Part 3

Katsomo ei ole näyttämöä leveämpi, eikä sitä matalammalla; eroittavaa orkesteriaukkoa ei ole, ei myöskään häiritsevää kuiskaajakoppia. Näyttämö ja katsomo ovat yhtä samaa huonetta. Näyttämön taustassa oleva ihmisryhmä on täällä lähempänä katsomoa kuin suuren teatterin rampissa olevat henkilöt. Ei hiljaisinkaan huokaus pääse hukkaan häipymään. Nämä seikat tekevät mahdolliseksi esitystavan, jossa herkimmätkin vivahteet eroittuvat. Tulkinta säilyttää hienouden ja välittömyyden, mitkä avut suurella näyttämöllä usein joutuvat varsin vaaranalaisiksi, siellä kun esiintyjän monesti täytyy suuremmassa määrässä turvautua lihaksiinsa kuin hermoihinsa.

Intiimin teatterin tarjoamat suuret edut kävivät aivan ilmeisiksi jo "_Kammerspielen_" vihkiäisissä. Ibsenin "Kummittelijat" tehosi silloin harvinaisen voimakkaasti katsojiin. (Se täytyy myöntää niidenkin, jotka eivät ole yhtä ehdottomia Reinhardtilaisuuden ihailijoita kuin Reinhardtin panegyyrikko, "Schaubühnen" toimittaja Siegfrid Jacobsohn).

* * * * *

Intiimi teatteri ei merkitse tyyliä; ainoastaan käytännöllistä järjestelyä, ulkonaisia muotoja.

Sen näyttämöllä viihtyy yhtä hyvin Brahmin "_Armenleutstil_" kuin Reinhardtilaisuus, yhtä hyvin tunnelmarunon tyylitelty esitys kuin naturalistisen näytelmän arkipäiväinen elämän kuva, yhtä hyvin Strindbergin "Pääsiäinen" kuin Gorjkin "Pohjalla."

Se seikka, että lyhempi välimatka sallii äänen ja liikkeiden hillitsemisen, ei vielä riitä uuden, omintakeisen tyylin perustaksi.

Eikä intiimin teatterin merkitys olekaan siinä, että se olisi aikaansaanut näyttämötyylin reformatsionia. Vaan etupäässä siinä, että se on tehnyt mahdolliseksi niiden draamojen esittämisen, jotka yksinomaan likitehoisessa tulkinnassa pääsevät oikeuksiinsa. Kamarimusiikki kadottaa tyyten erikoisluonteensa, jos sitä suuri orkesteri esittää kaikuvien temppeliholvien alla. Ja päin vastoin: Schillerin "Wilhelm Tell" intiimisesti esitettynä oli jotakuinkin samaa kuin _Ouverture solenelle_ jouhikvartetin tulkitsemana.

Sama Max Reinhardt, joka intiimiä draamaa varten on rakennuttanut pienen "_Kammerspielen_", on tarvinnut "Oidipuksen" esittämiseen jättiläismäisen sirkusareenan. Mutta samat näyttelijät ovat voineet molempia esittää, silti muuttamatta omaa itseään — s.o. omaa tyyliään. Tyyli on muuta, olennaisempaa, kuin äänen vahvuusasteet huutamisen ja kuiskaamisen välillä tahi etäisyyssuhteiden vaatimat vahvemmat tahi heikommat liikkeiden ja eleiden alleviivaukset.

