Part 2

— Sitten seuraa tili eväistä. Kolme rieskaa ja kaksi leipää, niinkun sen näit, yhteensä 18 naulaa ja neljännes, joka 15 pennin jälkeen naulalta tekee 2 markkaa 73 ja puoli penniä. Reeta, onko oikein?

— Antaa vaan tulla.

— Sitten kalakukko, niinkun sen näit, jossa oli 4 naulaa kaloja ja 1 naula sijanlihaa. Onko, Reeta, mielestäsi paljon, jos pannaan kaloille ja kukon kuorelle 1 markka ja lihalle 50 penniä?

— Kyllä kestetään.

— Paistettua sijanlihaa 3 naulaa paraalta paikalta, niinkun sen näit. Onko paljon 60 penniä naulalle?

— Kestetään sekin.

— Sitten 2 naulaa voita, niinkun sen näit, 75 penniä naulalle. Mitä sanot, Reeta?

— Sepä taisikin olla viimenen.

— On täällä vielä kahvitili, muistutti Kusto. Kaksi kuppia nisun kanssa ja kaksi ilman. Yhteensä 30 penniä. Onko paljon.

Reeta ei vastannut mitään, kysyi vaan yleistä summaa ja saatuansa tietää, heitti jotenkin tylyllä tavalla rahat Kuston eteen ja tarttui samassa arvostelemaan tiliä.

— Mistä sinä tiesit niin neljännesten päälle kaikki leivät ja lihat?

— Minä pelkäsin tämmöistä tapausta ja punnitsin varalta, selitti Kusto.

— Ja sitten ilkesit tulla meitä puntarin nokasta syöttämään.

Reetalla oli aikomus pitää pitempi erojaispuhe entiselle rakastajalleen, mutta samassa tuli renkipoika ulkoa ja sanoi että vieraan hevonen on potkaissut porsasta, niin että se taitaa kuolla. Monissa miehin mentiin ulos ja totisesti siellä porsas sätkytteli viimeisiä kertoja sorkkiansa. Se oli saanut armottoman kovan potkun päähänsä terävänaulaisesta kenkäjalasta.

— Kyllä siinä meni porsas, surkutteli emäntä. Kaikenlaisia hevosia heitä on.

— Ei siinä tule mitään vahinkoa, kun lopettaa kiireelle ja panee lihaksi, lohdutteli Kusto.

— Lopetettava se kyllä näkyy olevan, puuttui isäntäkin puheesen, mutta turhaa on sanoa, ettei siinä vahinkoa tulisi, parin kuukauden vanhassa porsaassa.

Renki sai käskyn lopettaa porsaan ja muut joukot poistuivat äänettöminä huoneesen.

— Olipa se vähän ikävä tapaus, puheli Kusto kynsiskellen tukkaansa.

— Oli se tavallaan, sanoi isäntä tekeytyen totiseksi, vaikka hänelle samalla näkyi juolahtavan hupaisempi ajatus mieleen. Asia on minun mielestäni niin, että kenen eläin vahingon tekee, se sen maksaa.

Kustolle tuli tuiki vaikea olla, kun kuuli puhuttavan maksusta.

— Jääpihän siitä lihat taloon, koki hän esitellä. Otatte toisen porsaan ja minä annan 50 penniä "kärsärahaksi".

— Antaa olla kukkaron aukomatta niin vähän tautta, keskeytti isäntä. Tästä täytyy tehdä toisenlainen tili. Vieras saapi pitää porsaan omanansa, kun maksaa meille laskun mukaan sen ruan ja hoitopaikan.

— Mitenkä sitä osaa laskea, kun ei ole mitan mukaan syötettynä, sanoi Kusto, ihmestyen isännän esityksestä.

— Onhan se vähän vaikeata, kun ei aavistettu tämmöistä tapausta, eikä osattu syöttää puntarin nokasta, sanoi isäntä. Mutta kyllä siitä selvä kuitenkin tulee. Noutakaapa tytöt se porsaan allas, niin mitataan kuinka paljon se vetää ja siitä sitä päästään laskujen perille.

Mutta tytöt eivät olleet käskyä kuulevinaankaan, menivät juoksujalassa toisiin huoneisin nauramaan.

— Mitä ne arvelivat kun eivät tuoneetkaan, torui isäntä totisena ja käski sitten renkipojan noutamaan allasta.

Poika hyppäsi kiireesti ja heitti suu naurun virnissä altaan olaltaan lattialle.

— Näinkö suuri, ihmetteli Kusto. Tämähän vetää pari kannua. Ei se ole jaksanut syödä tämän täyttä kerrallaan.

— Pitää kutsua niitä jotka ovat syöttäneet, sanoi isäntä. Käskepä Reeta tänne.

Renkipoika haki Reetan, vaan ei siitä ollut avuksi.

— Minä vähättelen teidän porsastiliinne, kun olen päässyt itse selväksi, sanoi Reeta ja meni matkoihinsa.

