Part 1

TARINOITA ja TAPAHTUMIA

Kirj.

Kauppis-Heikki

Porvoossa, Werner Söderström, 1897.

SISÄLLYS:

Saitureita. Pääskysten elämästä. Syksyllä ja keväällä. Ihaili. Alarapun aviopari. Hessu. Varosen jouluharmit. Oja-Taavetin lasku. Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa. Omena ja Kaunikki. Naapurit. Kahden puolen ikkunata.

Saitureita.

Kuosmas-veljekset olivat tehtaan hiilenpolttajan poikia ja asuivat isänsä eläissä pienessä metsämökissä. Polven korkuisesta täytyi heidän olla isänsä apuna hiilihautoja purkamassa ja siitä olivat Kusto nimisen pojan silmät käyneet tihrusmaisiksi, mutta vähän nuorempi, Mauno niminen, säilyi melkein tervesilmäisenä.

Isänsä kuoltua jättivät veljekset mökin ja asettuivat itseensä tehtaalle työmiehiksi, johon heidän ijäkäs äitinsä seurasi mukana ja piti huolen ruasta ja vaatteista.

Heti tehtaalle muutettua heräsi veljeksissä kiihkeä säästämisen halu ja se kiihtyi sitä mukaa kuin säästötkin karttuivat. Tehtaalla kun on usein tarjona yö- ja sunnuntaitöitä, olivat veljekset niin itseänsä säästämättömiä, ett'eivät monella viikolla levänneet jos parina yönä ja muutaman tunnin verran päivillä jossain työn lomassa. Kovin oli ruumis aina väsynyt, mutta sitä palkitsi se ilo, kun näki markan lisääntyvän markan viereen. Usein he tekivätkin tiliä tuloistaan ja menoistaan, jotka olivat tarkasti merkittynä kumpaisenkin veljen taskukirjaan.

Alussa nämä "tilikirjat" sisälsivät ainoastaan isältä opittuja viivoja ja hyvin huonotekoisia numeroita, mutta kun oli kovin vaikea muistaa, mitä asiata mikin viiva ja numero merkitsi, täytyi ponnistella joku kirjaimen sukunenkin joukkoon.

Sillä tavalla oli Mauno oppinut tekemään joka kirjaimen lajit, vieläpä osasi asetella sanoiksikin, mutta Kusto ei päässyt edistymään niin pitkälle. Hänelle oli tietämistä, jos sai kuhunkin sanaan kuuluvista kirjaimista puoletkaan kyhätyksi. Mutta mitä muistoon panojen tarkkuuteen tuli, niin siinä ei Kusto ollut veljestään jälellä. Yksikään penni ei jäänyt pois kirjasta ja hän vetosi voivansa vannoa, että siinä ei ole liikaa, eikä vaille. Kirjoituspuolta tosin täytyi panna arvaamalla, mutta kun Kusto tiristeli vähän aikaa silmiänsä, syntyi sana kun syntyikin.

Ikävimpänä pitivät veljekset ruokapuolen tiliä ja varoittelivat usein äitiänsä olemaan säästäväinen. Ja kyllä tämä ei heillä herkkupaloja syötellyt, eikä komeuteen kiihoitellut. Ruokana kala ja leipä, vaatteina sarka ja karkea liinatoimikas, joita niitäkään ei vuosikausiin uudistettuna muuten kuin paikkaamalla.

Mutta vaikka heistä jokainen koetti ijartaa parhaansa mukaan, ei vaan koko karttunut mieltä myöten.

— Ei tällä tehtaan työllä pääse ikänään varoihinsa, kun täytyy kaikki ruokatavarat ostaa, eikä sovellu omituista hevostakaan pitää, puhkesi Kusto kerran tiliä tehdessä puhumaan. Mitä sanot, veli Mauno, jos mentäisiin Juureisahoon lampuodiksi, siitä kuuluu entinen kohta pois lähtevän.

— Jos tuohon pääsisi ja sopisi maksuilla, sanoi Mauno. Olisihan meillä jo siksi varoja, että päästäisiin alkuun.

— No jos sinä olet taipuvainen, niin käydään kysymässä, päätti Kusto.

— Entäs äiti, muistutti Mauno.

— Äiti hoitaa taloutta.

— Jaksaneeko?

Kysyivät itseltään, ja sanoi jaksavansa ja oli kehoittamassa.

Veljekset lähtivät heti tietämään arenttiehtoja paikan omistajalta ja onnistuivatkin jo samalla tiellä tekemään päällisen sopimuksen viiden vuoden ajaksi. Kevättalvella sai jo muuttaa asumaan.

Nyt tuli veljeksille kiire elukkain hankkiminen. Ensi töikseen riensivät he läheisille markkinoille hevosta ostamaan. Kauppa onnistui niin hyvin, että heille kohta tarjottiin parikymmentä markkaa voittoa. Kuston valtasi samassa voitonhimo ja hän sanoi:

— Mene sinä Mauno katselemaan toista, minä myön tämän.

