Part 6

Kerran oli joku pitänyt puheen. Se oli joku noista, jotka kutsuivat toisiaan kavaljeereiksi, joilla kaikilla oli joku vaiva, ja jotka olivat putoilleet pois toinen toisesa jälkeen, niin että vain neljä tai viisi oli jälellä ja he olivat ryhmittyneet herra kruununvoudin ympärille. Kavaljeerit eivät periaatteesta käyneet hautajaisissa, — ah, he ennättäisivät niissä kyllä olla ihan tarpeekseen, — mutta tämä tuli äsken umpeenluodulta haudalta, oli mustissa, ja tahtoi pitää puheen.

"Me emme halua mitään puheita", olivat kavaljeerit sanoneet.

Mutta hän oli kuitenkin saanut puheensa pidetyksi. Kuolema, mitä se on, oli hän sanonut. Se tulee, kun tulee, ja vaikka puhutaankin kaikenlaista, niin silloin, kun se tulee, me olemme kypsät. Joku sanoo, että meillä olisi vielä jotakin tärkeää toimitettavaa, mutta kuka takaa, että me ylimalkaan pystyisimme jotakin toimittamaan. Pieni halvauskohtaus vain ja siinä virumme.

"Jaha, kyllä me sen jo kuulimme", olivat kavaljeerit sanoneet. "Täytä lasisi, istu ja juo".

Mutta puhuja oli tahtonut jatkaa, ei suinkaan se, perhana, ollut hautajaisissa juonut itseään päihinsä. Tämä oli ollut aivan lähellä Kulhian tyttären kukitettua kumpua. Muistavathan herrat, kavaljeerit, Kulhian tyttären, sen sinisilmäisen, poissaolevan. Toiselta puolen kuin hempeä nunna, toiselta kuin kilahtava teräs. Niin, siihen aikaan me olimme hyvin paljon nuorempia, hyvät herrat. Mutta minä tahdon sanoa teille jotakin. Kun minä katselin häntä, niin minä samalla kertaa ajattelin syksyistä taivasta ja kukkaniittyä. Ja Kulhian peltoja myöskin. Näittekö koskaan hänen nauravan. Ette, tuskinpa näitte edes hymyntapaisen karehtivan suupielissä. Mutta miksi hän lämmitti ja miksi häntä rakastettiin? Emme tiedä, mutta sen tiedämme, että kaikki hän sai levottomiksi, että hän tuotti rauhattomuutta tähän kauniiseen pitäjään. Nyt teistä joku on valmis sanomaan, että hän meni pois liian varhain. Minä olen ajatellut sitä asiaa tänään katsellessani hänen kumpuansa. Hän poistui juuri silloin, kun täytyi, ja juuri niinkuin täytyi. Mitä meillä muuten olisi hänen muistostaan jälellä.

Ja ääntään alentaen oli puhuja lopettanut: "Ja kuitenkin, arvelen ma, se kaikki oli vain inhimillistä heikkoutta". Hän oli vielä enemmän alentanut ääntänsä: "Niin, minä pelkään, ettei hän ollut oikein viisaskaan."

Jonka jälkeen hän oli luonut pitkän, kehoittavan katseen herra kruununvoutiin.

* * * * *

Mutta herra kruununvouti soittaa, soittaa ja miettii ja elää entisissä ajoissa, jotka itse asiassa ovat enemmän mielikuvitusta kuin todellisuutta. Hän ajattelee vain, kuinka olisi voinut olla ja unohtaa kaiken muun.

Tämä ei kuitenkaan ole hänen jokapäiväinen vireensä. Silloin hän on vakava virkamies ja hiljainen, tunnollinen tilanhaltija. Tämä tulee vain puuskittain, silloin kun kesä alkaa vaihtua syksyksi ja syksy talveksi. Ja usein niiden mukana, jotka puhuttelevat toisiaan kavaljeereiksi, mutta jotka ovat vain pitäjän pinnallisesti rappeutuneita herroja, jotka mielellään elävät ajoissa, jotka ovat menneet.

