivät pyrkivän toistensa tielle. Tarkoitan, että kun näyttämö tulee täpösen täyteen kahdesta tai kolmesta kovin kookkaasta saksalaisesta, niin he tosiaan väkisinkin joutuvat toistensa tielle. Ja sitten Dorothy joutui juttusille nuoren herrasmiehen kanssa, joka näkyi olevan saksalainen herrasmies ja istui hänen takanaan, ja Dorothy luuli hänen paukuttavan käsiään. Mutta tositeossa hän rikkoikin kovaksi keitettyä munaa hänen tuolinsa selkää vasten. Ja hän puhui englanninkieltä kovin murtaen, mikä kai oli saksalaista murretta. Ja Dorothy kysyi häneltä, joko Kiki oli tullut näyttämölle. Ja hän sanoi, ettei se vielä ollut, mutta että se oli tosiaan kaunis saksalainen näyttelijätär, saapunut suoraan Berliinistä, ja hän sanoi, että meidän tosiaan tulisi odottaa, kunnes hän esiintyisi, vaikkemme ehkä häntä ymmärtäisikään. Ja lopuksi hän tulikin. Tarkoitan, että tiesimme hänet häneksi, koska Dorothyn saksalainen herratuttava nyhkäisi Dorothya makkaralla. Niin me katselimme häntä ja katselimme ja Dorothy sanoi: "Jos Schuman Heinkellä vielä tosiaan on isoäiti, niin olemme keksineet hänet Mynhenissä." Emmekä me sitten enempää välittäneet Kikin katselemisesta, koska Dorothy sanoi, että hänen täytyisi paremmin tuntea rakennuksen perustus ennenkuin panisi henkemme alttiiksi katsellessamme sitä kuuluisaa kohtaa, jossa Kiki viime näytöksessä pyörtyy. Sillä Dorothy sanoi, että jos rakennuksen perustus oli yhtä antiikki kuin lemukin, niin tapahtuisi kattostrooffi, kun Kiki kaatua jymähtäisi lattialle. Ja alakuloiseksipa kävi herra Spoffardkin, mutta muuten hän oli tosiaan iloinen, sillä hän sanoi olevansa sataprosenttinen ameriikkalainen ja sanoi, että se oli oikein saksalaisille, koska aloittivat semmoisen sodan ameriikkalaisia vastaan.

Toukokuun 20 p:nä.

No, tänään herra Spoffard aikoo kuljettaa minua ympäri kaikissa Mynhenin museoissa. Ne ovat täynnä kunstia, jota minun tosiaan tulisi katsella. Mutta Dorothy sanoi, että häntä eilen illalla rangaistiin kaikista synneistään, joten hän nyt aikoo aloittaa uuden elämän lähtemällä saksalaisen herratuttavansa mukaan, joka vie hänet Hof Broj-nimiseen paikkaan. Se on maailman avarin oluttupa. Ja Dorothy sanoi, että minä saisin kernaastikin täyttää itseni kunstilla, mutta hän täyttäisi itsensä mieluumminkin oluella. Mutta Dorothy ei tosiaankaan koskaan tule täyteen muuta kuin epähienoutta.

Toukokuun 21 p:nä.

