Part 4

Mutta kirkko on miltei tyhjä. Taustalla kukitetut alttarit ja sivuilla mustaverhoiset rippituolit, siellä täällä joku rukoileva, ja kaiken yllä, kuin avaruudesta kuuluvana, hiljainen urkujenhyminä. Kautisten poika ottaa hattunsa ja aikoo lähteä.

"Jos tahdotte rukoilla, on täällä oikeus viipyä. Ja kyllä muutenkin."

"Anteeksi, mutta minä en kuulu tähän uskontokuntaan", vastaa Kautisten poika ja pyörittelee hattuaan. "Olen vain muuten katselemassa."

"Tuolla ylhäällä", sanoo mies lempeästi, "eivät uskontokunnat mitään merkitse."

"Aivan oikein", myöntää Kautisten poika asiallisesti, "se on hyvinkin mahdollista. En ole sitä asiaa tarkemmin harkinnut. Mutta mitä te minusta oikein tahdotte?"

Hän tuntee olonsa rauhallisemmaksi ja viihtyisämmäksi kuin pitkään aikaan, ja itsestään hän tulee ajatelleeksi, että pelkurit ja raukat viimeisillä hetkillään turvautuvat uskontoon. Hän ajattelisi eteenpäin, muttei ehdi, kun toinen hänet keskeyttää.

"En halua teiltä mitään, mutta jos teillä on jotakin sydämellänne, niin kuuntelen kernaasti."

Kenelläpä ei jotakin olisi sydämellään. Kautisten pojalla on kokonainen pitkä rekisteri, jonka hän Kulhian ja Kautisten vaiheilla olisi tahtonut saada olemattomaksi. Mutta mikä on ollut, se jää. Ehkä ei olisi aiheetonta kertoa kaikkea tuolle tuntemattomalle, ventovieraalle papille vieraalla maalla. Ehkä se, ellei juuri helpoittaisi, niin ainakin antaisi uusia suuntaviivoja.

Näin hän ajattelee, mutta kysyy siitä huolimatta:

"Oletteko te jesuiitta?"

Mies hymähti.

"En juuri sitä", vastaa hän, "mutta kenties jotakin sinne päin."

Kautisten poika miettii, sitten hän ratkaisee.

"No, voittehan sen saada tietää, koska se teitä huvittaa", sanoo hän vihdoin. "Minä rakastan muuatta naista, mutten voi häntä saada."

"Ihminen rakastaa ja haluaa tässä maailmassa paljonkin, mitä ei voi saada. Mikä tässä on esteenä?"

"Olen sairas."

Nyt pappi luo häneen pitkän, tutkivan katseen.

"Nuoruutenne ylitsekäymisiäkö?" kysyy hän.

Kautisten poika punastuu, sitäkin ensimmäisen kerran pitkästä aikaa.

"Niin", myöntää hän. "Sitäkin ja paljon muuta lisäksi."

"Mutta", jatkaa hän hetken kuluttua, "tiesinhän, ettette voisi minua auttaa. Olette nyt kuitenkin kaiken kuullut, ja siihen, mitä olen sanonut, sisältyy koko elämäni ja koko synnintunnustukseni."

"Se on todellakin paljon, hyvin paljon", sanoo pappi ja nyökäyttää ajeltua päätänsä. "Entä minne nyt aiotte mennä?"

"Eteenpäin, aina vain eteenpäin, kunnes välttämätön piste tulee."

"Niin. Ja ajattelette mea culpa, mea maxima culpa, omalla syylläni, omalla suurella syylläni. Se on hyvä."

"En ymmärrä teitä."

"Tarkoitan, että teillä on syyllisyydentunto ja katumus, ja se on aina hyvä merkki. Herramme käyttää ihmeellisiä teitä halutessaan kääntää syntisiä puoleensa: te ette ollut huomannut syntistä vaellustanne ennenkuin olitte tavannut naisen, josta kerroitte, ettekä silloinkaan vielä huomannut syntiä synniksi, vaan kadutte ainoastaan sitä, että olitte hankkinut itsellenne parantumattoman taudin..."

"Herra!" keskeytti Kautisten poika kiivaasti.

Mutta pappi jatkoi rauhallisesti ja järkähtämättömästi:

"Ja sentähden loppuvaelluksenne tulee olemaan tarkoituksetonta kiertämistä paikasta toiseen, ainaista tunnonvaivaa, ainaista itsensäsyyttelemistä ja ainaista sen halajamista, jota ette koskaan voi saada. Mutta minä rukoilen ja uskon, että te löydätte kirkkauden ja rauhan. Misereatur tui omnipotens Deus... Armahtakoon teitä Kaikkivaltias ja antakoon teille teidän syntinne anteeksi."

Niin se oli sanottu. Askeleet kajahtavat autiossa kirkossa, kynttilät jumalanäidin kuvan edessä lepattavat ja kukat tuoksuvat ja taas kuuluu kaiken yli urkujen hyminä kuin avaruudesta tulevana. Siinä seisoo siis Kautisten vanhin ja ainoa poika. Ei hän ensin älyä, oliko tämä äskeinen unta vai tapahtunutta, mutta lopulta hän havahtuu ikäänkuin horroksista ja horjuu suonet polttavina kadulle.

