Part 1

SYKSYÄ JA RAKKAUTTA

Kertomuksia Kautisista ja Kulhiasta

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Jyväskylässä, K.J. Gummerus Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

Kautisten neuvos Kulhian patruunan menneisyys Kulhian patruuna auttaa ihmistä Tehdas Syksyinen Pan Kruununvouti Viimeinen harha-askel Kulhian tytär Kauppakirja Kolmenlaista matkustamista Kulhian patruuna lähtee Syksyn miehet Uusi aika

Kautisten neuvos

Kun Kautisten neuvoksettarelle vasta tuodaan aamutee, on neuvos jo kauan aikaa ollut ylhäällä. Hän on juonut kahvinsa, pukeutunut, peseytynyt, lukenut tärkeimmät uutiset lehdistä ja tutkinut postia. Jos ilma on siedettävä, on hän lisäksi pistäytynyt ulkosalla, seisahtunut keskelle pihaa ja katsellut joka suunnalle ikäänkuin ennustaakseen ilmaa, vaikkei hän osaa sitä tehdä; ja jos isännöitsijä on sattunut paikoille, niinkuin hän tavallisesti sattuu, kun neuvos on liikkeellä, on hän muutaman minuutin keskustellut hänen kanssaan maanviljelyksestä, karjataloudesta ja sen sellaisesta, myöskin ne asioita, joista hän ei ymmärrä mitään. Mutta isännöitsijä kuuntelee häntä hartaasti ja kunnioituksella, ja voi käydä, että neuvos pistäytyy navetassa, jolloin karjapiiat eivät tiedä kuinka olisivat, ja tallissa, jolloin tallirenkien innokas juttelu taukoaa.

Talvet Kautisten neuvos asuu kaupungissa tai ulkomailla, usein on hän sangen pitkät ajat kesästäkin poissa, ja pitäjällä tiedetään, että hän neuvoksettarensa kanssa on käynyt Egyptissä asti. Eikä tila ole neuvoksen aikana tuottanut erinomaisempia tuloja ellei menojakaan. Joskus neuvos on tästä huomauttanut tilanhoitajaa, mutta tällä ovat aina olleet painavat syynsä. Ja mitäpäs siitä, onhan neuvoksella tuloja muutenkin, on omista perimistään ja on neuvoksettaren perimistä.

Kun ilma on kaunis, kun puutarha ja puisto ja sen monet koivut tuoksuvat, ulottaa neuvos kävelynsä kauemmaksikin. Milloin hän kävelee havupuiden reunustamaa tietä asemalle päin, milloin Kulhian suunnalle, siihen asti, missä Kulhian alati levenevät vainiot alkavat. Tilusten rajalla hän pysähtyy, ottaa hatun päästänsä ja pyyhkäisee nenäliinallaan otsaansa. Sitten hän palaa takaisin mietteissään heilutellen hopeakahvaista keppiänsä, mutta kun hän tulee Kautisten pihamaalle, on hän tavallista äreämpi, ja hänen lempeässä, melkein anteeksipyytävässä äänessään on terävä sivusointi, kun hän käskee käskeä isännöitsijän puheilleen.

"Voitteko te sanoa minulle", kysyy hän, "mikä on syynä siihen, että Kulhia tuottaa yhdeksän kertaa enemmän kuin Kautinen."

"Kulhian peltoala on sata tai puolitoistakinsataa tynnyrinalaa suurempi."

"Se ei selitä asiaa."

"Sitten Kulhian patruunalla on se pryki."

Kautisten neuvos kumartaa päätään ikäänkuin paremmin kuullakseen.

"Mikä?" kysyy hän tarkkaavaisesti.

"Pryki".

"Sanotaan oluttehdas tai -panimo eikä pryki. — Ei, sen minä olen erikseen ottanut huomioon."

"Sitten Kulhiassa lienevät paremmat maat."

"Lorua!" sanoo neuvos muualle katsellen. Ja vähän ajan kuluttua hän keppiään ajatuksissaan heilutellen jatkaa: "Minä tiedän kyllä, että varastatte minulta, mutta tehkää sitä edes kohtuullisesti."

Isännöitsijä punastuu, vaikka auringonpaahde onkin kova.

"Herra hovioikeudenneuvos", sanoo hän arvokkaasti, "jos tässä nyt olisi todistajia, niin, suvaitkaa minun sanoa, tiedätte oikein hyvin, että..."

"Että mitä?"

"Että voisin vaatia... hm, pyytää... herra neuvosta oikeudessa selittämään syytöksensä tarkemmin."

Kautisten neuvos naurahtaa.

"Sitä te ette varmaankaan tekisi", päättää hän. "Mutta jos se teitä erikoisesti huvittaa, niin voinhan toistaa sanani parin todistajan läsnäollessa."

