Part 3

Syrjäisenä oli minun hyvin vaikea asettua enempi toisen kuin toisenkaan mielipiteen kannattajaksi, sillä vaimo puhui niin iloisesti ja toivorikkaasti kahden lehmänsä puolesta ja mies taas näytti kovin alakuloiselta ja elämäänsä kyllästyneeltä hevosettomuudessaan. Tulin ajatelleeksi, että tässäkin rauhalliselta näyttävässä mökissä on oma perhekysymyksensä, joka erottaa haltiat eri ajatussuunnille. Äänetöinnä iski Lipponen kaulaimeen kolmatta säätä, vaimo vaan rupatteli rukkinsa ääressä milloin lehmistään, milloin lapsistaan.

Kopistin porot piipustani, heitin kättä lyöden hyvästit mökin joukoille ja läksin jatkamaan matkaani.

* * * * *

Oli jo hyvä rekikeli, kun palasin samaa tietä takaisin ja silloin ajettiin markkinoille. Mäki, joka jalkaisin kulkiessa tuntui niin pitkältä ja vaikealta, luisui nyt reessä istuen hauskasti ja ilman vaivatta alas. Mökkiäkään tien vierellä ei ennättänyt nähdä kuin vilaukselta. Aisakellojen ääniä kuului edeltä ja jäleltä, metsä vaan kaikui ja mielet olivat hilpeinä.

Matkalla tavattiin yksinäinen ajaja, jonka erinomaisen huolellinen suistaminen kiintyi heti huomioomme. Joka askeleella löystyivät ja tiukkenivat ohjakset niin säännöllisesti aivan kuin niitä olisi kone käyttänyt ja ajomiehen pää kallistui melkein yhtä usein katsomaan kupeelle ja toiselle, niin ettei missään tapauksessa voinut sattua jalkamiesten päälle ajamaan. Lähemmäksi tultua tunnettiin se Lipposeksi.

— Onko sinulla oma hevosesi? kysyi matkakumppanini.

— Omani on, vastasi Lipponen reippaasti ja kääntyi meihin päin.

— Milloinka olet sen ostanut?

— Tässä ostin viime pyhänä. Ajattelin että ajan kerran elämässäni omalla hevosella markkinoille.

Lipponen puhui niin iloisesti, ettei siinä ollut nimeksikään tuota entistä alakuloista juroutta, jonka olin tullut huomanneeksi mökissä käydessäni.

— Onko tuo hevonen minkä hintainen?

— Siinä se on sadanmarkan vaiheella. Ei tämä kallis ole.

— Onpa tuolla hintaa, taitaa olla ikä-loppu.

— Tämäkö ikä-loppu, sanoi Lipponen vähän pahastuneella äänellä. Tällä on vielä aivan kova hammas, niin että enintään jos olisi viidentoista talvias. Näyttäähän tämä nyt vanhalta, kun ovat ajaneet niin kovin laihaksi, vaan antaahan olla kun kesään päästään ja minä vien sen hyville laitumille, niin syksyllä siinä on semmoinen pekuna, ettei rikkaillakaan parempata.

— No jokohan, sanoi toverini epäillen.

— Ei väitellä, se nähdään syksyllä, puhui Lipponen vakuutuksella ja heilautti miehekkäästi ohjaksia. Tämä näyttää vielä kerran lähtimet, tällä on juoksijan merkit.

— Elähän mitään. Jokohan palkinnon kaappaat.

— Vähät palkinnoista, mutta hyviä tällä vielä kerran härnätään.

Lipponen innostui heti paikalla näyttämään juoksiamensa lahjoja, mutta eipä se yritys ollut niinkään sukkelaan toimeen pantuna. Ohjastaminen oli kyllä niin toimellista, kuin koskaan hevosmiehen voipi olla ja huulet ne maiskuttivat ja muiskuttivat kaikki kehoitus äänet, vaan ei sittenkään tahtonut käynti juoksuksi vaihtua. Viimein täytyi ottaa ruoska avuksi ja nyt se tuo laiha koni mennä kaihotti vähän matkaa. Luulin ensin Lipposta niin sääliväiseksi, ettei se tuota laihaa raukkaa mielellään vaivaisi, mutta jälestäpäin huomasin, että hän katsoi sitä hevosensa arvon alentamiseksi, kun ei sen lisäksi ollut oikeata ruoskaakaan, semmoinen koivun karahka vaan.

— Nyt sen näitten, että onhan tällä jalan nousua, puhui Lipponen iloisesti kääntyen taas meihin päin.

Me myönnettiin hänelle mieliksi, vaikka ei tuo jalan nousu todellisuudessa olisi ansainnut ylistystä.

— Niin, kyllä tällä on jalan nousua, vaikka on noin laiha, jatkoi Lipponen. Menisi se nytkin paremmin, jos olisi oikea nahkaruoska. Olisiko teillä antaa vähän lainaan.

