Part 2

Hän on nyt ottanut selvän siitä talosta ja tullut siihen vakaumukseen, että kauppa kannattaa. Jos tätä menoa menee, niin saattaa voittaakin. On ihmeellistä, miten Antti on saanut asiansa tälle mallille ja miten se keksi kääntyä juuri hänen puoleensa. Luulisihan sellaisella miehellä olevan tuttavia kaupunki täynnä. Vaan jospa sillä on asioita muuallakin. Olkoon, eivät ne häntä liikuta. Talojuttu ainakin on selvä. Kulhian patruuna istahtaa hetkiseksi puiston penkille. Kun siihen kauppaan nyt ryhtyy, niin tuhottomasti siihen menee rahaa. Mutta tekeväthän ne muutkin kauppaa tänä aikana, tekevätpä vielä velaksikin, niinkuin Saarenpään taloustirehtööri. Mitenhän senkin miehen oikein siunatuksi lopuksi käy? Kovin liikkuu suurissa asioissa eivätkä ole erinomaiset entuudestakaan. Hän on ainoita miehiä, joille Kulhian patruunan on täytynyt sanottaa, ettei ole kotona, vaikka hyvinkin on ollut ja valehdella, ettei ole rahaa, vaikka on ollut. On niin kovin vaikea kieltää ihmisiltä.

Patruuna lähtee taas liikkeelle. Vai tässä se nyt on, se neljäkymmentäyhdeksän! Onhan hän toki sen ennenkin huomannut, vaikkei ole tullut aavistaneeksi, että tulisi sen kanssa mihinkään lähempiin tekemisiin. Ja Kulhian patruuna menee kadun toiselle puolelle ja toteaa, että onhan se talon näköinen ja kerroksiakin on kolme, mutta paljon, hm, se maksaakin.

Sitten Kulhian patruuna menee sisäänkäytävään ja huomaa siellä kipsiin valettuja äijänpäitä katonrajassa olevassa syvennyksessä. Mitähän nekin siellä oikein pyhittävät? Niinkuin ei tässä osattaisi kulkea ilmankin. On hänelläkin kotona Lönnrot ja Snellman ja Esterillä on pronssinen Topelius, ainakin se on pronssinvärinen, ja puistossa sitäpaitsi valkoinen, marmorinen poika, jolla on siivet selässä. Mikähän sekin oikein lienee? Liian virnaileva ja maallisen näköinen se on enkeliksikin, ja nuoletkin sillä on kädessä. Kun niiden pitääkin aina veistää ne sellaiset alastomina kaahottamaan, panematta riepuakaan ylle. Vaikka korealtahan se sen puolesta näyttää vihreyttä vastaan. Talveksi tytär sen aina korjaa pois. Mitenkähän on, taitavat nuo äijänpäätkin maksaa koko paljon ja korottaa talon hintaa!

Tästä Kulhian patruuna taas muistaa varsinaisen asiansa ja kiipeää portaita ylöspäin. Kuinka se Anttikin nyt sille mallille... jaha, tässä se onkin. Hän painaa nappia.

* * * * *

Puolihämärä, hiukan tuoksuava etehinen, josta ovi saliin on auki.

"Onkohan tuomari kotosalla?"

"Kyllä se on. Odottakaa!"

Mikähän tolsisko sekin oli piiaksi. Jättää siihen vain seisomaan kuin... Eikö se osaa eroittaa ihmistä kulkijasta.

Mutta pianpa siinä on Anttikin ja Kulhian patruunasta näyttää, kuin ei säikähtynyt, kysyvä ilme hänen kasvoiltaan vieläkään olisi hävinnyt. Punastele siinä nyt vain, piika, ja auttele vanhanaikaista palttoota yltä.

"Kas, sinäkö se olitkin. Oli oikein hyvä, että tulit. Tervetuloa ja käy sisään, käy sisään!"

Eipä se enään olekaan se entinen itsevarma Antti, jolla on päässä vähän muutakin kuin sahajauhoja ja sammalia. Tämä on hermostunut ja kalpeaksi käynyt, ja sen touhukkaisuudessa on jotakin alistuvaa ja mielistelevää, joka Kulhian patruunaa ellottaa ja tekee hänetkin miltei araksi. Ja henkikin tulee väkeville kirkkaana aamupäivänä niinkuin Saarenpään tirehtöörillä. Eivät taida asiat olla erinomaisesti!

"Istahdapas tuohon sohvaan ja ole iloisen näköinen. Tässä on sitten vaimoni, — niin, tehän tunnette jo entuudestaan toisenne, — ja vanhin poikani, toisen vuoden ylioppilas, ja tyttäreni... noin monta niitä on, katsopas, — kuusi."

Antin rouvalla on kova ja käskevä katse, mutta Kulhian patruunasta näyttää, kuin kaiken takaa kuultaisi suru. Hän tervehtii rouvaa ja koko lapsilaumaa ja tuntee itsensä vähän kömpelöksi ja saamattomaksi eikä tiedä, mitä oikein sanoisi.

