Part 1

NÄYTTÄMÖLTÄ JA KATSOMOSTA

Kirj.

Erkki Kivijärvi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Ahjo, 1918.

AXEL AHLBERGILLE, ihmiselle ja taiteilijaIle ystävyydellä

_Tekijä_

SISÄLLYS:

VANHOISTA NÄYTELMISTÄ JA NIIDEN ESITYKSISTÄ.

1. Keskiajan hengellisten näytelmien esitykset Suomessa. 2. Ylioppilasnäytännöt 1600-luvulla. 3. "Jokamies". Vanha näytelmä nykyaikaisessa asussa.

NÄYTTÄMÖN TAITEESTA.

1. Todellisuus ja taide. 2. Muutamia nykyaikaisen teatteritaiteen pyrkimyksiä.

SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ.

1. Ida Aalberg. 2. Axel Ahlberg. 3. Adolf Lindfors. 4. Otto Närhi. 5. Mimmi Lähteenoja. 6. Kirsti Suonio.

MUUTAMIA NÄYTTÄMÖESITYKSIÄ.

1. "Venetsian kauppias." 2. "Hamlet." 3. "Wilhelm Tell." 4. A.K. Tolstoi: "Tsaari Feodor Ioannowitsh." 5. Strindberg: "Toverukset."

VANHOISTA NÄYTELMISTÄ JA NIIDEN ESITYKSISTÄ.

1.

Keskiajan hengellisten näytelmien esitykset Suomessa.

Keskiajan latinankielinen jumalanpalvelus teki välttämättömäksi kristinuskon havainnollistamisen sellaisin keinoin, joita rahvaskin saattoi tajuta: kuvateoksin ja näytelmäesityksin. Siinä syy, miksi keskiajan näytelmä polveutuu suorastaan katolisen jumalanpalveluksen menoista.

Jo varhain jaettiin kirkon kuoro kahteen vuorottelevaan puolikuoroon tahi annettiin seurakunnan laulaa vastaukset papin messuun. Sitten ruvettiin laulutekstiä täydentämään vähäisillä evankeliumista otetuilla lisillä, jotka usein sommiteltiin kysymysten ja vastausten muotoon. Siinä oli vuoropuhelun siemen. Dialogin ja toiminnan sitten vähitellen varttuessa — evankeliumiotteiden käydessä yhä pitemmiksi ja lukuisammiksi —, siirryttiin askelittain tapahtumien kertomisesta niiden esittämiseen, jossa tietysti tarvittiin sekä liikuntaa että pukuja. Näin syntyi _liturginen draama_, joka aluksi välittömästi kuului jumalanpalveluksen menoihin, mutta myöhemmin asteettain kehittyi irralliseksi näytelmäksi ja sai _mysterion_ nimen.

Mysterio — vrt. latinan _ministerium_ ja _mysterium!_ — on siis draamallinen kuvaus raamatun historiasta. Aluksi mysterioita esitettiin yksinomaan kirkoissa ja latinankielellä; esittäjinä olivat papit ja kuoropojat. Tavallisimpina aiheina olivat: vapahtajan syntyminen, kärsimyksen historia, ylösnousemus ja jälleenilmestyminen. Myöhemmin alettiin mysterioita esittää myöskin kirkon edustalla, josta sitten siirryttiin kaduille ja toreille. Teksti muuttui kansankieliseksi, vuoropuheluihin sirotettiin lauluja ja näyttelijöinä esiintyi ennenpitkää maallikoitakin.

Vähitellen näytelmien aihepiirikin laajenee: niissä ruvetaan esittämään pyhimystarinoitten henkilöitä ja ihmeellisiä tapahtumia. Näin syntyy toinen draamalaji, n.s. _miraakkeli_. — Miraakkelien esityksessä käytetty näyttämöasu oli usein erinomaisen loistelias ja komea. Se vaati varta vasten rakennettuja laitteita ja näyttämökoneistoa ja oli niinmuodoin omiaan varsin huomattavasti edistämään teatterin teknillisiä apuneuvoja. (Keskiajan keksintöjä ovat m.m. vaununäyttämö, "chariot", ja n.s. simulttaanidekoratsionit.)

Kolmas keskiajan draaman muoto on _moraliteetti_. Se vastaa jumalanpalveluksen _homiletista_ puolta, saarnaa, samalla tapaa kuin mysterio sen liturgista puolta. Moraliteetti ei ole sidottu legendain tekstiin; siinä ei tyydytä tarujen henkilöihin, vaan aletaan esittää tavallisia ihmistyyppejä, joista hyveitä ja paheita vertauskuvallisesti olennoivien hahmojen annetaan taistella. Toisin sanoen: käsiteltäväksi otetaan ihmisen ansioita ja vikoja sekä yleensä inhimillisiä ominaisuuksia, jotka sovitetaan sellaisiin tilanteihin, että katsojalle selvästi voidaan osoittaa, miten sekä hyve että pahe aina lopulta saavat ansaitsemansa palkan: toinen tunnustuksen ja toinen rangaistuksen. — Moraliteetti ei siis yksilöistä ihmishahmojaan, se esittää ne vain henkilöistyneinä käsitteinä. Mutta näyttelijäin on tietysti täytynyt nämä käsitteet ihmisinä esittää. Heidän tehtävänään on ollut elämän luominen verettömien vertauskuvien puitteisiin. Jos näyttelijän tuli esittää esim. Mammonaa, niin täytyi hänen keksiäkseen sattuvat ilmaisukeinot, tarkata, millä tavoin itaruuden pahe ilmenee ihmisissä voidakseen näyttämökuvaansa valaa kuvaavia ja vakuuttavia piirteitä. Näin ollen moraliteetit olivat omiaan kehittämään näyttelijätaidetta yhtä tehokkaasti kuin miraakkelit edistivät teatteritekniikkaa.