Eikä neuvos jää odottamaan, olisiko toisella mahdollisesti jotakin lisättävää, vaan menee hitain askelin päärakennusta kohden. Sen edustalla hän hetkeksi pysähtyy ja pitää pienen tarkastuksen. Vanhalta Kautisten kartano näyttää, mutta vanhahan se itse asiassa onkin eikä vielä ole korjaamisen tarpeessa. Tähän loppupäätökseen Kautisten neuvos on tullut joka kesä, kun hän paahtavassa auringon helteessä tarkastelee kartanoansa.

Tänä aamuna neuvos viipyy tavallista kauemmin ulkona. Hän on ohimennen tullut ajatelleeksi, että jos hän möisi kartanon, niin korot nousisivat suuremmaksi sitä summaa, minkä kartano nyt viljeltynä tuottaa. Sillä itsekseen hän myöntää, ettei hän saa kartanoa sen kummemmaksi kuin mitä se on, ja poika sitten — ei hänkään. Kautinen on heille vain hankaluutena, mutta hän oli kerran — ja hän oli silloin jo asessori — isävainajalleen luvannut, että hän pitää Kautisen kaikkien mahdollisuuksien varalta, sillä ihmiselämästä ei tiedä, kuinka siinä käy. Ja hän tahtoo myös lupauksensa pitää.

On jo aamiaisaika ja aamiaispöytä on katettu. Neuvoksetar on jo noussut ja istuu miehensä työhuoneessa.

"Hyvää huomenta, Werner", tervehtii hän. "Katsoppas, täällä on sinulla joukko avaamattomia kirjeitäkin."

"Hyvää huomenta, Sigrid. Niin näkyy, kas, kun en sitä huomannut. Viivähdin hiukan ulkosalla." Sitten hän ottaa kirjeet, avaa ne varovaisesti ja verkalleen ja lukee ne hitaasti läpi. Hän aikoo sanoa puolisolleen, että ulkona on nyt kaunis ilma ja että heidän nyt sopisi hiukan kävellä ulkosalla ja katsella tiluksia. Tai voitaisiinhan ajellakin. "Se tekisi sinulle niin hyvää, Sigrid". Mutta hän ei kuitenkaan sano, sillä hän tietää, ettei se johtaisi mihinkään tuloksiin. Neuvoksettaren on kylmä, hänen on alati kylmä, ja nytkin, auringonpaisteisena kesä-aamuna, hän istuu shaali hartioillaan. Laiha ja valkea ja kivuloinen hän on, tämä Kautisten neuvoksetar, ja aina ulkomaiden ja lääkärien tarpeessa. Mutta ihana hän on ollut näöltään ja ylhäinen synnyltään, niin ylhäinen, että hän koko ikänsä on pysynyt vieraana pitäjäläisille. Silloin kun hän otti Kautisten neuvoksen, teki suuri runoniekka heistä runon, mutta ne ajat olivat nyt niin kaukana, ah, niin kaukana. Ja senjälkeen kun heidän ainoa poikansa, vanhin ja ainoa eloonjäänyt, rupesi melkein herkeämättä oleskelemaan ulkomailla, on neuvoksetar lakkaamatta sairastellut.

Kautisten neuvos lukee edelleenkin kirjeitään eikä lihaskaan hänen kasvoillaan värähdä. Eikähän siihen syytä olekaan, sillä neuvokselle ei koskaan tule ikäviä kirjeitä. Mutta häneen on mennyt pelko, että niitä joskus alkaisi tulla, vaikkei voi aavistaa, mistä.

"Onko erikoisempia?" kysyy neuvoksetar.

"Täällä on kutsu Wierelmään kuudenneksi. Mutta lue itse."

"Oh, en minä välitä. Tunnen nuo kutsut ulkoa. Ja Wierelmään! Junamatka, laivamatka, hevosmatka, — me kuolisimme, vanhat ihmiset, sillä taipaleella. Werner, sinä saat kirjoittaa anteeksipyytävän kiellon."

"No niin sitten."

"Eikö ole mitään Einarilta?"

"Näkyy olevan yksi, jossa on Brysselin postileima. Mutta malta mielesi, Sigrid, paras tulee aina viimeiseksi."

Kautisten neuvos hymyilee. Jokin vaisto hänessä sanoo, että hänellä ehkä olisi syytä hymyillä vähemmän, kun pojasta on kyse. Kolme- tai neljäkymmentä vuotta sitten neuvos hymyili vain asiasta: hän oli isänsä poika, ankara, täsmällinen, työteliäs. Mutta hän rakasti neuvoksetarta ja neuvoksetar opetti hänet hymyilemään. Ja se hymy tuli jatkuvaksi. Kautisten neuvoksen luonteen pääpiirteisiin tuli kuulumaan hymyilevä eristäytyminen, ainainen laupeus kodin piirissä ja välinpitämättömyys.