"Onpa niitä sinulle siunautunut. Minulla ei ole kuin yksi... se voi olla vanhimman poikasi ikäinen."

"Onhan niitä. Ja niiden kouluutuksen takia minä etupäässä muutinkin kaupunkiin. Mutta taisi se tilanmyynti lopultakin olla hiukan hätiköity juttu".

"En osaa sanoa. Mutta en minä ainakaan osaisi mennä myymään."

"Niin, no. Istuhan nyt ja puhellaan asioista. Ehkäpä tässä jotakin saadaankin, kun jaksetaan rauhassa odottaa."

Kulhian patruuna katselee kaikkea sitä komeutta, mikä Anttia ympäröi, nahan ja plyyshin paljoutta, kirjoja, seinätauluja ja mattoja ja hän ajattelee, että mikähän senkin miehen niin panee hätäytymään ja saa liikkeelle. Onko se vain pelkkä väärä laskelma, vai olisiko siinä muuta alla? Onhan hän kuullut, että Antti on korttimies ja vielä viinaan menevä, olisikohan sattunut joku harhapisto. — Eikä hänellä ole mitään syytä olla Antille kiitollinen: ensinnäkin se puhe niistä sahajauhoista ja sammalista ja toiseksi se ajoi torpparien väärää asiaa häntä pikkuserkkuansa, Kulhian patruunaa vastaan. Hävinnythän se sen kyllä oli, mutta ei ollut malttanut olla oikeuden eteishuoneessa nauraa räkättämättä:

"Häviöhän siinä tuli, tiesin sen jo edeltäpäin, mutta taisipa serkku-poika olla hermostunut."

Johon Kulhian patruuna oli tiuskaissut:

"Piruakos sitten ajat sellaista asiaa ja kynit köyhiltä torppareilta heidän ainoat rahansa. Taisivat sinulle vielä velkaantuakin."

Tämä kaikki on hiukan kaivellut Kulhian patruunaa ja hän oli ajatellut Anttia vähän koukutakin, että "kuinkas nyt löysit Kulhian". Mutta rouvan ja lasten näkeminen on hänet häkellyttänyt. Voi olla vaara hyvinkin suuri ja syyttömiähän nuo ovat, rouva ja alaikäiset lapset. Sitten lisäksi: mitä se turha koukkuileminen hyödyttää, on siinä Antilla muutenkin tekemistä.

"Se on sillä tavalla", selittää Antti-serkku, "että viikon kuluttua tarvitsen seitsemänkymmentäviisi, muuten on piru irti".

Kulhian patruuna kohauttaa kulmakarvojansa: miten niin irti? Hän aikoo sitä kysäistä, mutta peruuttaa samalla päätöksensä. Mitä häneen toisen asiat koskevat, parempikin, kun ei tiedä.

"Niin että jos sinä kauppaan suostut", jatkaa sukulainen, "riittää kun maksat heti kolmanneksen. Loput sitten sopimuksen mukaan."

Eipä tämä niin vaarallista näy olevankaan. Mutta Kulhian patruuna on otattanut asioista selvän ja tietää, että kauppa kannattaa.

"Jos maksan, niin kerralla maksan koko homman", sanoo hän yksitoikkoisesti.

Nyt Antti rehahtaa nauruun.

"Sinäpä olet", nauroi hän, "sinunhan pitäisi sitten saada jonkunlainen alennus".

Kulhian patruuna suutahtaa, nyt se jo taas sai rämisevän itsevarmuutensa. Hän aikoo sanoa, että sillä ehdolla maksan, ettet enää puhukaan sahajauhoista ja herkeät ajamasta vääriä asioita. Mutta mitäpä hän! Ja sanookin vain:

"En minä alennuksia tarvitse. En minä siinä kaupassa aio hävitä."

Toisen varmuus tyrmistyttää sukulaismiestä ja hän tulee aivan totiseksi.

"Niinhän se on, että kauppa on kauppa", myöntää hän hiljaisesti. "Mutta kyllä sinä autoit minut pahasta pulasta."

* * * * *

Vasta paikallisjunassa Kulhian patruuna tapaa vaimonsa ja tyttärensä. Hän on kävelemisestä ja kauppakirjain teosta väsynyt ja hän huohottaa astuessaan vaunuosastoonsa.

"Nyt on sitten niin, Esteri", sanoo hän tyttärelleen, "että kun äidistä ja minusta aika jättää, on sinulla talo kaupungissa ja maalla."

Juna nytkähtää ja lähtee liikkeelle.

"Mitä, mitä sinä oikein tarkoitat?" kysyy hänen rouvansa. "Me istumme ja vahtaamme sinua tuntikausia ja sinä vain juokset talokauppoja tekemässä."

"Antilta ostin puolet hänen kivimuuristaan."

"Herrajess sentään! Ethän sinä niitä asioita ymmärrä."