* * * * *

Ulkona on sade jo tauonnut ja katulyhdyt sytytetty. Ilma on kostea ja raaka, ja Kautisten poika värisee viluissaan, mutta sitä hän ei huomaa. Sen näköisenä kuin olisi loppuunajettu istahtaa hän lähimmälle eteensattuvalle penkille.

Viimat yltyvät, lakkaavat sitten taas ja tulee yö. Mutta Kautisten poika ei huomaa sitäkään, hän vain istuu siinä, missä istuu ja ajattelee Kulhian tytärtä ja muutamia myöhäissyksyn päiviä.

"Ne eivät tule enää koskaan takaisin enkä minä enää koskaan teitä näe, neiti, mutta ajattelemasta teitä ja rakastamasta teitä, — niin, siitähän ei kukaan voi minua estää. Eikä kukaan sitä tahdokaan, ette edes te. Kenties, kentiespä te, siellä Kulhian yläkerrassa nähdessänne Kautisten vanhan päädyn hiukan muistatte minuakin... Ainaista vaellusta, niinhän se sanoi..."

Äkkiä hän tuntee kyynelhelmen kuumentavan poskeaan ja nousee seisaalleen, mutta horjahtaa takaisin.

"Mitä helv...", pääsee häneltä, "olenko minä tunteellinen?"

Ajatus pysähtyy tähän rientääkseen taas Kulhian tyttöön ja sitä tietä ajatukseen rauhasta ja kirkkaudesta. Sitähän se pappi, prelaatti, mikä hän lienee ollut, puhui. Misereatur tui...

Tähän Kautisten pojan tajunta sammui. Ja oli yö.

* * * * *

Kun hän avaa silmänsä, ei hän tiedä, missä hän on. Hänen ympärillään on vain vaaleat seinät ja yhdellä seinällä jokin verho. Eikä mitään muuta.

"Toivon, etten olisi herännyt", sanoo hän.

"Ellette olisi herännyt, missä sitten nyt olisitte?"

Kautisten poika ei jaksa vastata. Hän kuulee vain hiljaisen, lempeän naisäänen, muttei näe kysyjää. Hetken kuluttua hän jälleen avaa silmänsä.

"Olenko minä sairas?"

"Hyvin sairas."

"Mikä?"

"Kuume."

"Entä muuta?"

Kotvan hiljaisuuden jälkeen vastataan tukahtuneesti:

"Se mikä teitä aina seuraa."

Kautisten poika luulee purevansa hampaitaan yhteen, mutta sitä hän ei itse asiassa kykene tekemään.

"Neiti", sanoo hän taas.

"Niin".

"Kestääkö tätä kauan?"

Nyt Kautisten poika kuulee sydämensä lyönnit. Huoneessa vallitsee pitkä, odottava hiljaisuus.

"En tiedä, onko minulla oikeutta sanoa sitä teille", kuuluu viimein vienosti ja epäröiden, "mutta ehkä teidän olisi hyvä tietää se."

"Niin, sanokaa vaan."

"Te ette, ellei ihmettä tapahdu, tule koskaan siitä nousemaan."

"Prelaatti siis erehtyi", sanoi Kautisten poika viimein melkein kovasti.

"Miten erehtyi?"

"Hän sanoi minun tulevan tarkoituksettomasti vaeltamaan... ja paljon muutakin."

"Rukoilkaa ihmettä."

"Ihmeitten aika on ohi. Sitäpaitsi siitä ei kenellekään olisi hyötyä."

"Kuolemattomalle sielullenne."

"Hm."

Aika vierii. Kautisten poika ei tiedä, mitä hänen ääressään tapahtuu tai on tapahtumatta, ei, milloin hän on olemassa, milloin ei. Ja kerran hän herää siihen, että suuret, siniset silmät häntä katselevat. Nähdessään, että Kautisten poika avaa silmänsä, kääntää nainen päänsä poispäin ja aikoo vetäytyä syrjään, mutta potilas saa tartutuksi hänen pukunsa liepeeseen. "Tekö se olette?"

"Minä."

"Älkää väistäkö, neiti. Katsokaa minuun vielä."

"Niin mutta... minulla ei ole siihen oikeutta..."

Nainen seisoo epäröiden ja liikkumattomana. Viimein hän alkaa vetää huntua kasvoilleen.

"Ei, ei", pyytää Kautisten poika, ja nainen antaa hunnun olla.

"Sellaiset ne siis olivat", sanoo Kautisten poika kuin itsekseen. "Ja sellaiset... Sanokaa, neiti, olemmeko Suomessa?"

"Mahdollisimman kaukana sieltä."

"Ah, niin. Mutta te ette tiedä, ettepä tiedä sitä tietä, joka vie Kautisten tienhaarasta Kulhian puistokujalle, kiertää Kirkkojärven ja Linnan tilukset, ette tiedä sitä tietä ettekä mitä sillä tapahtui... Katsokaa, kesää seuraa syksy, ikuinen kaunis syksy, ja syksyn jälkeen tulee kuolema, valkea ja äänetön..."