Ei ollut isännän omistakaan tytöistä selon antajaksi, ne vaan nauraa kikattelivat toisissa huoneissa. Emäntä viimein tekeytyi totiseksi ja kävi selittämässä porsaan ruokintajärjestyksen, että sitä on syötetty kuukauden päivät nuorella maidolla ja toinen kuukausi piimällä, ja että maitoa se on juonut ainakin puoli kannua päivässä ja toisella kuukaudella piimää koko kannun päivässä ja viimeiseltä vähä jauhojakin.

— Tulipas siitä selvä, sanoi isäntä. Ehkä ei tarvitsekaan mitata allasta, vai miten sulhanen tahtoo.

Kusto oli jo ennättänyt kiintyä laskuihinsa, eikä joutanut vastaamaan, vaikka kunnianimellä mainittiin.

— Kalliiksi se nousee, sanoi hän viimein.

— Eikö mitä, rauhoitteli isäntä. Kolmekymmentä kertaa puoli kannua, on 15 kannua, joka 30 pennin mukaan kannulta on niin paljon kuin — — 4 markkaa 50 penniä, ja kolmekymmentä kannua piimää 10 pennin mukaan 3 markkaa; yhteensä 7 markkaa 50 penniä.

— Paljon nousee noin pienestä porsaasta, jahkaili Kusto uudestaan.

— Kyllähän se syöttöporsas tulee maksamaan, sanoi isäntä. Mutta koitetaan hoitopuolta supistaa niin pieneksi kuin suinkin. Onko paljon, jos pannaan hoitopalkaksi 1 markka.

— Siinähän on, myönnytti Kusto huolissaan. Tämä on aivan veli Maunon syy. Minä jo sanoin kun se tuon hevosen osti, että se saattaa tehdä vahingoita.

— Mitäpäs ne tähän kuuluvat, sanoi isäntä ja alkoi jatkaa tiliänsä, Sitten, seuraa tili porsaan huoneen hyyrystä. Mitäs sanoo sulhanen, onko 50 penniä paljon?

Kusto näytti havahtavan ja katsoi mitään virkkamatta isäntään, jonka laskutapa alkoi tuntua kovin tutulta. Isäntä ei ollut sitä huomaavinaan, jatkoi vaan edelleen.

— Sitten 25 penniä porsaan vuodepehkuista. Mitä sanoo sulhanen, onko paljon.

Nyt ei enää Kusto epäillyt mitä tämä peli oikeastaan oli ja hänessä heräsi toivo, ettei ehkä rahat kulukaan. Hän alkoi kahmuilla turkissaan ja virkkoi:

— Pitää tästä lähteä kotiinsa ajamaan, leikkiähän tämä taitaa olla.

— Tästä on leikki kaukana, sanoi isäntä, tekeytyen totiseksi. Käy vaan, poika, nostamassa porsas rekeen, täyden hinnan minä kuitenkin perin, jos ei se muuten tule, niin oikeuden kautta.

Kusto huokasi syvään, ja alkoi kaivaa kukkaroansa.

— Eikö sitä yhtään helpoiteta? kysyi hän vielä rukoilevasti.

— No menköön seitsemästä markasta tämän lyhyen sukulaisuuden muistoksi.

Kusto luki äänettömänä rahat ja heitettyänsä kiireesti isännälle hyvästit, lähti ulos.

Renkipoika oli täyttänyt isäntänsä käskyn ja samalla tyydyttänyt omaakin kujeiluhaluansa ja asettanut porsaan istumaan reen perään, vasemmalle puolelle.

Kusto ei tuosta nostanut mitään melua, siirsi vaan siivosti porsaan rekensä keulapuolelle, heitti loimen peitoksi ja alkoi ajaa. Talon joukot katsella kurkistelivat ikkunasta sulhasen poistumista ja useammat nauroivat. Reeta oli totisin muita.

— Taidatpa olla pahoillasi, sanoi Reetan veli. Tuosta saat nämä porsasrahat palkinnoksi.

— Vieläpä minä pahoillani, sanoi Reeta. Vaan olisit tuon saanut heittää vähemmällä, nyt vei sen porsaan.

— Kuolleen porsaan, nauroi isäntä. Jouti viedä, ettei tarvitse aivan tyhjänä mennä.

* * * * *

Hevoskauppiaana ollessaan oli Kusto kuullut, että kaupan purkautuminen pilaa vastaisen kauppaonnen ja sitä samaa hän vähän pelkäsi Reetastakin erotessa. Tämä pelko ei kumminkaan saanut kovin pitkiin ajatuksiin. Toisen kerran raha-asioilla käydessään teki hän jo Myssylän Marille koristelemattoman kosintatarjouksen ja se sattui paikalleen. Tyttö oli aivan halukas lähtemään itaran isänsä kotoa, sillä eipä siitä kovin korkealle käytynä tahtomassa, jos olisi odottanutkin. Eikä tytön isälläkään ollut vastaan sanomista, vävypoika oli aivan hänen mielensä mukainen. Ainoa muistutus isältä oli se, että velka on sittenkin maksettava, joskaan ei erittäin kiireelle. Tällä muistutuksella ei ollut tarkoituksena kieltää tyttäreltä perintöä vastaisuudessa, vaan ainoastaan pakoittaa vävypoikaa vireäksi hankkimaan.

