Part 4

— Minä maksan ensi viikon aikana, antaa olla tallessa sinne asti, esittelin hänelle.

— Tallellahan ne olisivat, vaan antakaa nyt kumminkin, kyllä minä teen iltaan mennessä ne kengät valmiiksi, neuvotteli Hessu.

Pistin kouraan ne muutamat lantit, jotka hän määräsi palkakseen, minkä otossa hän aina oli hyvin tunnollinen, varsinkin kun ne olivat näin pyytämällä saatavana. Viivyttelemättä kiirehti hän työpaikkansa ääreen.

* * * * *

Oli jotenkin myöhä, kuin jouduin palautumaan kaupungista. Aurinko painui mäen taakse ja leikkuuväkeä kulki työpaikoiltaan viettämään lepopäivää. Pari kaupungista palautuvaa ajoi kotiinsa päin.

Peltojen ohi tultua metsäiselle matkalle ei siellä näkynyt enää ketään. Mutta tuolla ojelmuksen luona tuli jalkamies ja hämärässäkin huomasi, että sillä on kiire. Takin helmat huiskivat kahden puolen ja jalat vippasivat vilkasta neliä. Ajattelin ensin, että sieltä tulee jokin hätäsanoman saattaja, ennen kuin huomasin että suutarihan se onkin, jolla on oma kiireensä. Kohdalle ehdittyä pysähtyi hän ottamaan muutamia käymäaskelia ja kysäsi:

— Vieläköön tapaan puodit auki?

— Jo hyvinkin, aivan oiisi kiireellä, vakuutin hänelle toivossa, että jos ennättäisivät sulkea kiinni.

Vasta matkan päästä muisti hän kääntyä sanomaan, että kengät ovat valmiit ja tervatut. Vastausta hän ei enää joutanut kuuntelemaan, näin vaan miten kepeästi kantapäät kohoilivat ja takin liepeet leuhtoivat mennessä.

Asunnolle ehdittyäni menin katsomaan kenkiäni ja näin että niiden ompelemiseen oli Hessu pannut parhaan taitonsa, eikä siis ollut ihme, jos päivä kuluikin täperälle.

Sunnuntai-aamuna läksin kävelemään kirkolle. Raikkaassa aamu-ilmassa tuntui poistuvan kesän kolakkuus. Raukeita, kesän kävelystä kyliänsä saaneita lehmiä seisoskeli tien vierellä ja keskellä tietäkin. Kellokas oli ensin pysähtynyt, sitten sitä mukaa toiset ja siinä asennossa ne seista luuhottivat, taikka paneutuivat pitkäkseen, lähelle puolta päivää, ellei paimen käynyt hoputtamassa aitaukseen. Tietä ajavat saivat sivuuttaa jos tahtoivat, itsestään ne eivät väistyneet, ennenkuin pyörä kovasti jysähti.

Kaupungin läheisyyteen ehdittyäni alkoi aurinko paistaa korkeammalta. Kaduilla vallitsi sunnuntaiaamun hiljaisuus. Vasten päivää oleva katuvieri näytti niin leppoisen lämpimältä. Siinä liikkui joitakuita ihmisiä aamukävelyllä, muutamat taas olivat menossa kirkkoon, sillä etäämpää kuului jo huomenkellojen kumahtelu.

Mutta tuolla katuvierellä oli jotain erityisempää, sillä useampi seisahtui siinä ohi mennessään ja pari pientä poikaa eivät näkyneet raskivan siitä erotakaan. Päätin tehdä pienen mutkan ja kulkea tuon kautta. Viittavälin päästä näin että ihminen siinä on ja aivan tuttu mies onkin.

— Mikä tekeminen teillä siinä on, sanoin pojille.

— Me on tuota Hessua pyydetty kilvan juoksuun, kun se kehui meille piisaavansa, ilakoivat pojat.

— Ehkä on parasta, että erootte pois ja juoksette keskenänne, neuvoin pojille.

— Niin, niin... sammalsi Hessu. Kyllä minä jos lähtisin... vaan en minä nyt lähde... tässä on niin lämmin ja hyvä olla...

Lämmin siinä kyllä oli, mutta muuten ei olo erittäin hyvältä näyttänyt. Alustana oli mukulakivistä laskettu katukäytävä ja tyynynä rakennuksen kiveys, jonka nojassa pää retkotti epämukavassa asemassa. Avonainen, melkein tyhjäksi juotu punssipullo seisoi vierellä odottelemassa, saadakseen ystävälleen tehdä viimeisen palveluksensa. Mutta tuo ystävyys teki sen ettei ollutkaan enää voimia nousta ylös jatkamaan matkaansa. Siinä hän nyt vietti sunnuntain ihanata aamupäivää, yltä ja päältä likaisena, kun oli vieriksinyt yönsä milloin missäkin soukkelossa.

Tuli taas toisia ohi kulkevia ja joku virkkoi:

— Siihenpä on suutari uupunut. Eikö lähdetä kirkkoon?