Mutta yhtenäistä tyyliä vaaditaan intiimin näyttämön taiteilijoilta; kirjavuus on läheltä nähtynä vielä räikeämpää kuin etäämmältä. — Mieleeni muistuu "Pääsiäinen" Tukholman intiimissä teatterissa. Puhuttiin hiljaa ja hillitysti, liikuttiin ikään kuin hellävaroen — puoli askelta tahi aivan pieni käännös riitti aseman muutokseen. Koko esitys oli johdonmukaisesti viritetty samaan raskaaseen äänilajiin, pitkänperjantain painostava tunnelma soinnahti molliakordeista... Mutta sittenkin puuttui jotain. Ja tuo jokin oli: yhtenäinen tyyli, joka olisi kireästi pitänyt koossa ja elimellisesti yhdistänyt eri taiteilijain esitykset. Yksityiset näyttelijät eroitti ja loitonsi toisistaan tekotavan ja tulkintasävyn — ei persoonallisuuksien — erilaisuus, jota ei edes mestarillisesti "läpiajettu" yhteinen tunnelmasävel voinut peittää. Ja kuitenkin oli jok'ikisessä luomassa intiimisyyttä.

* * * * *

Ylläolevaa ei suinkaan pidä käsittää siten, ettei intiimi teatteri mitenkään olisi edistänyt tyylillisiä uudistuspyrkimyksiä. Päin vastoin: se on osaltaan hyvinkin tehokkaasti niitä edesauttanut. Se on ollut omiaan vanhan koulun mahtipontisen deklamoimisen ja teennäisen plastiikan sijalle tuomaan sielukkaamman vuorosanain vaihdon ja luontevamman liikunnan. Puhumattakaan siitä, että intiimi draama usein on pakottanut paljon syvällisempään ja tarkempaan sielulliseen erittelyyn kuin nuo "_grosse Haupt- und Statsactionen_".

Sillä tavalla intiimi teatteri on palvellut uudistuspyrkimyksiä.

* * * * *

Olen koettanut aivan lyhykäisesti esittää muutamia nykyaikaisen teatteritaiteen pyrkimyksiä ja pääpiirteitä, sellaisia, jotka minun mielestäni todellakin ovat edistäneet näyttämötyön taiteellisuutta ja joiden päämääränä on se _l'art_, joka — kuten Sar Peladan sanoo — on _le grand mystère, et lorsque ton effort aboutit au chef-d'oevre, un rayon du divin descend comme sur un autel_.

SUOMALAISIA NÄYTTELIJÖITÄ.

Ida Aalberg.

[Ida Emilia Aalberg syntyi joulukuun 4 p:nä 1858 Leppäkoskella Janakkalassa (vanhemmat: ratamestari Antti Aalberg ja vaimonsa Charlotta Lindroos). 9-vuotiaana lähetettiin hänet Helsinkiin kouluun, mutta jo 3 vuoden kuluttua oli koulunkäynti keskeytettävä varattomuuden takia. Kotipitäjässään hän kuitenkin sai tilaisuutta opintojensa jatkamiseen. Näyttämöllä Ida Aalberg esiintyi ensi kerran Janakkalassa toimeenpannussa seuranäytännössä tammikuulla 1874; joulukuun 9 p:nä samana vuonna nuori taiteenharrastaja otettiin suomalaiseen teatteriin, joka niihin aikoihin vieraili Hämeenlinnassa. Ensimmäinen tehtävä, missä näyttelijättären loistavat lahjat herättivät suurempaa huomiota, oli Boriskan osa "Kylän heittiössä", joka näyteltiin syksyllä 1877. Seuraavana keväänä hän lähti ensimmäiselle opintomatkalleen ulkomaille. Ja sen jälkeen alkoi hänen suurten voittojensa pitkä sarja (sekä kotimaassa että sen ulkopuolella). Ida Aalbergin elämän lanka katkesi tammikuun 17 p:nä 1915.]

Melkeinpä saattaa sanoa, että Ida Aalberg merkitsee suomalaiselle näyttelijätaiteelle samaa kuin Kaarlo Bergbom näyttämötaiteellemme yleensä. He ovat molemmat uran uurtajia, ladun hiihtäjiä: kansallisen näyttämötaiteemme ja suomalaisen näyttelijätaiteen edelleen kehittäminen on heidän elämäntyönsä jatkamista. Kaarlo Bergbom loi tyhjästä suomalaisen teatterin; Ida Aalberg loi suomalaiselle näyttelijätaiteelle ennestään olemattomat traditsionit.