Kauniimman juhannuskesän aikana tuoda köräytti Kusto nuoren emännän kotiinsa, Häiden vietossa vältettiin liikaa tuhlausta ja niitäkin vähiä menoja vedettiin vierailta takaisin huomenlahjan nimellä.

Nuorelle emännälle ei oltu edeltä päin laitettu mitään mukavuuksia, eikä tämä ollut oppinutkaan semmoisiin.

Nyt kesällä hän kyllä sai pienen omituisen aitan, mutta talvella sai tyytyä joukon yhteiseen tupaan. Kamaria olisi kyllä ollut, vaan niistä oli lattiat lahoneet ja uunit hajonneet, eikä Kusto näin tuottamattomiin töihin varojaan kuluttanut.

Yhden poikkeuksen entisistä tavoista sai nuori emäntä toimeen, nimittäin sen, että ostettiin kahvipannu ja kaikki siihen kuuluvat kojeet. Isäntä osasi kuitenkin johtaa niin, ettei ne tulleet köyhtymisen välikappaleiksi, vaan niillä päin vastoin kiepoteltiin rahoja kotiin päin.

Tanssihaluisella kylän nuorella väellä ei ollut tähän asti suosittua kokouspaikkaa sunnuntai-iltana, vaan nyt he huomasivat Kustolan olevan heille avoinna. Ilmaiseksi eivät he kumminkaan saaneet hyppiä, oli pistettävä rahamaksu isännän kouraan, taikka pyydettävä emäntää kahvia keittämään. Toinen tai toinen keino auttoi ja useimmin he käyttivät tätä jälkimäistä. Mutta jos kahvin keitättäjät loppuivat, silloin tuli isännältä kielto tanssimiseen. Ei auttanut muu kuin jatkaa kahvin juontia, vaikkei se useinkaan ollut sikurivettä viisaampaa.

Sama kahvipannu se suoritti ison osan renkien palkastakin. Kusto valitsi aina nuoria, ymmärtämättömiä poikakossia rengikseen, jotka sitten sunnuntai-illan iloissa ensimmäisinä miehinä pehvastelivat ja keitättivät kahvia. Eikä siihen ollut kieltoa muunakaan aikana. Usein Kusto itsekin kehoittamalla kehoitti, että "eikö pojat keitätä kahvia". Ja mikäs siinä: pojat keitättivät; olihan se niin miehevätä juoda omaansa ja saipa kiitoksiakin, kun antoi isännälleen ja emännälleen.

Kekrinä tämä huvi ei enää niin hyvälle tuntunut, kun sai ikäväkseen asti istua tilinteossa vastaamassa kahvipannukysymyksiin.

Jos ajatellaan rengin nimeksi Juho, niin kävi toimitus tähän tapaan:

— Ensimäkien pannullinen kahvia, kaksi viikkoa jälkeen keyrin, penniä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Oikein on, täytyy Juhon vastata, muutoin tulee sama kysymys uudestaan.

Lomaan löytyi muitakin muistoonpanoja esim. tämmöisiä:

— Hangosta haara katkennut, 45 penniä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Katkesi kaiketi se.

— Sitten rukkasen peukalon paikkaa 4 pennin edestä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Oikein on.

— Sitten lapsen tuohisesta mansikoita 3 pennin edestä. Juho, onko oikein? niin tilikirja näyttää.

— Suusta ovat menneet nekin, vastaa Juho rehellisesti.

Jos Juholle sattuu jäämään palkastansa jäännöstä, esittelee Kusto siitä jotain kaupantavaraa ja varta sitten, jos ei kaupoilla sovita, antaa rahat käteen.

* * * * *

Muutamissa vuosissa kiipesi Kusto velattomaksi ja appiukon kuoltua hän oli seudun rahakkain mies. Mutta lisän hankkiminen ei siltä vähääkään laimentunut. Jos maanviljelys antoi hyvin, niin kaupalla vielä lisää. Tähän aikaan oli elonkauppa edullisinta ja varsinkin, jos sai ensin ostaa huokealla salakauppiailta. Suuresta kylästä semmoisia kyllä löytyi ja Kusto oli heidän uskottu ostajansa.

Kun Kuston omat lapset joutuivat kymmenen ja toisenkymmenen ikävuoden alulle, olivat ne isällään apuna. Ne harjoittivat välittäjäliikettä ja toivat ehtimiseen isällensä jyväpussia, selittäen että näitä on tuotu sieltä ja sieltä heidän myötäväksensä. Kusto otti hyvillä mielin jyvät vastaan ja kyseli:

— Antaako ne teille penniä palkasta?