Sen verran oli Hessussa vielä tolkkua, että tajusi hänelle puhuttavan ja tehden onnistumattoman ylösnousu-yrityksen, rupatteli:

— Kissa ryökäs, kyllä minä pääsen, jos vaikka kirkkoon, vaan en minä niiden pikku poikain kanssa...

Siihenpä se lähtö raukesi aikaihmistenkin kanssa ja luultavasti mies piti paikkansa, kunnes poliisi yhytti ja saattoi ennen tunnettuun olopaikkaan.

* * * * *

Seuraavan viikon puolivälissä palasi Hessu kaupunkimatkaltaan. Hänen istumisesta käpristynyt ruumisraiskansa oli pitkällisestä syömättömyydestä ja paljosta juonnista mennyt yhä surkeammaksi. Päälle päätteeksi oli jalkakin särkynyt retustellessa, että hädin tuskin pääsi liikkumaan. Nyt eivät taas entiset varallisuudet olleet mieltä vaivaamassa, ainoastaan vanhat vaatehetvanat päällä ja haihtumaisillaan oleva punssin kihonen päässä.

— Joko viimeinkin tulivat kaikki asiat toimitetuksi? kyselivät muut.

— Jopa tulivat, myönnytti Hessu. Nyt pitää taas ryhtyä työhön. Mutta kissa ryökäs kaikkiakin, kun särkyi jalkani.

— Miten se särkyi?

— Enhän minä muista sitäkään. Arestihuoneessa vaan heräsin nyt viime kerralla, kun nilkkaani alkoi oikein kolottaa.

— Joko siellä arestissa piti olla montakin kertaa?

— Ei toki tarvinnut olla kuin kahdesti tällä käyntikerralla, kertoi hän hyvillään.

Pari päivää ennätti Hessu ruokailla ja tehdä työtänsä, kun poliisi tuli noutamaan entisistä humalasakoista vedelle leivälle. Kenkä oli kesken ompelun, kun tämä ilmoitti asiansa.

— Voi kun tulit pahalla aikaa, tässä jääpi työ kesken, päivitteli Hessu ja veteli ahkerasti pikilankaa.

— Saat siltä tehdä töitäsi, kun maksat sakon rahalla, neuvoi poliisi.

— No rahan toivossako ne minua niin alituistaan sakoittelevat, puhui Hessu jonkun verran kyllästyneenä. Eikö ne vielä tiedä, että minä kannan tarkasti joka pennin sinne juomakauppaan. En minä ennätä ommella niin paljoa, että heille vielä ilman edestäkin antaisin.

— Ei se ruunu sinun rahojasi himoitse, selitti poliisi, vaan kun sinä olet juovuksissa, niin siitähän sinua aina sakoitetaan.

— Minkäs minä sille taidan, kun juomat ovat semmoisia, että niistä tulee juovuksiin?

— Joisit vähemmän, taikka et ollenkaan. Tarvitsisit ne vähät ansiosi muuhunkin, neuvoi poliisi totisena.

— Kyllähän ne tarvitsisi, myönnytti Hessu mielellään. Vaan kun siihen juontiin on kerran tavastunut, niin mihinkäpä siitä pääsee.

— Eiköhän tuo mieliteko rupea vähenemään, kun käyt taas vettä ja leipää rippailemassa.

— Enpä usko. Olisi se jo osannut vähetä. Mutta ihan paikallako minun täytyy lähteä?

— Eipä tässä jouda enää kauvan virantelemaan. Ala vaan laittautua taipaleelle.

— Kissa ryökäs kaikkiakin, kun jäi vielä monet kengät tässäkin talossa tekemättä.

Pikku poika tuli paraiksi näyttelemään paljaita jalkojaan, että niihin pitäisi kengät olla. Hessu unohti heti vastoinkäymisensä ja alkoi mitä herttaisimmalla tuulella ollen antaa neuvoja vastaisen varalta.

— Niin, kyllä minä tulen muutamain päiväin perästä tekemään, selitti hän. Vaan sillä aikaa sinun on pidettävä jalkopohjat hyvässä voiteessa, etteivät kulu... Ja koppakengätkö ne sitten tehdään?

— Koppakengät ja vielä naukuvat, selitti poika.

— Niin ne tehdäänkin. Mutta sinun pitää sillä aikaa, kun minä olen kylässä, kerätä naukuja. Laita semmoinen pieni pussi ja kun näet, että kissa rupee naukumaan, niin juoksuta silloin kissan suun eteen ja kun on herennyt naukumasta, niin solmia pussin suu tarkasti kiinni, ettei nauku pääse pois... Muistatko nyt kerätä, muuten et saa naukuvia kenkiä.

Poika arveli vähän, mutta asia oli niin miellyttävä, että täytyi katastella, missä se aina tarvittava kissa olisi ja mahtaisiko siltä nyt jo saada tuota puuttuvata ainetta.