"Te ette saa kiihoittaa itseänne maallisilla mietteillä. Ajatelkaa sieluanne."

"Sieluani. Niin, näin paljon me emme milloinkaan puhelleet hänen kanssansa. Me ajelimme vain, kun sade putosi maahan, ajelimme ja sanoimme hyvää päivää ja hyvästi. Minä en edes tiedä hänen ristimänimeään, mutta mitä minä sillä tiedolla tein. Tehän ymmärrätte, ettei meistä milloinkaan olisi voinut mitään tulla."

"Ymmärrän", vastasi nainen soinnuttomasti ja peitti kasvonsa käsillään.

"Ottakaa pois kätenne, neiti. Tehän sanoitte, etten milloinkaan olisi tästä nouseva, ja se onkin minulle yhdentekevää. Saanko tietää teidän nimenne?"

"Saatte sanoa minua miksi tahdotte."

"Hyvä on. Sinä olet siis nimetön niinkuin hänkin. Mutta hän oli Kulhiasta, enkä tiedä, mistä sinä olet. Kuitenkin: sinä katselet samalla tavalla kuin hänkin, vaikka kasvosi ovatkin erilaiset..."

"Te houritte. Käskenkö tänne isän antamaan teille ehtoollisen ja viimeisen voitelun."

"Ei, minä en kuulu tähän uskontokuntaan, mutta jos tahdot, niin rukoile sinä minun puolestani, — niin, ja jos tahdot, myöskin hänen puolestaan, joka katseli niinkuin sinä."

"Voi teitä! Te siis tahdotte kuollakin vääräoppisena. Rukoilkaa, rukoilkaa ihmettä."

Kautisten pojan katse harhaili ympäri huonetta ja pysähtyi taas naiseen.

"Suutele minua!" pyysi hän hiljaa, mutta nainen käänsi kasvonsa hänestä.

"Se on minulle kuolemansynti", kuiskasi hän.

"Onko synti tehdä lähimmäiselleen hyvää?"

"Rukoiletteko sitten ihmettä?"

"Rukoilen."

"Ja otatte vastaan ehtoollisen ja viimeisen voitelun?"

"Otan, mutta kiiruhda."

Silloin nainen kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä.

* * * * *

Oli siis määrätty, että Kautisten pojan oli kuoltavakin kaksinkertaiseen syntiin.

Hän oli suudellut nunnaa ja rakasti sen lisäksi toista.

Kulhian tytär

Muutamana räntäisenä joulukuun päivänä alkaa Kulhian tytär niin sanotun vaelluksensa.

Kulhian kartanonväki sitä ei pidä niinkään ihmeenä. Jos Kulhian tytär tahtoo kulkea, niin hänellä on siihen kieltämätön oikeus. Sitäpaitsi: eikö juuri edellispostissa ollut saapunut tieto Kautisten pojan kuolemasta. Ja että poika oli kuollut kaukana vieraalla maalla, luostarissa. Se oli siis Kautisten pojan loppu, eikäpä sitä muunlaiseksi hänen kohdalleen juuri voinut ajatellakaan.

Kun siis Kulhian kartanon tytär lähtee kävelemään, ei mikään kohta kartanon ulkonaisessa elämässä osoita muuttumista.

Kartanon rouva sanoo vain:

"Ota kovasti yllesi, ettet vilustu."

Ja patruuna tokaisee:

"Ottaisit hevosen... Ilmakin sellainen, että hirvittää... Et nyt parempaa kävelypäivää keksinyt..."

Huolenpito Kulhian tyttärestä ei siis millään tavalla ole vähentynyt. Mutta Kulhian tytär vastaa vain, etteipä hän vilustu. Ja mitäpä hän hevosellakaan, vaivaa vain ajamisessa.

Hän on ennenkin kulkenut näitä samoja teitä, niitä, jotka lähtevät Kulhian puistokujasta ja vievät Kautisten tienhaaraan, kiertävät sitten Kirkkojärven ja Linnan tilukset ja palaavat Saarijoen lehdon ja myllyntammen ohi Kulhian vainioita reunustavaan puistikkoon. Kulhian patruunan tytär on ainakin ollut vaalea, mutta nyt harvat vastaantulijat arvelevat ohitse päästyään, että hän on käynyt entistäänkin vaaleammaksi. Ja toiset sanoivat:

"Näittekös sen silmiä, ne ovat tulleet vieläkin sinisemmiksi".

Mutta Kulhian tytär ei näitä huomautuksia kuule. Hän kulkee aina vain eteenpäin Kirkkojärven suunnalle ja ajattelee, että silloin kun hän viimeksi näitä teitä kulki, kulki hän Kautisten pojan kanssa. Se alkoi silloin, kun riihiä alettiin puida ympäri Kirkkojärven sijoittuneissa taloissa ja kartanoissa, ja loppui siihen aikaan, jolloin viimeinen lehti oli pudonnut puusta ja taivas valmistautui pudottamaan ensimmäisen lumen. Eikä heidän välillään puhuttu mistään aiheettomasta. He kulkivat vain syksyisellä maantiellä, ajattelivat ja tunsivat, mutteivät puhuneet. Ja sitten Kautisten poika eräänä aamuna lähti. Jokainenhan saattoi jo ennakolta tietää, ettei hänestä ja Kautisten pojasta, joka oli parantumattomasti sairas, voinut tulla mitään.

