Part 3

Illalla Kautisten poika muistaa Kulhian tyttären hymyn, ja häntä värähdyttää, mutta samalla häntä myöskin itkettää. Se on nyt sillä tavalla hänen kohdallaan, mutta siitä huolimatta hän päättää seuraavanakin päivänä lujasti mennä maantielle ja kohdata Kulhian tyttären.

Siitä kohtaamisesta ei kuitenkaan tule mitään, ei sinä päivänä, ei seuraavana eikä koko viikolla. Mutta Kautisten poika ei tiedä, että merensininen silmäpari taukoamatta Kulhian päätyikkunoista tähtää sitä kumpua, millä Kautisten vanhuuttaan vihertävä kartano ylenee raiskatun puistonsa keskellä. Ja Kautisten poika tuskailee, kulkee ja kirahduttaa yhteen hampaitaan, ja hänessä herää jotakin esi-isistä ja nuoruudesta, joka vielä ympäröi hänet, mutta joka hänen kohdaltaan oikeastaan on mennyt.

Hän ei siis ole tavannut Kulhian tytärtä, ja hän voivottaa ja valittaa sitä itsekseen.

Silloin hän muistaa, että Vehkoossa on illalla pidot. Miks'ei hän voisi mennä sinne. Hän on joskus viheriäisimmässä lapsuudessaan tuntenut Vehkoon pojan. Eläköön poika tai ei, hän menee sinne kumminkin. Valjastuttakoon isännöitsijä hevosen, hän ajaa Vehkooseen. Tällöin hän ei tule ajatelleeksi, että hän mahdollisesti saa koko Vehkoon pitotunnelman pilalle, sillä hänessä asuu vain kiihkeä toimintahalu ja tarve olla jossakin muualla kuin Kautisten jylhässä yksinäisyydessä. Mutta perilletultua on mieliala kuin poispuhallettu ja hän istuu vain nuoruutensa toverin kanssa ja juttelee, harvaan, harkitusti ja seikkaperäisesti. Mitä varten pidot? Nämä ovat elonleikkuupidot, tavanmukaiset. Vai niin, aivan oikein, minä muistan.

"Ja mitä sinä nyt?" kysyy nuoruuden toveri, joka vielä on nuori.

"No, minä noin vaan", vastaa Kautisten poika ja tekee epämääräisen liikkeen kädellään. Hulluhan hän ei ole, mutta jotakin hänessä on vialla. Hän ei ole halukas tekemään selkoa puuhistaan, hän on — noin vaan.

Aamupuolella juodaan muutamia maljoja. Siinä on joku vuodentulolle, muutamia työlle, isänmaalle ja niin edespäin. Kautisten poika ottaa niihin kaikkiin osaa tyynesti ja asiantuntemuksella. Sen verran hän on talonväelle velkaa, koska on kerran tänne tullut. Mutta ajatukset kiertävät edelleenkin Kulhian tytärtä. Hämäränä aamuhetkenä hän mahdollisesti tuoksahtaa hiukan, mutta ajatukset ovat selvät ja kirkkaat ja suuntaviivat varmat.

"Nyt minä lähden", sanoo hän ja kiittelee kestityksestä. Vellikellot soittavat silloin väkeä aamiaiselle, ja kello on kahdeksan.

Hän on päättänyt puhutella Kulhian tytärtä ja hän ajaa suoraan kartanoon. Se on Kautisten haltijain vanha tapa. Aamuhetki on tosin vielä varhainen, mutta Kulhian patruuna on jo ylhäällä, ja Kautisten poika, kuten todettiin, tuoksahtaa hiukan. Mutta patruuna on hieno mies ja oivaltaa, ettei tässä käy liikoja tarkasteleminen, ja käskee sisään.

"Kiitoksia. Minulla olisi asiaa vain neidille."

Nyt patruunan katse lentää nopeasti varpaista päälakeen, sitten hän poistuu eikä palaa enää.

Mutta Kautisten poika ei tule levottomaksi, hän seisoo paikallaan kuin naulittu ja viimein hän istahtaa. Eteisessä nakuttelee suuri kaappikello, ja kolme entistä Kulhian omistajaa katselee häntä sisälle johtavien ovien päältä. On tämä hiukan toista kuin kuolleessa Kautisessa.

Ja vihdoin tulee Kulhian tytär. Kalpenee, punastuu ja katselee neuvottomana odottajaa. Kautisten pojassa alkaa käydä, mutta hän pysyttelee tyynenä ja harkitsevana.

"Minä tulin vain hakemaan neitiä ajelemaan", sanoo hän.

"Hyvä. Haen vaan päällysvaatteeni", vastaa Kulhian tytär.

Näin hän ajelee ensimmäisen kerran Kulhian tyttären kanssa. Hän ei tunne tarvetta sanoa mitään, vaikka ihmiset pysähtyvät katselemaan heitä; hänestä on paras niinkuin on. Mitäpä hänellä oikeastaan olisikaan sanottavaa. Niin he kiertävät harjun ja ajavat Kirkkojärven ympäri. Sitten hän kysyy, joko olisi aika mennä kotiin.