Hakumies alkoi panna kiirettä. Jatkaen keskusteluaan pojan kanssa, laitteli Hessu kapineitaan kokoon ja kun oli ne saanut paikoilleen, veti takkikulun päälleen, jolloin oli kaikki valmiina. Pari markkaa pyysi hän tehdyn ja vastaisen työn päälle matkarahoiksi. Mutta mahdollisesti ne solahtivat jo matkan alussa suuhun ja niin sai hän nälkäpäivät kärsittyään palata kovasti kurisevalla vatsalla pitkän matkan työpaikalleen takaisin.

Tästä ei Hessu koskaan valittanut, hän otti elämän tyytyväisesti vastaan semmoisena kuin se oli. Nautti, kun oli nauttimista, kärsi, kun sitä tahdottiin, ja palveli näin yhteiskuntaa voimiensa mukaan.

Varosen jouluharmit.

Oli jouluyö. Harmaisen koivukon keskellä seiso; korkea maalaiskirkko, sekin huurteisena aina huippuunsa asti.

Aamupuoleen yötä alkoi saapua ensimäisiä juhlavieraita kaukaisimmista kylistä. Ne olivat iltayöstä vähän nukahtaneet ja sitten ennen puolta yötä lähteneet matkalle, ajatellen satoja kynttilöitä ja loistavia kynttiläkruunuja, jotka toimittivat heille joulukuusen virkaa yhteisessä suuressa joulusalissa.

Myöhemmä ajavain silmää ihastutti etäälle loistava valo kirkon monista ikkunoista, joka pimeässä yössä näytti niin salamyhkäisen juhlalliselta, että tulijain sydämet ilosta sykähtivät. Kirkon lähellä täyttyi tie katkeamattomaksi jonoksi hevosia, jossa tiuvut ja kulkuset verkalleen soida lerkuttivat. Siinä tuli monen muotoisia ajopeliä ja ajajia, vaikka vaatteukselleen melkein yhtä lajia: yksi tai kaksi harmaalla huivilla päällystettyä, suippenevaa myttyä reen perässä ja siinä sivulla tai sevin puolella ajomies, lammasnahkakauluksineen ja hattuineen. Kirkon aitauksen portilla nämä mytyt vierähtivät reestä maahan ja lähtivät jaloillaan tallustamaan kirkkoon. Hatuille jäi huoleksi hevosten sijoittaminen kirkon-ajaksi.

Viimeisinä saapuivat isäntä ja emäntä Varoset kahdensa ajaen. Hekin seisauttivat aitauksen lähimmälle portille ja emäntä nousi reestä, kopistellen heiniä turkistaan.

— Tässäköön me yhdytään kirkon menojen loputtua, arveli emäntä.

— Yhdytään vaan tässä, myönti Varonen. Mutta mihinkään tänne sopii hevonen, näyttää niin täydeltä.

— Vie kirkon tuolle puolen, siellä on enempi tilaa, neuvoi emäntä

— Taitaa olla siellä.

— Kuulehan. Minä otin mukaan kaksi kynttilää, sanoi emäntä. Ota sinä toinen, niin näet, jos sattuisit jäämään takapuolellekin.

— Enpä minä muistanut ottaa kirjaakaan. Eikö tuolla nähne yksillä tulilla.

Varonen istuutui rekeensä ja alkoi pujotella joukon lomitse.

Emäntä kiirehti vaimoin ovelle, ehtiäkseen istumapaikalle. Ruunuista loisti häikäisevä valo hämärästä tulleen silmiin ja täytti mielet juhlallisilla tunteilla. Hiljainen sohina syntyi sijoittelevan kansan liikkeistä, johon silloin tällöin yhtyi kovempi juhlallinen kaiku, kun kirkon palvelijat kulkivat sakariston ovista.

Alhaalta ei emäntä Varonen enää löytänyt tyhjää paikkaa, kun ei haluttanut tunkeilla. Hän peräytyi ovensuuhun ja nousi parvelle. Siellä oli vielä tyhjää tarpeeksi, mutta valoa niukemmalta. Hän sytytti mukanaan tuomansa kynttilän, pystytti sen eteensä ja asetti virsikirjan siihen viereen.

Kohta alkoi kaikua tuon tunnetun "Lauluja nyt laskekaa" jouluvirren sävelet. Koko sydämen hartaudella yhtyi siihen emäntä Varonen, mutta isäntä Varonen, joka oli saanut paikan alhaalla lähellä ovea, otti osaa ainoastaan kuuntelemalla. Miesten puolella ei muutkaan ottaneet niin yleisesti lauluun osaa, oliko siihen sitten syynä äänivarain puute, vai heittivätkö vaimojensa huoleksi, jotka hujauttelivat niin, että lukkarikin aivan turhaan vaivasi itseään huutamalla sekaan.