Mutta Kulhian patruuna ei huoli vastata. Hän on väsynyt ja hän nojaa päänsä sohvan kulmaan. Silmäluomet painuvat itsestään umpeen ja pian hän alkaa kuorsata. Siinäpä hän sitten, väliin havahtuen, vuoroin torkkuu, vuoroin nukkuu tämän vajaan tunnin matkan, nukkuu niinkuin mies, jolla on omatunto suurin piirtein reilassa.

Tehdas

"Neuvos käski sanoa terveisiä ja pyytää, että jos patruunan ja patrunessan sopisi, niin sitten illalla seitsemän aikana... Siellä on nyt nuori herrakin kotosalla..."

Kulhian patruuna pyyhkäisee kämmenellään paksuja, harmahtavia viiksiänsä, ja raskaat silmäluomet rävähtävät. On aivan kuin ei hän Kautisten palvelijaa huomaisikaan, vaan koko ajan ajattelisi muita asioita. Ja kuitenkin hän on kuullut jok'ainoan sanan, jopa niitä tarkasti punninnut ja harkinnutkin.

Mutta hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Tuollakin nyt, jossakin kamarissa, kuuluu istuvan pitäjän emäntiä, ja kappalaisen rouva on joukossa. Ja hänelle niillä kuuluu olevan asioita. Eiköhän vaan taas liene jotakin siitä olutpruukista, ainaisesta vaivasta. No niin, pääsee siitä. Elleivät osaa kohtuudella juoda, olkoot ilman.

"Niin että millaisen vastauksen minä saan viedä neuvokselle?"

Jaha — vastauksen, aivan oikein. Aivan yhtäkkiä patruunan mieleen juolahtaa, ettei ole pitkä aika, ei monta vuosikymmentä, siitä kuin Kulhian isännät kunnioittavasti ja paljastetuin päin puhuttelivat Kautisten herroja. Ja samalla hän johtuu ajattelemaan, kuinka voi olla mahdollista, että neuvos talvikaudet ja melkein vuodet ympäriinsä asustaa milloin kaupungissa, milloin ulkomailla, ja inspehtuurit, ne hyväkkäät, sill'aikaa pruukaavat maata miten parhaaksi näkevät. Eivät kai nekään vanhan senaattorivainajan jättämät rahat iankaikkisesti mahtane riittää.

"Niin että millainen vastaus minulla on kunnia..."

"Kuinka siellä Kautisissa oikein jaksetaan?" keskeyttää Kulhian patruuna.

"Kiitos kysymästä, herra patruuna, minun nähdäkseni oikein hyvin."

"Jaha — jaha. Joo. Sanokaa nyt sitten neuvokselle, että kyllähän me, kyllähän me, sano, koetamme tulla. Seitsemän aikanako se oli?"

"Seitsemän."

"Hyvä on. Tullaan."

Eikä Kulhian patruuna vähän ajan kuluttua muista Kautisten neuvosta eikä kello seitsemää. Hänen on nyt järjestettävä ne ämmät siellä jossakin kamarissa. Saavat jotakin ompeluseuroissaan päähänsä ja sitten juoksevat tänne lähetystönsä kanssa. Ja sitten istutaan kamarin loukossa ja juodaan kahvia. Ja ollaan kristillismielisiä ja raittiita.

"Päivää vain, rouvat", tervehtii patruuna.

Siinä on isojen talojen emäntiä, Joutsjärveä ja Puotinientä, on siinä pari torpan muijaakin ja kaiken kruununa pastuurska.

"Hyvää päivää, patruuna", vastaa pastuurska.

Emännät ovat häkeltyneen näköisiä ja patrunessa silittelee pukuaan.

"Tässä on Sivusen ja Portaan torppien emännät sieltä meidän maalta", esittelee hän muijat.

"Vai niin, jaha, kylläpä tunnen, kun tarkemmin katselen. Kai teille tuotiin ne uudet lattiavärkit?"

"Tuotiin. Kiitoksia vaan hyvin paljon, patruuna", vastaavat muijat kerkeästi ja yhteen ääneen.

"No, niin pästä sitten."

Pöydällä on kahvivehkeet ja viinilasit, ja pastuurska miettii, kuinka hän nyt alkaisi puhua patruunalle.

"Etkös sinä ota, isä?" kysyy patrunessa.

"Enpä tiedä, jospa nyt lasin viiniä."

"Me tulimme nyt taas niinkuin lähetystönä patruunan luo", aloittaa pastuurska. "Siitä vanhasta asiasta."

"Jaa, ettäkö sulkea pruuki."

"Niin, kun siitä on niin paljon kirousta pitäjälle."

Kulhian patruuna miettii. Tätä samaa laulua on hän kuunnellut jo melkein kymmenen vuotta. Kaikissa asioissa pitäjäläiset voivat olla erimielisiä, mutta yhdessä asiassa he pitävät yhtä: oluttehtaan sulkemisessa. Ei suinkaan raittiuden vuoksi, vaan siksi, että pelkäävät hänen voittavan.