Mauno meni ja kohta hänellä olikin toinen.

— Tuossa on sinulle kaikki rahat, sanoi Kusto yhä innostuen. Osta niin monta kuin saat, vaan elä anna pettää itseäsi. Tämä kauppa taitaa kannattaa.

Mauno suostui jatkamaan ja kohta heillä oli toista sataa voittorahoja. Hän oli tarkka hevosen tuntia ja oppi pian ostomiehelle tarpeelliset metkuttelemiskeinot. Kusto taas oli kuin luotu hevosen myöjäksi. Jokainen tuntematoin ajatteli ulkomuodosta katsoin, että tuolta mieheltä minä otan hevosen puolella hinnalla, mutta loppupäätös oli aina se, että muutamia markkoja jäi Kustolle voittoa ja välistä kymmeniäkin.

Hyvillä mielin palasivat veljekset markkinoilta ja alkoivat ostella muitakin talossa tarvittavia elukoita ja kaikkia tärkeimpiä työkaluja. Entiset rahat kuluivat jotenkin vähiin, mutta nyt oli heillä tiedossa useampia keinoja, miten rahoja vastaisuudessa hankistaan.

Kevättalvella muuttivat Kuosmas-veljekset Juureisaholle, joka oli toista peninkulmaa etäällä tehtaasta. Paljon oli heittänyt entinen asukas tekemistä, mutta kyllä veljeksetkin näyttivät, miten töitä tehdään. Melkein yötä päivää he vedättivät makua pelloille ja samoin sulan tultua latoivat aitoja, ojittivat peltoja niin, että sen huomasi syrjäisetkin, että tuossa tehdään työtä. Kävipä maanomistaja itsekin ihailemassa vastatulleiden lampuotiensa uutteruutta ja arveli itsekseen, että viiteen vuoteen ne perkkaavat hänen maansa kasvitarhan kalttaiseksi. Tässä toivossaan hän kumminkin pettyi. Kesän aikana ja varsinkin ensimäisen, tahtoivat veljekset panna kaikki voimansa maantyöhön, mutta talven tultua tuli muutos. Ennen opitut tehtaan työt vetivät puoleensa kuukausiksi ja markkina-ajat menivät hevoskaupan hoteella. Kaikistellen se ei kyllä ollut yhtä edullista, vaan kannatti kumminkin.

* * * * *

Viisivuotisesta asumusajasta oli viimeinen talvi veljeksillä menossa. He olivat juuri tulleet markkinoilta ja tekivät tiliä voitoistaan. Samalla tekivät he laskua kaikista rahavaroistaan, jotka nousivat jo paljo kolmannelle tuhannelle.

— Mitä sanot Mauno, virkkoi Kusto, vieläkö jatketaan tässä oloa eteenpäin.

— Mistäpä niitä parempiakaan olopaikkoja löytynee, sanoi Mauno.

— Niin mutta ajatteleppa, kun isäntä tahtoo, että meidän pitää tähän rakentaa uusi tupa ja korjata navetta. Sinä et ymmärrä, veli Mauno, kuinka paljon ne tulevat maksamaan.

— Maksaahan ne, myönnytti Mauno. Mutta tupa tässä on aivan tarpeellinen, sillä tämä kohta kaatuu päälle.

— Siksipä minä olen ajatellut, että muututaan toiseen paikkaan, sanoi Kusto.

— Ei nyt yhden tuvan tautta muututa, esteli Mauno. Onhan meillä siitä kulukista luvassa kolmea vertaa pitempi kontrahti.

— Jää sinä tähän, sanoi Kusto, mutta minä haen asuntoni muualta.

— Ettäkö ero tulisi? kysyi Mauno vähän ihmetellen.

— Niin, en minä rupea semmoisiin kulutuksiin toisen maalla, vahvisti Kusto.

— Mitenkäs äidin kohta sitten jäisi? kysyi Mauno.

— Annetaan äidin olla toinen kuukausi toisen luona, esitti Kusto.

— Sehän olisi kuin kerjäläisen muuttelemista, moitti Mauno. Miksei koko vuotta?

— Vuosittain ei tule elatuskustannus tasaisesti jaetuksi, jos sattuu katovuotena toiselle ja hyvänä vuotena toiselle, selitteli Kusto.

— Tulee tarpeeksi tasaista, jos muuttuu keskitalvella.

— Kyllä sitten, jos keskitalvella.

— Suostuneeko äiti siihenkään.

— Miksei suostuisi, eihän äidillä ole mitään perintöä.

Mauno tahtoi kumminkin kysyä äidiltä itseltään, suostuisiko tämä heidän tuumaan, jos ero tulisi. Ja kuului suostuvan, vaikka ei näyttänyt olevan mieleistä erotuuma yleensä.