Henkilöistyneiden käsitteiden rinnalla esiintyy moraliteeteissa kuitenkin toisiakin olentoja. Mysterioista on niihin siirretty enkelit ja paholaiset, Herra Jumala ja Piru. Todellisesta elämästä on otettu tavallisia ihmisiä, joilla kuitenkaan ei ole sen yksilöllisempiä piirteitä kuin että he esittävät jotakin ammattilaista — lääkäriä, munkkia, apteekkaria t.m.s. — tahi vain yleensä Jokamiestä, Äitiä, Parasta ystävää, Köyhää naapuria j.n.e.

Moraliteetit olivat aikoinaan erittäin suosittuja ja yleisiä. Varsinkin Ranskassa ja Englannissa, mutta myöskin Italiassa niitä on paljon esitetty. Niiden kukoistusaika oli sangen pitkä; mainitaanpa niitä esim. Englannissa ja Skotlannissa esitetyn varsin usein vielä Elisabetin hallitusaikana ja vasta Cromwellin sanotaan moraliteettinäytännöt lopullisesti lakkauttaneen.

* * * * *

Ei ole säilynyt suoranaisia tietoja siitä, missä määrin Suomen katoolinen kirkko hengellisiä näytäntöjä toimeenpani. Muutamat merkit ja muinaisjäännökset viittaavat kuitenkin siihen, että kirkollisia näytelmiä — jossakin muodossa — meilläkin on esitetty.

Onhan meillä m.m. jätteitä puuleikkauksista, jotka esittivät Kristuksen ruumista ja arkkua, johon ruumis pääsiäisjuhlilla laskettiin juhlakulussa läpi kirkon kannettavaksi sekä vihdoin pääsiäisaamuna pois nostettavaksi. Niin ikään olettaa _E. Nervander_ [kts. E. Nervander: _Teatterin alkeet Suomessa_. (Oma maa III, siv. 65.)], että Sipoon ja Pernajan kirkkojen seinillä olevat kuvaukset: "Labyrinttejä", "Neidontansseja" ja "Matka Jerusalemiin", ovat näyttämöllistä muistoa katolisajan lopulta. Keskellä harhasokkeloita nähdään perille päässyt tyttö, jota sieltä kaiketi jonkun nuorukaisen tulee etsiä, kenties jotakin laulua laulaen.

Nämä muistot viittaavat tietysti paljon vaatimattomampiin — lähinnä jonkinlaisiin kuvaelmantapaisiin — esityksiin kuin mitä suuret mysteriot, miraakkelit ja moraliteetit olivat. Aikakirjat eivät olekaan säilyttäneet tietoja pohjoismaissa esitetyistä suuremmista kirkkonäytelmistä.

Mutta sen sijaan kansanrunoudessamme, jossa — esim. hää- ja karhunpeijaisrunoissa — on varsin runsaasti draamallista alkuainesta [vrt. Eliel Aspelin-Haapkylä: _Suomalaisen Teatterin historia I_, siv. 1.], on säilynyt todisteita katolisen ajan näyttämötaiteesta Suomessa. Huomattavampana ilmiönä tällä alalla on epäilemättä pidettävä Sääksmäen _Helkajuhlia_, jotka ovat polveutuneet helluntaina — Sääksmäen pitäjän vanhana kirkkopyhänä — toimeenpannuista kirkollisista juhlamenoista. Helkajuhlalla, jonka syntymäajaksi on ajateltu keskiajan loppupuolta, aikaa 1300—1500 välillä, ja jota vietettiin vielä niin myöhään kuin v. 1867, oli aivan ilmeinen draamallisen esityksen luonne. Juhlassa laulettujen Helkavirsien selvä kasvatuksellinen tarkoitus ja katolisperäinen sävelmä viittaavat kirkkonäytelmälliseen alkujuureen. — Helkajuhla oli neitosten juhla; sitä todistavat virret, joissa esitetään kuvauksia elämän eri puolilta: langennutta naista, uskollista, odottavaa impeä ja herkkäuskoista, petettyä neitoa. — "Toiminta" ei ollut monimutkainen: kylän nuoriso, neitoset ensimmäisinä, järjestyivät määrättyihin riveihin, tavallisesti kahteen, neljä neitosta kumpaisessakin rivissä ja laulaen kulkivat edestakaisin kylänteitä pitkin; kahdeksan etummaista neitosta viritti värssyn, jonka sitten muu kansanjoukko kertasi, toisinaan kahdessa eri otteessa — niin nimittäin, että sen ensin toisti se osa juhlakulkuetta, joka kävi lähinnä laulajia, ja sitten vielä kerran kaiun tapaan kaukaisempi väkijoukko —; lopulta noustiin n.s. Helkavuorelle, jossa karkeloitiin poikien tekemän helkavalkean ympärillä.

* * * * *

Joskaan meillä ei ole tietoja siitä, että katolinen kirkkomme — kuten eteläisempien maiden kirkot — olisi esittänyt mysterioita ja moraliteetteja, niin tiedämme sen sijaan varmasti, että niiden tapaisia näytelmiä kuitenkin täälläkin on esitetty ainakin katolisen ajan jälkeen.