Nyt oli siis Kautisten synkkä poika poissa. Siinä nyt ei ollut mitään odottamatonta, jokaisen kohdalle se tulee aikoinaan, kun ennättää.

Eikä Kulhian tytär erikoisesti sure, tai jos sureekin, niin hän on niin turtunut, ettei sitä huomaa. Kaipa tulee sekin aika, jolloin surun on päästävä täysiin oikeuksiinsa.

* * * * *

Kulhian tyttären syysaamuinen kävelyretki Kautisten tienhaaraan ja Linnan tilusten rajamaille ei jäänyt ainoaksi. Mutta tänä syystalvena sattuu niinkin, että aamut ovat kuivia, hiukan raakoja tunnultaan ja aurinkoisia, ja sellaisina aamuina Kulhian tytär jää ullakkokamariinsa, jonka ikkunoihin selvästi eroittautuu Kautisten kartanon vanhuuttaan harmahtava ja vihertävä pääty. Silloin hän on toimekas, kylmä ja asiallinen, sillä muistelmat Kautisten pojasta ja aurinko eivät sopeudu yhteen. Mutta kun taivas on pilvessä ja ulkona harmajaa ja kosteaa, silloin Kulhian tytär laittautuu maantielle, eikä kukaan sitä lopuksi pidä asiana eikä minään.

"Tämä ei käy", ajattelee Kulhian patruuna ja päättää seurata tytärtään.

Mutta mitäpä se patruunan seuraamisesta olisi parannut. Tytär kulkee vain määrätyn tiensä ja palaa hiljaisesti kotiinsa takaisin. Patruuna ei voi muuta kuin korkeintaan kastella jalkansa ja sitten iltakauden juoda totia ja vihoitella itsekseen. Sitten muutamana päivänä ajaa Kautisten neuvos itse Kulhian kartanoon. Kautisten neuvos on vanha ja laiha ja valkoinen, hän on ikänsä ollut suurissa viroissa kaupungissa, ja jokainen tietää, ettei hän maanviljelysasioista tajua tuon taivaallista. Hän katselee salaa ihmetellen Kulhian laajoja, mustia peltoja, mutta hän on sittenkin pitäjän mahtihenkilö, ja Kulhian patruuna on häntä pääovella vastassa.

"Se on kyllä vastoin poika-vainajani tahtoa", sanoo hän, "mutta siitä huolimatta olemme päättäneet haudata hänet tänne".

Kulhian patruuna nyökyttelee hartaan näköisenä suurta, lihavaa ruumistaan. Eipähän häntä itse asiassa liikuta, minne Kautisten poika haudataan, mutta onhan tuo kohtelias teko, tuo ilmoittaminen, neuvoksen puolelta.

"Joo-joo", vastaa hän hyväntahtoisesti. "Mikäpäs siinä... Ja parastahan se onkin... hm... että isänmaan multaan..."

Lauseparsi "isänmaan multa" tuo Kulhian patruunan mieleen jonkunlaista juhlallisuutta, ja sitä haihduttaakseen hän niistää nenänsä äänekkäästi ja jokapäiväisesti. Mutta Kautisten neuvos tiedustelee, voisiko hän saada tavata neitiä. Tiedustellessaan hän ei lainkaan tiedä, mitä hänellä olisi Kulhian tyttärelle sanomista, mutta pitää kuitenkin velvollisuutenaan puhutella häntä.

Kulhian patruuna poistuu raskaasti ja rasittuneen näköisenä huoneesta. Saattaa todellakin olla parasta, että tapahtunutta katsotaan suoraan silmiin. Pian ovat hautajaiset, surraan aikansa, mikäli ylimalkaan jotakin suremista on, ja sitten ei auta muu kuin katsella elämää sellaisena kuin se on. Vaan kun hän hetken kuluttua palaa, ei hänen auta muu kuin ilmoittaa:

"Kyllä minä sen asian ilmoitin, muttei hän ollut sillä tuulella, että olisi tullut..."

Ja Kautisten neuvos nyökähdyttää kaunista, valkoista päätänsä ja ajaa tiehensä. Ei taida Kulhian patruuna itsekään tietää, kuinka hienoa ainesta hänen tyttärensä oli ja kuinka erinomaisesti hän olisi sopeutunut Kautisiin.

* * * * *

Suuret hautajaiset herättävät kohua pitäjällä. Se on aina uusien hautajaisten sattuessa samanlainen, mutta varsinkin silloin, jos ne antavat aihetta muihin puheisiin kuin asiaan välttämättömästi kuuluvaan.