— Antaa, antaa, selittivät lapset.

— Minä saan 10 penniä.

— Minä 15 penniä.

Kusto mittasi jyvät ja maksoi rahat, varoitellen, ett'eivät lapset pudottaisi, vaan veisivät omistajilleen. Hän oli hyvillään lastensa rahanhankkeesta, kun vielä lisäksi kuuli että niillä ostetaan vaatetta. Ja totta ne puhuivatkin. Pojalle, samoin kuin tyttärillekin ilmestyi aina vähän väliin uusia ostohuivia ja hattuja, jopa vihturiinia ja verkaakin, ilman isältä rahaa pyytämättä. Kerran hän jo yritti epäillä, että mistä niille niin paljon rahaa tulee, mutta rauhoittui pian, kuin lapset sanoivat saaneensa lisää marjoilla. Tämä marjoilla rahan hankkiminen istuutui Kuston mieleen pitemmäksi aikaa, niin että hän seuraavana syksynä pani toimeen suuremmoisen puolukkain poiminnan. Arkipäivinä sinne eivät joutaneet muut kuin lapset; aikaisilla oli muita syystöitä, varsinkin elojen puintia. Mutta kun tuli sunnuntaipäivä, jolloin heitetään pois kaikki "ruumiilliset työt", niin silloin isonsa pienensä kontit ja pussit selässä ahoja pitkin juoksemaan. Palvelijatkin lähtivät mielellään, kun saivat isännältänsä maksun marjoistaan, vaikka ei tosin korkeinta hintaa. Isäntä itse toimitti sitten marjat kauppapaikkaan.

Talo oli näiden retkien aikana autiona, ovet lukossa ja avaimet isännän ja emännän taskussa. Siat ja kanat olivat ainoat kotimiehet, vaan nekin asustivat enimmästi riihen edustalla, siat röhkien ja tassutellen maahan karisseita jyviä ja kanat kaakattaen puikkelehtivat sikain lomassa pitämässä puoliansa.

Muutamana sunnuntaina oli Kusto sattunut puolukkaan lähtiessään lyömään rajunlaisesti puita riihen uuniin, niin että se syttyi keskellä päivää palamaan. Pian oli siinä semmoinen tulen tohakka, että vartiat lähtivät, mitä kiireintä karkua pihaan, toiset röhkien, toiset kaakattaen. Kuuma riihi palaa tuprahti niin pian, ettei sitä keskellä päivää moni naapurikaan huomannut. Muutamat, jotka huomasivat, kävivät joutessaan sen hiiltymistä katsomassa ja menivät sitten rauhallisina kotiinsa.

Illan hämärtäessä palasivat marjamiehet, jokaisella kannannainen nivakka puolukoita.

— Mikäs riihen vei? virkkoi renki ensimmäiseksi.

— Riihenkö? kysyi Kusto säikähtäen ja kääntyi katsomaan. Voi taivainen! Riihi on palanut!

Samassa heitti hän kontin seljästään ja lähti juoksemaan riihen luokse. Mutta siinä ei ollut enää ainoatakaan kekälettä pelastettavissa.

— Tämä siitä nyt tuli! vaikeroi hän seistessään hiiloksen vieressä, päätänsä ruopien. Noin vähiin ovat hiiletkin palaneet.

Kustolla oli hyvin lähellä itku, eikä ihmekään, kun meni riihi ja rukiit, eikä edes hiiliäkään jäänyt. Ei ollut ihme, jos tämäkin viimeinen puoli vahingosta lisäsi ikävää mieltä, sillä hän oli hiilenpolttajana ollessaan tottunut näin suuresta puuläjästä saamaan monta "lestiä" hiiliä.

Kuston vaimokin joutui palopaikalle ja virkkoi:

— Sinulla onkin ollut joka pyhä kiihko sinne puolukkaan ja tämä siitä nyt tuli.

— Tulinhan tuonne lähteneeksi, huokasi Kusto. Tätä vahinkoa ei vastaa puolukkatili.

Hän kaiveli tuhkasta oven saranaraudat käteensä ja lähti huokaillen pihaan.

Seuraava yö oli Kustolle melkein uneton, kun täytyi laskea miten suuri vahinko riihen palossa tuli ja millä sen saisi korvatuksi. Puolukkain poiminta ei ollut mitättömintä tuloa, mutta itse hän päätti pysyä kotona tulta vartioimassa. Voipihan hän siihen siaan pyhän seutuina ostella jyviä salakauppioilta ja luvata iltaisilla nuoren väen tanssia tuvassa, että kahvikauppa kävisi paremmin.