"No, lue nyt", pyytää neuvoksetar.

Vaan neuvos oli jo kirjeen lukenut.

"Se oli hyvin pian tehty", vastaa hän. "Pyytää rahaa".

"Tietysti sinä lähetät."

"Tietysti. Eihän hän ilman rahaa voi tulla toimeen."

"Eikö hän kirjoita mitään kotiintulostaan?"

"Ei. Mutta tietysti se tapahtuu syksyllä kuten aina ennenkin."

Kun neuvoksetar ei vastaa tähän mitään, jatkaa hänen miehensä:

"Ja uudelleen lähtö talven tullen."

Tähänkään ei neuvoksetar vastaa mitään ja aamiainen syödään hiljaisuuden vallitessa. Kumpainenkin ajattelee sitä, joka heidät kerran tulee perimään, mutta joka nyt on kaukana poissa.

"Luuletko, luuletko sinä", kysyy neuvoksetar viimein, "että hänellä kenties siellä ulkona olisi jotakin?"

"Tarkoitatko jotakin sellaista, jota hän ei voisi tai tahtoisi meille kertoa."

"Niin, jotakin sen tapaista."

Kautisten neuvos on joskus peläten ajatellut samaa.

"Ajattele, että hän esimerkiksi joisi?" sanoo neuvoksetar. "Sitä hän voisi tehdä kotona Suomessakin."

"Tai pelaisi."

"Myöskin sitä. Mutta siihen hänen rahansa eivät riitä, ja velkaan hän ei tahdo kenellekään jäädä."

Neuvoksettaren on selvästikin paha olla. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuvat.

"Sitten on jälellä vain se mahdollisuus, että hän on rakastunut."

Nyt on Kautisten neuvoksen vuoro naurahtaa.

"Sellaista en usko. Ensinnäkään, mikäli ymmärrän, Einar ei ole erikoisen herkkä rakastumaan ja toiseksi hän siitä kyllä ilmoittaisi meille, — niin, todellakin ilmoittaisi, olipa objekti kuka tahansa."

"Aivan niin, mutta — onnettomasti."

"Onnettomasti?"

Kautisten neuvos miettii ja ajattelee omaa varhaisinta nuoruuttansa. Viimein hän vastaa:

"Mutta ymmärräthän, Sigrid, ettei meidän poikamme _voi_ rakastua sellaiseen, jota hän syystä tai toisesta ei voi saada."

Neuvoksetar vavahtaa, sillä hän kuulee kaiun omasta äänestään ja omasta ajatustavastaan. Myöskin neuvos vavahtaa, sillä hän huomaa vastanneensa kuin itsensä ulkopuolelta. Mutta lievittääkseen äskeisiä sanojansa hän jatkaa:

"Muuten, minun nähdäkseni, olisikin hyvä, että hän rakastuisi onnellisesti tai onnettomasti, miten vaan."

Tähän ei Kautisten neuvoksetar kuitenkaan enää vastaa.

* * * * *

Helteinen päivä päättyy rankkasateeseen ja ukkoseen. Pilvet nousevat Kulhian takaa, kulkevat Kautisten yli ja painuvat asemalle päin. Tällaisilla ilmoilla vanha Kautinen oikeastaan parhaiten esiintyykin edukseen syrjästäkatselijan mielestä. Harmajanvihertävä kartano näyttää hukkuvan usvaan ja vesipisaroihin, kukaan ei ehdi huomata sen irtaantuneita kattopäreitä eikä muutakaan ikää ja pientä rappeutuneisuutta, näkee vain sen valtavat ääriviivat ja tulee ajatelleeksi sitä mahtia, mikä sillä on ollut ja ehkä vieläkin on.

Kautisten neuvos seisoo ikkunan luona ja katselee rajuilmaa. Silloin hänen mieleensä muistuu jotakin. Hän muistaa, että hänen äänetön poikansa useimmiten on ulkona myrskyllä ja rajusäässä, että hän suorastaan hakee niitä.

Ja tällöin hän tulee ajatelleeksi, että tässä ehkä ovat ylivoimaiset syyt, että pojan järjessä kenties on jotakin kaukaa tullutta, jolle hän ei voi mitään.

Niin ollen on parempi, että pysyy siellä, missä on.

Kulhian patruunan menneisyys

Ei Kulhian patruuna ole selvillä siitä, auttaako Niemen maisteria Jumala, vai onko auttaja se toinen. Pikemminkin se voi olla se toinen, sillä Luoja kai kyllä miettii toisenkin kerran ennenkuin menee pistämään sormiaan Niemen maisterin asioihin.

Kuinka moneen kertaan onkaan Niemen säteri ollut menossa ja hänkin, Kulhian patruuna, tiedustellut pankista, voivatko ne sen ja sen ajan kuluessa hankkia niin ja niin paljon. Mutta aina ovat Niemen maisterilla vaan rahat riittäneet eikä kukaan tiedä, mistä ne tulevat.