"En tiedä. Tehkää kuten itse haluatte."

Kautisten poika ei aja vielä kotiin. Hän ajaa Linnan tiluksille, jotka ovat pitäjän vanhimmat. Kun kierretään kartanon puistoa, huomaa hän, että Kulhian tyttären sormessa kiiluu sormus.

"Minä olen kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.

"Vai niin", vastaa Kautisten poika, mutta syrjäinen ei saata huomata, kuinka hänessä alkaa käydä ja jyskyttää. Sitten hän ehdottaa, että ajettaisiin kotiin.

"Sehän on kokonaan teidän vallassanne", virkahtaa Kulhian tytär. "Muuten: meidän häämme ovat jouluaattona."

"Vai niin. Siihen on siis vielä neljättä kuukautta."

Hevonen on käynyt kuinka on tahtonut, mutta nyt se yllytetään raviin ja se tekee komean kaaren Kulhian porraspäässä.

"Annattehan anteeksi, että vaivasin teitä?" kysyy Kautisten poika.

"Totta kai."

Tämä oli siis heidän ensimmäinen tapaamisensa.

Kun Kautisten poika tulee kotiin, on hän raukea ja väsynyt, ja hänen ajatuskoneistonsa on todella jollakin tavoin joutunut epäkuntoon. Hän heittäytyy pitkäkseen, tuijottaa kattoon eikä saa kiinni yhdestäkään järjellisestä ajatuksesta.

"Hän sanoo olevansa kihloissa kruununvoudin kanssa", puhelee hän itsekseen, ja sitten hän nousee ja menee ikkunaan, mutta näkee vain syysmyrskyn raivoavan.

Sateet heittäytyvätkin tänä vuonna tavattoman pitkällisiksi, eikä yhtään täysin kirkasta päivää näy välillä. Syyskuun lopulla ovat jo puut aivan paljaina, kynnetyt pellot vellinä ja metsät uhoavat kosteutta ja kylmyyttä. On melkein kuin marras- ja lokakuun rajamailla toisinaan. Ja Kautisten poika viettää pitkiä, kuumeisia päiviä. Niinpä hän taas eräänä päivänä ajelee Kulhian tyttären kanssa. Tällä kertaa hänet on vastaanottanut Kulhian rouva ja luonut häneen pitkän, kysyvän, puoleksi moittivan katseen.

"Ettekö käy istumaan?" oli Kulhian rouva kysynyt.

"Kiitos en. Minä odotan vain neitiä lyhyelle ajeluretkelle."

Mutta Kulhian rouva on tarmokas nainen ja tottunut puhumaan suunsa puhtaaksi. Hänen mahtava olentonsa täyttää koko oviaukon.

"Tiedättekö", sanoo hän, "minä en ollenkaan kannata teidän ajeluretkiänne. Minusta tuntuu, kuin koko kartanon rauha olisi häiriintynyt, ja tyttäreni on sitäpaitsi kihloissa."

Ulkona piiskaa vihmasade viheliäistä maata, mutta Kautisten pojan silmät kirkastuvat ja hymy leviää pian yli kasvojen.

"Niin, kruununvoudin kanssa", vastaa hän. "Minä tiedän sen kyllä."

Koskaan Kulhian rouva ei ollut uskonut, että Kautisten väki osaisi hymyillä tuolla tavoin.

Nyt ajelevat sitten Kulhian tytär ja Kautisten poika toisen kerran. Tällä kertaa Kautisten poika tuntee itsensä hiukan saamattomaksi ja neuvottomaksi, hänen pitäisi kaiken todennäköisyyden ja hyvien tapojen mukaan edes nyt puhua jotakin, mutta hän ei keksi sanoja. Ja hän tekee taas entisen kierroksen, kiertää Linnan kartanon puiston, harjun ja Kirkkojärven ja miettiessään hän kiiruhtaa hevostaan yhä nopeampaan juoksuun. Eihän hänellä tosin nytkään ole erikoista esilletuotavaa, mutta on outoa hakea jo toinen kerta vieras nainen ajelemaan kanssaan eikä millään tavalla perustella sitä.

"Nyt on kaunis ilma", sanoo hän vihdoin tuulen ja vihmasateen piestessä kasvoja.

Kulhian tytär naurahtaa lyhyesti ja ohimenevästi, ja Kautisten poika nykäisee vaistomaisesti suitsista.

"Tarkoitan, että tämä on onnellinen tilanne", oikaisee hän ja antaa hevosen juosta kuinka tahtoo.

Nyt Kulhian tyttären silmäluomet värähtävät hermostuneesti eikä hän vastaa mitään, katselee vain kylmästi ja tunteettomasti harmahtavaa avaruutta.

"Ehkä ajamme kotiin jo", sanoo hän vihdoin.

"Kulhiaanko?" kysyy Kautisten poika ajatuksettomasta

"Niin, Kulhiaan. Luonnollisesti. Sehän on minun kotini."