— Milloinka sinä jo tahtoisit erottavan? kysyi Mauno.

— Vaikka kohtakin, sanoi Kusto, että ennättäisi vielä kelin aikana katsella asuinpaikkaa.

— Aijotko ostaa omituisen maan?

— Mitenkäpä minä niin vähillä varoilla...

Kusto tahtoi pitää ajatustaan salassa, vaikka hän oli jo pitemmän aikaa kuulostellut, missä olisi sopiva maatila, Ja kyllähän niitä syrjäisiä sydänmaan tiloja olisi ollut, mutta Kusto halutti päästä keskelle pitäjästä, johonkin suuren kylän laitaan, sillä siellä on aina parempi tilaisuus kokoilla penniä, kuin syrjässä sydänmaalla. Ja viimeisellä markkinamatkalla hän olikin kuullut, että Jokijärven kylällä on pari pienen talon omistajaa ihan köyhtymisen partaalla ja se seutu oli kaikin puolin Kuston mieleinen. Olipa vielä joku esitellyt, että siellä toisella kylällä, Juurikan talossa, olisi perinnökäs talontyttö, ihan kuin Kustolle luotu emännäksi.

Nämä kaksi asiaa olivat kiihoituksena tavaran jakoon, sillä sitten olisi vapaa mies, niin toista kuin toistakin asiata tiedustelemaan. Nytkin parhaallaan ne pyörivät mielessä ja hyvittääkseen veljeänsä hän sanoi:

— Elä sinä, veli Mauno, luule, että minä sinuun olisin suuttunut: ei ensinkään. Tämä tuvan huonous se on pääasia ja toiseksi olen huomannut, että ehkä halutat ottaa emännän ja silloin se kumminkin jako tulisi, kun toiselle puolen lisääntyisi suita syömään. Vai mitä sanot nuorempi veli, puhunko oikein?

— Oikein puhut, myönnytti Mauno nauraen. Nyt se on kyllä sopivin aika jakaa.

— No se on oikein, kiitteli Kusto. Sinä olet kunnon veli. Ja sovittanneenhan me itse jakamaan, ettei tarvitse palkata syrjäisiä; siinä vaan kuluu.

— Koetetaan.

— Niin, ja sitten, veli Mauno, muista se, ettei toisen, eikä toisen puoleen.

— Olenkos minä ennenkään omaan puoleeni?

— Et ole, en kykene sanomaan, mutta jos näin viimetilissä sattuisi mielet muuttumaan.

— Jos et itse muuta.

— En minä missään tapauksessa, vakuutti Kusto.

— Mutta minua jo epäilyttää, ettei me sovita kaikkia tavaroita jakamaan, sanoi Mauno. Kumpiko meistä esimerkiksi ottaa liinakkotamman, se kun on vähän potkuri?

— Saatan minä ottaa, sanoi Kusto. Mutta jos luulet minun voittavan, niin arvataan edeltäpäin kumpaisellekin hevoselle hinta ja joka paremman ottaa, palkitkoon rahalla huonomman. Se keino on hyvä muitakin tavaroita jakaissa.

— Mikä ne sitten lopussa muistaa, kuka se kulloinkin on joutunut maksuun ja minkä verran, huomautti Mauno.

— Ei heitetä loppuun, selitti Kusto. Jaetaan rahat ensin ja joka ottaa paremman elukan, tai muun kapineen, niin maksakoon rahat paikalla käteen.

— Rahatko ne siis otetaan ensin jaettavaksi? kysyi Mauno.

— Heitetään iltaan, mennään ensin aittaan, siellä ei tarvita rahoja, kun otetaan puntari.

Nyt saatiin asia alulle. Kusto otti puntarin ja keräsi liedestä kourallisen kylmiä hiiliä mukaansa aittaan. Jauhot suostuivat he jakamaan ensiksi. Mauno rupesi säkkiä pitämään ja toinen ammentamaan.

— Nosta jo, käski Kusto.

— Pane heitä niin paljon kuin varot puntarin kannattavan, sanoi Mauno.

— Ei panna leiviskätä enempi kerrallaan, sillä lopulla puntaria tekee hivuskarvan ala naulan ereyksen ja silloin ei tule tasaista.

— No huokeampi se on minulle, mutta aikaa tässä menee.

— Onhan meillä aikaa, lohdutteli Kusto ja riputteli hypyn kerrallaan pussiin, samalla kuin toinen kiikutti sitä puntarin nokassa.

— Kumpaiselleko ensiksi kopistetaan?

— Se on sama, ei tässä hairausta tule.

— Tuossa on sitten sinulle.

Samassa vetää kahnautti Kusto hiilellä seinään merkin ja joutui neuvomaan:

— Elä pitele säkin nurkista niin, että sinne jääpi jauhoja.