Vaan maisteri ei vain ota viisastuakseen. Eipä hän juuri Niemestä pitäjälle liiku, mutta huseeraa kotonaan ja sitäkin enemmän kaupungissa muitten maisterien, vanhojen toverien ja sotaherrain kanssa. Ja autonkin hän on itselleen hankkinut, että pääsee nopeasti liikkeelle ja ettei asemalla tiedettäisi, koska hän tulee ja koska menee. Niinkuin ei tuosta törinästä kuultaisi.

Laiha ja veretön hän on, tuo maisteri, ja tukkakin aivan harmaja, mutta varsi on kylläkin salskea ja puhetapa kipakkaa. Hyvä on, että on järvien takana koko Niemi, tuskin siitä olisikaan samaan naapuruuteen Kulhian ja Kautisten kanssa.

Muistetaanpa tuokin Linnan lokomobiili, jonka Linnan patruuna rahanhimossaan möi huutokaupalla. Olisi sille ollut paljonkin tarvitsijoita, Kauhajärvien isäntä olisi sen tarvinnut, Saarenpään taloustirehtöörikin sitä havitteli ja myöskin hän, Kulhian patruuna oli aikonut sen ostaa Porrasta varten, jonne hyvinkin olisi vanha käytetty rukki kelvannut. No niin, he päättävät kolmin miehin mennä huutamaan kilpaa.

Ja huutokauppa on juuri käynnissä ja hän, Kulhian patruuna, on tehnyt korkeimman tarjouksen. Eikös Niemen maisteri juuri silloin ilmestynyt sinne automobiilinsa kanssa ja pehtoori istuu ajajan vieressä. Nousematta edes koneestaan alkaa hän korottaa huutoja ja kun lyönti paukahtaa hänen kohdalleen ärähtää hän vain pehtorilleen:

"Käy maksamassa!"

Sillä aikaa kuin pehtori oli huutoa maksanut, oli hän, Kulhian patruuna, veljellisesti käynyt maisterille sanomassa:

"Ettes nyt parempaa sijoituspaikkaa rahoilles keksinyt."

"Itse tiedän", oli Niemen maisteri tokaissut.

"Niin aina. Vaan kun et sä tällä kertaa mitään lokomobiiliä tarvitse."

"Saattepahan te panna muutaman tuhannen lisää kun ostatte uuden."

Silloin oli jo hänkin, Kulhian patruuna, kivahtanut ja tiuskaissut:

"No, samapa se sille. Kyllä meidän värkit sen kestävätkin."

"Ja meidän myöskin", oli Niemen maisteri vastannut.

Sitten olikin jo pehtori tullut takaisin ja auto oli lähtenyt turisemaan sinnepäin, mistä oli tullutkin. Vaan että piti sivistyneen miehen ja herrasmiehen tehdä tuollainen kiusa. Ja siellä virui lokomobiili vieläkin käyttämättömänä Linnan puuvajan vieressä, siellä töröttänyt kuin mikäkin rekaali jo kolmatta vuotta.

* * * * *

Kulhian patruuna sylkäisee harmistuneena ja jatkaa kulkuaan. Varhaissyksyn haaleus laskeutuu yli seudun ja koivuissa on jo kellastuneita lehtiä havaittavissa. Pelloilla on leikkuu käynnissä ja kulkiessaan Kulhian patruuna pysähtyy tarkastelemaan kuhilaita, joista ei varmuudella voi mennä sanomaan mikä niissä on lupausta ja mitä ne lopuksi antavat.

Mutta taas hänen ajatuksensa menevät Niemen maisteriin, koska hän nyt on sitäkin puolta asiassa, — niinkuin sanotaan, — ruvennut ajattelemaan. Ei hän tiedä mikä siinä on, että hän melkein säpsähtää joka kerta kun Niemen maisteri tulee vastaan, että hänelle, suoraan sanoen, tulee halu mennä toiselle puolen maantietä aivan niinkuin olisi tehnyt hänelle jotakin vääryyttä. Eikä hän kuitenkaan tiedä tehneensä mitään, tuskin edes puhuneensa, korkeinkaan hän on jotakin ajatellut.

* * * * *

Miten tämä maisteri tuli Niemeen?

Kulhian patruuna muistaa sen ajan oikein hyvin, antaa olla, että siitä on jo yli neljännesvuosisadan ja että hänen oma avioliittonsa on nuorempi kuin maisterin. Se oli kuitenkin sitä aikaa.

Hänkin oli silloin nuori ja sitäpaitsi Kulhian ainoa poika. Siskokin oli juuri naitu Linnaan. Ja isävainaja oli ollut tyyni ja järkähtämätön mies vaikka omistikin paitsi tätä Kulhiaa ja Porrasta, oluttehtaan ja vielä osingoita yhdessä viina- ja yhdessä liinatehtaassa.