Ida Aalberg ei ollut vain suomalaisen teatterin kirkkain ja vertaistansa vailla oleva tähti, jonka loiste oli kylliksi voimakas tunkeutuakseen laajalle kotimaan rajojen ulkopuolellekin. Hän oli myöskin — ja ennen kaikkea — innostaja ja kohottaja. Nerollaan ja sytyttävän esimerkkinsä voimalla hän kohotti nuoren näyttelijätaiteemme tasoa, ensin omalta kohdaltaan nostettuaan sen niin korkealle, että moiseen saavutukseen monissa vanhoissa sivistysmaissa on tarvittu sukupolvien taipaleet.

* * * * *

Italialaisen näyttelijätaiteen ruhtinatarta, Eleonora Dusea, on sanottu loistavaksi "sielunäyttelijäksi"; nimitys sopii myöskin Ida Aalbergille, suomalaisen näyttelijätaiteen kruunatulle kuningattarelle. Sukulaisuuspiirteet näiden kahden, aikansa suurimpien näyttelijäin valiojoukkoon kuuluvan taiteilijattaren luomissa ovat kieltämättömät.

"... Adrienne Lecouvreurinä hän seisoi liesivalkean vieressä: hän ei kuitenkaan enää ollut Adrienne: hän oli 'kamiinin koriste'. Kuolematon ornamentti. Scribestä vapautunut. Hänen surunsa tumma viivakauneus ei voi milloinkaan unhoittua. Hänen piirteensä eivät koskaan voi mielestä häipyä."

"... Kun hän ojensi Lövborgille punssilasin, ei hän enää ollut Hedda Gabler: hän oli 'viettelys' ruumistuneena. Jotakin maalauksellista, kokonaisuudesta vapautunutta... Ja kun hän suurella liikkeellä viskasi liekkeihin käsikirjoituksen, piirsi hän naisellisen voitonriemun kuvan."

Nämä lausunnot on omistettu venetsiattarelle; ne voisivat aivan yhtä hyvin tarkoittaa Suomen suurinta näyttelijäneroa.

Ida Aalberg ja Eleonora Duse ovat taiteessaan henkisiä sukulaisia. Mutta kumpikin on täydelleen oma itsensä, omintakeinen persoonallisuus erikoisuuksineen ja omine äänenpainoineen. Kumpiko heistä on suurempi, se on yhdentekevää. He ovat suuria kumpainenkin, ja se on pääasia.

* * * * *

Ida Aalberg oli niitä näyttämön suuria mestareita, jotka eivät ainoastaan täydellisesti hallitse tekotavan kaikkia keinoja, vaan jotka myöskin pystyvät luomaan itselleen uudet, omat ilmaisumuotonsa. Ja ennen kaikkea — ja se oli hänessä suurinta! — hän ymmärsi ja osasi antaa jokaiselle liikkeelleen, eleelleen, äänenvivahdukselleen merkityksen ja sisällyksen. Hänen näyttelemisessään ei milloinkaan ollut mitään tarkoituksetonta. Siksipä hänen tulkintansa muuttuikin _elämiseksi_. Siksi hän oli "sielunäyttelijä." Ja sen vuoksi hän on nykyiselle ja nousevalle näyttelijäpolvelle oleva ihanne ja esimerkki, tien viitta — korpimatkan tulipatsas!