— Ei jäänyt. Alahan ammentaa uudestaan ja joutuin, uupuu siinä käsi, jos sinä kovin tarkasti tiputtelet.

Toinen mittaus kävi jo paljon sukkelammin. Kusto piti tarkan huolen hiilimerkistä ja joutui aina muistuttamaan, ettei jauhoja jäänyt säkin nurkkiin, kun hänen puolelle tyhjennettiin.

Jyviä jakaissa ei ollut muuta silmällä pidettävää, kuin ettei mittakappaa missään tapauksessa kolauteta ennen pyhkäsemistä ja että pyhkäsy tapahtuu niin ettei jyvääkään jää laiteille. Viimeisen vajaan kapan jakoi Mauno rehellisesti kouralla, vaikka Kusto ensin esitteli puntarijakoa.

* * * * *

Yönseutuna jakoivat veljekset raha-omaisuutensa ja seuraavana aamuna voivat ryhtyä muun irtaimen tavaran kimppuun. Ensin oli koottava kaikki näkösälle. Jokainen nurkka siinä katseltiin ja mikä vaan penninkään arvoiseksi arvattiin, tuotiin jaettavien joukkoon. Kaikki vanhat virsut, kengän kappaleet ja mitä vaan oli, otettiin tutkittavaksi raha-arvon mukaan.

Kun ei enää huoneista, eikä ulkoa löytynyt muuta kun joku luudan tynkä, alkoi itse jakaminen. Kusto haki uunilta pari sileäpintaista pärettä ja ojensi niistä toisen Maunolle.

— Mitä sinä näillä? kysyi tämä.

— Ei kulu paperi, selitti Kusto. Otahan kynä käteesi.

Heidän taloudessaan kun ei ollut rautaa arvokkaampia metallitavaroita, joutui kaksi kirvestä ensiksi esille. Kuston keksimä järjestys vaati, ettei niitä saanut yhtä rintaa vertailla toisiinsa, vaan ne olivat tutkittavat yksi kerrallaan. Esineen hinnasta ei saanut keskustella sen enempi, kuin että minkä se uutena maksoi ja sitten ajatella nykyinen hinta ja merkitä päreesen numeroilla. Sen tehtyä asetettiin päreet rinnatusten. Jos numerot olivat samat, ei siinä ollut mitään korjaamista, muuten pantiin eroitus kahtia. Niin tuli toiselle kirveelle hintaa 1 markka 60 penniä, toiselle 1 markka 22 1/2 penniä.

— Mitenkäs nyt tehdään? kysyi Mauno. Kumpiko maksaa ne 37 ja puoli penniä?

— Se joka haluttaa ottaa paremman kirveen.

— Minä otan paremman, se kun on minun nimikkoni, sanoi Mauno.

— Ota vaan, sanoi Kusto. Et tarvitse antaa kuin 37 penniä, puoli penniä pannaan muistiin.

Mauno antoi rahat paikalla. Tätä tekoa tekivät veljekset niin ahkerasti, että tuskin syödäkään malttoivat. Silloin tällöin vaan kävivät hevosille antamassa ruokaa.

Alussa oli tavaroiden otto vapaaehtoinen, mutta Mauno siitä viimein teki muistutuksen.

— Sinä otat aina sen puolen, jossa on rahaa muassa, sanoi hän.

— Eihän se mitään, lohdutteli Kusto. Sinä saat tavarat sitä parempia.

— En minä aina paraimpiakaan tahtoisi, sillä se on rahoille hupa. Asetetaan nyt niin, että vuorotellen toiselle ja toiselle rahapuoli.

— Ei hyvä veli se oikein sovellu, sillä kuka sen takaa, tuleeko enempi sinulta kuin minultakaan olluksi ajattelematta omaa etua, kuin on edeltäpäin tiedossa, mikä tavara millekin joutuu. Jaetaan ennen vaikka arvalla silloin kuin kumpainenkin haluttaisi ottaa saman puolen.

— No jaetaan arvalla, mutta mistä ne arvat tehdään?

— Onhan meillä pieniä penniä, laitetaan niistä. Anna sinä yksi, minä panen toisen.

— Tuossa on, vaan mitenkä niillä...

— Kohta sen näet.

Kusto otti veitsensä ja raapasi sen kärjellä toisen pennin kupeesen pari raamua.

Ensimäisen erimielisyyden sattuessa vetäsi Kusto jaettavaan esineesen hiilellä ristin ja asetti sitten pennit hattuun, jossa puisteli niitä vähän aikaa ja sitten ottamaan. Jolle nousi merkitty penni, se sai hiiliristillä merkityn esineen.