Toverini yritti erehtyä antamaan, mutta sitten hän huomasi ja sanoi unohtuneen kotiin.

Puoli matkassa tuli talo, jossa juotettiin hevosia. Lipponen ei joutanut kauvas juoksijamensa kupeelta, siinä se vaan silitteli selkää ja toisen vuoron kohotteli kaulaa, jolle olikin kohotteleminen hyvin tarpeen, kovin oli alas painunut.

— Tulkaapas katsomaan oikein läheltä, kehoitti hän meitäkin. Tämä on teennälleen tiivisluinen ja nahka on vielä ihan irti, noin, noin, koettipa mistä kohti hyvänsä. Silloin se ei vielä ole pilalle vanha, kyllä tämä lihoo. Ja tulkaapas katsomaan täältä etupuolelta, niin näetten, että siinä on kunnossaan ollessa ollut leveä rinta, eikä ne nuokaan jalat ole rimatekoa.

Kyllä Lipponen olisi katselemista löytänyt, mutta meillä oli kiire matkalle. Ja muuten tuo katseltavakaan ei isosti mieltä ilahduttanut, yhtä hyvin voi ihailla hamppuloukkuakin, Lipponen jäi siinä jälelle, enkä häntä nähnyt sen perästä kuin sivumennen kadulla. Silloin sillä näkyi olevan reessään joku kotikylänsä mies ja keskustelusta ja matkansa suunnasta huomasin heidän olevan menossa jäälle, missä muutkin hevosmiehet ovat.

* * * * *

Keväällä, lumien lähdön aikana, tallustelin taas jalkaisin tuota samaa matkaa, jota syksylläkin. Notkelmissa lorisi vesi ja laulurastas puheli tyynesti monitaitteisia tarinoitaan kuusen latvassa. Niitä ei voinut olla ohiastuissaan tarkastamatta. Noista äänistä tuli ajattelemattaan sommitelleeksi ihmis-ääniin vivahtavia sanoja. Yhden ääni jos vaipui kuulumattomiin jälkipuolelle, niin kohta alkoi kuulua toisia edestäpäin.

Näitä kevätääniä ihaillessa saavuin Lipposen mökin kohdalle. Muistui mieleeni hänen hevosensa ja talvellinen markkinoille meno. Jonkunmoinen uteliaisuus kehoitti poikkeamaan mökkiin, saisi kuulla heidän hommistaan ja jospa sieltä tapaisi sitä raikasta vettä kävelyn synnyttämään janoonsa.

Mutta kartanolle tultua en tavannutkaan vesikorvoa ja muutenkin näyttivät kaikki paikat niin autioilta. Navetan ovi oli heitettynä selälleen, hatarasta latokommakosta en erottanut heiniä nimeksikään, kartanolla ei näkynyt rekeä, eikä edes merkkiäkään, että siinä olisi viime aikoina hevosella liikuttu. Ehkä ovat heinät loppuneet, ennenkuin kesä joutui ja mies mahtaa olla hevosellaan niitä ajelemassa, ajattelin siinä seisahtuessani. Samassa tuli poika ulos tuvasta, josta huomasin, että on tässä ainakin osa joukoista kotona.

Pistäysin huoneeseen. Siellä oli vaimo pienimpäin lastensa kanssa. Näiden kasvot näyttivät surkastuneemmilta kuin ennen, eikä heidän toimintansa, enempi kuin koko tupakaan näyttänyt niin kodikkaalta, kuin syksyllä. Siihen sijaan kun vaimo viime käyntikerrallani iloisesti kehrätä hyrräsi, oli hän nyt lastensa kenkiä paikkaamassa. Siitä vahvistui ajatukseni, ettei mies ollut lähimailla, sillä kenkätyö kuuluisi muitten hänelle.

— Poikkesin juomaan, alotin puheen. Syksyllä kun kävin tässä, oli teillä niin hyvää ja kirkasta vettä.

— Onhan tuota nytkin vielä vettä, virkkoi vaimo alakuloisesti nousten noutamaan. Eipä tässä muuta ala ollakaan enää.

Nuo viimeiset sanat kuuluivat niin ikäviltä, että oikein oudostuin, enkä osannut heti virkkaa mitään. Huomasin niistä vain että köyhyys taitaa olla lähellä ja kun juomista odotellessani tarkastelin tupaa, niin näkyihän se aivan selvästi ulkoapäinkin. Piimäpytyt pankolta ja leipävarras orsilta olivat kadonneet, ja eiköhän vaan navetan ovikin ollut auki tyhjyytensä tautta. Vaimo toi vettä tuopilla ja virkkoi:

— On tuo niin häpeätä tuoda vieraalle paljasta vettä, vaan mikäpä tässä nyt muu auttanee.