Unisia silmiä ei näkynyt ollenkaan, ei saarnankaan aikana. Nekin, jotka eivät käsittäneet saarnan sisältöä, pysyivät virkeinä ulkonaisen juhlallisuuden vaikutuksesta.

Isäntä Varonen kuunteli saarnan alkupuolta hyvinkin tarkkaavaisesti, kunnes hänen silmänsä yhtyi muutamaan kynttilään, joka oli kallistunut ja valoi lakkaamatta rasvaa jalustalle. Huomaamatta kohosi jo Varonen istuiltaan mennäkseen korjaamaan, kun tuli ajatelleeksi että se on sopimatonta. Täytyi vaan nähdä, kuinka kynttilä kului harmittavan nopeasti, eikä sille voinut mitään. Hän koetti kääntää silmiään toisaanne ja ajatella, että pitäjään yhteistä tavaraahan se on, mutta väkisin siihen silmä kääntyi ja papin saarnan kuuleminen hämmentyi. Tuo huolettomasti asetettu kynttilä vaivasi mieltä, kunnes se oli palanut loppuun ja tuiskahtanut sammuksiin.

* * * * *

Päivän valettua olivat kirkonmenot ohitse ja joukot virtasivat ulos kirkosta. Jokaisella oli kiire joutua ensimäisinä matkalle, ettei jäisi hitaitten kanssa yhteen joukkoon. Emäntä Varonen meni määrättyyn paikkaan odottamaan toveriaan. Hän sai seista pitkän aikaa portilla, eikä miestä näkynyt. Viimein se tuli taluttaen hevostaan.

— Missä sinä niin pitkään virakoit? kysyi emäntä jo ulompaa.

— Missä! virkkoi Varonen kiukkuisella äänellä. Kun rosvot, hylyt, ovat vieneet mäkivyöt ja suitset.

— No elä nyt, ihmetteli emäntä..

— Niin nuo katalat ovat tehneet ja miten täältä nyt pääsee kotiinsakaan. Voi sen...

— Elähän kovin kiukkuille juhlapäivänä, houkutteli emäntä.

— Kiukkuileisi sitä jos kuka, kun uudet, vasta ostetut hevosvärkit varastetaan. Hirteen semmoiset...

— Koetetaan kärsiä vahinko, lohdutteli emäntä. Kun päästäisiin taloon, niin otetaan suitset lainaksi.

Muuta keinoa ei ollut ja Varosen täytyi lähteä hevosta taluttamaan lähimpään taloon. Sieltä he saivat siksi lainaa, että pääsivät paluumatkalle.

Vaikka emäntä aina vähän päästä muistutti miestään kiukkuamisesta, ei tämä yhtä kaikki malttanut pitkältä olla äänetönnä.

— Siihen kostoon ne parikymmentä markkaa nyt menivät, puhui Varonen. Olisi ne varkaan hyväksi välttäneet huonommatkin. Johan minä ostaissani hekkoilin ottaa halvempihintaiset, vaan tulin sitten ostaneeksi nämä, kun luulin saavani itse pitää.

— Ei se niillä rikastu, jos on vienytkin, sanoi emäntä ja kääntääkseen miehensä ajatukset toisaanne, alkoi puhua kirkkotoimista.

— Kyllä saarnasi rovasti kauniisti ja aivan näkyi heltyvän kyyneliin asti, kun puhui, ettei Jeesuksella ollut kätkyttä, ainoastaan tallin soimi vuoteena.

Hän luuli jo miehensäkin ajattelevan samaa, kun tämä vähän aikaa vaiti oltuaan alotti:

— Olisi siellä tallissa ollut vanhat mäkivyönresut ja jos minä älysin ne ottaa, niin varmaan olisivat säilyneet.

— Voi kun sinä olet tuohon maailman tavaraan kovasti kiintynyt, puhui emäntä nuhtelevasti. Et sinä osaa enää mistään muusta ajatella.

Varonen itsekin mahtoi tuntea vikansa ja koetti pysytellä loppumatkan äänetönnä. Muiden joukkojen seuraan päästyä hän ei kumminkaan malttanut olla ottamatta aina uudestaan puheeksi noista kadonneista kapineistaan. Kävipä hän pitkiä joulunpyhiä viettäissään puhumassa siitä naapuritaloissakin. Ennen Tahvanan iltaa, ei olut ketään niillä seuduin, joka ei olisi tietänyt, mikä vahinko Varoselle on tullut ja kuinka harmissaan tämä siitä oli.

* * * * *

Seuraavan arkipäivän iltana muuttui Varosen mieli iloiseksi ja hän tuli hyvissään kertomaan emännälleen, että nyt ne mäkivyöt ja suitset löytyivät.

— Mistä ihmeestä? kysyi emäntä kummastellen.

— Tuo Takaliston mökin Tuomas oli ottanut ja toi nyt hämärissä pois.

— Mitä tuo sanoi, kun toi?