"Jos niinä suljen", vastasi hän, "niin tuovat ne kuitenkin kaupungista."

"Eihän se sitten tule patruunan omalletunnolle", väittää pastuurska sanavalmiisti.

"Onhan se kyllä niinkin. Mutta minä kun en kauppaa tavaraani kenellekään. Ja mestarille olen antanut sellaisen määräyksen, ettei köyhille eikä juopoille saa myydä pulloakaan."

"Siinä patruuna on tehnyt oikein. Mutta saavat ne kiertotietä ja muitten avulla."

Nyt patruunan täytyy hymyillä.

"Mutta kuinkas nyt, pastuurska", sanoo hän, "minä huomaan, että te siinä ja te kaikki, luvalla sanoen, istutte viinilasit edessänne. Ja lisäksi tyhjät lasit. Täytäpäs, äiti."

"Mutta sehän onkin aivan eri asia, patruuna. Lasi tai pari hyvässä seurassa kiitollisuudella ja kaikella kohtuudella nautittuna. Vaan kun ei osaa pitää rajaa ja köyhiltä menevät kaikki rahat, — kyllä patruuna tietää, älkää väittäkökään vastaan."

"No niin, no. Olenhan minä kuullut."

Marraskuinen päivä on jo mennyt sivu puolen ja huone on tumma ja totinen. Silloin Kulhian tytär tulee huoneeseen hiljaisena ja vaaleana, tulee ja istuutuu isänsä taakse.

"Joko se nyt taas on siitä pruukista?" kysyy hän.

"Siitä, siitäpä aina."

"Ja siitä me sitten saamme joka vuosi niinkuin joululahjaksi."

Se on tämän Kulhian tyttären ääni niinkuin kellonsoittoa eivätkä sanat ole kohdistetut oikeastaan kenellekään. Naiset istuvat hiljaa ja vilkuilevat häntä vähän niinkuin ihaillen, mutta toiselta puolen kysyenkin. Ilmestyy vain siihen ja lieneekö edes tervehtinyt tullessaan. Ja lieneekö tuo edes oikein tervekään? Ei näy missään, ei liiku kotiporttia ulommaksi, käyneekö edes kirkossa? Pastuurska ei todellakaan muista nähneensä häntä muualla kuin Linnan ristiäisissä, missä hän muiden mukana seisoi kummina kruununvoudin kanssa. Merkillisen valkea ja väritön tyttö.

"Sulje vaan, isä", sanoo tytär. "Sillähän siitä pääsette."

Pastuurska tarttuu oitis asiaan ja emäntien silmät välähtävät.

"Kuulkaapa nyt, patruuna, mitä neitikin sanoo."

"Niin no", ratkaisee Kulhian patruuna hiljaisesti. "Mitäpäs minä sitä käytän, jos siitä on haittaa ihmisille. Sanokaa nyt sitten terveisiä, että ensi vuoden alusta saavat ihmiset tuottaa oluensa kaupungista, kun eivät osanneet pitää rajaansa."

* * * * *

Tämän päätöksen teko ei lainkaan tuota Kulhian patruunalle edes jälkimietteitä. Kun ihmiset koreasti pyytävät ja niin vähällä voi olla heille avuksi, niin miksei sitä sitten olisi. Toinen asia olisi, jos se tuottaisi taloudellisia vaikeuksia, rahanpuutetta ja sen sellaista, mutta oli kai tuolla jo tarpeeksi voitettukin. Eikähän hän toisekseen välitä noista saksalaisista ja tanskalaisista panimomestareistakaan. Joka kuukausi vain pitäisi palkkaa lisätä, ja sittenkin tahtovat olla tietäväisempiä kuin herra itse. Niinkuin tämä nykyinenkin, Olaussen, — tulee muutamana päivänä ja sanoo, että hänellä pitäisi tehtaan puolesta olla vaunut. Vaunut! Perhana, — ei hänkään, Kulhian patruuna, ollut edes koskaan _ajatellut_ vaunuja.

Kulkiessaan tallilta navetalle Kulhian patruuna lauhduttaa mietteensä mitä vaunuihin tuli. Kun kesään päästään, niin eikö pitäne hänenkin tosiaankin hankkia vaunut. Äiti on tahtonut tulla huonokulkuiseksi ja hänellä itselläänkin käy tuo hengenahdistus ja sydämentykytys... ovathan ne vaunut kaikin puolin mukavammat. Mutta vain yhden hevosen, — tai pitäisikö olla kahden. Saattaa olla liian ankaraa yhdelle hevoselle, eikä patruuna halua, että eläimiä vaivataan.

Nyt ei Kulhian patruuna enää ollenkaan muista tehdastaan. Ei hän tule ajatelleeksi, että hän olisi voinut koettaa myydä sen toiselle ja pestä kätensä. Ei hän edes muista, että sitä monesti on pyydetty häneltä ostaa. Hän on vain päättänyt sulkea sen. Ja sillä hyvä. On mukavaa katsella, rupeaako juopuneita nyt sitten näkymään vähemmän.