"Öh", oli isä usein kesken kaikkea hänelle, pojalleen, sanonut, "mitäs siinä murjottaa ja möllistelee Niemen suunnalle kun kerran Linnaan päin on katsottava".

Silloin hän oli säikähtänyt niinkuin pahanteosta yllätettynä ja sanaa puhumatta taas ryhtynyt työhönsä.

Se oli, isävainaja, ollut sellainen, millaiseksi hänet Luoja alkujaan lienee aikonutkin. Kerrankin hän oli kuullut sen muille suurille isännille juttelevan:

"Älkää tulko mulle selittelemään. Kyllä minä nämä nykyajan nuoret miehet tunnen ja omani varsinkin. Aikansa kulkevat, kenen luona sattuvat, noin niinkuin itseään tunnustellakseen ja kokeillakseen, mutta kun oikea aika tulee, niin — öhöm, sanokaa minun sanoneeni."

Ja toiset olivat tietenkin nyökytelleet ja myönnelleet, että oikeassa Kulhia tietenkin on nyt niinkuin aina ennenkin, mikäpäs siinä... Eikä kuitenkaan hän, Kulhian patruuna, ollut aikonutkaan kulkea kenenkään luona.

Se oli se asia, mutta Niemen juttu oli toinen.

* * * * *

Kulhian patruuna on huomaamattaan tullut kauas kartanonsa alueen ulkopuolelle ja miltei säikähtää nähdessään edessään kruununvoudin talon ja heti sen takana kirkon. Kuinka hän nyt näin, huomaamattaan... Alkaa iltakin jo tässä hämärrellä ja voi tulla kruununvoutikin juttelemaan, että mitä pirua hän näiden rästien kanssa kans tekee, kun ihmiset kernaasti maksaisivat, muttei ole eikä hän suotta niitä ahdistelisi. Myöhemmin illalla se sitten soittelisi pianolla ja hän, Kulhian patruuna, kuuntelisi torkkuen ja avaisi silmänsä aina kun kappale loppuu.

Niin, se Niemen juttu. Hän on aikonut joskus ottaa puheeksi sen vaimonsa kanssa, mutta on tullut siihen johtopäätökseen, ettei se kannata. Kun siinä kaiken lopuksi ei mitään puhumista ole.

Sitä on niin lapsellinen nuorena. Kas, hän oli vain kirkonpenkissä katsellut Niemen Elviiraa, tätä maisterin rouvaa, kun tämä isänsä, herra luutnantin kanssa pääkäytävää asteli Kautisten senaattorivainajan ja hänen rouvansa viereen. Se oli silloin niin, että vaikka toinen olikin senaattori ja toinen luutnantti, niin ne täällä maalla kuuluivat kuin yhteen joukkoon. Vasta paljon myöhemmin oli Kulhian patruuna tullut oivaltamaan, mikä ero on senaattorin ja luutnantin välillä.

Niin, hän oli vain katsellut ja kai ajatellut jotenkin siihen suuntaan, että enkeli taivaasta oli Elviiran muodossa astunut alas heidän kirkkoonsa kuuntelemaan, miten rovasti ja ritari saarnaa. Niin hän oli joka pyhä kulkenut kirkkoon ja isä oli jo kerran hänelle sanonut, että "ettes sinä vain ole tullut sellaiseksi pietistiksi".

Mutta miksikään pietistiksi hän ei ollut tullut ja tuskinpa hän mitään saarnasta oli kuullutkaan, hänhän olikin tullut vain katsomaan. Ja kerran hän huomasi, että neiti Elviira katsahti häneen pitkään ja kysyvästi ja punastui. Hän oli tuntenut jotakin sentapaista kuin taivas olisi hänelle auennut, mutta samalla hän olisi toivonut olevansa poissa koko kirkkokansan näkyvistä.

Se kerta ei jäänyt ainoaksi. Hän kulkee ajatuksissaan Niemen suunnalle ja kerran hän on törmätä pahki puutarhanaitaan. Silloin hän oli kuin herännyt ja melkein juoksujalkaa kiiruhtanut kotiin.

Mitä tämä nyt sitten oli ollut?

Hän näkee tytön tuon tuostakin, tämä punastelee ja kuin salavihkaa nyökäyttää hänelle päätään.

Vaan kerran täytyy puhelemisenkin tapahtua. Hän on tulossa Linnasta siskoa katsomasta ja kohtaakin äkkiä neidin kaupan kohdalla. Mikä auttaa, täytyy tönäistä lakkiaan. Ja tämä tulee juttelemaan, ehkä vielä ujompana kuin hän itse.

"Tehän... tehän olette Kulhian... tuota... nuori herra?"