— Sanoi tulleen itselleen ereyksen. Ei sanonut oman puolellaisilta varastavansa ja syytti minua, kun olen vienyt hevoseni toiselle puolen kirkkoa.

— Ja mitä sinä siihen sanoit?

— En sanonut erittäin mitään, olin hyvilläni, kun sain omani.

— Jo minä olisin sanonut ja sanon, kun näen, että semmoista lähimmäisen rakkauttako hänellä on, ettei sitä suurina juhlinakaan riitä kuin toiselle puolen kirkon, puhui emäntä kiivastuen vääryyttä vastaan.

— Elä mene sanomaan, kun antoi pois, houkutteli Varonen.

— Vaikka kolmasti, sanoi emäntä pysyen aikomuksessaan. Niin häpeemättömälle rosvolle täytyy sanoa suoraan. Nyt sinä kyllä sitä puollat, vaan entäs kirkolta tullessa? Muisteleppas...

Varonen jäi äänettömäksi ja poistuessaan mutisi, että aina sillä tuolla eukolla on muistuttamista, kertoipa sille onnesta tai onnettomuudesta.

Oja-Taavetin lasku.

Taavetti Hynystä kutsuttiin kylän kesken Oja-Taavetiksi, vaikka hänen työaloihinsa kuului halon hakkuu, aitojen latominen ja niityn raivuu yhtä hyvin kuin sekin, josta olivat arvonimen johtaneet. Kaikissa näissä töissä oli Taavetti täydellinen mestari. Ojaa luodessa hän ei kaivannut reunuspuita, se syntyi silmätarkalta tarpeeksi suora, samoin halkopinot ja aidat. Mitä taas niityn raivaamiseen tuli, niin siitä sai olla varma, ettei Taavetin tasoittamia jälkiä niittäissä viikate juuriin tarttuillut.

Työn kunnollisuuden lisäksi oli hän palkan suhteen tuiki kohtullinen, eikä koskaan erehtynyt liikoja vaatimaan. Rahasta ei ollut puhettakaan, kaikki maksun määrät tehtiin jyvissä. Puolitoista kappaa päivältä omin ruokinsa oli Taavetin taksa työpalkkaa määrätessä ja harvoin se siitä sivuutti. Ei hän tarvinnut kuin kerran kävellä latoalan yli, kun tiesi sanoa montako kappaa kantojen vääntämisestä pitää tulla. Ja kun työ tuli tehdyksi, näkyi heti että lasku sattui paikalleen.

Moni isäntä piti Taavetin niin uskottuna, etteivät käyneet itse mittaamassakaan työaloja, uskoivat sillä miksi Taavetti ne ilmoitti. Eikä näistä koskaan tullut jälkipuheita.

Mutta tätä heidän ei kumminkaan olisi pitänyt tehdä, se vei lopputilissä Taavetin saalispuolen kovin vähäksi. Tämä tuli ilmi seuraavalla tavalla.

Taavettia alkoi vaivata vanhuuden heikkous. Muutamana talvena vei jo niin voimattomaksi, ettei jaksanut metsään mennä, vaan täytyi jäädä makailemaan. Nuorempana hän ajoi vähät sairaudet pois tervavedellä, mutta nyt ei ollut siitäkään apua, vaikka kuinka olisi kulautellut.

Muut arvelivat tautia kuoleman sanansaattajaksi ja Taavetti myönsi aivan levollisesti, että voipipa olla.

Kohta oli kinkerit naapuritalossa ja yleisen tavan mukaan hommattiin pappi käymään sairaan luona. Taavetti kun ei ollut mikään ulkokullattu, niin ei hän tekeytynyt tavallista huonommaksi, vaan nousi seisalleen tekemään papille tervehdyskumarruksen ja jäi sitten istua karjottamaan, kopistellen siinä puhetta alotellessa piippuansa.

— Onko se Hynynen halunnut minua puheelleen? kysyi pappi hupaisella äänenpainolla, kun näki ettei sairaansa tila ollut huolestuttava.

— Niinhän sitä tässä tuumattiin, vastasi Taavetti väännellen piippunsa vartta.

Ehkä oletkin äijä muiden kehoituksesta kutsunut, ajatteli pappi ja kysyi:

— Onko ne synnit ruvenneet omaatuntoa vaivaamaan?

— Ei nuo erittäin, vastasi Taavetti yhtä yksinkertaisesti, kuin jos jalkain kolotuksesta olisi ollut kysymys.

Papilta yritti päästä röhänauru, mutta sai kuitenkin pidätetyksi ja arveli:

— Ei taida syntiä ollakaan.

— Eihän niitä erittäin paljon ole, sanoi Taavetti ja näytti rupeavan muistelemaan.

— Onko kuitenkin vähän, arveli pappi hymyssä suin.

— On, onhan niitä vähän, myönnytti Taavetti katsoen allapäin lattiaan. Mutta pian hän kohotti päätänsä ja sanoi:

— On minulla hyviäkin töitä.