Yhtäkkiä hän sitten muistaa kutsun Kautisiin ja menee sisään.

* * * * *

"Niin, me kai menemme sitten, äiti", sanoo hän sisälle tultuaan.

"Eiköhän", myöntää patrunessa. "Tiedätkö, onko Linnan väki kutsuttu."

"Ei minulle ainakaan mitään mainittu. Mutta eiköhän. Se nuori herrakin kuuluu muuten olevan kotosalla."

"No sekin... Ja mitähän se oikein hommaa?"

"Mitäpä se meihin kuuluu", murahtaa patruuna väsyneesti, mutta huutaa sitten toiseen huoneeseen:

"Esteri!"

Siellä on jo valo sytytetty ja tytär istuu käsityön ääressä.

"Niin", vastaa hän.

"Tulepas tänne", huudahtaa patrunessa tiukasti. "Meillä on sinulle asiaa."

"Meitä on kutsuttu Kautisiin seitsemältä", selittää hän sitten. "Isä tahtoo, että sinä lähdet mukaan."

"Niin", jatkaa Kulhian patruuna. "Olisi kai epäkohteliasta, ellet tulisi. Siellä on nuori herrakin kotosalla."

Viipyy ennenkuin Kulhian tytär vastaa. Mutta sitten hän sanoo:

"Minä en välittäisi koko Kautisista, en sen herrasväestä enkä heidän nuoresta herrastaan."

"Et! Mutta tokko ketään heistä edes kunnollisesti tunnetkaan!"

"En, mutta minä näen joka päivä heidän päätynsä kamarini ikkunaan. Se on harmahtava ja vihertävä ja ränstynyt. Ja aina kun sen näen, tulee minun paha olla."

"Se on tyttö", mutisi Kulhian patruuna. "Mitä nyt sanomme neuvokselle?"

"Sanokaa, että voin huonosti."

"Kuule, Esteri", keskeytti hänen äitinsä. "Ennen sinä et ole narrannut."

"Sanokaa sitten suoraan, etten halunnut tulla."

"Yhä hullumpaa!"

Mutta Kulhian patruuna on arka tyttärensä suhteen, ja hän nousee mennäkseen muuttamaan pukuansa. Pientä mutinaa hän kyllä pitää itsekseen, mutta "kun et tule, niin pysy poissa".

Eikä hän myöskään välitä vaivata hevosta tälle viheliäisen lyhyelle matkalle. Eikö juuri ole satanut puhdasta, kaunista lunta? Ja eikö terveydekseen kävele niitä paria tai kolmea kilometriä, jotka erottavat Kautisten tienhaaran Kulhian puistokujasta! Tulee muutenkin niin vähän liikutuksi. Tulkoon renki sitten hakemaan, sanotaan nyt kymmenen vaiheilla. Voidaanhan kävellä hiljaa, ei tee mitään vaikka myöhästyykin muutaman minuutin, sitähän vallasväet pitävät hienona ja "fiininä". Myöhästyvät ne muutkin, — jos nyt Kautisiin tänä iltana muita ylimalkaan on käskettykään.

Kulhian patruuna ajattelee, että hän samalla kertaa voi katsella vainioitaan, miten ne alkavat peittyä lumeen. Jonkunlaisella nautinnolla hän muistelee, miten hänen peltonsa ulottuvat melkein Kautisten porttipylväisiin asti ja miten vasta sitten alkavat Kautisten pitkät, hoitamattomat sarat ja mustat, perkaamattomat metsät. Kun ei Kautisten neuvos tuon paremmin asu kartanoansa ja ellei hän siitä kovin ylettömiä vaatisi, niin ehkäpä hän, Kulhian patruuna... Tähän asti on patruuna monesti ennenkin ajatellut ja tällä kohtaa säännöllisesti ajatuksensa peruuttanut. Sillä mitäpä hän Kautisilla tekisi, hän, jolla jo entuudestaan oli liiaksikin maata ja jolla oli vain yksi ainoa perillinen. Mitäpä hän sillä tekee, ja hänen perillisensä, tämä hiljainen ja vaalea Kulhian tytär, tulee kyllä elämänsä toimeen.

Kun patruuna sitten puolisonsa kanssa hiljakseen tallustelee puistokujaa myöten maantietä kohden, ajattelee hän, tokko hänen tytärtään on tätä maista elämää varten luotukaan. Siinä on jotakin niin kalpeaa ja poissaolevaa, että patruuna joskus melkein pelkää puhutella häntä. Hän aikoo huomauttaa tästä vaimolleenkin, mutta muuttaakin sitten mielensä ja sanoo ainoastaan:

"Mitä sinä oikein Esteristä ajattelet? Eikö häntä pitäisi toimittaa ulkomaille tai jonnekin, että hän saisi vähän puhtia itseensä?"

"Niin, kun se aina istua jurottaa kotona ja puuhaa niitä omiaan. Kävisi edes jossakin."