— Tätä minä pidänkin parhaana juomana, selitin hänelle. Mutta toisekseen, onko teillä todella niin huonosti asiat, ettei ole enää lehmää, vaikka syksyllä sanoitte olevan kaksikin toivossa?

— Niinhän niitä syksyllä oli, sanoi vaimo huoaten, mutta nyt ei ole sen enempi, kuin mitä tässä näkyy.

— No mitenkä ne niin menivät, ihmettelin. Ja olihan teillä sitten talvemmalla hevonenkin.

— Niin olihan se hevonenkin, vaan sepä se saikin sen aikaan, ettei meillä nyt enää ole lehmiä, eikä hevosta.

— Mitenkä se niin kävi?

— Niin se on kaiketi käynyt, huokasi vaimo. Suurella vaivalla sain ensin yhden lehmän ja sitten rupesin toista kasvattamaan, mutta kun se oli joutumaisillaan maidon antiin, teki mieheni tuon onnettoman kaupan, että osti sen hevolahmun ja pani minun tietämättäni ne lehmät kauppaukseen siitä hinnasta. Kyllähän sillä miehelläni oli aikomus ansaita se hinta hevostöillä, mutta mitä ne semmoisen laihan konin ansiot tuottivat, ne menivät ruokina jälestä ja sitten se tässä kevättalvella kuoli. Nyt ollaan puhtailla puilla, ei ole leipää, eikä leivän särvintä. Hevosen myöjä haki määräpäivänä lehmät pois ja nyt tässä ei auta muu kuin lähteä kerjuulle. Sitä ei olisi tapahtunut, jos sain lehmäni pitää. Pian minä saan leipää vaikka petäjän kylestä ja kyllä sillä elää, jos on särvintä, vaan ilman särpimettä sillä kuolee.

— Onpa totisesti teillä ikävät ajat, täytyi minun jo myöntää. Mutta miksikä se miehenne menikään tekemään niin typerätä kauppaa.

— Mene ja tutki kaikkien mielet, sanoi vaimo jonkunlaisella mielen karvaudella. Sillä on ollut koko, meidän yhdessä oloajan alituinen halu saada hevonen, vaan tähän viime syksyyn asti olen minä saanut sen tuuman estetyksi. Mutta nyt se ei enää uskonut, vaan muka sillä syyllä täytyy hevonen hankkia, ettei jaksa perässään vetää heiniä kahdelle lehmälle.

— Teidän olisi pitänyt keksiä sama keino hevosen hankkimiseen, kuin lehmienkin, että kasvattaa varsasta, huomautin hänelle.

— Parempihan se sekin olisi ollut, mönnytti vaimo, vaikka onhan se sitä että pienikin varsa maksaa ja sitä täytyy pari vuotta elättää jouten. Mutta mitäpä niistä enää puhuinkaan, se lama se vei ikipäiviksi ne vähät elämiset. Nyt sitä ei enää toivoakaan oman lehmän saamisesta.

Kovin kävi vaimon mieli karvaaksi. Hänessä näkyi kyllä lujuutta, mutta näin köyhyyden portaalle tultua tahtoo lujakin luonto lannistua. Hän itki sydämen pohjasta.

— No, elkäähän kumminkaan aivan toivottomuuteen vajotko, koitin lohdutella. Luulen löytyvän vielä hyviä ihmisiä, jotka antavat teille lehmän alun ja ajan ollen voipi elämänne päästä entiselleen. Tämä tapaus on ollut vaan miehellenne opiksi, ettei vasta antaudu niin epävakaisiin yrityksiin.

— Saattaa olla opiksikin, sanoi vaimo pyyhkien vesiä silmistään, mutta kyllä tämä on liika karvasta oppia. Niin köyhä kun olenkin ollut, en ole vielä ennen tarvinnut ilmaiseksi anoa ruoka-ateriata, mutta nyt täytyy sekin oppia... Olin toki syksyllä toivossa, että saisi noita lapsia lähettää kouluun, kun tulette keväällä uudestaan, vaan näin se nyt kävikin... Viikko takaperin meni mieheni valtion töitä etsimään, josta olen viime tinkaan odottanut, mutta luultavasti menevät sielläkin palkat ruokina, koska ei mitään kuulu. Rupesin jo tässä paikkailemaan lasteni kenkiä, huomenna on välttämätön lähtö kylälle.

Siinä se nyt olisi ollut tarvitseva lähimmäinen tien vieressä, mutta ainoa apuni oli muutamia vähäpätöisiä neuvoja, joista ei mahtanut olla heille mitään hyötyä.