Kautisten poika ei tule kotipitäjäänsä suuressa sinkkikirstussa, niinkuin oli odotettu. Hän tulee pienessä, kiiltävässä uurnassa, ja silloin tiedetään, ettei siinä ole hänen ruumiinsa, vaan hänen tuhkansa. No niin, tomuksi ja tuhkaksihan sitä itsekukin ajan mittaan muuttuu, ei siinä sen kummempaa. Joulukuun päivä alkaa myrskyllä ja sateella, ja Kulhian tytär lähtee tavanmukaiselle kierrokselleen. Veden mukana tulee hiukan lumiräntääkin, mutta se ei estä hänen kulkuaan. Niinhän on ollut monesti aikaisemminkin. Vastaantulijoista ovat useimmat mustissa ja luovat tervehtiessään kysyvän katseen Kulhian tyttäreen. Mitä se alituisesti yksinänsä vaeltelee, vähemmästäkin ovat ihmiset tulleet hulluiksi.

Kulhian tytär kulkee kuitenkin sen minkä kulkee, syrjäisillä ei ole sen kanssa mitään tekemistä, tulee Kautisten tienhaaraan ja huomaa, että maantie on kartanosta asti viheriällä peitetty.

Juuri silloin sade hetkeksi lakkaa ja taivas näyttää käyvän kirkkaammaksi. Puolelta päivin tapahtuukin sangen usein sään vaihdos. Aurinko pilkistäiksen esiin ja kostea vihreys välähtelee.

Tällä kertaa ei Kulhian tytär palaa kotiinsa Linnan tilusten kautta. Hän seisoo tienhaarassa aikansa ikäänkuin yllättävän vihreyden sokaisemana, sitten hän äkisti kääntyy takaisin ja katoaa Kulhian puistokujaan, jonka puitten pudottamat lehdet jo on huolellisesti lakaistu pois.

Kello kahden vaiheilla alkaa kellojen soitto Kirkkojärven takaa kantautua Kulhian kartanoon. Patruuna on jo silloin täydessä juhla-asussa ja hevoset odottavat porraspäässä. Tytärtä ei kuulu, ja hiukan levottomana noputtaa hän varovaisesti hänen ovelleen.

"Etkö sinä joudu jo?"

"Mihin sitten?" kuuluu sisältä odottamattoman rauhallisesti ja kirkkaasti.

"Hautajaisiin, luonnollisesti."

Ei vastausta. Tuntuu kuin asianomainen miettisi ja valmistelisi itseään. Kulhian patruuna on täsmällinen mies ja hän käy jo kärsimättömäksikin, mutta hyvä, että tästä päästään ohitse.

"Etkö sinä ajattelekaan tulla?" kysyy hän vihdoin.

"En... tietystikään", vastataan sisältä aivan niinkuin asian pitäisi itsestään olla selvä.

Ja patruuna menee päätään pudistellen, mutta Kulhian vaalea tytär ei vuodata kyyneleitä. Miksipä hän suotta kyynelehtisi: mikä on mennyt, se on mennyt. Kerran hän rakasti Kautisten poikaa ja päinvastoin, mutta heistä ei voinut tulla mitään, siihen olivat omat syynsä. Nyt kiertää saattue Kirkkojärveä, ja hevoset eroittautuvat selvästi Kulhian yliskamariin... Kulhian tytär katselee näkyä kuivin, ilmeettömin silmin, ja kun saattue katoaa kummun taakse, heittäytyy hän pitkäkseen ja nukahtaa heti.

Niin menevät ohi Kautisten hautajaiset, pakastuu ja sataa lunta ja Kirkkojärvi alkaa jo rannoilta jäätyä. Kulhian tytär alkaa sääntöperäisen vaelluksensa, mutta Kautisten pojan haudan hän kiertää. Tarkastelee kyllä sitä etäämpää, muttei koskaan astu luokse. Pitäjällä aletaan jo arvella, etteikö, hm, lopultakin Kautisten pojan poismeno mahtanut koskea Kulhian tyttäreen hiukan niinkuin liian kovasti.

Mutta vasta myöhemmin siihen saatiin selvä vastaus.

Kirkkojärvi on jo silloin kokonaan jäässä ja aamuisin kimaltelevat lumikiteet puiden oksilla. Kesästä ja lämmöstä ei puhu mikään muu kuin Saarijoen sula myllyntammi siinä Linnan ja Kulhian rajamailla.

Nyt, muutamana ehtoopäivänä, kuljeksii Kulhian tytär Kautisten tienhaarasta tammelle, kulkee niinkuin on kulkenut lukemattomia kertoja ennenkin. Mutta nyt sattuu niin, että Kautisten isäntärenki, se hyväkäs, viheriäsilmäinen ja suurisuinen, on myllyttämässä kartanon viljoja. Ja kun hän näkee Kulhian tyttären, niin eipäs maltakaan pitää suutansa kiinni. "Kas vain, hyvää iltaa, röökynä!" huutaa hän. Eipä ole tapana, että Kulhian tytär puhuttelee mitään renkejä ja palvelusväkeä ylimalkaankaan, mutta hän oli nyt vähitellen tullut sellaiseksi kuin oli.