Monta uuttakin kauppa-alaa ennätti yön kuluessa ajatella ja eräs niistä kuvastui niin tuottavaksi, ettei se mennyt mielestä, vaikka olikin kielletty. Valmistavat tutkimukset alkoivat jo seuraavana aamuna. Pieni Liisa sai noutaa naapurista lainaksi pienen ryyppylasin. Sitten etsi Kusto tyhjän pullon (sen oli hän korjannut talvella kirkossa käydessään tienvierestä), täytti pullon vedellä ja mittasi, kuinka monta lasin täyttä siitä tuli.

20, kun mittasi vähän vajaaksi.

Kuston silmät loistivat ilosta. Jos ottaisi 15 penniä lasilta, niin saisi 3 markkaa, josta yli kahden markan voittoa.

— Kuulehan Mari, ilmaisi hän jo salaisuutensa vaimolleen. Mitä sanot, jos minä toisin viinaa kaupaksi?

— Viinaako kaupaksi? kysyi Mari terävästi.

— Niin, se olisi tuottavata kauppaa.

— Elä jatka enää, kielsi Mari. Pidä mitä muuta kauppaa hyvänsä, mutta sitä et saa yrittääkään.

Kusto luopui, vaikka kyllä kovasti säälitti.

Seuraavana talvena pidettiin Kustolassa yhä useemmin tanssia, sillä luvan saanti oli entistään helpompi. Kahvia tosin täytyi keitättää, vaan ei aivan myötäänsä.

Kuston omatkin lapset kehittyivät tavallista aikaisemmin tanssin askeleisiin ja olivat muiden mukana menossa, kun vaan isä sattui selin istumaan. Aivan nenän edessä ei vielä rohennut hyppiä. Alituinen nuorten seurassa olo oli heissä herättänyt halun saada pitää hyviä ostovaatteita ja semmoiset heillä ja olikin, vaikkei isä antanut penniäkään.

Muutaman tanssi-illan perästä sattui Kustolle havaintorikas yö. Hän meni käymään ulkona ja kuuli nurkan suojassa seisoissaan eloaitan oven narahtavan. Kusto hyppäsi kiireesti katsomaan ja tapasi omat tyttärensä aitasta pois tulossa. Toinen väänsi parhaallaan lukkoa kiinni ja toinen seisoi jyväpussi selässä odottamassa.

— Ketä täällä?! kysyi Kusto kauhistuneena. Tytöt säikähtivät sanattomiksi ja jäivät paikalleen seisomaan. Jyväpussi putosi rappusille ja ovi jäi kesken lukkoamisen.

— Liisu ja pikku Mari! huudahti Kusto ihmeissään. Nytpä minä kummia näen. Tupaan heti!

Hän toi pussin tupaan ja teki tulen päreesen.

— Tämähän on sama pussi, jolla olette aina tuoneet Myllylän Miinan jyviä, sanoi hän pussia tarkastellen. Teidänkö tämä onkin?... Mari! Nouse ylös, nyt täytyy antaa tytöille selkään, kun olivat aitasta jyviä varastamassa. Kuuletko Mari?

— Kyllä kuulen, vaan enpä minä keskellä yötä, vastasi Mari nousten istumaan.

— Oli yö tai päivä, päätti Kusto. Meidän lapset eivät saa olla semmoisia.

— Itsehän sinä olet ne opettanut semmoisiksi, huomautti Mari.

— Miten opettanut?

— ... ostelet jyviä kaikilta salakauppioilta ja yksin omilta lapsiltasikin.

— Minäpä en ole sitä tietänyt.

— Nytpä tiedät.

— Nyt tiedän ja vitsaa tulevat saamaan. Avaimetkin ovat ottaneet pään alta. Onko se pikku Sakukin samanlainen.

Kusto meni katsomaan pöydänpäävuoteelta Sakua, mutta paikka oli tyhjä.

— Sakukin on liikkeessä. Nyt on meidän talon elämä pilalla. Missä on Saku? Tietääkö tytöt?

Mutta tytöt eivät kuuluneet tietävän.

— Käypäs katsomassa saunasta, neuvoi Mari. Kusto meni ja palasi pian aivan masentuneena, taluttaen Sakua kädestä.

— Ei tullut minun lapsistani ihmisiä, valitti hän.

Tuolla ijällä, jo Saku kortinlyönnissä toisten poikain kanssa, ja vielä lisäksi haisee henki viinalle.. Ei tullut minun pojastani miestä... Mitä sanot Mari? Vieläkö puolustat?

— Mitäs minä siitä puolustan, sanoi Mari, johon pojan rikos näytti koskevan kovemmin, kuin tyttöjen äskeinen jyväjuttu. Vaan on näihin rikoksiin paljon omaakin syytäsi. Mitäs annatkin tähän keräytyä kaiken maailman väen joka sunnuntai-illaksi.

— Mutta eihän lasten tarvitse niiden mukana olla.