Keskiajan mysterio-kirjailijain myöhäissyntyinen edustaja Suomessa on ruotsinmaalainen _Erik Kolmodin_, joka mukaillen käänsi Petrus Pachiuksen loppiaisnäytelmän sekä esitytti ja painatti sen Turussa v. 1659 nimellä "_Genesis Aetherea eller Jesu Kristi födelse, hvilken sig tilldrog efter verldens skapelse året 3970_" (G. Aeth. I. Jesuksen Kristuksen syntyminen, joka tapahtui maailman luomisen jälkeen vuonna 3970). — Tapahtumain kulku on yleensä raamatun kertomusten mukainen. Kappale alkaa Joosefin ja Maarian tulolla Betlehemiin, jossa epäluuloinen majatalon isäntä, huolimatta Joosefin vakuutuksista, että he ovat ylhäistä sukuperää, sijoittaa heidät talliin. Sitten jatkuu toiminta Betlehemin lastenmurhaan asti. — Kaikki henkilöt ovat kuvatut vahvasti realistisin piirtein. Joosef on vanha ukonrähjä — Ljunggrenin huomautuksen mukaan samasta syystä kuin saksalaisissa maalauksissa: ettei häntä voitaisi pitää Kristuksen luonnollisena isänä —, Herodes on karski herra, ja Thraso, joka saa toimekseen poikalasten surmaamisen, rientää ilolla käskyä täyttämään. Hauskimmat henkilöt ovat paimenet Lasse ja Hans. He vievät vastasyntyneelle Messiaalle tuomisina maitoa, juustoa ja hyvää, tuoretta voita, jotta hänelle voitaisiin "valmistaa munakakku", ja erotessaan Joosefista tarjoaa Lasse hänelle tupakkaa, jota ensiksi mainittu ei kumminkaan ota vastaan, "koska ei ole siihen tottunut." [Selostus näytelmän sisällyksestä, paitsi Ljunggrenin teoksessa Ruotsin draamasta, m.m. myöskin Gabriel Lagus: _Den Finsk-Svenska Litteraturens Utveckling_, ss. 44—47. — Vrt. myös S.G. Elmgren: _Erik Kolmodins Skådespel Genesis aetherea_ (Lännetär II).]

Keskiajan moraliteetteja edustaa taas tavallaan _P. Carsteniuksen_ v. 1674 Viipurissa esitetty "_Thet Himmelske Consistorium till hopakallat för våra första föräldrars ynkeliga affal skull_" (Taivaallinen konsistori, kokoonkutsuttuna ensimmäisten esivanhempaimme surkuteltavan lankeemisen johdosta).

Ennen kuin käymme tarkastelemaan tämän näytelmän sisällystä, on syytä kiinnittää hiukan huomiota tekijän henkilöön — hänestä näet on muutamia tietoja säilynyt, Kolmodinista sitävastoin ei juuri minkäänlaisia, emme juuri tiedä muuta, kuin että Erik Kolmodin eli noin v. 1630—1664 ja opiskeli sekä Tukholmassa että Turussa. — Petrus Carstenius oli vuodesta 1672 logiikan ja fysiikan lehtorina, tuli v. 1676 Nevanlinnan kirkkoherraksi ja v. 1683 Viipurin tuomiorovastiksi ja ensimmäiseksi uskonnon lehtoriksi. V. 1705 hän sai Viipurin hiippakunnan piispanvaalissa enimmät äänet, mutta häntä ei nimitetty virkaan. Erotettiinpa hänet vielä tuomiorovastinkin virasta joksikin aikaa virantoimituksessa harjoittamiensa laittomuuksien tähden. — Kaikesta päättäen Carstenius oli sangen omituinen mies, joka, suuresta itseluottamuksestaan huolimatta, kuitenkaan ei näy saavuttaneen aikalaistensa ihailua. Kerrotaan [Porthan _Åbo Tidningar'issa_ v. 1792 (n:ot 22, 27, 28 ja 29) julkaisemassaan kirjoituksessa], että hän kuningas Kaarle XI:ltä anoi vuoden 1693 riemujuhlilla päästä jumaluusopin tohtoriksi; kuninkaan sanotaan vastanneen, että, jollei hän jossakin akatemiassa alistunut suorittamaan säädettyjä opinnäytteitä, oli hänen parasta odottaa seuraavaan riemujuhlaan, s.o. sata vuotta. Kun hänestä luultavastikin odotusaika tuntui liian pitkältä, uudisti hän pyyntönsä Kaarle Xll:lle, mutta sai vastaukseksi kehoituksen noudattaa edellisen kuninkaan päätöstä.

Mitä sitten Carsteniuksen näytelmään tulee [Siitäkin selostus m.m. Laguksella (m.t. ss. 48—49). — Itse näytelmä näyttää joutuneen hukkaan.], niin on pantava merkille, että siinä on aivan sekaisin keskiaikaisia ja uudemman ajan ajatuksia. Jumalan ominaisuudet: anteeksiantavaisuus, oikeamielisyys j.n.e., muodostavat konsistorin, jossa keskustellaan langenneen ihmissuvun pelastamismahdollisuuksista. — Kun väliverho aukeaa, on Aatamin ja Eevan syntiinlankeemus jo tapahtunut. Liian myöhään Eeva moittii Aatamia siitä, että tämä noudatti hänen onnetonta neuvoaan. Kurjuudestaan huolimatta säilyttää kuitenkin esi-isämme kunnioitettavan kohteliaisuuden esiäitiämme kohtaan. Hän sanoo: "sydänkäpyseni, olisinko niin julma ja nurjamielinen sinua kohtaan, joka aina olet suonut minulle niin suurta rakkauden riemua, että asettuisin sinua vastustamaan. Niin epäinhimillisenäkö minua pidät?" Jumala tuntee sääliä langenneita ihmisparkoja kohtaan; hän kutsuu koolle taivaalliset immet — ("himmelska mör") saadakseen selville, mitä tässä asiassa olisi tehtävä. Nämä taivaalliset immet ovat Jumalan eri ominaisuuksia, joista toiset — Vanhurskaus, Pyhyys j.n.e. — tahtovat, että ihmisten on kärsittävä ansaitsemansa rangaistus, kun taas toiset — Armo, Laupeus y.m. — toivovat entisen paratiisillisen olotilan palauttamista. Syyttäjänä esiintyy Lucifer, rikollisten asianajajana Ihmiselämän kurjuus ("det menskliga lifvets eländighet"). Pitkien keskustelujen jälkeen julistetaan sitten päätös.