Ajeluretki oli kestänyt kolme tuntia, ja nämä olivat ainoat sanat, jotka heidän välillään vaihdettiin.

Mutta tällaisista tilanteista yltyvät niin sanoaksemme runolliset mielikuvat. Ja Kautisten poika paloi kuin kuumeessa. Silloin hän ei muistanut, mitä suuri tohtori Wernitz Saksanmaalla seitsemän vuotta sitten oli sanonut. Proosaahan hän oli sanonut, totisinta proosaa, mutta sitä ei Kautisten poika muistanut. Hän vain kulki, silmäluomet polttavina, ja tähtäsi sinnepäin, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty kohosi. Kulki, katsoi, mietteissään rakenteli ja ajatteli Kulhian tytärtä.

Toisin Kulhian tytär. Häneen oli tullut ikäänkuin suurta alistuvaisuutta, ja veret poskipäillä olivat kenties hiukan kalvenneet. Mutta nenän kaarevuus oli käynyt huomattavammaksi ja sierainten värähtely herkemmäksi, alahuuli oli käynyt esiinpistävämmäksi, ja silmät, jotka ennen olivat loistaneet kuin pohjaton meri, olivat kuin yön vanha jää. Hän oli luopunut kamarielämästään ja tullut toimelliseksi ja asialliseksi, mutta iltaisin kostuttivat kyyneleet hänen päänalaisensa ja hän katseli Kautisten yläkerrasta tuikkivia tulia.

Niin kuluu viikko ja niin kuluu toinenkin, ja muutamana päivänä he taas kohtaavat toisensa Karhumäen tienoilla.

"Minä en enää ole kihloissa kruununvoudin kanssa", sanoo Kulhian tytär.

"Vai niin", vastaa Kautisten poika, säpsähtää ja kalpenee. "Ehkä teitte ajattelemattomasti", jatkaa hän tovin kuluttua.

"Voi olla", myöntää toinen tunteettomasti. "Minä en kuitenkaan tahtonut, ja vanhempani surevat sitä kovin."

Nuori, lämmin veri läikähtelee Kautisten pojan rinnassa ja taitaa läikähdellä toisenkin. Tällä kertaa he kulkevat jalkaisin vettyneellä, kuraisella maantiellä ja tuntevat jossakin määrin olevansa poissaolevia ja — uskaltaisimmeko sanoa — onnellisia. Kautisten pojan silmät loistavat, ja Kulhian tyttären hienosti piirtynyt, punainen suu on hymyssä.

— Hän ei ole enää kruununvoudin kihlattu, — ajattelee Kautisten poika riemuiten.

Ja hetken hän tahtoisi hypätä ilmaan ilosta, mutta hillitsee itsensä ja puree hampaansa yhteen. Se johtuu Kautisten haltijain vanhasta tavasta eikä siitä, että hän muistaisi, mitä suuri tohtori Wernitz seitsemän vuotta sitten oli sanonut.

Eikä syrjäinen saata huomata mitään. Maailman jokapäiväisiin ilmiöihin kuuluu, että kihlauksia puretaan. Niistä puhutaan aikansa, selitellään puolin ja toisin, ja kun ei uutta sytykettä löydetä, niin vaietaan. Kulhian tytär on talousaskareissa päivisin, kylmänä ja tunteettomana, ja nyyhkyttelee öisin. Joskus he tapaavat toisensa maantiellä. Mitä se syrjäisiin kuuluu. Heidän mielipiteensä ja arvostelunsa eivät ulotu Kautisiin eivätkä Kulhiaan.

Niin elävät he molemmat, Kautisten poika ja Kulhian tytär, kumpikin tahollaan korkeinta aikaansa, tapaavat toisensa joskus maantiellä, mutta hetken tunnelmat eivät pukeudu sanoiksi. Elävät kumpikin tahollaan kahden virstan päässä toisistaan ja ajattelevat toisiaan taukoamatta ja kiihkoisasti. Ja jossakin kirkonkylän seuduilla astelee herra kruununvouti taskussaan sormus, jonka hän aikoinaan suurin toivein oli ostanut, ja Kulhian patruuna katselee kulmiensa alta tytärtään ja tokaisee tyytymättömänä:

"Ihme, ettet sinä jo rupea tekemään runoja."

Sillä — luvalla puhuen — eihän kukaan lähelläoleva enää saata olla epätietoinen siitä, että Kautisten hullu poika rakastaa Kulhian kaunista tytärtä ja päinvastoin.

Mutta Kulhian tyttären korkein aika ei pukeudu runomuotoon. Hän valvoo ja nyyhkii, mutta on ensimmäinen kylmässä asiallisuudessa ja toimellisuudessa, ja kun marraskuu sataa ensimmäisen lumen, panee hän lähetin viemään kirjelippua Kautisiin.

"Sanokaa, mitä Te minusta tahdotte?" lukee Kautisten poika kirjelipusta eikä mitään muuta.