Tämän keinon keksittyä jatkoivat veljekset jakoa aivan tyytyväisesti, vaikka kyllä siinä meni monta päivää. Viimein joutuivat miesten omat vaatteet jaettavaksi ja siinäpä ei enää entiset jakotavat oikein soveltuneet. Kusto oli paljon pienempi Maunoa, joten vaatteita ei sopinut vaihettaa. Täytyi panna omatunto kiusaukseen, niin vaarallista kuin se olikin. Pahimmin pelkäsi Kusto veljeänsä, sillä se oli pitkässä jakotyössä käynyt entistään joutuisammaksi hinnoittelemisessa. Kerran -vaan katsahti esineen päälle ja tekasi samassa numerot päreen pinnalle. Siinä olikin parhaallaan käsissä muutamia paria hurstihousuja.

— Mauno, tee omantunnon mukaan! varoitti Kusto katsellen lahkeen suut ja kaikki. Uneuta sinä pois mielestäsi, että nämä ovat minun housut, eläkä pane korkeampaa hintaa kuin oikein. Katsos, täälläkin on reikä.

— Revennyt vähäisen, mitä se...

— Niin, ja Kuston housut ovat pienempiäkin, sanoi äiti, joka oli tullut katsomaan vaatteiden jakoa ja pitämään siinä lempipoikansa puolta.

— Sekin on otettava lukuun, vahvisti Kusto.

— Mitäs te sanotte siihen, kun leipä loppuu, mistä minä jauhoja otan? kysyi äiti, kesken muun homman.

— Niin, mitenkä tehdään, sanoi Kusto kääntyen Maunon puoleen.

— Ottakaa nyt kumpaisen säkistä hyvänsä ja toisella kerralla toisen. Muistaahan nuo.

— Ei sen äidin muistiin ole luottamista, sanoi Kusto. Käy mittaamassa puntarilla yhtä paljon kumpaisenkin säkistä; se on selvin.

— Potattiakin pitäisi hakea kuopasta, minä en niitä sieltä asti saa, kun säilöstelee jalkoja.

— Ja nehän ovat unehtuneet vielä jakamatta.

Vaatteiden jaon toimittivat he kumminkin loppuun ja sitten kävivät yhtenä antamassa äidille jauhoja ja siltä tieltä suoraan potattia jakamaan ja noutamaan.

— Kapalla ne kaiketi jaettaneen, sanoi Mauno ja aikoi ottaa sitä käteensä aitasta lähtiessä, vaan Kusto joutui estämään.

— En minä anna hiekkasia potattia mitata vasta ruunatulla kapalla, se kuluu siinä, sanoi hän ja otti omansa pois.

— No milläs ne mitataan? kysyi Mauno vähän kiukustuen.

— Ennen vaikka puntarilla.

— Sinä sitä et osaa millään muulla kuin puntarilla, sanoi Mauno alkaen työlästyä. Silläkö ne halotkin jaetaan?

— No pysytäänhän, veli Mauno, sovinnossa loppuun asti, houkutteli Kusto. En minä voi panna mittakappaani hiekkaisiin potattiin, sillä ei sen tarvitse paljon kulua, kun se ulos mitatessa viepi useita jyviä liikaa. Mitataan vaikka pienellä vakalla ja sitten tähteet puntarilla.

Kusto piti hyvin kovasti puntarimitan puolta ja vasta sitten, kuin Mauno sanoi, että kaikki ihmisethän sillä nauravat, jos tietoon pääsevät, heitti puntarin pois ja tyytyi siihen, kun Mauno lupasi jakaa loput yksin potatin, ja niin se kävikin.

* * * * *

Veljes-eron päätyttyä pyöri Kuston päässä monenlaisia ajatuksia. Olisi pitänyt lähteä talon ostoon, mutta lumi lepäsi mailla ja esti näkemästä minkälaiset ovat niityt ja pellot. Toiseksi olisi ollut mentävä sulhasiksi, mutta morsian oli tuntematoin, ei edes nimeä muistanut. Kovin nukkavierut olivat sulhaisvaatteetkin, mutta sääli oli ruveta uusiakin laittamaan, kun ei ollut kotona kudottua vaatetta.

Viimein keksi Kusto keinon ja rupesi vasikannahkain ostelijaksi. Siinä sivussa oli hyvä tilaisuus katsella taloa itselleen ja käydä kysäisemässä, mikä sen morsiamen nimi on ja että olisiko siitä minkä verran etua talon ostoon.

Ensimäiseksi kierteli hän Jokijärven kylällä, tiedustellen yhdeltä ja toiselta sen seudun kaupan alla olevista maista ja pian hänellä oli jotenkin tarkat tiedot niistä. Täältä jatkoi hän matkaansa sille kylälle, jossa tuo hänelle neuvottu morsian-ihminen oli.