"Iltaa", vastaa hän hiljaisesti ja pysähtyy katselemaan tammea.

Kautisten isäntärenki ei ollut odottanut, että Kulhian tytär pysähtyisi puhelemaan hänen kanssaan ja miettii, mitä nyt sanoa.

"Suottapa röökynä siinä kulkee ja kantaa surua", jatkaa hän sitten rohkeasti, "ette taida tietääkään, että se meidän nuoriherra kuoli nunnan syliin..."

Silloin Kulhian tytär kiljahti ja syöksyi kohti mustaa tammea.

Ja vasta senjälkeen hänet selitettiin mielipuoleksi. Turhaa oli vakuuttaa, että Kautisten vouti oli puhunut vasten parempaa tietoaan, ja turhaa enää ajaa häntä pois palveluksestaankaan. Sanottu sana on kuin ammuttu nuoli, — et ota sitä enää takaisin.

Kauppakirja

Pellit lentävät rämähtäen auki ja palvelustyttö pudottaa jysähdyttää halkosylyksen tulisijan eteen lattialle. Huoneessa ei ole lainkaan kylmä, mutta siitä huolimatta tuntuu Kulhian patruunasta kuin häntä paleltaisi ja kuin hän ei olisi oikein kunnossaan. Ajatuskin menee ja tulee kuinka tahtoo, eikä sitä tahdo saada pysytetyksi kohdallaan.

Palvelustyttö alkaa sytyttää tulta. Se on jostakin Potkeman kylästä, liikkuu raskaasti ja kömpelösti eikä osaa käyttäytyä edes vieraiden aikana. Vaikka eihän sitä pelkällä käytöksellä pitkälle mennä, ja kun emännöitsijä kerran on sen pestannut, niin olkoon.

"Onkos patruunalla tulitikkuja?" kysyy tyttö.

"On", vastaa patruuna töykeästi ja mielestään kylläkin ilkeästi.

"Antakaas tänne!"

Patruuna ojentaa tulitikkulaatikon alistuvaisen näköisenä, eikä tyttö edes hoksaa kiittää. Sitten Kulhian patruuna menee ikkunan ääreen ja katselee, miten lumiräntä vähitellen peittää pellot ja vainiot, pihan ja keskiosan kujastakin ja yleensä kaiken, mitä Kulhiaan kuuluu. Eikä hän siinä ehdi huomata, miten Kautisten neuvos kuullessaan tytön "antakaas tänne" venähdyttää huulensa tuskin huomattavaan hymyyn ja kaupungista oleva varatuomari vetää suunsa oikein leveään nauruun. Mutta hän, joka aikoo ostaa tilan, on ymmällä eikä älyä, mikä tässä herättää patruunan pienen harmin ja toisten silminnähtävän iloisuuden. Ja niin hän hymyilee vain asianharrastuksesta.

"Me tahtoisimme mielellämme saada tämän asian valmiiksi päiväjunaan mennessä", sanoi tuomari.

Nyt Kulhian patruuna taas muistaa, mistä on kyse, ja kääntyy päin.

"Hm... jaa... hm", ääntää hän.

Mutta Kautisten neuvos tulee avuksi.

"Jos herroilla on kiire", virkkoi hän pehmeästi, "voitte kernaasti matkustaakin. Herra patruuna saattaa ilmoittaa teille ehtonsa myöhemmin."

Kulhian patruuna nyökäyttää päätään.

"Niin aina, niin aina. Minähän saatan, niinkuin sanotaan, palata asiaan."

Sanoilla on ällistyttävä vaikutus. Tuomari katsoo tilanostajaan ja tilanostaja katsoo tuomariin, eikä kumpainenkaan tiedä, mitä vastaisi. Näinköhän sitä nyt vaan lähetetään menemään.

"Me ajattelimme, me ajattelimme...", aloitti tuomari, muttei sitten tarkemmin selvittänyt, mitä he olivat ajatelleet.

Eikä sillä erikoisempaa väliä olekaan, sillä he ovat tehneet tarjouksensa, ja nyt on Kulhian patruunan vuoro ajatella. Mutta Kulhian patruuna, niinkuin sanottu, ei tahdo saada ajatuksiaan pysymään kohdallaan. Hän kävelee edes ja takaisin, edes ja takaisin, murahtaa jonkun sanan silloin tällöin ja katselee eteensä. Viimein hänen katseensa pysähtyy toisen vieraan käsiin, sen, joka aikoo ostaa Kulhian. Ne ovat turpeat, karvaiset ja punertavat, mutta sormissa on paljon sormuksia.

"Onpa teillä paljon sormuksia", sanoo hän aivan kuin naiselle lausutaan kohteliaisuuksia, ja toinen joutuu hämilleen.

"Ka, onhan niitä, on", myöntää hän ymmällään.

"Tuossa keskimäisessä, arvaan ma, on rubiini", jatkaa Kulhian patruuna huomaamatta mitään. "Tuota, oletteko te ollut Amerikassa."