* * * * *

Ida Aalbergin taiteen vakuuttava ja syvällinen aitous perustui hänen taiteilijaluonteensa kahteen pääominaisuuteen: haltioitumista lähentelevään antautumiskykyyn ja väkevään tunne-elämään, jossa oli samalla kertaa niin sanoaksemme sekä pulsivisuutta että intensivisyyttä. Hän ei iloinnut ja surrut, itkenyt ja nauranut esitettäviensä iloja ja suruja; hän otti ne omikseen. Hän ei havainnollistanut Hedda Gablerin tunteita, vaan omiaan Hedda Gablerina; hän ei surrut Adrienne Lecouvreuren suruja, vaan omiaan Adriennenä; hän ei ollut Magda eikä Kirsti Fleming, ei voinut, tuskinpa tahtoikaan niiksi muuttua, vaan hän oli Ida Aalberg Magdana ja Kirstinä. Osa oli hänelle vain muoto, niin kuin draama on kirjailijalle, aine, niin kuin savi on kuvanveistäjälle. Siinä hänen taiteensa sytyttävän tehon salaisuus! Ja siinä myöskin syy, miksi jäljittelijät, yrittäessään kopioida hänen luomiaan, joutuvat matkimaan häntä itseään — hänen asentajaan, ryhtiään, liikkeitään, lausuntoansa — enemmän kuin tarkoittamaansa roolitulkintaa.

Ida Aalbergin elämäntarina oli satu tulesta, kimmeltävästä ja kultaisesta kipinästä, joka kerran putosi taivaasta talven ja lumen maahan, säkenestä, joka ei hankiin sammunut, vaan syttyi leimuavaksi ja jäätä sulattavaksi liekiksi... Hän oli tulisielu, palava sydän. Hän tunsi rakkauden ja tajusi vihan, hän ymmärsi ylenkatseen ja muisti murheen. Mutta hänen olemuksensa tuulikanteleessa oli myöskin kieliä, joita raikuva riemu, säteilevä sulo, ylevä arvokkuus ja kaino neitseellisyys herkästi helähdyttelivät. Ei mikään inhimillinen ollut hänelle vierasta; ja kaikelle inhimilliselle oli hänellä ilmaisumuodot. Yksin herttaiselle huumorille ja keveälle leikinlaskullekin. Hänen asteikkonsa — käyttääkseni arvostelun arkitermiä — oli totta tosiaankin sekä ihmeellisen että ihanteellisen laaja. Sellainen sielullinen joustavuus, jollaista tämä ominaisuus edellyttää, ei ole jokapäiväinen armonlahja — vielä kaksin verroin kalliimpi se on sellaisen kansan keskuudessa, jonka rotuominaisuuksista ehkä huomattavin on hidas jäykkyys.

Toinen meikäläinen rotuominaisuus Ida Aalbergissa sen sijaan oli kehittynyt hyvin huomattavaksi: suomalainen sitkeys. Ilman sitä hän ei ikinä olisi voinut suorittaa taivalta, joka jäi hänen taiteilijauransa lähtökohdan ja päätepisteen väliin. Matka on aivan yksinkertaisesti satumainen. Eikä suuri taiteilijattaremme sille lähtenytkään yksinomaan neroonsa ja luontaisiin lahjoihinsa luottaen; yhtä paljon hän luotti tahdonlujuuteensa ja tarmoonsa. Hän teki työtä; hänen työntekonsa oli turtumattoman ankaraa. Ja vaaleatukkaisesta hämäläistytöstä tuli maailmannainen, innostuneesta teatterin oppilaasta innostava taiteen mestari...

— Olen monet kerrat kadehtinut niitä ihmisiä, joiden suotiin seurata Ida Aalbergin kehityskaaren nousua. Minun ikäpolveni on nähnyt hänet vain huipuilla; se oli ihana näky. Mutta kuinka mielenkiintoista olisikaan ollut nähdä nousua, ponnistuksia, taistelua —!

Tiedämme, että taiteilijatar aloitti Boriskalla "Kylän heittiössä", että hän aluksi viljeli alaa, jota "voisi kutsua intohimoiseksi ingenue'ksi", että lapsellinen viattomuus vähitellen kävi liian ahtaaksi hänen väkevän intohimonsa voimalle ja hänen suurille lahjoilleen. Hänestä tuli Julia, Maria Stuart, Gretchen, Ofelia, Kleopatra, lady Macbeth... Uudet tuulet puhalsivat halki ilmojen, hänen henkensä havahtui ajan murtavien aatteiden huminaan. Hänestä tuli Noora, Hedda Gabler, Rebekka... Mutta hänestä tuli myöskin täysin kypsynyt taiteilija, joka loi elävän hengen, s.o. sielun, _kaikkiin_ niihin ihmishahmoihin, jotka hän otti kirkastaakseen.