— No mikäs hätä tässä sitten onkaan, sanoi pappi nauraen. Ehkä jäisitkin saaliin puolelle, jos lasku tehtäisiin.

Taavetinkin suu hymähti vähän nauruun, kun virkkoi:

— Eihän tuota tietäisi.

— Pianhan ne tässä tutkitaan, sanoi pappi tekeytyen vakavaksi. Luetteleppa ensin synnit ja sitten hyvät työt, niin arvaillaan.

Taavetti rupesi ajattelemaan.

— Enpä minä muista sitä ennen tehneeni mitään syntiä, kun kerran nuorena miehenä ollessani varastin viinan kauppiaan lekkeristä hallin täyden viinaa.

— Vai niin, sanoi pappi. Minkään arvoisena tuo synti pidettäisiin?

— Se nyt on noin kahden ruiskapan arvoinen, sillähän se möi muillekin.

— Entäs korko tältä ajalta? huomautti muistoon panija.

— Vieläpä nyt korko sen vertaiselle, vastusti Taavetti. Eikähän sille oikeastaan tullut mitään vahinkoa, kun minä panin saman verran vettä sijaan, mutta olkoon se kaksi kappaa kumminkin.

— Antaa sitten olla. Vaan eikös siitä viinan juonnista tullut yhtään syntiä?

— Eihän siitä mitä syntiä, kun minä en ole pahapäinen enkä kiroile.

— Se jääpi siis kahteen kappaan. Olikos niitä muita?

— Petinhän minä kerran Alapihan isäntä-vainaata kahdeksan kymmenen aitasylen latomapalkalla.

— Olikoon se monen kapan synti?

— Ei se monen — silloin olivat jyvät hyvässä hinnassa — enintään neljän ruiskapan.

— Se on vasta kuusi kappaa. Lieneehän tuohon lisäksi muitakin petoksia.

— Ei ole, vakuutti Taavetti. Enkä minä olisi sitäkään tehnyt, mutta sattui niin tiukka rahasta, etten olisi muuten saanut kunnan veroa maksetuksi.

— Siihenkö ne sitten loppuivat? kysyi pappi.

— Enpä minä muista muuta tehneeni. Miten mahtaisi se lukeutua synniksi, kun löin kerran humalaista korvalle ja taisinpa kirotakin?

— Miten itse arvannet?

Taavetti ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

— Jospa pannaan yksi kappa siitä kiroamisesta, vaikka sen humalaisen alku se oli.

— Siis kaikkiaan 7 kapan edestä syntiä. — Etkö sinä koskaan ole langennut haureuden syntiin?

— Saivat ne kerran viekoitelluksi yöjalkaan, mutta putosin pitkospuilta puroon ja käännyin takaisin.

— Tokko olit kiitollinen Jumalalle, kun se tuolla tavalla esti pois pahalta tieltä?

— Ne toverithan ne taisivat kuriillessaan pudottaa, sanoi Taavetti.

Pappi joutui vähän hämille, kun hänen opetusyrityksensä kävi niin nolosti. Hän keskeytti siihen syntipuolen tutkimisen ja kysyi:

— Mitäs ne hyvät työt olivat?

— Niin ne hyvät. Annoinhan minä kerran renkinä ollessani kerjäläisukolle kengät ja sitten toisen kerran eräälle köyhälle leskivaimolle hakkasin 3 syltä halkoja ilmaiseksi.

— Elähän mitään, virkkoi pappi. Niitähän taitaa olla niin runsaasti, ettei ennätä laskeakaan.

— Ei niistä paljoa kartu, sanoi Taavetti, ne olivat jo paikatut kengät, enkä minä niitäkään halkoja hakannut pystystä metsästä, vaan rantteista.

— Monenkohan kapan hyviä töitä ne olisivat?

— Jos pari kappaa niistä kengistä, on se niillä puolen talvea kävellyt, ja toiset pari niistä haloista.

— Niillähän jo kuittautuukin enemmät kuin puolet, sanoi pappi. Ja kuinka paljon mahtaneekaan olla jälellä?

— On niitä vielä pari, muisteli Taavetti. Kerran niittyä raivatessani pelastin lampaan mutahautaan kuolemasta ja toisen kerran nostin mustalais-akan keväisestä jäästä, johon se olisi yksinään kuollut.

— Mitenkäs monta kappaa niille arvataan? kysyi pappi salaa nauraa myhähtäen.

— Oli se lammas noin viiden kapan arvoinen, mutta sille vanhalle akalle nyt ei osaa panna mitään arvoa, sanoi Taavetti. Vaan kyllä minä yhden kapan tahtoisin siitä nostamisesta, kun kastui jalkineet ja loppu päivä meni niitä kuivaillessa.

Pannaan vaan yksi kappa, myönnytti pappi. Ei taida muuta tullakaan.

— Eipä tule.