"Kuka sitä pakottamaan. Tekee mitä tahtoo. Se minun äitivainajani, — en häntä paljon muistakaan, — kuuluu olleen samaan suuntaan. Istui vain ja nökötti. Ja mikäs oli istuessa."

Eikä Kulhian patruuna sen enempää haastele. Heikko kuunvalo lankeaa maantielle, ja tämän tuostakin patruuna menee tien syrjään ja koettelee aitaa. Kulhian patruuna on sellaisia miehiä, joiden paikkojen pitää olla kunnossa. Ovathan nämä aidat jo ennen koetellut, mutta hän ei ole koskaan luottanut näihin kilometrin pituisiin säleaitoihin. Joku pylväs pettää ja siinä sitten makaa koko homma.

Niin kuluu sitten matka, askel askeleelta. Joku ajaa ohi, toinen tulee vastaan ja Liutun torpparikylästä kuuluu juopuneitten laulua.

"Taitaa olla hyvä, että tulee tehdas suljetuksi", sanoo patruuna kuin ajatuksissaan.

Hänen vaimollaan ei tähän ole mitään vastaamista. Hän ajattelee, että tulot nyt pienenevät muutamilla tuhansilla, ehkäpä oikein kymmenilläkin tuhansilla, mutta enemmän hän ajattelee sitä seikkaa, että tässä nyt mennään Kautisiin ja jalkaisin. Eikä hän jaksa ymmärtää miehensä päähänpistoja. Hyvä että edes käski tulla perimään.

Mutta kansakoulun vaiheilla heitä vastaan horjuu juopunut mies, ja patruuna tulee toistamiseen ajatelleeksi tehdastaan.

"Hyvää iltaa, patruuna!" tervehtii mies kohdalle tultuaan.

Se on solakka, nuorehko mies, joka tulee hajuvedelle ja väkeville.

"Iltaa", vastaa Kulhian patruuna tympeytyneesti ja väistää saadakseen jatkaa matkaansa.

Mutta mies on hellittämätön ja asettuu keskelle tietä.

"Herra patruuna ei taida tunteakaan minua", jatkaa mies. "Minä olen juuri tulossa herrasväkeä vastaan. Katsokaa, koko Kautinen on juhlavalaistuksessa."

Kautisten toisen kerroksen ikkunoista kumottavat todellakin tulet, ja Kulhian patruuna rouvineen pysähtyy neuvottomana.

"Te kai olette sitten Kautisten nuori herra."

"Se sama. Kävin tuolla läänissä katselemassa, — en tiedä, onko se Kulhian vaiko Kautisten, Liutulla se joka tapauksessa oli..."

"Kyllä se on meidän."

"Sen parempi sitten. Kävin siellä katsomassa, miten ne pojat siellä oikein elävät. Ja kyllä ne elävät suoraan sanoen kuin sorsat. Joka mies päissään ja anteliaalla tuulella vierastakin kohtaan, niinkuin näette."

"Vai niin."

"Niin olivat. Ja onhan nyt sitäpaitsi lauantai-ilta. Ei kukaan lyönyt nyrkkiä pöytään. Sitten tuli kotoa sana, että te tulette meille, ja minä päätin lähteä vastuulle. Eikö se ollut ylevä ja juhlallinen teko?"

"Kieltämättä. Vaikka tässä tapauksessa olisi ehken ollut parempi, että olisitte pysynyt Liutussa."

"Kenties. Mutta lähtiessäni löin minä niinkuin patruuna Sintram ennen... Kai tunnette hänet?"

"Ei, en minä tunne herra Sintramia."

"No, se onkin vain kirjoissa. Minä löin siis muutaman satasen pöytään, kaksi tai kolme, ja sanoin: 'Kas siinä, miehet ja raatajat. Lähettäkää nyt maanantaina mies kaupunkiin ja ostakaa itsellenne viinaa!' Ajattelin, että köyhälle kansalle pitää olla heidän muntrationinsa."

"Perkele!" pääsi Kulhian patruunalta. Ja sitä sanaa hän ei vuosikausiin viljellyt.

Vaan mitäpäs Kautisten poika siitä. Hän vain jatkaa selittämistään eikä huomaa aikaa eikä paikkaa.

"Entä neiti?" kysyy hän. "Kymmeniä vuosia olen kuullut, että teillä on tytär, mutta yhtään kertaa en ole häntä nähnyt."

"Hän ei tullut", vastaa Kulhian patruuna yksinkertaisesti.

"Ei tullut, ei tullut", toisti Kautisten poika itsekseen. "Ehkä se olikin parempi. Miksei hän tullut?"

Kulhian patruuna mietti ja rykäisi ennenkuin vastasi.

"Hän ei vaan tahtonut tulla", virkkoi hän sitten lyhyesti.

"Niinkö? No niin sitten."

Ja nyt Kautisten poika on melkein kuin selvinnyt.