"En", sanoo tilanostaja hanakasti, "en minä ole ollut Amerikassa."

"Minä vain ajattelin. Te... arvatenkin... pidätte noita vain juhlatilaisuuksissa."

"Niin, vain juhlatilaisuuksissa."

Tuomari on suutahtaneen näköinen, mutta Kautisten neuvos kohottaa kauniita, mustina säilyneitä kulmakarvojansa hopeisten hiustensa alla. Hän on ikänsä ollut Kulhian patruunan naapurina, muttei osaisi toiselle hänestä kertoa yhtään oleellista piirrettä. Onko tuo nyt yksinkertaisuutta ja lapsellisuutta vai onko se suoraan sanoen pirullisuutta?

Mutta Kulhian patruuna on taas muissa mietteissä. Hän muistelee juttuja kulanseista, tai mitä ne nyt ovat, ja hänen päähänsä menee ajatus, että tuo tuossa voisi yhtä hyvin olla sellainen. Kun sillä on niin paljon sormuksia ja lakkakengätkin, vaikka pitäisi olla maalaismiehen. Eiköpä vain kellokin liene kultaa. Hän on sitä melkein kysäisemäisillään, mutta huomaakin samalla, ettei se taida oikein sopia.

"Jos me vielä hiukan neuvottelemme tämän herra neuvoksen kanssa", sanoo hän sen sijaan. "Sitä ette panne pahaksenne."

"Mitäpäs... Mekin ajattelimme, että jos vielä kerran kävisimme katselemassa talousrakennuksia ja niin poispäin."

"Kyllä vouti näyttää. Löydätte hänet siitä toisesta rakennuksesta."

"Kyllähän me."

* * * * *

Kulhian patruuna ja Kautisten neuvos jäävät kahden kesken ja patruuna pistäytyy toisessa huoneessa.

"Ei suinkaan neuvos pane pahakseen pientä lasia näin aamulla."

"Hyvin paljon kiitoksia, patruuna". — Ja neuvos nyökäyttää keveästi. — "Erittäin mielelläni."

Kautisten neuvos puhuu luontevasti ja pehmeästi, ja varsinkin ällät ja ärrät tulevat kuin musiikin soitto. Ikänsä ovat he, nämä kaksi vanhusta, asuneet naapuruksina, mutta kaukana toisistaan ovat heidän tiensä kulkeneet. Vasta parina viimeisenä vuonna ovat he kuin itsestään ruvenneet toisiaan lähestymään, ja kun Kulhian patruuna aivan äkkiä on tullut myyntipäälle, menee hän kuin luonnostaan neuvoksen luo.

"Minä arvelen, että herra neuvos, joka on lukenut mies ja ollut hovioikeuden jäsenenäkin", oli Kulhian patruuna aloittanut.

Ja Kautisten neuvos oli tapansa mukaan nyökytellyt hopeanharmaata päätänsä. Kääntyä neuvoa kysyen hänen puoleensa, se on patruunan puolelta erittäin ystävällisesti ja luottamuksellisesti tehty. Kuinka suuret patruunan pinta-alat nyt olivatkaan?

"Aijai. Se on kovin paljon, se."

Siinä Kautisten neuvos nyt istuu Kulhian pienemmän vierashuoneen sohvalla ja ajattelee, kylmästi ja seikkaperäisesti, vähintään kymmenettä kertaa samaa asiaa. Vaan Kulhian patruuna ei voi pysyä paikallaan. Hän ottaa ryypyn ja toisenkin, mutta kävelee sitten taas.

"Kovin raskasta tämä on", huokaa hän.

Kautisten neuvos laskee sikarin kädestään.

"Kyllä minä naapurina ja — hm, niinkuin toivon, — ystävänä kehoittaisin olemaan myymättä."

"En siksi", jatkaa hän tovin kuluttua, "etten pitäisi hintaa hyvänä ja sen maksamisen vakuuksia täysin riittävinä, mutta tunnesyistä. Kulhia on jo niin kauan ollut patruunan suvulla..."

"Minulla ei ole lähiomaisia", tulee patruunalta odottamattoman jyrkästi. "Ja sitten minulla myöskin on tunnesyyni."

"Hankitte ainakin varmuuden ja takeet siitä, ettei Kulhia joudu kauppatavaraksi ja että sitä kunnollisesti hoidetaan."

"Voiko sen laillisesti valvoa?"

"Kyllä. Kyllä sen voi tehdä. Ja jäähän teille sitäpaitsi kiinnitys kartanoon."

"Hm. No niin."

"Mitä patruuna muuten ajatteli ostajanne monista sormuksista?"

Kulhian patruuna vilkastui.

"Huomasiko herra neuvoskin sen?"

"Tietysti. Katsokaa, patruuna, se on sitä uutta polvea, jota me emme ymmärrä emmekä tule ymmärtämään."

"Minä ajattelin kysyä, eikö kellokin ole kultaa, mutta ajattelin, että ehkeipä se ole oikein järkiperäisesti tehty."