— Siis yhteensä kymmenen kapan edestä hyviä töitä, alkoi pappi tehdä loppulaskua. Niistä kun seitsemän syntikappaa vähennetään pois, niin sinä jäät Jumalalta kolmen kapan saaliiseen.

— Eihän tuo paljon olisikaan, sanoi Taavetti, ikään kuin lohduttaen velallista.

— Eipä ole, sanoi pappi ja rupesi ajattelemaan että mihinkä tapaan tässä nyt olisi puhetta jatkettava.

— Mitäs arvelisit siitä, virkkoi hän vähän päästä kääntyen entistään totisempana Taavettiin päin, jos Jumala mittaisi sinulle nuo kolme kappaa pussiisi ja heittäisi sitten helvettiin?

Taavetti katsoi pelästyneenä pappiin ja virkkoi hätäisesti:

— Jokoon tuo tuon tekisi?

Pappi keskeytti totisuutensa ja naurahtaen virkkoi:

— Olet niin perin yksinkertainen, ukko rukka, että en tahdo tuomita. Sen neuvon kumminkin annan erotessani, että elähän peri noita kolmea kappaa, vaan pidä itseäsi vaivaisena syntisenä, niin ehkä Jumala sinuakin armahtaa.

Taavetti lupasi olla perimättä ja ystävällisesti katellen he erosivat.

Miten Mikko käytti Katria jouluna kirkossa.

Aattopäivän aamusta aikain oli Katri muistutellut Mikolle, että lähdettäisiin nyt jouluna kirkkoon. Hän pyytäisi naapurimökistä siksi aikaa loisvaimon lapsia katsomaan ja elukoita hoitamaan.

— Niinpä tuolla on tuisku ja pakkanen, etten minä ollenkaan haluaisi lähteä.

Mikko oli juuri tullut ulkoa ja lähenteli uunin eteen, jossa viluisena nosteli hartioitaan ja tassutteli jäisiä kenkiänsä lattiaan.

— Tuisku ja pakkanen, Katri jamasi. Harvoinhan talvella on vesisade, mutta käypipään ne muut ihmiset kirkossa. Sinä se olet ainainen viluinen. Nyt olisi niin sileä tiekin jäälle asti, kun ovat tukkia vetäneet, ettei milloinkaan sen parempi. Vaan mitäpä siitä lienee, ethän sinä kuitenkaan lähde.

— Kun tuolla luulisi tarkenevan, Mikko sanoi myöntyväisesti, kääntäen selkäpuoltansa uuniin päin. No laitahan lähtösi, niin koitetaan mennä.

Katri pääsi kuin pälkähästä. Hän haki aitasta omansa ja Mikon pyhävaatteet tupaan lämpenemään, juoksi sitten naapurimökissä puhumassa kodin pitäjälle. Mikko kävi pari kertaa heinässä, ettei pitkinä pyhinä kesken loppuisi ja hakkaili vielä vähän kotapuita palorantteista. Viimeiseksi illan hämärtäessä nuoritteli liistelaidat rekeen ja teki tammalle tavallista jauhoisemman appeen, että jaksaa aamulla varhain lähteä.

Puolen yön aikana nousi jo Katri keittelemään kahvia ja Mikkokin kävi hevostaan einehtimässä.

— Nyt siellä vasta pakkanen on, Mikko sanoi tupaan tultuansa ja puristeli paljaita sormiaan. Eiköhän heitetä toiseen kertaan se kirkkoon lähtö?

— Sepä olisi sitä, kun heitettäisiin ja on kerran hommattuna, Katri nuhteli. Minusta siellä ei ole sen pakkasempi kuin illallakaan.

— Eihän se sinusta ole, vaikka sylki suuhun jäätyisi. Mutta kun tahdot niin lähtään vaan.

— Otatko sinä einepalasta? Katri kysyi.

— Vieläpä tässä muuta einettä, kunhan joudutat kahvia.

Mielissään kaatoi Katri oikein täydet kupit Mikolle ja olisipa kolmannenkin antanut, mutta ei tämä huolinut, pani vaan tupakan ja lähti valjastamaan hevosta.

— Pitäisiköhän odottaa sitä kotimiestä, Katri arveli.

— Tottapahan tulenee, Mikko sanoi. Jos tässä ruvetaan sitä odottamaan ja käpistelemään, niin palellutaan ennenkuin on ennätetty lähteäkään.

— No ei odoteta. Minä heitän ruokahuoneen avaimen tuvan pöydälle ja lihapannun uuniin, niin kyllä se ne löytää.

Hevonen oli aisoissa ja ei muuta kuin matkalle. Katri istui reen perään ja kääri monta huivia päänsä ympärille ja viimeksi suuren loimen. Mikko istui ohjastamaan turkin kaulus pystyssä. Oli oikein kirpakka viimapakkanen. Ei sen henkäyksiltä saaneet kotimökin lämpimät kauvan majailla matkamiesten mukana.