Soitto jatkuu. Herra kruununvouti on vieraansa tyyten unohtanut. Totikannu seisoo pöydällä tyhjänä eikä kukaan mene sitä täyttämään. Päinvastoin he nyökäyttelevät toisilleen: antaapa hänen nyt soitella. Ja pukevat hiljaa ylleen ja lähtevät. Vain kulkuset kilajavat maantiellä.

Herra kruununvouti havahtuu siihen, että huoneessa vetää. Joku on todellakin työntänyt ikkunan auki, savu leijailee paksuina pilvinä katon rajassa, ja Kelhon luutnantti istuu silmät puoliummessa sohvan nurkassa ja imee sikariaan. Huomenna hän lähtee omaan pitäjäänsä.

"Soita sinä vain, kruununvouti", sanoo hän, "soita ja ajattele asioitasi. Minä tässä mietiskelen sillä välin omiani".

Herra kruununvouti on kuin unesta herännyt eikä vastaa. Silloin luutnanttikin avaa silmänsä kokonaan, nousee ja laskee kätensä kruununvoudin olalle.

"Kuule, hyvä veli", sanoo hän. "Tiedän hyvin, mitä sinä ajattelet, mutta ajattele näin: hyvä, että synnyit, hyvä myöskin että menit. Elämä on sellainen kuin se on, katsopas, piruako me sille voimme."

Ulkona sataa suuria, valkeita hiutaleita ja maailma on sinertävän pimeä. Järvien jäät saattavat hyvinkin saada valkoisen lumipeitteen, mutta Saarijoen tammi on sulana ja siellä kohisee ja kuohuu. Kuuluiko sieltä heikko kiljahdus? Ei, joku vain kylällä kirkaisi.

Tänään on ollut vähän musiikkia ja mielikuvitusta, huomenna on tavallinen asiallinen ja toimekas arkipäivä.

"Eikö täällä, peijakas, ole ulosmittaus tulo- ja omaisuusverosta Kulhiaankin. Mitenkähän isäntä sen järjestää?"

Mutta mitäs näistä, huomisen murheista. Elämä ei ole sen mutkikkaampi kuin miksi sen itselleen tekee. Kehdosta ruumisarkkuun on todellakin vain suora viiva.

Uusi aika

Käy nyt kohu ja suuri humu yli pitäjän, — uudet ovat tekijät ja uudet ovat mahtajat. Uudet miehet, mutta taitavat tavat olla vanhat. Linna alkaa taas olla mahtava ja mahtavaksi käy myös laaja Kauhajärvi. Sillä Kautisten neuvos on myöskin laskenut päänsä lepoon, hänen haudallaan on pidetty paljon yleviä puheita ja hauta on peittynyt valtavan kukkaiskummun alle. Pitäjäläiset ovat sen lehdistä lukeneet ja vasta silloin he älysivät, mikä merkkimies ja mikä suuri maanviljelijä heidän keskuudestansa on poistunut. Suotta pudistelette päitänne, isäntämiehet, jälkimaailma on antanut tuomionsa ja sillä hyvä. Ja Kautisten kartanon omistaa nyt Ab. Kautis Gods Oy, jonka suurisuuntaiset toimenpiteet herättävät pelonsekaista kunnioitusta.