"Joo", oli hän kömpelösti ja typerästi vastannut, vaikka asiaan olisi kuulunut sanoa: "Palvelukseksenne".

"Minä aavistin sitä. Sehän on sellainen iso paikka."

"On, onhan se isonlainen", oli hän totuudenmukaisesti vastannut.

"Olen kuullut. Ja teillä on paljon hevosia?"

"Kyllä niitä on..."

Neiti oli tullut kirkolle ja valitettavasti väsynyt. Ehkä hän saisi vaivata herra Kulhiaa kyyditsemään häntä Niemeen. Hän kyllä odottaisi täällä sen aikaa. Ja hän, Kulhian patruuna, olisi heti ammahtanut hakemaan hevosta, mutta sitten neiti olikin ajatellut, että on yhtä hyvä, jos herra Kulhia viitsii saattaa hänet kotiin.

Miksei hän olisi sitä tehnyt. Hän kulkee tuon pitkän matkan Niemeen ja kantaa koko matkan jotakin väskyä tai nesessääriä. Eihän siinä mitään kantamista ollut, mutta nyt, nyt hän tajuaa, miksi nuoret miehet ovat valmiita kiikuttamaan vielä pienempiä kappaleita virstottain ja peninkulmittain. Ja minkähänlainen sekin kulkue oli mahtanut olla? Ei sanaa vaihdeta, kuljetaan vain ja hän puolestaan toivoo, että Niemen kartano juoksisi heidän edellään eivätkä he sitä koskaan tavoittaisi.

Mutta se kulkue ei enää uusiinnu. Syksyllä kulhialaiset kutsutaan Niemeen häihin. Sinne on tullut vävyksi tämä maisteri, joka on korea nimeltään, suuri opiltaan ja rikas suvultaan.

Häntä Kulhian patruunaa, oli vihlaissut, mutta sitten hän oli vain naurahtanut: mitä tämä nyt oikein on. Ja häissä hän ensi kerran oli ryypännyt niin, että se oli mennyt päähän, lyönyt maisteria toverillisesti olalle ja sanonut:

"Kun olet saanut, niin pidä hyvänä kans."

Maisteri oli ensin muljauttanut häneen vihaisesti, mutta sitten purskahtanut helisevään nauruun.

Eikä hän Kulhian patruuna, koko kolmen päivän kuluessa ollut saanut puhutella morsianta kuin yhden ainoan kerran. Morsian oli ollut vähän hämmästyneen näköinen ja sanonut vain:

"Näin se nyt kävi."

Eikä mitään muuta. Ja vieläkään hän ei ymmärtänyt mitä se merkitsi.

Mitä siinä sen pitempiä sitten onkaan. Eräänä päivänä hän menee isänsä kanssa Linnaan.

"Kun Linna ottaa meiltä ja me Linnasta", oli ukko päätellyt, "niin siinä ei kummallakaan puolella ole mitään vaatimisia ja syrjäinen saa pitää suunsa kiinni."

Ja vuotta myöhemmin oli maisteri vuorostaan saanut lyödä häntä olalle:

"No, patruunan-alku, kun olet saanut, niin pidä hyvänä myöskin."

Kulhian patruuna pysähtyy keskelle tietä.

Piruako hän näitä miettii? Hänellä puolestaan ei ollut syytä valittamiseen. Ketä muuta hän olisi rakastanut kuin Linnan Sofiaa. Eikä heillä koskaan ollut sananharkkaakaan tai pienintäkään erimielisyyttä ollut.

Mutta kai se tuli siitä, että Niemen rouva aina oli niin kuihtuneen ja väsyneen näköinen. Tuli kyllä ja jutteli hyvinkin hauskasti ja kyseli kuulumisia, mutta kasvoista näkyi, että ajatukset olivat jossain maallisen yläpuolella.

Ja kuitenkaan ei kukaan Niemestä tiennyt mitään, ei hyvää eikä pahaa. Siellä elettiin kuin haudassa, oltiin kohteliaita, milloin vieraita tuli, harvoin sydämellisiä, kun itse käytiin vieraisilla. Mutta jotakin siinä täytyi olla.

* * * * *

Kas, siinä se nyt oli!

Auto tulee takaapäin, on sivuuttamaisillaan Kulhian patruunan, mutta pysähtyykin kohdalle.

"Kas sinäpä se olet", sanoo Niemen maisteri. "Nouse vaunuun, niin vien sinut ohikulkiessani porraspäähän."

"Tiedä, onko vaaratonta tuollaiseen nousta."

Kulhian patruuna nousee kuitenkin maisterin viereen ja maisterista huomaa selvästi, että hän tulee suoraan kaupungista.

"Sinulla on se tytär... Esterihän hänen nimensä oli?" kysyy Niemen maisteri.

"Niin. Mitä sitten?"