Mikko suojeli jalkojaan heinien sisässä, mutta ei ollut vielä monta virstaa kuljettu, kun pakkanen ajautui kenkään ja tuntui rohkeasti ryhtyvän kurittamaan isointa varvasta. Mikko koetti kitrutella varpaita vastakkain, että jos estyisi, mutta ei kuin siirtyi toisiin ja kun oli saanut jokaisen voitingikseen, muuttui kantapäitä kylmäämään.

Tie oli nyt alkumatkasta tasainen, tukin vedättäjäin silittämä, niin että reki kulki hyvin, vaikka kuivasti jalas varnueli.

Viimein aukeni avara selkä eteen. Metsästä jäälle tultua tuntui kuin pakkanen ja tuisku olisi tullut puolta voimakkaammaksi. Mikko tirkisteli kuurittuneiden silmänripsien lomitse tuiskuiselle jäälle. Se ei naurattanut miestä, jonka varpaita jo tikkuili. Selkää karmasi niin että turkinkaulus tutisi. Tuossa oli viimeinen tukkikasa ja siihenpä päättyi sileä tiekin.

Mikko teki pikaisen päätöksen ja hotaisten tammaa selkään, antoi sen aika vauhtia kiertää tukkikasojen ympäri kotiin päin.

— Onpahan vieruja tällä tiellä, Katri virkkoi, kun reki yritti kaatua.

— Näkyypä muutamia olevan, mutta huoletta saat olla, kyllä minä reen hallitsen, Mikko vakuutti.

Häntä vähän peloitti, että jos Katri sattuisi kurkistamaan loimen sisästä ja keksisi petoksen. Mutta ei se toki huomannut, istui vaan hyvin tyytyväisenä, vahvassa uskossa että kirkkoon tässä mennään. Tyytyväisenä Mikkokin istui, kun tiesi kohta pääsevänsä kotimökin uunille varpaitaan lämmittelemään. Mutta kun ajatteli kylmää kirkkoa ja sitä aavaa umpijäätä, niin vieläkin värisytti.

— Juokse vaan mäet ja kaikki, hän kiirehti tammaansa.

— Joko me aletaan olla lähellä kirkkoa? Katri kysyi loimen sisästä.

— Jo tuolta pappilasta! tuli tuikkaa. Tottahan me käydään pappilan tuvassa lämmittelemässä.

— Käydään vaan.

He olivat jo pellon aidan takana. Mikko ajoi hyvin pouhakasti tuvan rapun eteen. Katri kiipesi reestä ja kaivoi turkkinsa povelta leivän, jonka pisti Mikon käteen.

— Anna tuo hevosen syödä odotellessa.

— Sepä oli hyvä, Mikko kiitteli. Mene vaan jo lämmittelemään, minä panen hevosen kiinni ja sipullan leivän.

Katri kävellä kopeloi hyvin varovasti eteissuojan läpi tupaan ja asettui ovensuunurkkaan penkille istumaan.

... Kylläpä täällä on tyhjää ja hiljaista, ajatteli hän päästellen päällyshuivinsa nurkkia solmulta. Ei kuulu mitään, vaikka on kaiketi ne rengit jo valveella, koska on kynttilä palamassa. Saattavat olla kyökissä kahvilla tai syömässä... Nukkuneeko täällä piikojakin, kun on kaksi sänkyä. Nepä ovat niin meidän sänkyin mallisia ja vielä samalla lailla. Onpahan pappilassakin valkasematon uuni ja pata on pankolla... Lauhtuu siitä kohta pakkanen, koska on kissa asettunut pankolle... kirjava kissa... Kauvampa se Mikko sitä leipää sipultaa, tulisi toki lämmittelemään... Kukas sieltä niin lapsen äänellä rykäsi? On siellä sängyssä joku nukkumassa.

Katri kohottautui tarkemmin katsomaan ja silmäili samalla ympäri tupaa.

— Tämäpä nyt somalta näyttää, hän virkkoi ja kohosi seisalleen.

Jos mihin katsoi, niin kaikki näyttivät tutuilta.

— Ei totisesti nyt olla oikeassa! hän huudahti ja meni sängyn luokse, jossa näki omain lastensa nukkuvan. Senpähän se häikee teki, että kääntyi takaisin. Ilmankos se ei uskallakaan tulla tupaan.

Samassa tempasi hän turkin päältään. Jo sieltä viimein Mikkokin tuli lumisena, suitset kainalossa.

— Minkä sinä ukko ruoja nyt teit? Katri kiukkuisena kysyi.

— Enhän minä ole mitään tehnyt, Mikko vastasi rauhallisesti. Kiitä kauppojasi kun olet lämpimässä tuvassa.

— Niin, mutta aivanko sinä minua narratessasi teit tämän löyhkän ajon?

— Sekö sinua pahimmin kaivelee, Mikko nauroi. Kyllä minulla tosi aikomus oli, mutta rupesi niin turkasesti jalkoja paleltamaan, että pois käännyin.