Mökistä lähdettyä olivat kevät-tunnelmat haihtuneet. Tuntui niin ikävältä ajatella, että järjellisten ihmisten täytyi omain tyhmyyksiensä ja luonnon niukan anteliaisuuden tähden kärsiä nälkää ja kurjuutta, siihen sijaan kuin nuo vähäpätöiset lintuset elivät niin huolettomasti, laulellen laulujansa. Päivät ne laulelivat, lennellen ja hypiskellen, oksalta oksalle ja iltaisilla painoivat huolista vapaan päänsä siiven suojaan ja nukkuivat aamulaululle asti. Niin ei ihminen. Monet huokaukset hän huokasi oman ja perheensä elatushuolien tähden ja vasta myöhällä painoi päänsä kovalle päänalaiselle, jota vielä sittenkin kyyneleet kostuttivat.

Ihaili.

Syrjäiset sanoivat Väisäsen Leenaa vähän hassahtavaksi, mutta Väisänen itse oli eukkoonsa varsin tyytyväinen. He asuivat pienessä mökissä kylän laiteella. Musikoita kyllä ensi vuosina tulla tuiskahteli ehtimiseen, vaan ne varttuivat joutuin ja niiden alottaissa toistakymmentä ikävuottaan, ottivat talolliset niitä kilvalla palvelukseensa, Väisäsen lapset olivat ahkeroita pienestä pitäin ja ahkeruuden olivat he oppineet äidiltään. Tämä itse olikin oikea työkone ja mitkä lapsista kynnelle kykenivät, niiden täytyi seurata rinnalla. Mökin ympärillä ei saanut rikat rössöttää, eikä peltotilkut rikkaruohoja kasvaa. Tuvassa, eikä muissakaan huoneissa, saanut näkyä likaa, Leena hankasi pari kertaa vuodessa seinätkin hiekan kanssa valkeiksi.

Väisänen itse oli useimmin ajoin kylällä päiväläisenä. Sillä aikaa ei Leena välittänyt paljon ruoista, jos eivät niin rasvaisiakaan olleet, mutta kun Väisänen tuli mökille, niin silloin piti olla parempaa ja muutenkin puhtaus kaikissa.

— Mitä sinä minun tautta puuhaat parempaa, kielteli aina Väisänen. Elänhän minä nämä lyhyet väliajat vaikka syömättä, kun saan viikkokausittain olla rikasten sakean piimän ja rasvaisten lihakeittoin ääressä.

— Vaikkapa, sanoi Leena. Mutta kyllähän minä en salli että sinä tulet tänne nälkää näkemään. Heti sanoisivat kylällä, että Väisänenkin kävi taas mökillään laihtumassa. Syö sinä vaan kovasti, että lihoisit.

— Syö itse, nauroi Väisänen, laihempihan sinä olet.

— Vähät minusta, Leena sanoi. Sinut minä vaan tahdon pulskistumaan, että saan kehua toisille akoille, että pitäkääpä tekin ukkonne tuommoisessa kunnossa.

Väisänen ei osannut muuta kuin nauraa eukkonsa huolenpidolle. Hän söi Leenan mieliksi aika vahvasti, eikä ruoka mennytkään tuntumattomiin. Harvassa löytyi köyhiä työmiehiä, jotka olisivat olleet niin kunnossaan, kuin Väisänen. Terve mies kun oli, säilytti hänen vartalonsa vanhempanakin entisen täyteläisyytensä. Voimat jos vanhempana lannistuivatkin, niin eipä elätettävä perhekään ollut enää suuri. Lapset kaikki olivat silloin palveluksessa ja Leena nyt yksinään kuoputti ja kaaputti kuin kana pesällään, poikasien pois lennettyä. Heille oli jo karttunut jonkun verran säästöäkin, kun Väisänen viimein täydessä lihassaan ja täysissä voimissaan, vaikka muuten ikämiehenä, muutti tuonelaan.

Leenan luonnolla ei pieniä asioita surtu ollenkaan ja isommistakin hän pian löysi lohduttavammankin puolen. Sydämen pohjasta hän ensin itki pitkän itkun ihailemaansa miestään juuri silloin kuin siitä henki erosi, mutta kun hän pudisti vedet silmistään ja pani pannun poroon, niin silloin oli suurin suru haihtunut. Pannun lämmitessä kävi hän kutsumassa naapuritalon joukkoja toverikseen ja ihmetteli näille: — En mitenkään olisi uskonut, että se vielä kuolee, kun oli niin hyvissä voimissaan. Minä, kaikula olisin ennen joutanut... Mutta toisekseen, havahti Leena. Parempi se kumminkin oli, että tuo ukko kuoli ensin. Jos minua ei olisi, niin kukapa siitä osaisi oikeata huolta pitää. Olisivat likoineen päivineen paiskanneet kirstuun. Mutta nyt ei uskotakaan ukkoa vierasten varaan.

Leena lämmitti suuren padallisen vettä ja kohta oli Väisänen niin puhdas, ettei suurennuslasillakaan olisi likapilkkua löytänyt. Parran ajoi hän niin tarkkaan, ettei ainoankaan havenen tynkeä saanut näkyä. Aikaa siinä meni, sillä Leena ei ollut ennen partaa ajanut ja nyt se kumminkin piti tulla toimitetuksi niin taidolla, ettei ihon pinta rikkaannu.