— Ei tarvitseisi, vaan onhan ne. Antasit mennä kansakouluun, niin oppisivathan jotain, eivätkä olisi tässä kaikkea näkemässä.

— Kyllähän sinä niistä kouluista ja muista, mutta selkään minä niille annan, uhkaili Kusto, vaikka entistään laimeammin.

— Anna vaan, mutta minä rupean nukkumaan, sanoi Mari heittäytyen sänkyynsä ja vetäsi peiton korvansa päälle.

Kusto tuittuili vielä vähän aikaa lapsillensa ja käski ne sitten nukkumaan. Itse hän ei saanut unta silmiinsä moneen tuntiin. Tällä kertaa joutuivat vanhat tilit uuteen tutkintoon. Ennen olivat jyväkaupan voitot ja tanssi-iltain tulot hupaisia muistella, mutta tämän yön tapahtumat tekivät ne aivan hämäriksi. Alkoi jo epäilyttää kaikista näistä tulleen enemmän tappiota, kuin voittoa.

Tappio puolelle pyrkivät pääsemään semmoisetkin seikat, kuin kotivarkaus, sunnuntai-iltain tanssit, sekä juoma- ja korttiseurat, jotka tähän asti olivat näyttäneet olevan tulopuolen apuna. Hänen askein lausumansa epäilys, että "ei tullut minun lapsistani ihmisiä", tahtoi tunkeutua oman niskan painoksi ja pani ajattelemaan, että tässä olisi tehtävä lasten suhteen jotain muutakin, kuin mitä hän oli aikonut huomen aamulla tehdä.

Loppupäätös tämän yön tilinteossa oli, että Kusto lupasi itsellensä luopua rakkaista markoistaan lastensa kouluttamiseksi, _jos Mari_ vielä kerrankaan _ottaa kouluun lähettämisen puheeksi_. Itsepuolestaan oli hän tämmöisen, rahoja kuluttavan asian alkuunpaniaksi yhtä mahdotoin, kuin sairas oman paiseensa puhkasiaksi.

Pääskysten elämästä.

Puut heloittivat vasta puhjenneessa lehtiverhossaan, niityille loi vihanta ruoho kauniin katoksen ja kirjaili sen ensimmäisillä kukkasilla. Metsä surisi lintujen laulusta ja vapautuneena jääkuoren alta hyppelivät kalaset rantamilla. Itsevaltias talvi oli laskenut sekä kasvi- että eläinkunnan jäisen valtikkansa alta kesäistä vapautta nauttimaan. Kaikki saivat he nyt voimiensa mukaan kasvaa ja kukoistaa, laulaa ja liikkua.

Kartanoilla ja läheisillä pelloilla leijaili lukuisa joukko pääskysiä Ne olivat vasta ikään päässeet pitkän muuttomatkansa perille, vaan pitkiin lepoihin ne eivät joutaneet. Vanhat, rappeutuneet pesät olivat korjattavat ja toisten tehtävä aivan uudestakin. Oli etsittävä jokin suojainen ja turvallinen paikka, jossa perheensä voisi kasvattaa ja itsekin pistäytyä sinne suojaan sateilta ja myrskyiltä. Ensin oli saatava seinät muuratuksi ja sitten katseltava höyheniä ja muita pehmoisia aineita vuoteeksi.

Tuonne kostean savikuopan reunalle liepsahtivat ne kaksin, kolmin kerrallaan ottamaan rakennusainetta ja kun joku oli saanut sitä irroitetuksi, luikahti se samassa lentoon, suussa savinokare, jonka kävi heti tuoreena ollessa kiinnittämässä pesän teokseen. Paluumatka ei tapahtunut niin suoraa tietä. Monet laulun lipratukset ja useampia mutkaisia kierroksia tuli tehdyksi sillä välillä.

Tuvan räystään alla, noin kyynärän välimatkalla oli kaksi uudesta tehtävää pesän aloketta. Toisen pesän seinätyöt menivät jo enemmässä kuin puolitiessä, mutta toisessa oli vasta vähän pohjakerrosta, vaikka yhtenä päivänä olivat alottaneet. Näiden naapurien sopu ei ollut oikein hyvällä kannalla. Sitä ei vaikuttanut pesien läheisyys, sillä kumpaisestakin pääsi vapaasti yhteisille laitumille. Suurimpana syynä taisi olla se, kun toisen pesän rakentajalla ei ollut toveria; hän oli yksinäinen. Sitä eivät voineet kaksineläjät naapurit hyväksyä. He asettuivat usein yksinäisen eteen, jossa vilkkaalla surituksella selittivät, että sen on herettävä pois pesän tekopuuhasta, kun ei ole kumppania. Yksinäinen suritti vastaan, eikä näyttänyt luopuvan aikeestaan.