"Hänestä tuli" — juuri tuota "tulemista", tuleentumista, kypsymisen mysteriota olisi ollut ihana seurata. Sen vaarinottaminen — niin kuvittelen — olisi voinut selventää Ida Aalbergin valmiiksi kiteytyneen taiteen syntyä, sen alkutekijöitä, loistavan kudelman satoja kimmeltäviä säikeitä.

* * * * *

On melkein turhaa yrittää kuvata Ida Aalbergin taidekeinoja. Turhaa ensiksikin sen tähden, että tekniikka, — tuo taiteen puhtaasti ammatillinen puoli — täydellisesti peittyi ja piiloutui sielullisten momenttien varjoon; sitä ei tullut ajatelleeksi, ei merkille panneeksi. Ja kuitenkin se joka hetki mitä täydellisimmissä muodoissaan oli silmin nähtävänä ja korvin kuultavana. Mutta juuri tuo täydellisyys onkin toinen syy, miksi sen kuvaaminen on niin vaikeata.

Ida Aalbergin elekielen vertaiseen miimilliseen esitykseen ei meillä kukaan ole kohonnut. Se oli herkkää kuin havisevan haavan lehti, taipuisaa kuin vaha, selkeätä ja kirkasta kuin kristalli. On varmaa, että umpikuurokin olisi voinut seurata hänen tulkintaansa — samoin kuin sokea hänen lausuntonsa avulla olisi voinut luoda itselleen oikean kuvan esitettävästä osasta. Mikä vivahteiden rikkaus asuikaan noissa ihmeellisissä kasvoissa! Ne olivat kuin meri, joka kuvastaa kaiken, mikä mahtuu ei vain myrskyn ja tyvenen vaan myöskin auringon nousun ja sen laskun välille. — Oli jaloa nautintoa nähdä taiteilijattaren sanovan vuorosanan, mutta ehkä vielä jalompaa nähdä hänen _kuuntelevan_ vuorosanoja. "Mykkä näytteleminen" — siinä saattoi parhaiten tarkata hänen mimiikkinsä heijastussärmiä. Milloin suurin ja valtaavin ilmein, milloin aivan hiuksenhienoin värein hän loihti silmiemme nähtäviksi sielun sisimpiä läikähtelyjä. Ehkäpä juuri mimiikki enin muistuttikin hänen näyttelemisessään italialaisten herkkähermoista taidetta.

Rohkeata oli usein hänen elekielensä, mutta vielä rohkeampaa hänen liikuntansa. Saadakseen jonkin liikkeen mahdollisimman ekspressiviseksi hän empimättä uhrasi kaikkien sovinnaisten näyttämölakien kauneuskäsitteet ja — loi uusia. Hänessä oli paljon sellaista — ja etenkin juuri hänen plastiikassaan sitä oli — mikä muistutti Rodinin veistokuvia. Ilmaisun _totuus_ oli joka hetki hänen ainoana päämääränään. Ida Aalbergiin nähden kadottavat tyyten merkityksensä kaikki puheet käsivarsien liikkeistä, käsiplastiikasta j.n.e. Hänen plastiikassaan oli joka hetki koko ruumiillinen olemus yhtenä ja jakamattomana tekijänä. Edelfeltin tunnettu muotokuva taiteilijattaresta on tässä suhteessa erinomaisen ilmeikäs. — Ida Aalbergin liikkeistä heijastui elävä rytmitajunta; niissä oli aina määräperäistä poljentoa, "liikunnan sielua."