— Jokohan tuo välttää? kyseli hän muiltakin, kun oli työnsä lopettanut.

— Kyllä on hyvä, todistivat toiset.

— Ja nyt sille pitää hakea puhtaimmat vaatteet päälle.

Onneksi oli parhain paita säilynyt puhtaaksi. Housuja ei ollut valkeita, ainoastaan siniset. Nyt olivat vaatteet saatavat sileiksi ja Leena ei tahtonut niistä niin sileitä saada, kun olisi halunnut. Viimein ne täytyi heittää semmoiseksi, kuin huonoilla silityspulikoilla sai. Paitaa päälle pannessa piti hän vielä niin hellää huolta kuin ennenkin ja kävi uunin lieskassa lämmittämässä, ettei vaan olisi kovin kylmä. Itse tahtoi Leena sovitella kädet hihoihin, samoin kuin housutkin, kun vaan muut olisivat vähän apuna.

Viimeksi oli tukka laitettava suoraan jakaukseen ja hivukset hyvästi korvain taakse. Nyt ei ollut enää juuri mitään korjailemista. Tyytyväisenä, kädet ristissä katseli Leena miestään, kun se siinä lepäsi valkea paita päällä ja siniset housut jalassa ja virkkoi ihaillen:

— Nyt se on kun porvari...

Alarapun aviopari.

Eihän niillä, Penja Pitkäsellä ja Reetta Reissillä, ollut alkujaan minkäänlaista rakkautta toisiinsa, ei ainakaan semmoista, joka olisi pakoittanut heitä naimisiin menemään. Mutta naimisiin he kumminkin menivät. Tämä tapahtui hyvin yksinkertaisesti.

He olivat kumpainenkin laiskan totkeita työmiehiä, eikä heitä koskaan pyydettynä palvelukseen, silloin kuin muita, ainoastaan vihon viimeiseksi, jolloin ei enää ollut muita saatavissa. Sattuipa sitte tulemaan, keskinkertaista huonompi ruisvuosi ja silloin he jäivät ilman paikkaa, ei ollut ketään tahtovata. Tämmöisen sattuman varalta oli Penjalla ja samoin Reetallakin tapana puhua joka syksy, että tokkopa hän ruvenneekaan palvelukseen ja nyt se toteutui väkisin. Puheensa vahvistukseksi piti Reeta joka kesä kappaviitisen potattia kasvussa ja nyt ne olivat tasaiseen tarpeeseen. Penjalla ei ollut senkään vertaa varustettua, olihan vaan siksi palkkarahoja tähteenä, että sai niillä kappakymmenisen jyviä.

Toisistaan tietämättä olivat kumpainenkin käyneet eri ajoilla pyrkimässä asuntoa Petäjämäen mökkiin ja pääsivätkin siihen. Penjaa oli viehättänyt mökin lämmin tupa ja Reeta piti yhtä paljon mökin uudesta saunasta, jossa sopi kenenkään häiritsemättä nukahdella mieleisiään ruokaunia, joita hän oli aina pitänyt suuressa arvossa.

He eivät olleet koskaan palvelleet yhdessä talossa ja katselivat vähän vieraan tavalla toisiaan, kun palvelusvuoden kuluttua ilmestyivät Petäjämäen mökkiin huonemiehiksi. Reeta oli oikein pahastuvinaan, kun ei hänelle oltu ilmoitettu Penjan tulosta ja sanoi että tähänkö se tuokin vötkylä on otettuna.

— Vähemmin tulee ikävä huonemiehille, kun on useampia, nauroi mökinmies.

Penja mahtoi ajatella Reetasta samoin, mutta ei puhunut siitä muille.

Kohta tuli näkyviin, että he olivat tarpeen toisilleen. Penja oli käyttänyt jyvänsä myllyssä, vaan eiväthän ne vielä jauhoinakaan kelvanneet syötäväksi. Useampia kertoja hän jo mainitsi, että kukahan joutaisi tekemään leipää, kun Reeta viimein virkkoi:

— Joutaisin tässä minä, jos nuo sattuisivat syntymään.

— Koetahan, sanoi Penja ja kantoi jauhosäkin tupaan.

Silloin se yhteiselämä alkoi. Talonväenkin vuoksi tahtoi Reeta saada leivistä hyviä, ja että niitä tulisi paljon, leipoi hän ne ohuviksi ja kirjaili jokaisen päällyskuoren lusikan kärellä. Penja ei osannut edeltä päin ajatellakaan näin hyvää leipuria ja kiitollisena antoi hän koko leivän palkasta. Tämä oli Reetan mielestä liika paljon, mutta täytyihän se ottaa. Palkinnoksi leivästä keitti hän sitten runsaammasti potattihauvikkaita ja syödessä survasi kuppia Penjaan päin ja sanoi:

— Tuossa on sullekin potattia.