Kun hän sitten meni noutamaan rakennukseensa savea, tai heinänkortta, ryhtyivät toiset sillä aikaa hajoittamaan tuotakin vähää pesän alkua. He jo ehtivät monta muruista irtauttaa ja heittää alas, kun rakentaja itse saapui. Tämä katseli mielipahalla työnsä turmelemista, vaan korjaili kumminkin laiteita järjestykseen ja silitti nokallaan vasta tuodun saven siihen lisäksi. Ei hän siltä pahaa pahalla kostanut. Naapurien pesä sai olla rauhassa, vaikka he olivatkin poissa. Niiden taloudessa ei varmaankaan ollut mitään moittimista, kun olivat kahden. Mutta hänellä, poloisella, ei ollut toveria, joten täytyi kärsiä kaikki teot niiden puolelta, joilla oli.

Tuolta ne taas lentää liitelivät, yksi ensin, sitten toinen. Vielä kantamuksen nokassa ollessa alkoivat jo torumisensa ja kun saivat suunsa tyhjäksi, asettuivat aivan yksinäisen pesän kohdalle räystäälle ja alkoivat toruvasti räksättää, päät vihaisesti tuikallaan. Alakuloisena askarteli yksinäinen hetkisen revityn pesänsä pohjaa korjaillen, mutta kovin mahtoivat toisten moitteet käydä ankaroiksi, kun täytyi tulla katsomaan silmästä silmään ja puhumaan puolestaan. Siinä sitten säksätettiin kauan aikaa, minkä mikin ennätti, eikä siitä sen selvempää tullut. Täytyi viimein lopettaa ja ryhtyä pesän tekoon.

Kauan ei taaskaan kulunut, kun yksinäinen tapasi muurauksensa hajalleen kiskottua. Sen lisäksi sai kuulla alituisia nuhteita, mutta ei sittenkään heittänyt työtään seisomaan. Hän vaan kantoi katkeamatta, tulipa näkyvätä jos tahansa, luultavasti toivossa, että vielä tästä olot paranevätkin.

Eikä toivo mennytkään hukkaan. Muutamana päivänä hänelle näet ilmestyi toveri. Syrjäinen ei voinut tietää, mistä se tuli, mutta tuli se vaan ja ryhtyi paikalla pesän tekoon toveriksi. Ehkä tämä oli haihtunut tulomatkalla kumppanistaan, taikka muuton sairastunut ja jäi niin jälelle. Sitä mahtoi ensiksi tullut naapureilleen selittää, että kyllä sieltä toveri tulee, mutta ne eivät ottaneet sitä uskoakseen, hajoittivat vaan, ja niin ei ollut myöhemmin tulleelle muuta näyttämistä kuin revitty pohjakerros. Nyt ne sen näkivät ja sopu muuttui samassa hyväksi.

Riidan alainen pesän teos alkoi kohota joutumiseen. Torumis-suritukset loppuivat, eikä kumpaisetkaan koskeneet toistensa työpaikkoihin. Yksikseen ollut lauleli ja leijaili iloisemmin kuin ennen. Hänkin rohkeni nyt vuorollaan, työnsä lomalla, kiivetä tallin perään pystytetyn viiritangon huippuun laulamaan pitemmänkin liverryksen. Yksikseen ollessa tuli vaan tuvan harjalla istutuksi, mutta harvoin siinäkään laulua "lukkoon" asti lauletuksi.

Keskempänä kesää laimeni laulun into, sillä kunkin pesän toinen asukas tarvitsi viipyä tulevan perheen vaalinnassa. Kiireen kautta vaan jouti itselleen ruokaa pyydystämään, lauluille ei ensinkään. Toispuoleisellakin oli nyt huolellisimpia ajatuksia, niin ettei sekään enää laulanut kevään riemastuksella. Kohtapa saikin jokainen olla mitä ahkerimmin ruoan etsinnässä, sillä pesien oville ilmestyi vieri viereensä sirkuttavia lättämäisiä nokkia, jotka pienimmänkin liikkeen kuultua aukenivat saalista ottamaan. Tuhansittain ne söivät hyönteisiä, ennenkuin kykenivät itse siivilleen lähtemään. Viimein kumminkin sai yksi ja toinen pesä nähdä sen ilon ja silloinpa taas suritusta kuului kaikkialta, kun oli ohjattava ja neuvottava poikasten ensimmäisiä lentoliikkeitä.

Muut jo liitelivät lapsineen suurissa joukoissa kartanon ympäristöillä, kun yksinäisen pesäkunta sirkutteli vielä vanhempain hoidettavana. Viimein nämäkin näkivät sen ilon ja silloin oli saavutettu aikaisemmin yhtyneet.

Syksyllä ja keväällä.

Kesän perästä tuntui taas käveleminen niin kovin vaikealta. Lunta oli satanut siksi, ettei jalka nystyräisillä syrjäteillä ottanut ensinkään pysähtyäkseen siihen mihin astui. Matkan kulku oli semmoista soljuttelemista. Tuossa tuli vielä eteen tunnin aikaa viepä metsäinen vastamaa. Oli kiivettävä Savon-selänteelle. Puolitiessä mäkeä tippui jo vesi otsalta ja janotti armottomasti.