Hänen varma rytmivaistonsa ilmeni myöskin hänen lausunnassaan. Kukapa meikäläisistä näyttelijöistä on osannut niin kuin hän poljennollisesti jäsennellä vuorosanat! Hän saattoi syöstä sanat ja tavut ryöppynä suustaan, saattoi viivähtää vienossa vokaalisoinnussa, hidastuttaa puheensa verkkaiseksi, seuraavassa tuokiossa taas iskeäkseen kovat kerakkeet terävinä kuuluville. Siitä johtui hänen sanontansa musikaalisuus. Puheteknillisessä suhteessa hän oli kehittänyt äänenkäyttönsä erinomaisen korkealle. Hän sai ääneensä syvän ja tumman kaiun, kun se ukkosena jyrisi, ja heleän soinnun ja sanomattoman lämpimän värin, kun se tyyntyi ja hiljeni. "Liukuvan lausunnan", s.o. tuon aivan keveästi hipaisevan, melkein välinpitämättömältä tuntuvan sanomisen vaikean taidon hän hallitsi yhtä etevästi kuin mestarillisen korostuksenkin. — Aivan erityistä nautintoa tuotti hänen "kuuluvat kuiskauksensa."

Mutta miksipä jatkaa ylimalkaisten superlativien luettelemista? Nehän antavat kuitenkin niin perin vajanaisen ja kalpean kuvan Ida Aalbergin väkevästä ja värikylläisestä taiteesta. Ei milloinkaan tunne kynän mies ilmaisukeinojensa, sanojen, köyhyyttä niin ahdistavan selvästi kuin seistessään ylevimmän kauneuden ilmiön, suuren taiteen edessä. Eivät riitä hänen piirtonsa edes heikkojen viittausten antiin niistä ylenpalttisista rikkauksista, joita tuohon ilmiöön sisältyy. Ja sitä paitsi: ei kykenisi täydellisinkään Ida Aalbergin tekotavan selostus kajastamaan hänen tulisielunsa ja hänen palavan sydämensä heijastuksia, jotka olivat ytimenä hänen näyttelijätaiteessaan. Tarkoitan, että sielullinen sisällyspitoisuus henkevöitti puhtaasti teknillisetkin seikat. Vain laaja teos, jossa rooli roolilta seurattaisiin taiteilijattaren kehityksen kypsymistä ja ymmärryksellä tutkittaisiin hänen analyysinsä polkuja ja hahmottelunsa säikeitä, voisi tehdä tälle taiteelle oikeutta. Kuka sen teoksen kirjoittaa? Kuka kartoittaa hänen löytöretkiensä uudet mantereet?

* * * * *

Jean Sibeliuksen sanotaan joskus virkkaneen, ettei hän kernaasti puhu "Jumalan sanaa"; ei mikään tyylilaji merkitse hänelle lopullista sanontatavan muotoa, hän valmistaa aina uusia yllätyksiä. Siinä suhteessa Ida Aalbergin näyttelijätaide oli sukua Sibeliuksen sävelrunoudelle — sekin hämäläinen huomenlahja nuorelle kulttuurillemme. Suomalaisen näyttelijätaiteen kuningatar tunsi myöskin olevansa kutsuttu uusia teitä raivaamaan.

2.

Axel Ahlberg.

[_Axel Wilhelm Ahlberg_ syntyi Turussa maaliskuun 23 p:nä 1855 (vanhemmat: merikapteeni Adolf Wilhelm Ahlberg ja Karolina Sofia Lindeström), tuli ylioppilaaksi Turun ruotsalaisesta kimnaasista 1872, harjoitti kielitieteellisiä ja lainopillisia opintoja ja kävi Turun kauppaopiston, ennen kuin 1877 liittyi Suomalaiseen teatteriin.]

"_Le style c'est l'homme_" — tyylistään taiteilija tunnetaan.

Minkälainen on Axel Ahlbergin näyttelijätaiteen tyyli?