Kurkalta kävi Penja noppamassa potatin kerrallaan. Ei saanutkaan usein keittoruokaa, kun ei ollut keittämistä eikä pataa.

Myöhemmin hän sai vähän lihaa, vaan kun ei osannut siitä mitään laittaa, täytyi pyytää Reetaa yhtiöön. Tämä lisäsi muut aineet ja niin tuli toimeen ruu'an muute.

* * * * *

Toisen kerran oli. Reeta tekemässä Penjalle leipää, kun mökinmies otti tuon yhteen menon oikein puheeksi.

— Teitä näkyy nuo ruokapuuhat vetävän väkisinkin yhteen päin, sanoi hän, niin eiköhän ole selvintä heittää pois tuo kurkalta syönti ja käydä sanomassa papille, että se lyöpi leivät yhteisiksi.

— Parastapa taitaisi olla, arveli Penja naurahtaen.

— Vai semmoisia siinä rupesitte vätystelemään, torui Reeta taputellen hymyssä suin leivän päällystä. Jos vaan vielä puhutte siitä, niin heitän tämä leivän teon kesken.

— No näytäpä, saatatko heittää kesken, puhui mökinmies. Sitten me uskotaan että et taivu tuumaan, vaan jos et heitä, niin silloin se on päätettynä.

Reeta oli heittävinään leipomisen kesken, mutta tuli samassa takaisin sillä syyllä, että eihän niitä muutkaan jouda leipomaan.

— Ei jouda, eikä tarvitse joutaakaan, teki mökinmies päätöksen. Se on sitä myöten valmista. Ala vaan Penja varustella tarpeita pappilaan menoa varten. Ensi perjantaina pääsette sinne minun hevosessani.

Reeta koetti olla sanoissaan vasten, mutta ääni ja kasvojen ilmeet osoittivat selvää taipumista. Penja ei ruvennut joutavata teeskentelemään. Eipä hän viitsinyt tarkemmin tiedustellakaan toiselta, suostuiko tämä eli ei, lähti vaan kyselemään vähän rahaa velaksi, yhteenmenokustannuksiin. Eräs hänen entisistä isännistään tekikin tuon raha-avun ja Penja sai ne maksaa takaisin puuastioita tekemällä, johon työhön hänellä oli parhaiten halua ja taitoakin.

Perjantaina he lähtivät pappilaan. Reetakin oli lopettanut teeskentelemisen. Mitäpä se pitkittämällä parani, kun on kerran mies saatavissa, eikä ole omista eväistä paljon kehumista.

Heti kuulutuksen perästä he rupesivat rehellisesti yhteen ruokaan ja jopa välistä pistivät supakkata keskenään, kuten rakastuneet ainakin. Ne mahtoivat olla tulevaisuuden tuumia, sillä Penja ryhtyi kohta nikkaroimaan. Olipa höylää ja rahaa lainaksi hakiessaan saanut puolen tusinaa teurastettuin eläinten sarvia, joista vuoleksi ja laittoi Reetalle oivalliset imurit pakottaville selkäverille. Itseään varten hän ne etupäässä teki, mutta saattoihan niillä valmiilla pelillä masautella pois liikoja veriä lähimmäisenkin hartioista. Eikä kulunutkaan monta viikkoa, kuin ympäristöllä tiedettiin yleisesti, että Reeta on oivallinen kuppari. Kupattavia alkoi käydä tihkipäätä, niin että sarvia täytyi laittaa paljoa enemmän. Jopa haittoivat talon emännätkin kotiinsa ja siellä kulettivat talosta taloon, jossa Reetalla oli hyvää elämätä pitkäksi ajaksi. Kotiin tuotavaksi kertyi sieltä aika nivakka särvinaineita ja joku penni rahaakin.

Sillä aikaa veisteli ja lepäili Penja yksinään kortteerilla. Ei hän paljoa särpimiä kaipaillut, kunhan oli kirjattua leipää. Mutta kerran sattui leipäkin loppumaan ja Reetalle tuli palattuaan kiire teko. Siinä kiireessään heitti hän päällykset koristelematta ja leipoi leivät sileiksi. Mutta siinäpä tuli erehdys. Penja oli pitkää rupeamata viettäissään käynyt äreämmäksi entistään ja kun ruualle ruvetessaan näki leivät kirjailemattomiksi, alotti hän siitä juonipuheet.

— Tuollaisiako sinä teitkin, etkä kirjannut, alkoi murista.

— Välttää ne ilmankin, syö vaan pois, kehoitti Reeta.

— Enpään syö, syö sinä.

— Syön minä ja syöt niitä vielä sinäkin.

— Enpään syö, vie vaan pois.

— Ettäkö tosissasi olet? kysyi Reeta.