"En minä täällä kyllä pitkä-aikainen olekaan. Viikon tai pari ja siinä kaikki. Katsokaa, herra patruuna, tämä ilmasto ei sovi minulle. Minulle pitää olla enemmän tummuutta ja enemmän vihreyttäkin. Mutta olisin hyvin kernaasti hänet nähnyt. Isäni..."

"Hyvästi nyt, nuori herra", keskeytti Kulhian patruuna, "hyvästi ja tervehtikää isäänne. Varmasti hän ilostuu enemmän saadessaan teidät kotiin kuin jos me sinne kaikin yhdessä menisimme."

Enempää siinä ei sitten enää puhuttu. Ja mitäpä sanottavaa enää olikaan. Kautisten poika jäi seisomaan maantielle ja Kulhian patruuna rouvineen palasi saman tien, jota oli tullutkin. Mutta päivä oli hänelle kieltämättä ollut erittäin tapausrikas. Luopua ensin kokonaisen omaisuuden koroista, tulla sitten kutsutuksi vieraisille ja saada lopuksi eteensä juopporaukka, joka saa parhaimmankin vireen pilalle. Vaimolleenkaan hänellä ei ollut mitään sanomista, kulki vain ja ähki itsekseen.

"Nytkö sieltä jo palattiin?" kysyy tytär.

"Nyt."

"Ja hauskaa oli?"

"Ulkoilma virkistää aina. Sinäkin saisit enemmän olla ulkosalla."

"Ainahan sitä ehtii. Ja hyvänä pidettiin?"

"Koko kartano juhlavalaistuksessa."

"Näin sen kyllä ikkunasta. Sehän oli hauskaa."

"Oikein hauskaa. Mutta se poika, nuori herra, sitä en olisi uskonut — juo kuin naakka."

"Se nyt ei kylläkään ollut mielenkiintoista kuultavaa."

Ja sitten Kulhian patruuna menee huoneeseensa. Mutta kun hän illalla kaataa itselleen pienen tuikun, ajattelee hän, että maailma on sellainen kuin se on, eikä hän, yksinkertainen maalaispatruuna, ole oikea mies sitä kohentelemaan. Hoitakoon kukin omat asiansa parhaan omantuntonsa ja valistuneen harkintansa mukaan.

Syksyinen Pan

Niinpä siis syksy on saapunut pitäjään ja syksyn mukana Kautisten "hullu poika". Tämä on rumaa ja toivotonta syksyä: sataa ja tuulee, tuulee ja sataa vuorotellen. Puistot riistyvät paljaiksi, kellastuneet koivunlehdet ajelehtivat pitkin kujia, ja maantiet ovat lätäköitä täynnä. Siellä täällä käydä jyskyttelevät puimakoneet tai kuuluu riihistä varstojen jynkytys; ihmiset ovat harmaan, likaisen ja alakuloisen näköisiä.

Harmaalta ja likaiselta tuntuu myös järvien äsken niin siintävä vesi ja harmailta ja likaisilta järvien rannalle sijoittuneet, alastomien puiden takaa pilkistelevät valkoiset kartanot ja punaiset talot, alastomalta näyttää kuuluisa Kulhia ja autiolta suuri Kautinen. Ja iltaisin tuikkii tuli Kautisten ylimmästä kerroksesta, sillä siellä on se hullu poika; omistajat ovat jo siirtyneet eteläisemmille maille, ja kartanoa vallitsee isännöitsijän väki.

Niin on siis tullut se vuodenaika, jolloin luonto levittelee ja jakaa runsaimmat rikkautensa, mutta ihmiset näyttävät asiallisuudessaan köyhemmiltä ja surkeammilta kuin milloinkaan ennen. Kaikki ilo on kuin poisvarissut ja kiteytynyt kiitäviin, kellastuneisiin koivunlehtiin ja kirvelevään tuuleen, eikä illan tullen Mervin takamailta kuuluva iloisuuteen pyrkivä hanurinrenkutus pysty särkemään vallitsevaa tunnelmaa.

"Se on tullut jo, se hullu poika", sanovat ihmiset.

"Niin on. Me näimme sen eilen kirkonkylällä."

Se on merkki siitä, että on tullut peruuttamaton, totinen syksy, ilman elvyttävää auringonpaistetta ja ilman jälkikesän mahdollisuuksia.

On pitäjällä tunnettu tosiseikka, ettei Kautisten poika ole hullu, vaikka hänellä on sellainen nimi. Hän vain tulee syksyn tullen ja menee ensimmäisen lumen mukana, istuskelee yläkerran autioissa kamareissa ja välttelee ihmisiä. Hän on joskus lapsuudessaan ollut sairas, ja senjälkeen hän kuuluu tulleen sellaiseksi, umpimieliseksi ja ihmisaraksi. Hän kuuluu muuten niihin ihmisiin, joista puhutaan vähän ja kuiskailemalla. Eikä kukaan voi kuvailla hänen ajatustensa kulkua eikä kertoa hänestä hyvää eikä pahaa.