Vasikannahkoista ei Kustolla ollut erittäin suurta vastusta, sillä hän antoi kovin huokeat hinnat. Muumia kymmeniä niitä oli kumminkin kertynyt, niin että reen laidan yli häilyi koko joukko vasikanhäntiä, jotka ilmaisivat minkä liikkeen harjoittaja tässä oli.

Juurikan taloon mennessä liikkui Kustossa vähän rauhattomuuden väreitä. Kaikki olivat tuntemattomia ja naisia, nuoria jos vanhojakin, liikkui niin monta, ettei niistä päässyt mitenkään selville. Pinolta huomasi hän renkipojan ja siltä sopi parhaiten kysellä.

— Onko tässä talossa monta talontytärtä? kysyi hän pojalta.

— Onhan niitä neljä, sanoi poika.

— Entäs nuo toiset?

— Ne ovat muita talon ihmisiä.

Ei ikään tästä tule selvää, ajatteli Kusto. Hän ei ollut oikein rohkea näissä asioissa. Tärkeintä olisi ollut tietää, kellä niillä on perintömäärä tiedossa, mutta ei hän voinut sitä kysyä tuolta renkipojalta, se ei näyttänyt kylliksi totiselta.

Onneksi keksi Kusto keinon, miten pääsi itsensä naisväen puheelle. Hän pani vakkaan silppuja ja meni navetan puolelta etsimään niille lämmintä vettä kasteluksi.

— Oletteko talon ihmisiä vai palvelijoita? kysyi hän ensimmäiseltä naiselta, joka ammensi vettä.

— Siitä olen siltä väliltä, vastasi nainen.

— Kenenkähän luvalla täältä saisi vettä, arveli Kusto ja katseli uteliaana puhuteltavaansa.

— Ottaa minun luvalla, ei näy tässä parempiakaan luvan antajia, sanoi nainen tehden työtänsä.

Kusto ei osannut miten jatkaisi keskustelua. "Siltä väliltä", ajatteli hän naisen sanoja, hämmennellen apetta. Saattaisi olla tuokin, mutta tottahan se silloin olisi talon ihminen.

Naisen ulkomuoto ei ollut vähääkään viehättävä, niin että Kusto saattoi mielellään uskoa tämän toiseksi. Hän päätti antaa aikaa asialle ja tekasi pienen hätävalheen, että hän on matkalla vähän vilustunut ja pyrki taloon yöksi, vaikka olikin keskipäivä. Tekipä vielä illan kuluessa sellaisen uhrauksenkin, että keitätti suuren pannun kahvia ja juotteli talon väkeä, sekä joi itse. Ja sillä tavoin hän pääsi selville, että se haettava oli kuin olikin aivan sama, jota päivällä puhutteli navetassa. Hän oli isännän sisar, Reeta nimeltään, vanha piika, usein hyvin kiukustunut elämäänsä ja asemaansa.

Hämärätä viettäissä teki Kusto muutaman tuttavuus yrityksen Reetalle, mutta tuli kohta huomaamaan ettei sitä ollut hyvä lähennellä talottomana ollessa, vielä vähemmin vasikannahkan ostelijana.

Kusto ei pahastunut Reetan katsantokannasta, piti sitä päinvastoin taloisen ihmisen merkkinä, kun ei mielly maattomiin joutomiehiin. Tämä vähäinen kosinta puuha antoi kiihoitusta Kuston maan ostolle. Naapurissa vielä kertoivat, että Reetalla olisi joku leskimies, talon isäntä, kosiana. Tämä tieto kiihoitti kilpailemaan, eikä nyt joutanut kesää odottamaan. Hän lähti tositeolla kyselemään tilusten hintoja ja ostikin kohta pienen rappeutuneen tilan. Heti ostettua muutti hän sinne tavarat ja elukat, sekä toi äitinsä hoitamaan taloutta.

Talon isännäksi päästyä lähti Kusto julkisesti kosintamatkalle. Hän meni kuin tuttuun paikkaan ainakin ja esitti kohta morsiamelle asiansa.

— En minä lähde sinne vanhan akan käskettäväksi, teki morsian tenän ensi aluksi.

— Ei se äiti ole siinä sen pitemmältä kuin sinä tulet, se menee toisen veljen luokse, selitteli Kusto ja sai kuin saikin taipumaan, niin että liitot tehtiin ja kihlaiset juotiin.

Sitten seurasi "syynillä" käynti sulhasen kotona, joka päättyi hyvin, vaikka kyllä morsian ensin halveksi mokomata "räsämänttiä", kun ei ollut kattoakaan kaikissa huoneissa.

— Vaihdetaan parempi, kun aika joutuu, lohdutteli sulhanen.

Ensimmäisen kuulutuspyhän lauantaina meni Kusto morsiamen kotiin, pannen vanhan tavan mukaan matkakirstuun runsaasti eväitä, joilla kestitsi morsiustalon joukkoja. Vanha äiti oli eväät laittanut, vaikka kyllä niitä tarkoin katsellen olisi luullut ostetuiksi, sillä jokaisen leivän kupeessa näkyi puntarin koukun jälki.