— Mitäs et kirjannut. Siinä on.

Penja heitti leivän Reetan syliin ja paiskautui vihoissaan nurkkaan maata. Nyt näki Reeta, että se on täyttä totta, eikä auttanut muu, kuin ruveta houkuttelemaan.

— Elä hyvä Penja suutu, minä teen ensi kerralla kirjaleipiä.

— Mistäpä sinä tehnet, kun mätit kaikki jauhot tähän taikinaan.

— Minä otan velaksi?

— Kuka sinulle antaa velaksi?

— Antaa se Peltolan emäntä, kun minä vien sille aluksi rahaa?

— Mistä sinulla rahaa on?

— Kuppauksista sain.

— Sait lampaan päitä ja sokeita ahvenia, vaan et rahaa.

— Aivan rahaa sain, kun vedin toista kymmentä sarvea Ruhmu-Riston hartioihin, kehui Reeta.

— Ruhmu-Riston hartioihin, jamasi Penja, sillä tuo tieto ei häntä ollenkaan lauhduttanut. Mikä se senkin laiskan hartioita pakottaa. Vieläpä tätä rötköä kupata!

— Kuppasin minä, kun tahtoi ja otin rahat pois.

— Otit sinä, mutta pane mieleesi, että elä mene toista kertaa semmoisten kanssa saunaan.

— Mikä siitä on. Hyhpä toki! sanoi Reeta, joka ymmärsi Penjan mielialan.

— No koetapa! kiivastui Penja. On niin lähellä, etten jo nyt anna hantsausta.

Hän kiivastui niin, että kohosi ylös nurkastaan ja silloinpa ei enää Reeta uskaltanut virkkaa poikkipuoleista sanaa.

Tästä alkaen joutui hänen ammattinsa tarkastuksen alaiseksi. Vaimoväkeä sai kyllä kupata kuten ennenkin, mutta jos miehiä oli, silloin piti Penjan päästä istumaan saunan penkille. Siinä hän hikoili uskollisesti alusta loppuun, ja hyvin epäilevästi poistui niinkin vähäksi ajaksi, kuin tarvitsi ulkoa noutaa löylyvettä saunaan. Hikoilemiseen nähden olisi Penjan sietänyt saada hyvä palkka, mutta enintään sai vaan kahvikupin, eikä kaikistellen sitäkään. Hänellä oli omat merkkinsä, että ketä on enin epäiltävä.

— On se tuo Penja saanut pulskan eukon, imartelivat muutamat. Vieläpä niin osavan kupparin.

Tämmöisten lauseiden lausujat saivat olla varmat, ettei tarvitse olla kahden kupparin kanssa.

Tämä järjestys ei ollut tulopuolelle ensinkään eduksi. Kaikki saaliit menivät leipänä ja särvinohtinata sai palkita kirjattu leivän kuori, johon ruokajärjestykseen Penja olikin aivan tyytyväinen. Reeta siitä välistä vähän juonitteli, mutta minkäs taisi, kun mies oli heittäytynyt niin hyväksi, ettei eronnut eri työpaikkoihin. Kerran hän jo siihen kuivuuteen työlästyi, niin että teki ankaran syytöksen.

— Mitä sinä minusta otit, kun et laita mitään? sanoi hän.

— Minäkö sinut otin? kysyi Penja puolestaan.

— Kukas muut, kuin sinä?

— Itsehän sinä tulit.

— Niinkuin sinä tahdoit.

— Minäkö tahdoin? Sanopa, milloinka minä sinua tahdoin?

Eihän sitä Reeta voinut miten muistaa, kuin ei mitään tahtomista ollut ollutkaan.

Semmoisena heidän elämänsä pysyi sitten ainaisesti. Penja ei luopunut koskaan luulostaan ja vaatimuksestaan, ja kun Reetakin niihin tottui, ei niistä syntynyt tämän suurempia riitoja. Ruokapuoli se ei tullut koskaan sen runsaammaksi, mutta kun heille ei joukkoa lisääntynyt, pysyivät he leivissä ja saivat siksi vaatettakin, että huonetöissä tarkenivat.

Hessu.

Tämä oli hänen yleisesti tunnettu nimensä, jonka mainittua jokainen paikkakuntalainen ymmärsi, että oli puhe suutari Hessusta. Tupa-ammatissa oli hänen luonteensa taipunut erittäin leikilliseksi ja sellaisena se pysyi kaikissa tilaisuuksissa, silloinkin kuin hän muutamien saapasparien tehtyä hippasi kaupunkiin ja siellä mitä kiireimmin joi itsensä juovuksiin. Tämän nautinnon vuoksi teki hän työtä ainakin yhtä ahkerasti kuin köyhä perheen isä kymmenen lapsensa elatukseksi. Toinen kiihoittaja ahkeruuteen oli se, etteivät muut suutarit ennättäisi pistäytyä hänen alueelleen. Harvemmin sitä tapahtuikaan, paitsi joskus, kun talven lähestyessä sattui Hessulle säästymään rahoja useampia markkoja ja niiden juonnissa viipyi niin kauvan, etteivät puutteisimmat jaksaneet avojaloin odottaa varsinaisen suutarinsa tuloa. Paljon hän pahoitteli tällaista virkansa laimin lyömistä ja tuli siitä syystä joskus lausuneeksi paheksumisensa koko juomapuuhaan.