"Ajattelin tässä vain itsekseni... Olen joskus häntä tarkastellut, näyttää niin kovin hentoveriseltä ja poissaolevalta. Kuule, ethän pidä pahana jos enemmän elämää nähneenä ja jonkunverran lukeneempana miehenä sanon sinulle erään asian."

"Mitäpäs minä, sano vaan."

"Niin, en tahdo antaa sinulle neuvoja. Mutta kun hänen aikansa tulee — ymmärräthän? — niin älä sekaannu hänen asioihinsa, vaan anna hänen tehdä kuinka itse tahtoo. Se on onnellisinta. Katsoppas, Kulhian patruuna, tämä mainen vaelluksemme vaatii ollakseen edes suhteellisen onnellista hiukan muutakin kuin rahaa."

Auto tekee kauniin kaaren Kulhian porraspäässä ja kiitää sitten taas puistokujaa pitkin maantielle patruunan ehtimättä edes pyytää maisteria pistäytymään sisällä tai kiittää kyydistä.

Siinä hän seisoo kuin viskattuna omassa porraspäässään ja oman ällistyksensä varassa. Hän miettii, mutta mihinkään johtopäätökseen hän ei pääse. Viimein hän kuitenkin luulee keksineensä jonkun salaisuuden ja hänen olonsa tuntuu tukalalta, kun hän nousee portaita ylös.

Kulhian patruuna auttaa ihmistä

Kulhian patruuna kuljeskelee rouvansa ja tyttärensä kanssa kaupungin pääkatua ja silmäilee varrelle sattuvia taloja.

"Neljäkymmentäyhdeksänhän se oli", sanoo hän vaimolleen. "Eikö se niin ollut?"

"Niin, niin kai se oli", vastaa rouva hajamielisesti. Sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa melkein vihaisesti:

"Sinä nyt kanssa olet... Käyt niinkin usein kaupungissa etkä tiedä oman serkkusi taloa."

"Katsos kun on oltu niin vähän tekemisissä", myöntää Kulhian patruuna hiljaisesti, "niin, ei oikeastaan missään tekemisissä ennenkuin nyt vasta. Kas, kun sentään muisti minutkin."

Syyskuun auringossa on vielä lämpöä, mutta syksyn tuntu ikäänkuin väreilee ilmassa, ja puiden lehdet kellastuvat hitaasti, mutta varmasti. Ah, miten se syksy aina tuleekin odottamatta, varkain ja yllättäen. Vaikka, sen puolesta, pitäisihän se tietää. Kulhiassa on leikattu ja leikataan parhaillaan eloa.

Torin kulmassa patruuna tapansa mukaan hetkeksi seisahtuu. Hän on tuon aamupäiväisen väen vilskeen, metelin ja liikkeen nähnyt vähintään sata kertaa aikaisemminkin, mutta aina se on hänestä uutta ja mielenkiintoista. Siinä tulee torin yli parvittain koululaisia, joilla vielä loman jälkeen on väriä naamassaan. Niihin se tuo tytärkin, Esteri, kuului vielä joku vuosi sitten, mutta lieneekö hänellä milloinkaan ollut tuollainen kiire ja noin rusoittavat posket. Olisi sekin saanut lukea eteenpäin aina vaan niinkuin Kelhon tytärkin ja sitten hankkia itselleen nimikortteja ja painattaa niihin nimen alle, että "fil.maist." ja lähettää niitä sitten ihmisille. Kun Kelhon isäntä tai emäntä joskus saattoivat tytärtä asemalle, niin näkipä sen jo heidän nenänsäkin päästä, että siinä se nyt istua touhottaa vieressä, se fil.maist. "Kyllä se on Jumalan onni ja siunaus, että on varaa antaa lapsilleen oppia ja sivistystä", saarnaavat jokaiselle, joka viitsii kuunnella. "Se on kalleinta, mitä voi antaa." — No niin, saahan sitä, kun on sitten antamista muutakin kuin oppia ja sivistystä.

Kulhian patruuna heittää äkäisesti sammuneen sikarinpätkän maahan ja sytyttää uuden. Näkyypä joku tuttukin naama joukossa. Tuolla on Linnan vihannes- ja juurikaskuorma. Niillä on hallissakin joku kaupantapainen. Pitäisi oikeastaan mennä kysymään, kannattaako se. Ja tuossahan tulee Saarenpään taloustirehtööri, — aivan päissään tietenkin. Mistä se nyt aamupäivällä on itsensä noin täyteen saanut. Paras, kun laittaa tästä itsensä tiehensä, saa taas muuten poiketa lähimpään kahvilaan kraapustamaan nimensä vekseliin.

"Joo", päättelee Kulhian patruuna ja kääntyy vaimonsa ja tyttärensä puoleen. "Menkäähän te nyt asioillenne, minä tässä vähän menen torin yli pankkiin asioimaan. Tavataan sitten jossakin, vaikkapa tuossa ravintolassa."