Ja silloin Kautisten poika ikäänkuin heräsi unesta, johon oli pitkäksi, pitkäksi aikaa nukahtanut.

Hän muisti ne vuodet kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten ja olonsa Saksanmaalla ja suuren tohtori Wernitzin. Mutta lähetti seisoi alakerran eteisessä ja odotti vastausta.

Hänet valtasi suuri ja pyhä kauhu, kylmä hiki virtaili pitkin hänen ruumistaan, ja hän kieriskeli vuoteella ja vaikeroi. Edessään hän näki oman itsensä kaksoisolentona, entisen ja nykyisen, ja se entinen oli kokonaan tuhonnut nykyisen.

— Kas vain, tämän piti tuleman, ja siinä sinä nyt kieriskelet, Kautisten poika. Edestä syömätön löytyy, löytyy kuin löytyykin.

Mutta kun lähetti aikansa turhaan oli odottanut, lähti hän tiehensä ja jätti Kautisten pojan kieriskelemään ja tekemään tiliä oman minänsä kanssa. Niin valvottiin kahdella taholla, Kulhiassa ja Kautisissa, toisessa värähdellen ja odottaen, toisessa tuskaillen, hammasta purren ja hikeä valuen. Ja kummallakin taholla rakastettiin.

Kolmantena päivänä Kautisten poika voitti itsensä. Hänen huulensa olivat polttavat ja kuivat, hänen silmiensä ympärillä oli sinertävät renkaat, ja koko hänen olemuksensa vapisi ja hytkähteli, mutta ajatukset juoksivat suorina ja määrätietoisina. Sitä voi vaatiakin Kautisten pojalta.

Hevonen oli valmiina viemään häntä asemalle, ja hänellä oli jo päällysvaatteet yllään, kun hän kirjoitti seuraavan vastauksen:

"Minä rakastin Teitä, niinkuin silloin kun ensi kerran rakastetaan: intohimoisesti, mutta kauniisti myöskin. Ja Teidän takianne unohdin, mitä suuri lääkäri Saksanmaalla minulle seitsemän vuotta sitten sanoi. Hän sanoi: 'Ja tästä eteenpäin, nuori ystäväni, te ette enää koskaan ettekä missään mielessä katsele naista. Ette katso häneen ettekä kajoa häneen. Siinä on rangaistusta yllinkyllin.' — Siitä ymmärrätte, ettei minulla ole oikeutta tahtoa Teiltä mitään. Antakaa anteeksi koko olemassaoloni, sillä minä rakastin Teitä liian paljon. Ja nyt minä lähden."

Hän sulki kirjeen huolellisesti ja pani lähetin viemään sitä Kulhian kartanoon. Sitten hän astui rekeen, ja hetkistä myöhemmin kiidätti vauhko hevonen häntä asemalle.

Kautisten poika oli ollut tavoilleen uskollinen, sillä maa oli ensi kertaa yltyleensä valkoisen, puhtaan lumen peitossa.

Kruununvouti

Herra kruununvouti on siivo mies ja hiljainen mies, mutta hän ei pidä siitä, että häntä kutsutaan herra kruununvoudiksi. Häntä on puhuteltava herra kapteeniksi, sillä hän on ollut luutnanttina hajoitetussa tarkka-ampujapataljoonassa ja joutunut lakkautuspalkalle alikapteenin arvolla. Sotaherra on aina sotaherra. Ja nyt hän muun lisäksi on vielä suorittanut tuomarintutkinnon.

Mutta mitäpä kihlakunta siitä. Sen mielestä kruununvouti on kruununvouti. Eikä herra kapteeni siitä sen enempää välitä, hän antaa asian olla sillään.

Aikoinaan herra kruununvouti on pitäjän herrain kanssa keskustellut muun muassa kysymyksestä, voiko naisten läsnäollessa kirota.

"Ei", sanoivat pitäjän herrat, "naisten läsnäollessa ei voi kirota".

"Kyllä", sanoi herra kruununvouti, "naisten läsnäollessa voi kirota yhtä hyvin kuin muulloinkin. Mutta naiset eivät pidä siitä. Sitäpaitsi sitä ei katsota sivistyneeksi".

Näin puhui sotaherra, jonka entiseen ammattiin kiroamisen katsottiin kuuluvan oleellisena osana. Siitä oli kulunut pitkän aikaa, siitä sellaisesta keskustelusta, ainakin hänestä siltä tuntui, vaikkei siitä suinkaan ollut kuin vuosi vain. Tuskinpa niinkään pitkä aika.

Olihan sekin ollut aikaa, hiljaista ja varovaista kortinpeluuta, ilta-istuntoja milloin täällä, milloin tuolla, ja todinjuontia. Mutta siitä alkaen kuin herra kruununvouti joutui kihloihin Kulhian patruunan tyttären kanssa, on hän jollakin tavalla pitäjän herroista vieraantunut. Eivät he enää jytisevin vaunuin tai nytkyvin kiesein aja kruununvoudin talolle, vaan pitävät ilonsa keskenään.