* * * * *

Kolmodinin näytelmän esittivät turkulaiset ylioppilaat, Carsteniuksen viipurilaiset teinit. Molemmat kuuluvat n.s. koulunäytelmiin, joilla Suomessa on jo aikaisempia edustajia. "Taivaallinen konsistori" onkin tiettävästi viimeinen keskiajan draaman muotoa jäljittelevä Suomessa syntynyt näytelmä.

2.

Ylioppilasnäytännöt 1600-luvulla.

Suomessa — niinkuin kaikissa muissakin maissa, joihin uskonpuhdistuksen vaikutus ulottui, — koulu otti haltuunsa kirkoista karkotetun näytelmätaiteen muodostellen sitä omiin pedagogisiin tarkotuksiinsa soveltuvaksi. Tiedetäänhän Lutherin nimenomaan pitäneen komediojen esittämistä kouluissa suotavana. Todennäköistä on, että täälläkin teinit tahi muut nuoret henkilöt ansiotarkotuksessa mukailivat katoolisia loppiaisnäytelmiä ja kierrellen maakuntaa niitä esittivät. [Kts. _Alisen Satakunnan tilikirjaa_ v. 1576 (Histor. Ark. XI), josta selvään käy ilmi, että teinien oli tapana maakuntaa kierrellessään esittämillään lauluilla hankkia itselleen elatusta!] Onhan meillä perintönä näiltä ajoilta säilynyt muuan pieni joulukomedia, tuo n.s. tähtipoikain ("tiernapoikain") "laulunäytelmä", jota vielä meidänkin päivinämme muutamin paikoin maatamme jouluna esitetään. Näytelmällinen luonne lienee myöskin alkuaan ollut laskiaispiloilla, jotka olivat peräisin niistä kirkollisista laskiaisnäytelmistä, joiden tarkotuksena oli ollut ennen paaston alkua huvittaa seurakuntaa — usein erittäin remuavalla tavalla. Tiedämme myöskin, että Juhana-herttua jakoi Turun katedraalikoulun teineille rahapalkintoina heidän esittämistään "laskiaisleikeistä" ("lekte fastlagspel"). Kun tietysti teinien esiintymisen täytyi tapahtua opettajan luvalla — ehkäpä opettajan alotteestakin — niin on tämä seikka omiaan todistamaan, että Suomenkin koulu jo aikaiseen hyväksyi uskonpuhdistajain mielipiteet siitä hyödystä, jonka nuorison harjottaminen näytelmiä esittämään tuotti. Jo Juhana III:nen _ordinantiassa_ (v:lta 1575) sanotaan (XIX art. 5:s kohta): "On hyvin suotavaa, että teinit ja nuoremmat henkilöt harjottavat itseään komedioissa ja tragedioissa esiintymään sekä Latinan että Ruotsin kielellä, jotta sekä esiintyjät että katsojat siitä ottaisivat oppia ja oikaisua." V. 1611 julkaistussa koulujärjestyksessä suositellaan Terentiuksen komediojen valikoimaa kouluissa luettavaksi ja käytettäväksi. Latinankielisten näytelmien lukemisen ja esittämisen tärkeyttä teroittavat niinikään Johan Skytten konstitutsionit v. 1625 sekä papiston kouluasetusehdotus v. 1637. Myöskin 1649-vuoden koulujärjestys ottaa koulukomediat puheeksi. Onhan aivan luonnollista, ettei Suomessakaan voitu jättää huomiotta näitä koulujärjestysten monia ja selviä viittauksia. Mutta kun koulut meillä olivat köyhiä samoin kuin niiden oppilaatkin, niin ei voitu muulloin kuin juhlatilaisuuksissa kustantaa näytelmäesitysten toimeenpanoa koulusaleissa. Senpävuoksi koulunäytelmät Suomessa luultavasti enimmäkseen supistuivatkin ainakin 1600-luvun alkupuoliskolla sellaisiin ulkoilmanäytäntöihin, joista teineillä oli tuloja. [Kts. Q. Cygnaeus: _Drag ur Finlands teaterhistoria under sextonhundratalet_. (Sv. Litt. Sllskpts. Förh. o. upps. X.)! Cygnaeuksen tutkielman pohjalle perusluu esitykseni monessa muussakin kohdassa.] Vuotta 1640 aikaisemmalta ajalta ei meillä olekaan minkäänlaisia tarkempia tietoja koulunäytelmistä.

Kun Turun yliopisto perustetaan, muodostuu siitä näytelmätaiteenkin tyyssija. Meidän yliopistoomme tulee tapa juhlatilaisuuksissa esittää näytelmiä valtakunnan muista korkeakouluista, joihin se jo aikaisemmin oli päässyt juurtumaan.