Mutta harmajan syystaivaan alla näyttää Kirkkojärvi alakuloiselta ja synkältä ja ikäviltä myöskin Linnan äsken kynnetyt pellot. Vaan nuoriso on entisensä kaltaista. Illan tullen he kernaasti poikkeavat Kulhian tyttären haudalla ja katselevat myöskin Kautisten pojan haudalla olevaa uurnaa. Tapauksethan ovat oikeastaan vielä aivan tuoreet, ja jokainen heistä on nähnyt sekä Kulhian tyttären että Kautisten pojan. Ja he kuvittelevat mielessään seikkoja ja tapauksia, joista he itse asiassa eivät tiedä mitään ja haaveilevat asioita, joista Kautisten pojalla ja Kulhian tyttärellä ei ollut eläissään vielä aavistustakaan. Mutta mitäpä siitä, — heille riittää, että Kulhian tytär kuoli rakkaudesta Kautisten poikaan ja päinvastoin. Niin ainakin kerrotaan ja he uskovat. Kukapa nuori ei uskoisi sitä mitä kerrotaan rakkaudesta, vallankin, jos siihen liittyy jotakin salaperäisyyttä hipovaa ja heidän mielestään kaunista ja vetisen tunteellista.

Eräänä päivänä saapuu paikkakunnalle mies ja nainen. He tulevat suoraan kaupungista ja ovat kylmän ja asiallisen näköisiä niinkuin tuleekin. Molemmat ovat he sinisilmäisiä ja solakoita, ja mies näyttää naiselle Kautisen ja Kulhian, jonka puistokujaa jo on ruvettu harventamaan.

"Tässä siis on Kautinen", sanoo hän antaen samalla ajomiehelle takaisinpaluumääräyksen ja jatkaa kuin itsekseen: "Tästä hän siis lähti, painui metsään ja tuli Kulhian aukealle. Niin, aivan oikein, tässähän jo onkin Kulhian puistokuja, — pidättäkääpäs hiukan."

Siinä häämöittää todellakin puiston keskeltä Kulhia, jykevänä, mutta hiukan luhistuneen näköisenä. Ajoneuvot pysähtyvät ja miehen katse tarkkailee yläkerran ikkunoita. Nainen katselee häntä syrjäsilmällä aivan kuin kysyäkseen: "Mitähän tuo kaikki sinuun oikein koskee?" Hän jättää kuitenkin kysymättä, voihan olla, että miehellä on erikoinen syy seurata niitä vaiheita, jotka ympäröivät Kautisten ja Kulhian kartanoita. Ja ajoneuvot lähtevät hiljalleen eteenpäin, voisihan tässä vielä katsella Kauhajärveäkin. Mutta tiet Kauhajärven suunnalla käyvät kapeiksi ja mutkikkaiksi, huonosti hoidettua, alakuloisen näköistä metsääkin siinä on välillä ja sitten taas joku puoleksi rappeutunut tönö, joka kuin häveten piilottautuu kivikkoisen mäen taa metsän peittoon. Vaan tiedetäänhän, että kaiken takana ovat kuitenkin Kauhajärven pellot ja vainiot ja tiiliset talousrakennukset. Vähitellen miehen mieleen muistuu jotakin. Kuinka olikaan, — eikö Kulhian uusi isäntä mennyt naimisiin palvelijansa kanssa. Niin, niin se varmaankin oli. Eikä hän huomaa, miten ajomies, joka ei ole tuttu täälläpäin, huomaamatta ajaa syrjätielle, ja Kauhajärven rakennusryhmä jää häämöittämään kauas sivulle. Iltakin alkaa jo sitäpaitsi käydä hämäräksi.

"Sellaista se nyt oli", sanoo hän naiselle. "Mitäs siitä pidit?"

"Luulin näitä paikkoja toisenlaisiksi", vastaa nainen, "täällä on kaunista, mutta liiaksikin alakuloisuuden tuntua ilmassa. Tulemmeko muuten pian Kauhajärvelle?"

"Emme. Se on jäänyt syrjään, ja luulen, että olemme jonkun verran eksyksissä. Mutta me löydämme kyllä oikean tien."

Mitäs enää Kauhajärvestä, sinne päättyi Kulhian patruunan elämäntie, jota vastaan kenelläkään ei ollut mitään muistuttamista. Ja matkaajat löytävät kyllä oikean tien, kapeahan se on ja hankala ajaa, mutta se vie kuitenkin kiertoteitä sinne, mistä on lähdettykin. Hyvästi vain, Kulhia ja Kautinen.