Ensinnäkin: aristokraattinen. — Axel Ahlberg on kansallisen näyttämömme ylimyksellisin ilmiö. Hänessä on teatteriaateliston sinistä verta. Hän on kuin syntynyt kruunuja ja höyhen töyhtöjä kantamaan, sillä hänessä on ryhtiä, joka aina säilyttää luontaisen _grandezzan_, jalon arvokkuuden, ja ritarillisuutta, joka antaa ryhdille sisällystä.

Toiseksi: romanttinen. — Hän liikkuu varmimmin siinä maailmassa, missä "elämä on unelma", missä runon ikuisten sinikukkien terälehdet hohtavat, missä tunne helähtelee herkästi sointuvana lyriikkana tahi kohoaa lentoon ja kasvaa paatokseksi. —

Realismin jälkimainingeissa vielä keinuttaessa saattoi toisinaan tuntua siltä, että Axel Ahlberg oli kuin joku "viimeinen mohikaani", jonka ohi aika jo oli rientänyt pitkän matkan. "Luontoa" vaativan yleisön mielestä tuntui oudolta hänen, pikkurealismin arkisia otteita ja tarkkoja detaljeja täydelleen vierova, suuria piirteitä ja suoria viivoja harrastava, dekoratiivisuuteen pyrkivä taiteensa. Se oli silloin vastoin ajan makusuuntaa ja muotivirtausta. Mutta se oli yhtä hyvin ajasta edellä kuin sen jälessä.

Vuodet vierivät, ajat muuttuvat ja niiden mukana muutumme mekin. Ei ole jäänyt muuttumatta Axel Ahlbergkaan — paitsi yhdessä suhteessa: uskollisuudessaan omaa itseään ja omia ihanteitaan kohtaan. Ja _sellainen_ konservatismi on hyve, joka aina tulee palkituksi.

Sisimmältä olemukseltaan Axel Ahlbergin taide on sama tänään kuin eilen: sama on viivojen jalous, sama värien tumma hehku, samanlaisena on säilynyt tunteen ja mielikuvituksen tuoreus. Sen parhaimmat ominaisuudet ovat vuosien varsilla vain varmistuneet ja syventyneet. Missä ennen lennokkuus saattoi hairahtua onttoon mahtipontisuuteen, siinä se nyt taipuisasti tapaa oikean maalin: vakuuttavan mahtiponnen; missä lyyrillinen sävel saattoi solahtaa teennäiseen pingoitukseen tahi tarttua liikatunteellisuuden salakareille, siinä se nyt useimmiten löytää luontaisen ilmaisun: välittömän sydämellisyyden tahi miehekkään murhemielen.

Ja myöskin tekotapa on pysynyt tämän kehityksen tasalla: se on yksinkertaistunut ja käynyt entistään luontevammaksi. Lausunta on muuttunut luistavammaksi — vaikkakaan kielivirheet ja vahvasti vierassointuiset omituisuudet eivät koskaan ole päässeet siitä karisemaan — ja "plastiikka", s.o. liikkeet ja asennot, on syventynyt sisällökkäämmäksi.

Luulen, että Axel Ahlbergin on kiittäminen juuri tuota uskollisuutta omaa itseään kohtaan siitä, että hän vielä hopeapäisenä 63-vuotiaana on voinut säilyttää aivan ihmeteltävässä määrässä joustavaa nuorekkuuttaan.

* * * * *

Eräs Ruotsin henkevimpiä teatteriarvostelijoita, Carl Laurin, aloitti kerran esseen muutamasta Skandinavian suuresta näyttelijästä sanoilla: "_Kulttuuri_ on ensimmäinen sana, joka mieleen johtuu, kun hänen tulkintaansa seuraa." Kulttuuripitoista on myöskin meidän Axel Ahlbergimme taide. Sen takaa kuultaa aina viljelty maku, hienostuneisuus, henkevyys, s.o. sivistys — sekä pään että sydämen.