Edellisessä luvussa mainitussa kirjoituksessaan, joka käsittelee näytelmää "Taivaallinen konsistori" ("Om en uti nästförledne Århundrad tryckt och i Viborg upförd Comoedia, kallad 'Thet Himmelske Consistorium etc.'") lausuu _Porthan_: "Sittenkun kuuluisa _Johan Messenius_ jesuiittain Kouluista, joissa hän oli oppinsa saanut, oli tuonut Isänmaahansa sellaisen tavan, että Akatemian nuorison muitten harjoitusten ohella annetaan esittää Näytelmiä, jotka hän sitä tarkoitusta varten itse oli kirjoittanut (niistä saapi tietoja Hra Prof. Liden'in Disp. Historiola Literaria Poetarum Svecanorum, s. 14 ja seur.); niin saavuttivat nämä kujeet suosiota ja ruvettiin esimerkkiä seuraamaan Valtakunnan muissakin Oppilaitoksissa. (Linköpingissä ja muualla. Kts. Liden'in teosta!) Senpä vuoksi ei Suomessakaan jätetty käyttämättä tätä epäilyttävää keinoa nuorison taitojen kartuttamiseksi (ja sen maun pilaamiseksi!). Yksinpä Akatemian vihkiäisissäkin esitettiin kolmantena juhlapäivänä, ylemmässä oppisalissa, Komedia, jonka nimi oli _Ylioppilaat_".

Tästä vihkiäisnäytännöstä on säilynyt muitakin tietoja. Akatemian pöytäkirjoissa v:lta 1640 [painetut pöytäkirjat I, siv. 9] on seuraava lyhyt tiedonanto: "Heinäkuun 17 p:nä näyteltiin täällä Turussa komedia, _directore Clariss: Dn: M. Michaele Wexionio, Polit: et Histor: Professore._” Hiukan laajemmalti kertoo prof. Wexionius itse — kirjassaan _Natales Academiœ Aboensis_, Aboæ 1648 — tästä näytännöstä. Hän sanoo, että vihkiäisten kolmantena eli heinäkuun 17 päivänä esitettiin ylemmässä oppisalissa mitä juhlallisin ja tähän tilaisuuteen erittäin sopiva komedia, jonka nimi oli 'Ylioppilaat' (_Studentes_) ja jossa kuvattiin, kuinka muutamat vanhemmat antavat ylen niukalti varoja pojilleen, joista silloin tavallisesti tulee ahkeroita kunnon miehiä, kun taaskin toiset vanhemmat antavat avustusta viljalti, jopa aivan liiaksikin, ja on siitä seurauksena, että pojista tulee ylellisyyteen, paheisiin jopa peliinkin taipuvaisia. Vielä mainitaan selostuksessa, että näytelmää oli katsomassa lukuisa yleisö, jonka joukossa oli ylhäissyntyisiä, hengellisiä ja maallikoita, kaikenikäisiä ja molempaa sukupuolta, ja että vilkkain suosionosotuksin otettiin vastaan tämä näytelmä, joka arvokkaalla tavalla päätti vihkiäisjuhlallisuudet."

Wexionius ei mainitse, kuka oli näytelmän tekijä, mutta hänen selostuksensa nojalla voimme päättää, että se on ollut mukailu saksalaisen humanistin, Stettinin superintendentin Christophus Stymmeliuksen näytelmästä _Comædia de Vita Studiosorum_, jonka Johannes Johannis Gevalius v. 1589 oli ruotsintanut.

Nähtävästi oli prof. Wexionius (myöhemmin aateloituna Gyllenstolpe) Saksassa ja Hollannissa — hän oli opiskellut näiden maiden yliopistoissa vv. 1633—1636 — tutustunut ylioppilaiden näytelmäesityksiin. Molemmissa maissa viljeltiin koulu- ja ylioppilasdraamaa hyvin ahkerasti. Keskiajan kirkollinen näytelmä oli yleisimmin liikkunut Vanhan Testamentin tapahtumissa, ja koulunäytelmä noudatti samaa tapaa. Hyvin yleisenä aiheena oli näissä näytelmissä Luukk. 15 luvussa oleva tarina tuhlaajapojasta. Tuhlaajapojan tarinaa esittävät näytelmät — n.s. _prodigus-draamat_ [prodigus-draamasta on Eino Cederberg julkaissut yliopistollisen väitöskirjan: _Tuhlaajapoika-aihe, sen pohjoismaiset edustajat ja sen suhde ylioppilaskomedioihin_ (Hnki 1917)] — saavuttivat juuri Hollannissa täydellisimmän muodon; suorastaan klassillisena pidetään sikäläisen koulumiehen Gulielmus Gnafeuksen v. 1529 ilmestynyttä latinankielistä näytelmää _Acolastus_. [Vrt. esim. Scherer: _Gesch. der deutschen Litteratur_, siv. 304!]

Stymmeliuksen näytelmä liittyy sangen läheisesti sekä sisällyksensä että muotonsa puolesta prodigus-draamaan. Niinpä on siinä rappiolle joutuvan ylioppilaan nimenä Acolastus — nimi, jonka prodigus-draama oli antanut tuhlaajapojalle ja joka sittemmin oli siirtynyt muunkinaiheisiin kouludraamoihin rappeutuneen henkilön nimeksi.

Koulu- ja ylioppilasnäytelmät ovat yleensä Terentiuksen ja Plautuksen komediain suoranaisia jäljittelyjä. Mutta joskin niiden tyypit ovat meille tuttuja roomalaisten komedioista, niin ne sittenkin etupäässä kuvaavat aikakautensa omaa elämää. Tarkotuksena ei kuitenkaan vielä ole luoda realistista kuvaa ylioppilaselämän vaivoista ja vastuksista, iloista ja voitoista, vaan tahdotaan opiskelevan nuorison mieliin terottaa tervettä moraalia. Ja tähän tarkotukseen sopivat raamatulliset tarinat oman aikakauden puitteihin sovitettuina erittäin hyvin. Opettavainen tarkotusperä on pääasiana, ja sentähden ovatkin koulunäytelmät vielä hyvin lähellä keskiajan moraliteetteja. Usein ovat tyypit niin abstraktisia, että ne ovat aivan personifioitujen käsitteiden rajamailla. Toiminta jakautuu miltei aina kahteen rinnakkaiseen tapahtumasarjaan, joista toinen kuvaa paheisiin vaipuneen rappiotilaa, toinen hyveitten tietä kulkevan menestymistä — kuten Wexioniuksen selostamassa näytelmässäkin.