Häiden viettämisen tahtoi morsian viivytettäväksi kesään ja suostui siihen Kustokin, mutta sitten sattui asioita, jotka vaativat kiirehtimään. Lähellä oleva suurempi talo joutui velkainsa tautta kaupan alaiseksi ja sen olisi saanut nyt kohtuullisella hinnalla, jos vaan oli rahat valmiina. Tätä tilaisuutta ei Kusto saattanut antaa mennä sivu ja hän riensi morsiamensa luokse muuttamaan vihkimispäätöstä, niin että se tapahtuisi heti paikalla. Ennen vihkimistä ei ollut sovelias mennä pyrkimään rahojen haltiaksi. Morsiamensa tapasi hän kovassa kankaan laittopuuhassa.

— En minä lähde vihille ainakaan ennen kuin tämän kankaan saan kudotuksi, sanoi Reeta päättävästi.

— Anna nyt sen kankaan jäädä kesken ja kudo siellä, houkutteli Kusto mitä suloisimmin.

— Onko siellä kangaspuut?

— Ei ole, vaan kyllä minä haen lainaan.

— Minäpä en lähde lainan varaan, minkälaiset rämät satut saamaan.

— No minä ennen vaikka ostan uudet, jos ei saa lainaamalla, lupaili Kusto.

— Kaikenlaisia kiireitä sinulla pitää olla, ihmetteli Reeta aikomuksessa antaa myöten. Onko siellä mitä tapahtunut, kun minun pitäisi sinne niin kiireellä joutua?

— Ei sinne sinun tulolla olisi mitään erityistä kiirettä, sanoi Kusto rehellisesti ja kertoi sitten kuinka huokeilla päällisillä hän saisi suuremman talon, kun vaan joutuisi rahat.

— Vai niin, sanoi morsian ja katsahti jo vähän tylysti sulhaseensa. Koska se on sillä lailla, että minun tulolla ei ole mitään kiirettä, kun vaan rahat joutuisivat, niin saat pitkään odotella kumpaisiakin. Tule ensi lauantaina pappilaan, niin tehdään ajoissa ero.

Kusto ihan hämmästyi ja koetti purkaa puheitaan, lupailipa kesäänkin odottaa, mutta asia oli jo pilalla.

— En minä ole niin miehen puutteessa, että lähtisin sinun maittesi päällisiksi.

— Sovitaan pois, houkutteli Kusto yhäkin. Se on niin ilkeä mennä puruille ja tulee se maksamaankin kymmeniä markkoja sinulle, sillä minä tahdon tilin mukaan kaikki kuluni.

— Elä minun markkojani sure. Markkasi saat, etkähän sinä muuta vailla olekaan, sanoi morsian ilmeisen tylysti. Tule vaan ensi lauantaina pappilaan.

Oli Kustosta vähän ikävätä, kun niin hyvät toiveet menivät tuolla lailla. Ei hän sentään suuriin suruihin antautunut, eikä herennyt toivottomaksi. Maan vaihto oli saatava toimeen millä tavalla hyvänsä ja kun näytti siltä, ettei naimiskaupan kautta ennätä hankkia rahoja, ei ollut muita keinoja kuin kiire velan otto.

Kusto alkoi heti kysellä, kellä tiedettäisiin olevan rahoja lainata. Eivät muistaneet olevan niissä tienoin kellään rahoja. Viimein joku arveli, että ehkä Myssylässä olisi, mutta se isäntä kuuluu olevan salarikas saituri, ettei ilmoita rahojaan, eikä anna velaksi, kuin hyvin harvoille. Kustossa heräsi toivo, sillä hän ei pitänyt mainittuja ominaisuuksia minäkään pahana. Ja eikös Kusto arvannutkin oikein. Siellä löytyi niin erinomainen isäntä, että Kusto otti hänet ikipäiviksi esikuvakseen. Se oli alussa puhutellen niin köyhä, että jos ei Kusto olisi edeltäpäin tietänyt, olisi hän ehkä ollut taipuvainen auttamaan sen kurjaa kohtaloa muutamalla pennillä. Köyhyys paistoi joka kohdasta. Huoneet olivat päälle kaatumassa, talon kalut kaikki vanhoja kuluja, eikä niitäkään, kuin ihan välttämättömimpiä. Semmoisia kuin kahvipannuja ei ollut ensinkään. Isännän vaatteus kokonaan, mutta varsinkin housut, menivät paikkojen paljoudessa edelle Kuston arkihousuista.

Kauvan aikaa puhui Kusto kauppa—aikeistaan, ennen kuin johti puheen rahoihin.