Aukeni eteen aho ja sen keskellä seisoi vähäinen uutismökki, jota tekijänsä nimellä kutsuttiin Lipposen mökiksi. — Ei ole rauhassa kiirettä, ajattelin ja poikkesin mökkiin. Tuvan edessä kelkassa oli vesisaavi, jossa kellui pieni kiulu. Vetelin siitä janooni kirkasta lähdevettä.

Astuin tupaan levähtämään. Se oli pieni, kahdella ikkunalla varustettu, sisään lämpenevä. Keskelle lattiata oli heitetty kimppu koivuisia vitsaksia, joista Lipponen karsi oksia, istuen lavitsalla. Vaimo kehräsi uunin kupeella tappuroita ja kolme lasta kokoilivat karsituita oksia lattialta.

— Vieras ei pääse istumaan, kun täytit tuon lattian, sanoi vaimo seisauttaen rukkinsa.

Mies sysäsi jalallaan vitsaskokoa vähän syrjemmä. Kuulumisista puhuessa katselin tuvan sisuspuolta tarkemmin. Puutetta ei näyttänyt olevan ainakaan lähellä, sillä toistakymmentä leipää riippui vartaassa orrella ja pari piimäpyttyä oli päällekkäin uunin pankolla.

— Lapsia opettamaanko ollaan menossa? kysyi vaimo, sillä hän näytti olevan puheliaampi miestään.

Myönsin olevani sitä varten matkalla. Oksia keräilevä poika alkoi katsella minua pelon sekaisella kunnioituksella.

— Olisihan tässä meilläkin yksi poika jo sinne lähetettävä, sanoi vaimo, vaan ei ole saatu tälle kenkiä ja vähäpä tämä osaa vielä lukeakaan.

— Ei se luvun vähyys tule esteeksi, siellä opetetaan lisää, sanoin kehoitukseksi.

— Jo tämä aapisensa osaileekin. Käypä lyömässä ensin kättä ja lue sitten Isämeitä.

Pitäen oksanippua vasemmassa kainalossaan lopsautti poika kättä, vaan Isämeidän lukeminen tahtoi ujostuttaa enemmän. Kehoittelemalla se viimein pääsi alkuun ja sujui sitten kuin rattailla. Vaimolla olisi ollut vielä paljon puhumista poikansa lukemaan opettamisesta ja kouluun lähettämisestä, mutta tämä puheen aine oli niin kovin usein kuultua, että toivoin sen loppuvan ja käännyin puhuttelemaan Lipposta itseään.

— Onko teillä kaksi lehmää, kun laitatte kaksi kiinnipidintä?

— Kaksihan niitä olisi toivossa, sanoi Lipponen verkalleen.

— Se on pienestä hiehosta poikiva se toinen, selitti vaimo. Minä olen koettanut keruutöryllä elättää, kun tuo yksi lehmä on niin kauvan lypsämättä ja silloin tahtoo tulla puute, ettei osaa mitä antaa noille lapsille.

— Sehän on oikein hyvä, kiittelin puolestani. Nyt saatte peltoakin lisätä, kun tulee lantaa enemmän.

— Mitenkäpä sitä peltoa tehnee, kun ei ole hevosta, sanoi Lipponen nureksien. Tuokin heinäin ja veden vetäminen on kelkalla niin vaikeata, että tahtoo monesti kylläksi käydä.

— Pitää lainata heinäin vetoon naapureilta hevosta, esittelin keinoa. Ja löytyneehän tämmöisestä mäkirinteestä lähteitä läheltäkin, ettei tarvitse vettä kaukaa vetää.

— Sitähän minäkin olen tälle sanonut, yhtyi vaimo esitykseen. Tuossa ylämäen puolella on kallion kolo, johon saisi vähällä työllä hyvän vesipaikan, ja kyllä minä seisovilla ilmoilla saan kelkalla heiniä, kun vaan tuiskuaikoina noutaa hevosella.

— Eipä se hevonen ole niin otettavissa silloin kuin sitä tarvitsisi, vastusteli Lipponen. Kyntöaikoina niitä ei saa milloinkaan oikealla ajalla, vaan kun olisi omansa, niin sillä kyntäisi milloin olisi paras aika kyntää ja talven aikana pistäytyisi tuon tuostakin ansaitsemassa rahapennin ja toisen.

— Niin, kyllähän hevonen olisi tarpeeseen, myönnytti vaimokin, vaan kun se täytyisi ostaa velaksi ja sitten ei riittäisi heiniä yhdellekään lehmälle. Ennen minä vaikka lapiolla käännän pellot, kun vaan saan pitää kaksi lehmää. Niistä saisi särvintä lapsille ja ylettyisi niistä kipene voitakin myötäväksi.