* * * * *

Sillä Kulhian historiassa on alkanut uusi vaihe. Se uusi isäntä, jota joku yrittää sanoa patruunaksikin, kas, hän ei viihdy ollenkaan laajassa huoneustossa. Pimeinä iltoina hänestä näyttää, kuin puiden oksat tahtoisivat tunkeutua ikkunoista sisään ja kuin pimeissä huoneissa joku näkymätön kaahottaisi häntä vartioiden. Kentiespä Kulhian patruuna-vainaja kulkee katselemassa, että kartanossa on kaikki kohdallaan. Hän paiskaa ovet kiinni, mutta tunnelma ei tule sen paremmaksi ja vasta aamunkoitteessa hän pääsee nukkumaan. Tukalalta tuntuu oleminen kaikin puolin, vaikka hän hitaasti selvittelee asioitaankin, tukalalta ja raskaalta ja kenties hän senvuoksi päivisin tarkastelee emäntäpiikaa, joka jo tosin alkaa lähetä keski-ikää, mutta jolla siitä huolimatta on terve puna kasvoillaan ja tukeva, pyöreä vartalo. Hän tekee asiaa hänen vaiheilleen, mutta emäntäpiika ymmärtää asiansa ja tiuskaisee:

"Mitä isäntä siinä. Kyllä minä osaan tämän asian itsekin huoltaa."

Niin vainkin. Ja kun Kulhian isäntä tarkemmin ajattelee, ei hänen niin sopisi piikaansa lähestyäkään. Saisi muuten katsella ympärilleen, mutta... Siinä on se "mutta", vaikka onkin Kulhian patruuna. Pitäjällä häntä ei hyleksitä, muttei kaivatakaan. On aivan kuin odotettaisiin, että mitähän tuosta oikein tulee. Vanha patruuna-vainaja oli tosin hyvä mies, mutta sittenkin Kulhian mahti riippui yhtä paljon hänestä kuin kartanon suuruudesta. Mies ei tule sen paremmaksi sillä, että velaksi ostaa suuret maat ja mannut. Ja Kulhian nykyinen isäntä kiroilee pikku hiljaa itsekseen.

Mutta eikö tulekin syysmyrsky Kulhian isännän avuksi. Se raivoaa tänä vuonna voimalla ja väellä ja eräänä yönä se Kulhian puistosta rymisten kaataa suuren puun ja särkee kasvihuoneen ruutuja. Metsä laulaa ja järvet kohisevat ja ärjyvät ja aamulla tiedetään kertoa, että Kautisten huvimajakin on mennyt tuusan säpäleiksi ja Linnan tuulimyllyn puomit irtaantuneet ja siivet alkaneet pyöriä kuin olisi piru ollut niitä veivaamassa. Hyvä, ettei syttynyt tuleen koko roska ja sytyttänyt koko Linnaa. Siinä olisi ollut kartanon meno.

Sellaista on muutamana syksyisenä yönä. Silloin Kulhian isäntä vetää kiiruusti ylleen, mitä ennättää ja juoksee alakertaan. Ja ennenkuin hän itsekään oivaltaa, mitä on tekemässä, löytää hän itsensä koputtelemassa emäntäpiian kamarin ovea.

"Mikä siellä ryskää?" kuuluu sisäpuolelta.

"Avaa nyt. Se on isäntä."

"Mitä te täällä. Päissään tietenkin, — menkää nukkumaan."

Sillä tavalla puhutellaan Kulhian nykyistä isäntämiestä.

"En minä hönössä ole... tuota... Niin että avaahan nyt ja aika kyytiä."

"Mitä te täältä keskellä yötä haette. Piruko teitä ajattaa?"

"No jos se sitten, mutta otahan nyt se reikeli auki."