* * * * *

Ne lähteet, joista saamme tietoja Turun akatemiassa toimeenpannuista ylioppilasnäytännöistä, ovat: konsistorin pöytäkirjat, joihin jo edellä on viitattu, ja Turussa opiskelleen ruotsalaisen ylioppilaan (sittemmin Karlstadin koulun lehtorin ja vihdoin Bolstadin seurakunnan kirkkoherran) _Petrus Magni Gylleniuksen päiväkirja_. [Karlstadin korkeamman alkeisoppilaitoksen kirjastossa tallella olevasta käsikirjoituksesta on R. Hausen toimittanut painetun jäljennöksen: _Diarium Gyllenianum_, Hnki 1882.]

Maaliskuun 3 p:nä 1641 kertoo pöytäkirja konsistorissa puhutun komedioista ja promotsiosta. Kenties koski tämä keskustelu sitä näytäntöä, joka rehtorinvaihdoksen yhteydessä toukokuun 18 (tahi 19) p:nä toimeenpantiin ja josta pöytäkirjassa (I, siv. 31) on seuraavat merkinnät:

_Toukokuun 22 p:nä_ tuli saapuville Hans Plaghman, täkäläinen Porvari ja Raatimies, ja valitti, että larvatores äsken toimeenpannussa näytännössä, nim. Sveno Petri Humble Smolandus, Jsaacus Petri Holmensis ja Johannes Soltovius Uplandus ovat lyöneet rikki hänen ikkunansa saman päivän iltana, jona oli mutatio Rectoratus, kello 9 ja 10 välillä. Mutta koska Sveno Humble ja Johannes Soltovius puhdistivat itsensä valalla, ja Jsaacus Petri Holmensis tunnusti yksin sen tehneensä, on hän yksin tuomittu sovittamaan sen minkä rikkoi ja langetettu sakkoon.

Mutta tämä ei ollut ainoa ilkiteko, johon komedian esittäjät olivat tehneet itsensä syypäiksi. Saman päivän pöytäkirja kertoo nim. edelleen:

Samoin valitti Jören Suutari, joka asuu sillankorvassa, että larvatores, kaikki 6 yhdessä, olivat lyöneet rikki hänen työhuoneensa ikkunan ja ajaneet takaa hänen poikaansa (oppipoikaa?); tähän vastasi muuan heistä nimeltä Petrus, että kaupunginsillalla hän oli tavannut suutarin pojan ja häntä vain sanoin hiukan kiusaillut; silloin poika oli ottanut tiilikiven ja sillä lyönyt reiän hänen päähänsä, joka vieläkin oli verinen, ja tämän tehtyään hän juoksi työhuoneeseensa, sai siellä miekan käsiinsä ja juoksi jälleen ulos larvatoreja vastaan, silloin viimeksimainitut olivat karkottaneet hänet takaisin työhuoneeseen, josta hän sitten oli pistänyt miekkansa ulos akkunasta ja heitä muutenkin ärsytellyt; siten oli ikkuna rikottu sisältäpäin miekalla ja ulkoa kirveillä ja riu'uilla, joten suutaripoika oli syyllinen ikkunan särkymiseen. Mutta koska täten larvatorejakaan ei ole huomattu aivan syyttömiksi: niin sopikoot he keskenään ja korjauttakoot mainitun suutarin ikkunan ilman enempää muistuttamista.

Ei sovi ihmetellä, että konsistori tänä onnettomuuksien päivänä päätti, että vastedes näytäntöjä toimeenpantaessa on larvatoreja varotettava, etteivät tee itseään ilkitöihin syypäiksi, jos tahtovat rangaistusta välttää.

* * * * *

Mitä olivat nämä "larvatores", joitten kepposet tuottivat akatemisille isille tällaista mieliharmia?

Kun kokemus oli osottanut, että pelkillä siveyssaarnoilla oli perin työlästä katsojain mielenkiintoa vireillä pitää, saatikka yleisöä huvittaa, alettiin näytelmissä käyttää — useimmiten juonesta aivan irrallaan olevia — katsomon naurattajia, joille heidän, (tavallisesti karkeasti karrikoitujen) naamioittensa (_larvis_) mukaan annettiin nimi: larvatores. Nämä meidän aikamme klovneja muistuttavat koomikot olivat katsojain erikoisia suosikkeja, ja larvatoreiksi valittiin aina nokkelimmat näyttelijät. Heiltä vaadittiinkin suurta kekseliäisyyttä ja sukkeluutta, kun ei heidän osiaan kirjoitettu, vaan jätettiin esitys kokonaan improvisoimisen varaan.

Toisinkin keinoin koetettiin näihin moralisoiviin näytelmiin saada vaihtelua. Vakavamman päätoiminnan välikohtauksiksi sommiteltiin talonpoikais-näytöksiä, jotka tavallisesti olivat hyvin hullunkurisia varsinaiseen näytelmään kuulumattomia kasvannaisia, mutta jotka toisinaan taitavan kirjailijan käsissä saattoivat muodostua hyviksikin keinoiksi juonen selventämiseksi ja valaisemiseksi — liekö sitten syynä se, ettei niitä ollenkaan toimeenpantu. [Tarkempi selostus talonpoikien välinäytöksistä on Eino Cederbergin tutkielmassa _Kansanomainen aines vanhimmassa suomalaisessa kirjallisuudessa_ (Aika 1915, ss. 259-271).]