"Kuinka se on mahdollista", kysyivät he toisiltaan, "kuinka hän Kulhian tyttären oikein sai?"

Eivätkä he löydä vastausta kysymykselleen, ja jos heillä olisi rohkeutta kysyä herra kruununvoudilta itseltään, niin ei hänkään varmaankaan osaisi siihen vastata. Hän on kihloissa Kulhian tyttären kanssa, sillä hyvä, siihen saa tyytyä. Miten hän siihen on joutunut, sitä hän ei osaa selittää.

Herra kruununvoudin talo on siis pantu uudelleen kuntoon, vanha tomu ja noki on poistettu ja paikat on kiilloitettu, putsattu ja puleerattu. Katsokaa messinkisiä, kiiltäviä käsipuita ja ison salin lattiaa, joka on ruotsalaista parkettia. Sellaisia ei ole kuin Kautisissa, jos lie sielläkään. Kuka tietää.

Kautisissa, niin. Muutamana päivänä kerrotaan herra kruununvoudille, että äsken näkyi Kulhian tytär kulkevan sateisella, syyskuraisella maantiellä sen Kautisten puolihullun pojan kanssa.

"Vai niin", vastaa herra kruununvouti.

Sillä asia ei liikuta häntä. Hän on kyllä kihloissa, mutta Kulhian tytär on sittenkin hänelle kaunis ja kaukainen kuin uni, hänet voi nähdä ja häntä voi muistella, mutta häneen ei voi koskea.

Ja herra kruununvouti alkaa soittaa, mitäpä hän muutakaan voi tehdä. Hänen musta tukkansa alkaa ohimoilla saada harmaita hiuksia, mutta — hän tietää sen — tuli hänen silmistään ei ole hetikään sammunut ja hänen käyntinsä on joustava kuin nuorukaisen. Epäilemättä Kulhian tytär itse parhaiten tietää, mitä tekee.

Kuitenkin hän eräänä iltana ajaa Kulhiaan. Ei tänä vuonna arvatenkaan lunta tulekaan, syksyinen tuuli vain tuivertelee ja ilma on läpipääsemättömän musta. Tulet tuikkivat Linnan kartanosta, kirkkaat ja itsetietoisen näköiset tulet niinkuin rikkailla ainakin, mutta mökkiryhmän valkeat ovat himmeät ja vaivaisen näköiset.

"Minä ajattelen", sanoo herra kruununvouti, "että häät pidettäisiin juhlien vaiheilla, ehkäpä jouluaattona."

Kulhian patruuna katselee sikariaan.

"Kuinka vain", vastaa hän. "Mutta jouluaattona... eikös pappien silloin, ymmärtääkseni, pidä valmistautua juhliin. Mutta kuinka tahdotte, en osaa siihen sanoa sinne, en tänne."

Patruuna on kodikas mies ja luo katseensa vaimoonsa ikäänkuin kysyäkseen, että "kuinkasta sinä, äiti, olet tämän asian itse tykönäsi harkinnut." Mutta Kulhian patrunessa on iso ja leveä ja käskemään tottunut, hän pyörittelee vain lihavia, valkeita käsiään eikä vastaa mitään; hyvä on, että asia tulee järjestykseen ja hyvä on, että kartanoon saadaan kunnollinen vävy.

"Vaikka", jatkaa herra kruununvouti, "eihän tämä asia yksinomaan minusta riipu eikä teistäkään."

Eivätkö Kulhian tyttären silmät, jotka ovat olleet kuin tyven, selittämätön meri pilvisäällä, eivätkö ne hetkeksi välähdä niinkuin järvenpinta silloin, kun aurinko haihtuvaksi tuokioksi heittää sille säteensä ja eikö tummaan, verhottuun ääneen ole tullut kuin helähdys salatusta ilosta.

"Miten vain tahdot, kruununvouti", vastaa hän. Ja sitten: "Sanoitko jouluaattona? Olkoon sitten jouluaattona."

Mutta ei herra kruununvouti ole sen iloisempi, kun hän syyspimeän läpi ajaa kotiinsa, eikä hänen mielensä tule sen valoisammaksi, vaikka hän käskee sytyttää valot kaikkiin huoneisiinsa ja antaa pianon soida.

Herra kruununvouti on yksinäinen, hänellä on virkansa, pienet rikkautensa ja suuri, laaja huoneustonsa eikä mitään muuta. Muutamana iltana oli hän puhunut siitä Kulhian tyttärelle ja Kulhian tytär nyökäyttää vaaleaa päätään ja luo häneen pitkän katseen sinisistä silmistään.

"Hyvä on", sanoo hän, "tiedän, mihin aiotte tulla. Minä rupean toveriksenne teidän yksinäisyyteenne".

Sellaista se oli ollut. Oliko se kenties jonkunlaista sääliä? Herra kruununvouti lyö loppuakordit ja huoahtaa. Sotaherrana hänen oikeastaan pitäisi kirota.