— Eihän minulla mitä rahoja ole, kielsi Myssynen heti.

— Niinhän nuo ihmiset puhuvat että on teillä, sanoi Kusto.

— Joku satanen jos sattuu olemaan, niin siitä ovat ottaneet puhuakseen.

Kusto ei ollut kuulevinaankaan Myssysen rahattomuutta, vaikeroitsi vaan omaa puutettaan ja esitteli maatansa velan vakuudeksi. Ja viimein sieltä taas "joku satanen" ilmestyi, josta se monen verukkeen perästä kohosi tuhanteen ja lopulta lupasi Myssynen katsella summan täyteen, sillä aikana kun Kusto käypi päättämässä talon kaupan ja teettää velkakirjan.

Tyytyväisenä palasi Kusto kotiinsa, sillä nyt olivat rahat tiedossa ja olipa hän nähnyt samassa talossa tytönkin, jota päätti käydä kysymässä, niin pian kun sai entisen kanssa tilit selväksi.

* * * * *

Huonolla kevätkelillä ja keskellä kauppakiireitä täytyi mennä lauantaina pappilaan puruille entisestä morsiamesta. Eri teitä ja eri hevosella ajoi sinne kumpainenkin. Asiasta ilmoitettua rovastille, katsoi tämä heihin kumpaankin tutkivasti ja virkkoi:

— Kun täydessä ijässä olevat ihmiset olette noin kevytmielisiä.

— Tämän Reetan syy se on kokonaan, selitti Kusto, osoittaen selvyyden vuoksi sormellaan.

— On yhtä paljon itsesikin, vastasi Reeta.

— Mitä ne syyt ovat? kysyi rovasti.

— Ei ihan mitään, jouduttautui Kusto selittämään sormellaan viittilöiden. Tämä Reeta vaan aivan tyhjästä kyllästyi ja tahtoo purkaa, ja samahan se on. Sen minä kumminkin tahdon, että Reeta ennen purkua maksaa tilin mukaan kaikki minun matkakuluni ja muut menot... Täällä on tilikirjat.

Kusto alkoi kaivaa niitä poveltaan.

— Ehkäpä ne ennätätte muuallakin selvitellä, sanoi rovasti, täällä ei olisi aikaa näin lopulla viikkoa.

— Se on oikein sanottu rovastilta, kiitteli morsian. Vai täällä hänen tilikirjojaan ruvetaan tutkimaan. Ja tuostahan nyt kuulette, mitkä ne eron syyt ovat. Eihän tämä minusta välittäisi mitään, kun vaan saisi rahani.

— Elkää uskoko, rovasti, se on kaikki vihapuhetta, sanoi Kusto ja pani tilikirjat taskuunsa.

Rovasti naurahti ja toimitti sitten eron, viitsimättä pitemmältä kuunnella heidän syitänsä.

* * * * *

Vielä viime lopussa koitteli eronnut morsian Kuston kärsivällisyyttä, kun ei antautunutkaan tiliin matkakuluista, ajoi vaan kotiinsa ja käski tulla sinne, jos on saaliissa. Mutta ei Kustokaan heittänyt tiliänsä perimättä, vaan ajoi perästä.

Paljon kylmempää oli nyt kohtelu, kuin edellisillä kerroilla. Heiniä tosin viskasivat hevosen eteen, vaan talliin eivät panneet, eikä miestäkään viety kamariin. Tilintekokin tapahtui tuvassa kaikkein kuulten.

Asianomaiset istuivat toinen toisessa päässä pöytää, Kustolla tuttu tilikirja edessä ja kädessä lyijykynä, että jos tarvitsisi tehdä korjauksia kotona tehtyihin laskuihin.

— Kaksi käyntiä täältä kautta pappilassa, alotti Kusto, yhteensä 52 ja puoli virstaa, joka, luettuna 10 penniä virstalle ja 6 penniä peninkulmalle rekirahaksi, tekee yhteensä 5 markkaa 50 ja puoli penniä. Reeta, onko oikein?

— Tottahan tuo lienee oikein, vastasi Reeta arviolta.

Kusto merkitsi sen kohdan hyväksytyksi.

— Sitten kaksi matkaa täällä, yhteensä 26 virstaa ja rekirahat, summa 2 markkaa 75 penniä. Reeta, onko oikein?

— Mahtaa olla, vaan lasketko sinä senkin vasikannahkain ostossa käyntisi tähän?

— Ei, ei, vakuutti Kusto totisesti ja niin kiintyneenä tileihinsä ettei yhtään huomannut syrjäisten naurun tirskunaa. Nämä viimeiset ovat sulhasina käynti ja toinen se, jolloin ilmoitit erottavan. Muistathan.

— Muistan.

— Sitten miehen ja hevosen arkipäivä. Onko 2 markkaa paljo?

— Pane vaan sinne.

* * * * *