"Patruuna harkitsi aivan viisaasti. Tietenkin se oli kultaa. Minullakin on vain tällainen vanha, sanoisinko, nauris, mutta sen takia en vielä ole myöhästynyt mistään. Minä ajattelen, että kun isäni kelpasi seurata siitä aikaa senaatissa, kelpaa se minulle oikein hyvin samaa tarkoitusta varten hovioikeudessa."

Viimeiset sanat menevät ohi Kulhian patruunan korvain. Hän ajattelee taas kaikkea sitä, mikä on mennyt ja mitä on edessä. Tässä, näillä mailla ja näiden seinien sisällä, on eletty jo neljä sukupolvea ja viides oli menossa, mutta se polvi meni... Ja sovussa on sentään eletty niin pitäjän kuin naapurienkin kanssa, ei kenenkään ole ainakaan hänen aikanaan tarvinnut sanoa, että Kulhian puolelta olisi tahto ollut paha. Kun kaikki ympäri käy, niin eikö liene lopuksi oltu tavallaan onnellisiakin, ainakin elämäänsä tyytyväisiä. Ja nyt.

"Kunpa edes vaimovainajani olisi elänyt", pääsee Kulhian patruunalta kuin nyyhkytys.

"Niin", sanoo Kautisten herra hartaasti.

"Ei hän mikään erikoinen talousihminen ollut", jatkaa patruuna ikäänkuin itsekseen. "Mutta meille ei elämämme varrella montakaan erimielisyyttä sattunut. Minä muistan ne kaikki hyvin. Ja iltaisin me istuimme useimmiten tuossa nurkkahuoneessa ja neuvottelimme, vaikkeihän meillä sen erinomaisempia neuvottelemisia ollut. Hän myönteli aina vaan, ja ellei hän myönnellyt, niin myöntelin minä."

Kautisten neuvos hymähti surunvoittoisesti.

"Ja nyt minusta tuntuu", puhui Kulhian patruuna edelleen, "nyt minusta tuntuu kuin täällä kummittelisi. Aivan kuin voisin odottaa koska tahansa tapaavani hänet. Onkohan tuo sitten vanhuudenheikkoutta vai mitä!"

"Me elämme syksyä molemmat, rakas patruuna. Kuljemme täällä aikamme ja sitten katoamme. Yhtä suurella syyllä minä voisin myydä kartanoni."

"Ei sentään, herra neuvos. Se ei ole teille sama kuin tämä Kulhia minulle. Ja sitten vielä: Saarijoen tammen ohi en koskaan voi mennä tulematta pahoinvoivaksi ja synkäksi mieleltäni. Ja se kestää päiväkausia. Jos minä olisin jyry luonteeltani niinkuin lankomieheni, Linnan patruuna, ja muutenkin ajattelisin asioita tylymmästi, saattaisi hyvinkin ehkä olla toista, vaan minkäpä luonnolleen tekee. Kun joskus iltaisin menen vähän jaloittelemaan kujalle ja sitten kuulen pauhun Saarijoen tammen vaiheilta, tuntuu minusta aivan kuin tyttö-vainajani ääni sekoittautuisi joukkoon. Eihän tyttäreni kylläkään ollut äänekäs, päinvastoin liiankin vaitelias, mutta sittenkin..."

Kulhian patruuna ottaa ryypyn, puristaa sitten huulensa yhteen ja tukahduttaa kyyneleensä. Kautisten neuvos katselee ulos. Tämä on sellaisia asioita, joihin hänen on paras olla kajoamatta. Mutta miksi Kulhian tytär meni tammeen, sitä hän ei jaksa käsittää.

"Minä olin erinomaisemmasti kiintynyt siihen tyttöön ja pitkin hänen ikäänsä ajattelin, että joskus käy niinkuin kävi. En minä silloin Kulhiaa enkä tätä maallista vaurastumista ajatellut, en sitä enkä myöskään kuka Kulhiassa minun jälkeeni pitää komentoa. Koko ajan vain sen tytön onnea. Mutta katsokaas, neuvos, meikäläisellä talonpoikaisella miehellä eivät aina käskemällä tule oikeat sanat huulille. Kun joskus pitäisi sanoa jotakin hyvää ja hellää, niin mieluummin pitää suunsa kiinni, koska se on helpompaa ja koskei silloin vaikuta ainakaan akkamaiselta."

Kautisten neuvoksella ei ole lisättävää. Hän vain kuuntelee, mitä toisella on sanottavana, mutta samalla hänestä tuntuu kuin erottaisi hän kaikuja omasta itsestään.

"Ja kerran", jatkaa Kulhian patruuna, "kun minä menin konttoriini, jossa minäkin mukamas joskus käyn tarkastamassa numeroita ja suunnitelmia ja kraapustelemassa nimeäni kirjeitten alle, niin minusta oli aivan kuin tyttö-vainajani olisi seisonut keskellä huonetta. Eihän siellä tietenkään ketään ollut, ja vaikka olisi ollutkin, niin kuinka minä tyttöäni pelkäisin, olipa se elävänä tai vainajana, mutta raskaalta, kovin raskaalta tuntui minusta senjälkeen taas olo monta päivää."