Seuraavana aamuna, varsin varhain, hän saa vieraan. Se vieras on hieno mies, vaikka tuoksahtaakin hiukan väkeville. Mutta muuten kai hän ei voisi puhua. Jos herra kruununvoudilta jälkeenpäin tiedusteltaisiin, minkä näköinen kävijä oli, niin hän ei voisi antaa tyhjentävää selvitystä. Jotakin tummaa siinä vain oli ja jotakin niinkuin erämaasta.

"Istukaa", sanoo herra kruununvouti.

"Kiitos", vastaa vieras, muttei istuudu. "Minä olen Kautisten kartanosta, tiedättehän."

"Tiedän", sanoo herra kruununvouti, muttei saa terästetyksi katsettaan.

"Ja minä tulin vain katsomaan, minkä näköinen te olette", jatkaa vieras. "Sitä ette panne pahaksenne".

"En."

"Lisäksi minä tahdoin sanoa teille, että kyllä kai te nyt olette onnellinen."

Herra kruununvouti nousee seisomaan. Hän ojentautuu koko pituuteensa. Pitääkö hänen sanoa: "Tuossa on ovi, herra". Mutta mies ei ole tullut pilkalla, nyt hän jo nähtävästikin ajattelee jotakin muuta ja kääntyy lähteäkseen.

"Tämän minä vain tahdoin sanoa teille, kruununvouti", lopettaa hän. "Hyvästi".

"Hyvästi", vastaa herra kruununvouti soinnuttomasti.

Sen päivän ehtoolla ei kruununvoudin talo ole valaistu eikä piano soi. Hän istuu työhuoneessaan ja joskus hän nousee ja kävelee läpi pimeitten huoneitten rakennuksen päästä päähän.

"Illallinen olisi katettu", sanoo emännöitsijä.

Herra kruununvouti herää kuin jostakin unesta.

"Kiitoksia", vastaa hän, "mutta minä en syö illallista tänään".

"Onpa tämä kummallista", ajattelee vanha ja kokenut emännöitsijä. "Ensin käy Kautisten nuori herra, sitten kapteeni kuljeskelee pimeässä eikä syö illallista. Alkaakohan totisakki pian taas kokoontua?"

Mutta totisakki ei ala kokoontua, ei ainakaan vielä. Herra kruununvouti ajattelee vain, että hänestä on viime aikoina tuntunut siltä kuin aurinko olisi paistanut yölläkin ja kuin aavistettava, tuskin huomattavissa oleva pilvi nyt juuri olisi vetäytynyt sen eteen. Mutta kun hän tulee kauemmaksi ajatuksissaan, naurahtaa hän niille itsekseen. Aurinko, mikä helvetin aurinko yöllä paistaisi tälle pallonpuoliskolle! Tähti se on, joka on tuikkinut, kirkas ja välkehtelevä tähti, joka juuri senvuoksi näyttää niin kauniilta, että se on niin kaukana ja korkealla.

Sitten hän aikoo sekoittaa itselleen grogin, mutta lopultakaan hän ei sitä tee. Miksi hän ottaisi grogin? Hänhän voisi menettää miehekkään tasapainonsa ja kirjoittaa tunteellisen kirjeen. Eikä se sovi hänelle.

Ja hän menee taas pimeän huoneen ikkunan luo, jonne tulet paljaaksi riistetyn puiston läpi tuikkivat kylältä ja Linnan kartanosta. Mutta vaikka hän kuinka vetää kulmakarvansa ryppyyn ja puristaa huulensa yhteen, ei hän voi olla itsekseen huoahtamatta:

"Miksikä tämän teit, Kulhian valkoinen tytär?"

* * * * *

Vaikka eihän Kulhian vaalea, äänetön tyttö ole hänelle mitään tehnyt. Hänen omatuntonsa saattaa kyllä hyvinkin kestää tarkastuksen.

Mutta eräänä aamuna se tulee. Herra kruununvouti on juuri silloin asettunut pöytänsä ääreen virkatoimiinsa ja on syrjäisestä hyvinkin juhlallinen nähdä. Ulkona on sateista ja harmajaa ja ikkunat valuvat vettä, mutta työhuoneessa on lämmintä ja viihtyisää ja uunissa palaa tuli. Ja herra kruununvouti istuu ja kirjoittaa.

Silloin Kulhian renki vääntyy sisälle.

"Täällä olisi muuan pieni paketti", sanoo hän, "ja kirje. Patruuna lähetti."

"Patruunako lähetti"? kysyy herra kruununvouti varmuuden vuoksi ja tuntee piston rinnassaan.

"Niin, patruuna."

"Sanoiko hän, tuleeko vastausta."

"Ei se siitä puhunut mitään."

"Hyvä on. Pankaa ne tuohon pöydälle."

Sitten mies saa mennä.

Herra kruununvouti kirjoittaa virkakirjeensä loppuun, kirjoittaa uhallakin. Hän juontaa kasvonsa koviksi ja tunteettomiksi, mikä on mennyt, se on mennyt. Hänhän on antanut parhaan ikänsä mennä työssä ja asiallisessa toiminnassa, miksi hän nyt rupesikaan...