* * * * *

Kulhian patruuna, kuten sanottu, käy usein kaupungissa, mutta koskaan hän ei lakkaa katselemasta eikä ihmettelemästä. Tämäkin ihmispaljous, — mihin sillä oikein on kiire, millä se elää ja mitä se toimittaa. Ja palkkojensa pienuutta narisevat kaikki, poikkeuksetta. Jos ne nyt veisi maalle ja jokaiselle osoittaisi tarpeellisen kokoisen palstan, niin tietenkään ne eivät eläisi sielläkään, koskeivät ole syntyneet maanviljelijöiksi.

Annappahan tuo Antti-serkkukin, tai oikeastaanhan se on vain vähäserkku äidin puolelta. Mies on ison talon ainoa poika ja tuomariksi lukenut. Onpa lisäksi hyvän piirin vallesmannikin, mutta eikös, eikös vain pidäkin heittää vallesmannin virka pois, myydä juhlallinen talo, ja muuttaa kaupungin virkamieheksi ja ostaa kivitalo. Ja joutua vaikeuksiin. Siinä on nyt sitten, Kelhon äijä, sinun kouluviisautesi. Vaikka kyllä sitä meidänkin tyttären pää olisi kestänyt saman kuin sinunkin tyttösi, jos vain olisi tahtonut. Yhtä paljon ja enemmänkin eikä olisi kukkaron pohja alkanut paistaa eikä olisi tarvinnut virkaa ottaa. Se, kunhan olisi vain muuten tiennyt paljon asioita ja kertonut vanhemmilleenkin. Vaan eipä se, Esteri.

Niin, se Antti. Eikö se silloin kun oltiin poikasia, sanonut, että hänellä, Kulhian patruunalla, on pää täynnä sahajauhoja ja sammalia. Että hän suoraan puhuen on vähän yksinkertainen ja tyhmä. Ja vielä myöhemminkin sitä usein toistanut. Mutta niilläpä sahajauhoilla sitä on tultu toimeen, vaikkei olekaan tehty afäärejä eikä nautittu opetusta viisaudessa.

Niinpähän tämä Antti sitten jonakin päivänä viime viikolla ilmestyy Kulhiaan. Eivät ole miehen asiat oikein, sen hän, Kulhian patruuna, näkee jo heti naamastakin. Ja käy heti suoralta kädeltä asioihin käsiksi. Kulhian patruunan pitäisi ostaa toinen puoli hänen kivimuuristaan.

"Miksi?" oli hän, patruuna, kysynyt.

"Se olisi hyvä sijoitus."

"Mitäpäs sinä minun sijoituksistani. Itse sijoitan sen pienen, mitä on sijoittamistakin."

"Mutta sinä et ole koskaan osannut oikein valvoa omia etujasi."

Kulhian patruunan oli täytynyt naurahtaa.

"En minä tiedä kuinka heitä olen valvonut", oli hän vastannut. "Mutta kyllä minä hyvin olen elänyt."

"Niin, mutta olisit voinut hankkia suuret voitotkin."

"Samapa. En minä niitä tarvitse. Niitä tavoitellessa voivat mennä entisetkin."

Sitten hänen oli täytynyt ruveta oikein vakavaksi.

"Kuule nyt, Antti", oli hän sanonut, "heitä pois tuo. Tiedäthän, että kaupassa täytyy toisen voittaa ja toisen hävitä. Miksi sinä tulet minulle kauppaamaan talosi puolikasta? Tiedäthän sinä, etten sitä tarvitse".

"Tekisit hyvän sijoituksen."

"Saattaisihan olla niinkin. Mutta minä kun en tarvitse. Sano suoraan, ovatko asiasi huonosti?"

Siihen se sitten oli jäänyt. Antti tarvitsi rahoja. Mutta hän vaati puolesta taloa saman hinnan, minkä itse oli maksanut koko talosta.

"Rahan arvo on laskenut, mutta talojen arvo noussut", oli Antti sanonut. "Sinä tiedät sen kyllä".

Kyllä sillä pojalla oli päässään vähän muutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Kulhian patruuna oli luvannut miettiä asiaa. Viikon vain, ei sen enempää.

"Käy nyt muulloinkin, paitsi milloin sinulla on taloja myytävänä", oli hän sanonut.

Vaan hänestä näytti siltä kuin olisi Antin ilmeessä ollut jotakin pyytävää ja säikähtynyttä, kun hän nousi kieseihin ajaakseen asemalle.

* * * * *

Kulhian patruuna on jo vanhemmalla puolen ikää ja käveleminen on hänelle raskasta. Voisihan hän hyvin ottaa ajurinkin, mutta tuoreessa syysilmassa liikkuu sentään kernaasti ja katselee vastaantulevia.