"Talonpoikien" ja "larvatorien" tehtävänä oli myöskin näytännön edellisenä päivänä käydä kutsumassa katsojia näytäntöön. Tällöin heitä useinkin kestittiin ylen runsaasti — sen suoranaisen pääsymaksun lisäksi, jonka kutsutut suorittivat —, ja juhlamielialan vaikutuksesta tekemistään kolttosista joutuivat herrat sitten konsistorin edessä vastaamaan.

* * * * *

1641:n jälkeen seuraa muutamien vuosien väliaika, jolta meillä ei ole minkäänlaisia tietoja ylioppilasnäytännöistä, vaiko kenties se, ettei konsistorilla ollut aihetta niihin puuttua? Jälkimäinen olettamus tuntuu todennäköisemmältä. Vasta v. 1645 tapaamme pöytäkirjoissa näytäntöjä koskevan merkinnän. Maaliskuun 12 p:n pöytäkirjassa (I, siv. 160) sanotaan nim.:

Koska Simon Aboensis, joka viimeksi esitetyssä Komediassa näytteli vanhan akan osaa ("agerate en keringz person"), silloin oli lyönyt muutaman kerjäläisvaimon käsivarteen mustelman, jota on tutkittu, sittemmin oli hyvittänyt vaimoa, joka Magnif. valitti: siis vapautetaan hänet rahasakosta, kuitenkin istukoon varotukseksi vuorokauden arestissa ("i prubban").

Mutta ei vielä nytkään anneta tietoja näytelmästä eikä sen tekijää mainita. Vasta vuodelta 1647 on meillä yksityiskohtaisempia tietoja maisterinvihkiäisten yhteydessä toimeenpannusta näytännöstä, jossa esitettiin _Jacobus Petri Chronanderin_ sepittämä ruotsinkielinen näytelmä "Surge eli Ahkeruuden ja Laiskuuden kuvastin", josta (samana, vuonna Turussa) painettu kappalekin on tallella Tukholman kunink. kirjastossa. [Helsingin yliop. kirjastossa on siitä — B.O. Schaumanin v. 1860 tekemä — käsinkirjoitettu jäljennös: _Surge eller Flijt och Oflitighetz skodespegel, författat uthi een lustig Comædia_.]

Kuten jo nimestäkin voi päättää, kuvataan tässä komediassa — kahden rinnakkaisen juonen avulla — kahta ylioppilasta, joista toinen on ahkeruuden, toinen laiskuuden edustaja. [Chronanderista ja hänen näytelmistään on tarkempia ja yksityiskohtaisia tietoja Q.E. Ingeliuksen väitöskirjassa: _Om medeltidens skådespel, med särskildt fästadt afseende på Finlands äldste dramatiske författare Jakob Persson Chronander_. Hnki 1861.]

Elokuun 6 p:nä 1647 oli konsistorissa keskustelu "Surgen" johdosta. Jacobus Chronander oli nimittäin ilmoittanut haluavansa painattaa teoksensa ja sentähden syntyi akateemisten isien piirissä periaatteellinen keskustelu ylioppilasnäytännöistä yleensä. Eikä niitä arvosteltu erittäin suosiollisesti. Professorit olivat sitä mieltä, että niiden takia moni ylioppilas laiminlöi lukunsa. Ja sitäpaitsi oli niiden yhteydessä harjotettu kerjuu kovin ikävää. Mitä sitten tuli Chronanderin näytelmään, niin päätti konsistori, ettei sitä ainakaan toistaiseksi ole painettava ennenkuin joku professoreista on sen tarkastanut, etenkin kun "muutamat sanovat", että C. siinä on kyntänyt vierailla vasikoilla ("någhra seija [den] wara aff andra stält").

Konsistorin ankara arvostelu ei kuitenkaan saanut ylioppilaitten näyttelemisinkö laimenemaan. Päinvastoin todistavat säilyneet muistiinpanot, että teatteriharrastus akatemisen nuorison keskuudessa edelleenkin pysyi virkeänä.

Toukokuun 8 p:nä 1649 astui Eskil Petraeus rehtorinvirkaan ja seuraavana päivänä näyttelivät ylioppilaat uuden rehtorin kunniaksi "komedian tahi tragedian _de Tormentis Apostolorum_". Gyllenius kertoo päiväkirjassaan näytännön alkaneen klo 1 aikaan päivällä ja kestäneen seitsemään saakka illalla. Kertoja näytteli itse "_personam Rusticam_" ja oli sellaisena ollut edellisinä päivinä kutsumassa kaupungin ylhäisiä — m.m. kreivi Brahea — näytäntöön.

Heinäkuun 29 p:nä 1649 viettivät hovioikeuden presidentti Jönss Kurck ja Torsten Stålhansken leski rouva Christina Horn häitään ja näissä juhlissa näyttelivät ylioppilaat Chronanderin tekemän näytelmän _Bele-Snack_. 1650-vuoden maisterinvihkiäisiin oli _Johannes Svenonius Forsenius_ laatinut uuden komedian, jota katsomassa Gyllenius kertoo Pietari Brahenkin olleen. Saman vuoden kesäkuussa esitettiin vielä kaksi näytelmää, nim. 10 p:nä, jolloin suomalaiset ylioppilaat rehtorin vaihdoksen yhteydessä Eskil Petræuksen kunniaksi esittivät _Ericus Johannis Justanderin_ (myöhemmin professori ja kuollessaan 1678 Virmon kirkkoherra) suomentaman (ruotsin kielestä) näytelmän tuhlaajapojasta, ja 18 p:nä, jolloin lakit, tohtorin vihkiäisissä näyteltiin Nicodemus Frijschlinukselta "otettu" latinalainen komedia.