Mikähän siinä auttoi, isäntä on sentään aina lopuksikin isäntä. Ja niin hän lopultakin astui lämpimään, valaistuun huoneeseen ja istahti huohottaen palvelijansa sängyn laidalle ja puheli käsittämättömiä asioita.

Tästä se sai alkunsa. Seuraavalla kerralla ei enää tarvittu syysmyrskyä, ei tuulen ulvontaa eikä kaatuneita puita, sillä isäntä osasi vaelluksensa päämäärään muutenkin. Eikä hänen enää tarvinnut pitkiä aikoja kolkutella, kerta kerralta ne kävivät lyhemmiksi, ja lopuksi alkoi ovi olla raollaan. Ei muuta kuin ole hyvä, kävele sisään ja kämmi viereen.

"Pitääköhän minun se naida", ajatteli isäntä ja muisteli pienellä kauhulla Kulhian vielä aivan äskeistä mahtia.

Rengit ja piiat veivät huhun isännän vaelluksista pitäjälle, ja emännät ja rouvat löivät päänsä yhteen: jos ja jos Kulhian palkollisesta tulee emäntä... hm, rouva, patrunessa... kuinka silloin on suhtauduttava. Vai onko ylimalkaan suhtauduttava ensinkään.

"Pitääkö minun hänet naida?" kyseli siis Kulhian isäntä itseltään eikä, niinkuin olisi odottanut: "Rakastanko minä häntä?"

Lopuksi hän päätti lykätä kaiken toistaiseksi, — saahan nähdä, miten käy. Ellei ole erikoisempaa lähtöä piika, niin ei ole korkealta pudonnut hän itsekään, ja saahan siitä pulskan, terveen ihmisen, joka pitää asioista vaarin. Mutta ei hätäillä, voi käydä toisinkin. Ja isännän vaellukset lakkasivat vähitellen ja loppuivat viimein kokonaan.

Se oli kuitenkin ennenaikaista. Sillä eräänä marraskuun aamuna tuo emäntäpiika itse kahvia ja suu on merkillisessä hymyssä.

"Kyllä sitä nyt on lähdettävä pappilaan", sanoo hän, "ettei tule rötöksiä".

Isännän katse synkistyy hiukan ja joku kieltävä sana pyörähtää hänen huulillaan, mutta sittenkin hän juo rauhallisesti kahvinsa loppuun.

"Rötöksiä!" toistaa hän. "Ettäkö sinusta tulisi Kulhian emäntä."

"Mikä tahansa. Ainakin sinun akkasi."

Isäntää karmaisee. Että pitikin silloin yhtenä yönä niin ryskätä ja pauhata. Saakeli! Rahallahan tästä pääsisi, se olisi vähän herrallistakin. Sanoisivat vain, että hairahtuihan se Kulhian herra, mutta rahalla se suori, — ei muuten olisi passannutkaan. Hän aikoo jo sanoa sen, mutta samalla hänen mieleensä tulee muuta, se, millainen tämä naisihminen oikeastaan on ja ettei se, kun kaikki ympäri käy, ole huonompi kuin muutkaan. Ja hän virkkaa vain lyhyesti:

"Mene sitten muuttamaan parempia, niin lähdemme tästä sinne jo ennen päivällistä."

* * * * *

Siinä oli Kulhian kartanon uusi vaihe, joka ensin herätti puheita, mutta joka lopultakin, hiljaa ja varmasti syöpyi ihmisten tajuntaan. Uusi aika, uudet meiningit. Ja mikäli tarina Kulhian tyttärestä ja Kautisten pojasta unohtuu, sikäli kasvaa tarina Kulhian uudesta isännästä ja emännästä, jotka, niinkuin heistä varmaankin kerran kirjoitetaan "työllä ja vaivalla olivat saavuttaneet yleisen kunnioituksen ja varman taloudellisen aseman".