Sorein kynänvedoin herra kruununvouti allekirjoittaa virkakirjeensä, panee sen laskoksille ja sulkee kellertävään kuoreen. Mutta sydäntä vihlaisee, niinkuin hän muistelee joskus nuorempana tapahtuneen.

Vaikk'eihän hän vielä tiedä, mitä Kulhian lähetys sisältääkään. Ohimennen, kuin varkain, ottaa hän kirjeen ja paketin pöydältä ja menee sisähuoneisiin. Varovaisesti leikkaa hän kuoren auki ja ottaa esille kirjeen, joka on Kulhian patruunan hiukan kankeaa käsialaa. Eikä se pitkä olekaan.

"Tyttäreni pyynnöstä lähetän tämän. En minä ollenkaan ymmärrä, mistä tämä nyt tuli. Mutta minä toivon hartaasti, että aika tasoittaa sen. mitä mahdollisesti on ollut välissä. Käykää talossa."

Herra kruununvouti hymähtää, mutta hän ei tiedä, että veret samalla pakenevat hänen kasvoiltaan. Turhaan Kulhian patruuna kirjoittaa melkein kuin anteeksipyytäen, — Kautisten poika, se puolihupsu, tuli ja vei. Siinä ei ole sen enempää puhumista.

Polkaistako jalkaa, kirahtaako! Se kannattaisi, mutta se ei parantaisi tapahtunutta tosiseikkaa. Onko hän rakastanut? On, omalla hiljaisella tavallaan, itsekseen, toiselle sitä näyttämättä. Ja se kai oli päivä päivältä kasvanut hänen itsensä siitä tietämättä.

Tuliko hän tunteelliseksi, eikö hänestä tuntunut kuin jokin hänen sisässään itkisi. Häntähän tukehdutti ja pakahdutti. Pois se, hän ei ollut enää niitä miehiä, jotka poimivat lähtiä taivaalta. Sitä tehdäkseen täytyy olla runoilija, runoilija millä tavalla tahansa.

Mitä hän viitsii avata kääröä. Hän tietää, että sileä, kultainen sormus sieltä pyörähtää lattialle. Mutta hän avaa sen kuitenkin.

"Tässä se siis on", sanoo hän ja hänen ensi ajatuksensa on viskata se jonnekin.

Sitten hän alkaa katsella omaa kiiltävää sormustaan.

"Minun kai olisi lähetettävä tämä takaisin", ajattelee hän ja ottaa sen jo sormestaan, mutta asettaa sen taas entiselle paikalleen.

"Ruoka olisi pöydässä", ilmoittaa emännöitsijä.

Herra kruununvouti ei sitä kuule. Hän istuu tunti tunnin jälkeen ja tarkastelee sormuksia ajattelematta mitään, mutta joka hermollaan tuntien. Alkaa jo hämärtää.

"Nyt olisi jo päivällisen aika", ilmoittaa emännöitsijä toistamiseen.

"Pankaa puita pesään, minulla on kylmä", sanoo herra kruununvouti.

Häntä palelee todellakin, sillä ulkona sataa ja kylmä viima tulee järveltä käsin. Mutta kun emännöitsijä tuo puita, sanoo hän uskotun palvelijan suulaudella:

"Kulhian tytär ja Kautisten poika siellä taas näkyivät ajelevan Linnasta käsin."

"Vai niin", vastaa herra kruununvouti hiljaisesti.

"Kun tarkenevatkin tällaisella jumalanilmalla".

"Hm", sanoo herra kruununvouti.

Ja hän tarkastelee edelleenkin välkkyviä sormuksia.

"Kun Kautisten poikaa ei sinulla enää ole", sanoo hän itsekseen, "niin tule silloin hakemaan omasi, minun omani tai molemmat. Yön uni, tähden lento, — mikä meni, se meni, mutta toivomasta ei kukaan kiellä."

Mutta kun herra kruununvouti asettaa molemmat sormukset laatikkoon, eivät taivaankannella kimmeltele tähdet. Sade piiskaa ikkunaruutuja ja pimeys on läpäisemätön eikä kruununvoudin talosta kuulu pianonsoitto, vaan ikkunat ovat mustat ja pimeät ja kahlekoira ulvoo koppinsa edustalla, mutta muuten on talossa autiota ja yksinäistä niin kuin asuisi siellä suru.

Viimeinen harha-askel

Vieras maa ja vieraat ihmiset ja vieraat, oudot rakennukset ympärillä. Monessa maassa ja monessa kaupungissa hän on käynyt, muttei milloinkaan tässä. Ja monia, monia vieraita ihmisiä hän on nähnyt, muttei milloinkaan näitä.

Kirkkojen kellot soivat ja sade putoaa maahan, lempeä ja lämmin sade, ja Kautisten poika kulkee kadulta kadulle ja puistosta puistoon.