— Eikö se olisi muutenkin hyvä vähentää niitä ryyppypäiviä, neuvoivat tuttavat.

— Yhteen ikälukuun se tulee, missäpähän aika kuluu, kun eivät vaan ihmiset tulisi turhaan odottamaan, puhua lirpatteli Hessu omituisen sukkelalla puhetavallaan.

— Vaan olisipa siitä kukkarokin hyvillään, jos vähentäisi niitä ryyppypäiviä.

— Eikö mitä, selitti Hessu naurahdellen. Suu on minun kukkaroni ja se on sitä enemmin hyvillään, kuta useimmin siihen antaa.

— Sepä on väärin kaataa kaikki omaan suuhunsa. Olisit ennemmin hankkinut joukkoa ja elättäisit sitä, kun et muuten osaa tallentaa.

— Vai joukkoa! kauhistui Hessu. Mihinkäs minä silloin joutuisin, jos niiltä leipä loppuisi. Niille ei kävisikään sanominen, että pidetäänpä viikko lomaa, niin kuin minä nyt sanon aina suulle, kun loppuu rahat ja punssi.

Työhön ryhdyttyä oli Hessu erinomaisen ahkera. Ikä ja tarkka naskalin reikään tähtääminen olivat kuluttaneet näön, että täytyi hyvin läheltä katsoa, ja siinä asennossa, saappaan teos leuvan alla, näytti hän vähäisine vartaloineen ja pienine piikkipartoineen aivan siltä, kuin orava istuisi käpy sylissä. Eikä hän tästä käpristyneestä asemastaan suoristunut silloinkaan, kuin tarvitsi kääntyä puhetovereihinsa, joina hän mieluummin piti kunkin työtalonsa lapsia. Niille hän keksi kymmenetkin eri ehdot, jotka olivat suoritettavat, ennen kuin rupeaa tekemään uusia kenkiä. Milloin heidän oli palkinnoksi itkettävä, milloin naurettava; milloin taas kapaloitava kissoja ja kammattava niiden päitä. Näitä sovinnoita tehtäissä oli Hessun ääni niin lapsellisen lempeä ja samalla niin vakava, ettei lasten mieleen koskaan tullut ajatus, että he olisivat narrina, sillä syyttä itkeminen ei ollut niinkään helppoa. Kerrankin kun muuan pieni poika koetti turhaan saada itkua aikaan, ehdotteli se että kun veli vähän löisi, niin sitten se lähtisi paremmin. Kissojen kapaloimisessa taas päin vastoin tahtoi tulla itku työksi, kun kissalla oli kynnet, joilla se koki vastustella tuota hänelle vastenmielistä vaatetustapaa. Mutta kun tehtävä oli onnistunut ja saatu varma lupaus uusista kengistä, niin silloin lapset hyppelivät ilosta Hessun ympärillä ja syleilivät häntä kuin parasta ystäväänsä ainakin.

Oli loppupuoli viikosta, kun vein Hessulle lapikasten tekeet. Hän epäili, tokko ennättäisi niitä sillä viikolla valmistaa, kun näet pitäisi lauvantaina käydä kaupungissa.

— Antaa jäädä siellä käynnin toiseen aikaan, esittelin hänelle.

— Ei se soveltuisi heittää toiseen aikaan, puhua lipatteli hän naurahdellen.

— No, eiköhän tuo kumminkin soveltuisi, esittelin edelleen.. Minulla on lauvantaina kaupungissa käynti ja koetan siellä toimittaa suutarinkin asiat.

Hän näkyi arvaavan ajatukseni ja yhä enemmän leppyisenä teki esteitään:

— Ei ne nyt tällä kertaa tulisi minun asiani muilta toimitetuksi, itseni siellä pitää olla.

Olin jo edeltäpäin arvannut, ettei Hessua niillä tuumilla saa estetyksi pois kaupungista, kun se oli nyt niin lähellä ja rahaakin irtautui viikon työstä parin kolmen pullon hinta. Ne olivat välttämättä vietävät pois, etteivät jääneet sunnuntain yli mieltä vaivaamaan. Päätin heittää lapikasten tekopalkan sillä kertaa maksamatta, että jäisihän se säästöön toisen viikon varaksi, mutta Hessupa piti lähtöäni silmällä ja tuli hyvin nöyränä pyytämään niitäkin penniä.