Nyt on siis syksy, ja Kautisten poika kulkee kirkolta kotiansa sadetakin kaulus ylösnostettuna ja kädet syvällä taskuissa. Hän viheltelee itsekseen eikä pidä kiirettä; on kuin hän nauttisi siitä, että saa kulkea hitaasti, jalkaisin, ja että hänen ympärillään vallitsee suuri yksinäisyys, tuuli ja sade. Maantien vettynyt hiekka narskahtelee hänen jalkainsa alla, putoavat oksat risahtelevat metsissä; nyt ei tosiaankaan ole mikään laitaihmisten kävelyilma.

Mutta Kautisten poika kävelee, kävelee ja viheltelee, kunnes hän Kulhian kartanoon erkautuvan puistokujan kohdalla äkkiä lakkaa viheltelemästä. Nainen, joka Kulhian kujalta kääntyy maantielle, näyttää säpsähtävän nähdessään odottamattoman kulkijan, mutta malttaa sitten mielensä ja menee toiselle puolelle tietä. Se on vain Kulhian ainoa tytär, vaalea kuin auringonpaiste ja solakka kuin nuori koivu, joka ensi kerran kuraisella maantiellä tapasi Kautisten hullun pojan ja pelästyi. Mutta, kuten sanottu, hän malttaa mielensä ja jatkaa matkaa asiaa sen enempää ajattelematta. Korkeintaan vain: "Siinä oli se Kautisten hullu poika." Sinä iltana ei Kautisten hullu poika paljoa viheltele, ellei tee muutakaan. Istuu ja tuijottaa ja pitää tulta pesässä, ja kun isännöitsijän vaimo tulee pyytämään häntä illalliselle, vastaa hän katkaisevasti:

"En."

Mutta seuraavana päivänä hän taas kohtaa Kulhian tyttären, ja nyt se tapahtuu Vehkoon kohdalla. Kautisten poika kulkee ja viheltelee, ja nyt on sellainen ilmakin, ettei ihmisen luulisi raatsivan käskeä edes koiraansa ulkosalle. Saa kulkea ja vihellellä eikä ole pelkoa siitä, että suuret talokkaat ja kartanonherrat tulevat ja sanovat: "Kas vain, nuori herrakin on jo tullut paikkakunnalle. Terve tuloa, terve tuloa!" Ja seisovat sitten neuvottoman näköisinä, kun eivät tiedä, miten jatkaisivat, ja menevät kiiruusti tiehensä.

Kulhian tytär on kaunis ja hiukan uskonnollisuuteen taipuva, ja ohikulkiessaan hän luo uteliaan katseen Kautisten poikaan, mutta tämä katselee suoraan eteensä, niinkuin hänen tavakseen on tullut.

Illan tullen hän antaa taas tulen loimuta, istuskelee vihellellen keinutuolissa ja katselee ilmeettömin katsein pääkallon ja sääriluun kuvilla varustettuja lääkepullojaan. Kun hän menee levolle, on hän tyytymättömän näköinen. Kulhiassa saa kyllä olla tytär, mutta tuollainen hänen ei tarvitsisi olla.

Syyssateet jatkuvat, ja kuoleman tunnelma käy voittavammaksi. Kun Kautisten poika seuraavana päivänä kävelee sateessa, ei hän viheltele, mutta päivää myöhemmin hän jo viheltelee, sillä mitään odottamatonta vastaantulemista ei ole tapahtunut maantiellä. Ja niin hän kulkee tavallisen matkansa huomenna ja ylihuomennakin, eikä Kulhian tytärtä näy hänen näköpiirissään. Se on hyvä asia, vaikkei Kautisten poika häntä sen syvemmin ajattelekaan.

Mutta jo lauantaina hänen alituinen vihellyksensä kuoleutuu huulille. Sillä tuo tavallinen kohtaus uudistuu taas. Ja samoin sunnuntaina ja maanantaina.

Nyt Kautisten hullu poika ryhtyy ajattelemaan Kulhian valoisaa tytärtä. Ja kuta pitemmälti hän ajattelee, sitä rauhattomammaksi hän käy. Kun ilta hämärtyy, niin hän seisoo ikkunassa ja katselee sinne, mistä Kulhian vaaleanruskea pääty häämöttää.

Että kaikkea pitää sattuakin hänen, Kautisten pojan, kohdalle. Mutta hän kiristää hampaitaan ja käy levolle.

Seuraavana päivänä hän menee maantielle asiata tehden. Kun se on ruvennut menemään, niin menköön nyt sitten, piru vieköön, ajattelee hän. Ja kun sitten Kulhian tytär Karhumäen vaiheilla tulee häntä vastaan, nostaa hän hattuaan kohteliaasti ja asiallisesti, niinkuin esiintymään tottuneen miehen tulee ja sopii. Ollaanhan samasta pitäjästä, Herra nähköön, toinen suuresta Kautisesta ja toinen kuuluisasta Kulhiasta. Hän hymyilee, ja Kulhian tytär hymyilee myöskin, mutta laimeasti, hiukan hämmentyneesti ja punastuen.