Nyt herra Spoffard, minä ja Dorothy olemme jälleen junassa ja matkalla Viiniin. Tarkoitan, että herra Spoffard ja minä vietimme yhden kokonaisen päivän kuljeskelemalla kaikissa Mynhenin museoissa, mutta sitä minä en tosiaan edes huoli ajatella, sillä kun minulle tapahtuu jotakin kauheaa, niin minä koetan aina olla kristillismielinen enkä edes ajattele sitä, vaan kiellän, että sellaista on koskaan tapahtunutkaan, vaikka jalkojani tuntuukin särkevän aika paljon. Ja kova päivä oli Dorothyllakin Mynhenissä, sillä hänen saksalainen herratuttavansa, jonka nimi on Rudolf, saapui kello yhdeltätoista hakemaan häntä aamiaiselle, mutta Dorothy sanoi hänelle, että hän oli jo murkinoinut, mutta hänen herratuttavansa sanoi, että hänkin oli jo syönyt ensimmäisen aamiaisensa, mutta että nyt oli aika syödä toinen. Niin hän vei Dorothyn Hof Brojn taloon, jossa jokainen syö valkoisia makkaroita ja pretzejelejä ja juo olutta kello yhdeltätoista. Ja kun he olivat nauttineet valkoiset makkaransa ja oluensa, halusi herrasmies viedä hänet ajelulle, mutta he ehtivät ajaa vain muutaman katuvälin, sillä sitten tuli puolisen aika. Ja he söivät aika runsaan puolisen ja sitten hän osti Dorothylle ison laatikon liköörillä täytettyä suklaatia ja vei hänet mattineelle. Ja ensimmäisen näytöksen jälkeen Rudolfin tuli nälkä, joten heidän täytyi mennä lämpiöön seisomaan nauttiakseen voileipiä ja olutta. Mutta Dorothysta ei kappale juuri ollut hauska, joten Rudolf toisen näytöksen jälkeen sanoi, että he lähtisivät pois, koska jo oli teenkin aika. Ja kun he olivat nauttineet teetä runsaiden pikkuleipäin kera, niin Rudolf kutsui hänet päivälliselle ja Dorothy oli liian uuvuksissa kieltäytyäkseen. Ja kun he olivat syöneet päivällistä, menivät he puutarhakahvilaan nauttimaan olutta ja pretzejeleitä. Mutta lopuksi alkoi Dorothy reipastua, joten hän pyysi herrasmiestä saattamaan hänet takaisin hotelliin. Siihen Rudolf suostuikin mutta hän sanoi, että oli parasta ensin hiukan haukata. Näin ollen Dorothy tänään tuntee itsensä yhtä alakuloiseksi kuin minäkin, mutta Dorothy ei ole kristillismielinen eikä osaa muuta kuin kärsiä.

Kaikesta kristillismielisyydestäni huolimatta minä kuitenkin alan vallan väsyä ajatellessani Viiniä. Tarkoitan, että herra Eisman on Viinissä, enkä ymmärrä, kuinka voisin viettää aika paljon aikaa herra Eismanin kanssa ja aika paljon aikaa herra Spoffardin kanssa ja pidättää heitä tapaamasta toisiaan. Sillä herra Spoffard ei kenties käsittäisi, miksi herra Eisman näkyy kuluttavan melko paljon rahoja minun kasvatukseeni. Ja Dorothy yrittää yhä pitää minua nyrpeänä puhumalla neiti Chapmanista ja sanomalla luulevansa, että kun neiti Chapman näkee minut ja herra Spoffardin yhdessä, niin hän varmaan sähköttää perheen mielitautispesialistille. Näin ollen minun täytyy olla niin täynnä kristillismielisyyttä kuin suinkin ja alati toivoa parasta.

Toukokuun 25 p:nä.

Tähän asti on kaikki tosiaan käynyt parhain päin. Sillä herra Eismanilla on kovin, kovin paljon touhua kaiken päivää nappiammatissaan ja hän käskee minun kulkea kaupungilla Dorothyn kanssa kaiken päivää. Niinpä minä ja herra Spoffard käymme kaupungilla kaiken päivää. Ja sitten minä sanon herra Spoffardille, etten minä tosiaan välitä käydä niissä kaikissa paikoissa, joihin iltaisin mennään, vaan haluan sensijaan mennä nukkumaan ollakseni huomenna valmis. Ja sitten Dorothy ja minä menemme herra Eismanin kanssa päivälliselle ja sitten teatteriin ja viivymme varsin myöhään Shapoo Ruush-nimisessä gapareessa ja minä pysyttelen pystyssä samppanjan avulla. Jos me siis pidämme herra Spoffardia silmällä emmekä törmää yhteen hänen katsellessaan sellaista, mitä meidän ameriikkalaisten ei tosiaan pitäisi katsella, niin kaikki käy parhaiten. Tarkoitan, että olen saanut herra Spoffardinkin luopumaan museoiden katselemisesta, kun sanoin, että mieluummin katselen luontoa. Sillä kun katsellaan luontoa, niin sitä katsellaan puistossa hevosen vetämistä vaunuista, mikä on paljoa helpompaa jaloille. Ja nyt hän alkaa puhella, että minun tulisi tavata hänen äitinsä, joten kaikki tosiaan näkyy sittenkin kääntyvän parhaaseen suuntaan.