Vielä mainitaan konsistorin pöytäkirjoissa toimeenpannun näytäntöjä vuonna 1652 (kaksi), 1653 (kaksi) 1662 ja 1671 (kaksi). Ohjelmistosta ei kuitenkaan ole tietoja.

Useimmat konsistorin pöytäkirjoihin tehdyt merkinnät ovat johtuneet ilkitöistä, joita näytelmissä esiintyvät "talonpojat" ja "larvatores" olivat tehneet.

1671:n jälkeen eivät konsistorin pöytäkirjat enää puhu ylioppilasnäytelmistä. Akateemiset komediat ovat jo silloin eläneet aikansa. Kouluissa jatkettiin vielä jonkun aikaa näytelmien esitystä; niinhän esittivät viipurilaiset teinit vielä vuosisadan illansuussa tuon jo mainitsemamme "surkean komedian" "Taivaallinen konsistori." Mutta vähitellen lakkasivat koulutkin vaalimasta draamallisen taiteen ituja, jotka seuraavalla vuosisadalla aivan toisessa maaperässä pääsivät taimiksi varttumaan.

3.

"Jokamies."

Vanha näytelmä nykyaikaisessa asussa.

Olemme edellisessä tutustuneet moraliteetteihin, noihin keskiajan näyttämösaarnoihin, joita meidän teatterihistoriassamme edustaa Carsteniuksen "Taivaallinen konsistorio" ja muut koulu- ja ylioppilaskomediat. Olemme myöskin maininneet Englannin sellaisena maana, jossa moraliteetit olivat erittäin suosittuja ja pysyivät kauan muodissa. Sieltä on kotoisin sekin moraliteetti, joka — museotuntuisena muinaisjäännöksenä — muutamia vuosia takaperin kierteli useat Europan huomatut näyttämöt ehtiäkseen vihdoin vuonna 1916 meidänkin päänäyttämöillemme.

"Jokamies" _(Everyman)_ kaivettiin tämän vuosisadan huomenhetkinä esiin kirjastojen kätköistä ja esitettiin kotimaansa yleisölle vuonna 1902. Mannermaan teatterit ottivat sen ohjelmistoihinsa saksalaisen näytelmärunoilijan Hugo von Hofmannsthalin muovailuna, josta se Kansallisteatteriakin varten suomennettiin.

"Jokamies" on sangen tyypillinen keskiaikainen näytelmä; sen tarkoituksena on opettaa ihmisille, että heidän olonsa ja elonsa täällä maanpäällä on turhaa ja katoavaista — tahi niinkuin vanhassa virsikirjassamme asia sanotaan: "minä vaivainen mato ja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee..." Maallisen elämän turhuutta ja kuoleman varmuutta havainnollistaa tämä naivi draama yksinkertaisin ja helppotajuisin kuvin: Jokamies elää huoletonta elämäänsä ystäviensä ja mielitiettynsä parissa, kokoaa maallista mammonaa, torjuu hurskaan äitinsä muistuttelut sanoilla: sitten kun vanhenen rupean hurskaaksi, kunnes eräänä päivänä kuolema ilmestyy hänen tuolinsa taakse ja vaatii häntä viimeiselle matkalle, joka vihdoin — Uskon ja Hyvien Tekojen torjuttua Pirun hyökkäykset ja heidän yhteisistä ponnistuksistaan — päättyy autuaitten asuinsijoille.

* * * * *

On mahdollista, jopa varsin luultavaakin, että tämä; havainnollinen saarna sai aikalaisensa järkytettyinä ajattelemaan sielujensa autuuden asiaa, ehkäpä monen kääntämään pois katseensa maallisesta menosta ja hylkäämään lihan himon ja silmäin koreuden. Meihin, nykyajan paatuneisiin ihmisiin, se kaikesta järkyttävyydestään huolimatta ei jaksanut yhtä voimakkaasti tehota. Katselimme sen kohtauksia ja kuuntelimme sen vuorosanoja vain taide- ja kirjallishistoriallisina harvinaisuuksina; ne soivat meille samanlaista _esteettistä_ nautintoa kuin menneiden vuosisatojen hengellinen kuvaamataide, jonka harras kauneus herättää meissä vastakaikua, mutta ei silti saa viriämään samaa _uskonnollista_ hartautta kuin aikalaisissaan.

Ei kuitenkaan niin, että "Jokamiehen" välttämättä täytyy jättää nykyaikainen katsoja kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Kieltämättä siinä on aineksia ja runollisia arvoja, jotka elävän ja hartaan tulkinnan tukemina saattavat virittää sydämen kieliä väräjämään, ehkäpä häipyväksi hetkeksi kääntävätkin ajatukset pois helkähtävästä elämänilosta, pelloilta, kaupanteosta ja kullankiiltoisesta mammonasta. Väitetäänhän esim. Tukholmassa niin tapahtuneen; hiljaisella hartaudella oli siellä esitystä seurattu, oli tunnettu vietettävän hetkiä pyhätössä, jonne ei arkisen aherruksen kuumeinen sykintä pääse tunkeutumaan, vaan jossa suhajavat iäisyyden henkien siivet, ja vakavana oli yleisö teatterista poistunut (suoraan kotiinsa ‒ ravintoloitsijain katkeraksi mielihaikeudeksi!). Meillä ei näytelmä näin voimakasta vaikutelmaa synnyttänyt, ei Ruotsalaisessa teatterissa eikä Kansallisessakaan, vaikka jälkimmäisessä oli tunnelman tehostajana Sibeliuksen vartavasten säveltämä suurpiirteinen ja selkeäsäkeinen musiikki. "Vanha näytelmä rikkaan miehen kuolemasta" jäi kuin jäikin kirjallishistorialliseksi kuriosumiksi ja näyttämöteknilliseksi kokeiluksi.