Sateisena sunnuntaipäivänä, valkenipa tuo päivä missä tahansa, elämä aivan kuin hetkeksi seisahtuu. Mietitään sitä mikä on mennyt tai ei mietitä mitään, jotkut ovat tehdyn tai teeskentelemättömän hartaita ja ajattelevat pelolla, että joskus on itsekunkin kuoltava. Ilman sitä pelkoa ei ylimalkaan mitään hartautta olisikaan, ei tehtyä eikä teeskentelemätöntä.

"Mikä päivä nyt on?" kysyy Kautisten poika ensimmäiseltä vastaantulijalta.

"Saastattoman sikiämisen."

"Hm, kiitos", murahtaa Kautisten poika ja koettaa palautella mieleensä jotakin. Mutta sellaista päivää hän ei muista, sellainen ei kuulu meidän uskontoomme.

Ja hän kulkee taas eteenpäin ja sairaus polttaa suonissa. Hän ei tahdo miettiä eikä hän tahdo ajatella sitä, mikä on saavuttamatonta, hän tahtoo vain mennä eteenpäin ja unohtaa.

Ja kirkkojen kellot soivat.

Mitä on ylimalkaan tämä mainen vaelluksemme. Me synnymme kuollaksemme, siinä vanha totuus. Toiselta elämä sujuu raskaammin, toiselta helpommin, mutta vaikka miten suuria puuhaisimme, ei maailma siitä muutu ja hauta on edessä joka tapauksessa.

"Niin vainkin, Kautisten vanhin ja ainoa poika."

Hän painaa hatun syvemmälle päähänsä ja jouduttaa askeleitaan. Eteenpäin hänen täytyy.

Me synnymme kuollaksemme, ja siinä Kautisten ja Kulhian rajamailla syntyi myöskin jotakin kuollakseen. Sikisi ja syntyi saastattomasti. Ja kuoli, koska se oli kuollakseen syntynytkin. Se täytyi tietää ja ymmärtää edeltäpäin.

Sade hellittää hetkeksi, aurinko pilkahtaa esiin ja Kautisten poika tuntee itsensä synkäksi ja kuin kaikkien katselemaksi. Mutta pian alkaa taas sataa. Kunhan päivä nyt vain menisi ja tulisi pimeys.

Vaan se ei mene. Vain harmaus, sade ja raskaus antavat aavistaa pimeyden, joka on tuleva, tähdettömän pimeyden. Ihmiset kulkevat ohitse ja joku luo häneen ohimennessään välinpitämättömän katseen.

Ei Kautisten poika muista hänen nimeänsäkään, lieneekö hän sitä milloinkaan kuullutkaan. Hän muistaa vain totisen metsän, maantien ja jotakin sinistä ja ihmeellisen vaaleaa.

Oliko hän silloin, tämän ihmeellisen vaaleuden kohdatessaan kenties jotakin tietoisesti tai tiedottomasti suunnitellut, jotakin, joka ehkä oli tekemisissä edessäpäin olevan elämän kanssa? Ei hän tiennyt, ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei hänellä siihen ollut oikeutta ja ettei hän ainakaan ollut siitä mitään puhunut. Tuskin he olivat puhuneet muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi. Hänen velvollisuuksiinsa kuului antaa ihmisten olla rauhassa. Vieläkin enemmän: parempi oli, ettei hän heitä lähestynytkään.

Kautisten poika puree yhteen hampaitaan ja kiroilee itseään nyt niinkuin monesti ennenkin. Kulhia on siellä kaukana ja vanhemmat myöskin ja hän itse täällä. Mutta oma syy, oma syy, älä yritä vierittää sitä kenenkään toisen niskoille. Kävele vain täällä ja odota välttämättömästi tulevaa.

Ja Kautisten poika huokaisee ja huomaa, että hänen on enää suotta kirota itseään. Että hän jo muutamia aikoja sitten on kirottu. Että pimeyteen tuomitut voivat katsella tähtiä vain kaukaa. Ja että se, mikä oli tapahtunut Kautisten ja Kulhian rajamailla, oli ollut vain tähden katselemista.

"Hyvä on", koettaa hän tyynesti ja paatuneesti ajatella, "mikä on mennyt, se ei tule takaisin. Kastuukin tässä. Pitäisi mennä ravintolaan lämmittelemään ja syömään."

Liput satamassa riippuvat märkinä ja surkeina pitkin tankoja eikä Kautisten poika löydä mitään sopivaa ravintolaa.

Hän paaduttaa vieläkin mieltänsä.

"On tämäkin merkillinen kaupunki", sanoo hän itsekseen. "Vain yhtä juhlaa ja hymistystä."

Näin hän sanoo, mutta koko ajan hän ajattelee jotakin Kautisten ja Kulhian rajamailta, ajattelee kaukaisesti, taltutellen ja vältellen. Ja vilunpuistatukset yltyvät.

Kautisten poika hymähtää ja kohauttaa olkapäitään. Kirkkoon kai tässä on mentävä, se näkyy kuuluvan tämän kaupungin tapoihin.