Kerran kysyi teatterissa vieressäni istuva rouvasihminen, joka oli laajalti suurta maailmaa nähnyt: "Oletteko pannut merkille, kuinka sivistyneesti Ahlberg liikuttaa käsiään?" Tosiaan: tuo naisellinen huomio oli naulanpäähän osuva. Toisen kerran — se oli muuten Wilden "Lady Windermeren viuhkan" ensi-illassa — huomautti toinen nainen, että ainoa herroista, joka kykenee kunnolleen hännystakkia kantamaan, on Axel Ahlberg. Tällä nuorella naisella oli myöskin tarkka silmä, vaikka hän ei vielä ollutkaan suuren maailman salongeissa kouluutustaan täydentänyt. — Entä kuka Kansallisteatterissa kauniimmin liikkuu silkkitrikoissa, samettijakussa, hovimiehen miekka kupeella ja ritariketjut kaulassa? Ja kuka sirommassa kaaressa vie baretin rinnalleen ja ylevämmin tekee kumarruksensa?

Mutta vaikkapa myöntäisikin Oscar Wilden olevan jonkin verran oikeassa hänen väittäessään herrasmiehen kaulaliinan solmun osoittavan asianomaisen sivistystasoa, niin tekisi sekä kulttuurikäsitteelle että Axel Ahlbergille veristä vääryyttä, jos tyytyisi vain tuollaisiin mittapuihin. Ken on kuullut näyttelijän tarinoivan taiteesta ja taiteilijoista, runoista ja runoilijoista, elämästä ja ihmisistä sillä hienolla ja ymmärtäväisellä tavalla, joka on Ahlbergille ominainen, hän käsittää täydelleen, että paljon syvemmistä hetteistä kumpuaa hänen sivistyneisyytensä. Mutta perintönä saadut, kodissa ja koulussa varttuneet, elämän varrella kartutetut "sisäiset aarteet" hiovat ja jalostavat käytöstavan ulkonaisetkin ilmaisumuodot.

* * * * *

Axel Ahlberg oli kauan Suomalaisen teatterin _primo amoroso_, "ensimmäinen rakastaja." Melkein lukemattomat ovat ne hahmot, joissa hän on lempensä sanoja kuiskaillut. Hän on vannonut Romeon valoja ja Perdicanina tulkinnut Musset’n "katkeransuloista runoutta" ("Ei lempi leikin vuoksi"). — Mutta myöskin toisellaisia tehtäviä hän on loistolla ja kunnialla edellisten rinnalla hoidellut; hänen voittoretkiensä reittien viittoina ovat m.m. Hamlet, Othello, Antonius; Sigismund, (Calderón); Gessler, Posa (Schiller); Oidipus, Kreon (Sofokles); Örnulf, Nils Lykke, Rank, Helmer, Lövborg (Ibsen); Daniel Hjort, Kustaa Aadolf, Klaus Kurki.

Eihän Ahlberg enää pitkiin aikoihin ole kauniina kuutamoöinä kavunnut köysiportaita Capuletin taloon, ei muutamaan vuoteen tulkinnut Hamletin nerokasta hulluutta — Romeot ja Tanskan prinssit ovat vaihtuneet samoin kuin Juliat ja Ofeliat —, mutta yhä edelleen hän on yhtä suuremmoinen, — ei, vaan vielä suuremmoisempi — Klaus Kurki kuin viisikolmatta vuotta sitten, jolloin hänen vierellään Kirstinä seisoi Ida Aalberg, ja Kustaa Aadolfina ei hänen kanssaan tänäkään päivänä kukaan kilpasille kykene. Daniel Hjortin hän on vaihtanut Stålarmiin — eikä yhtä ylevän jaloryhtistä Arvid Stålarmia vielä näyttämöllä ole ollut.

* * * * *

Axel Ahlbergin taide ei ole vivahdusrikasta — hän on kerta kaikkiaan suurien piirteiden ja suorien viivojen mies —; se ei yllätä meitä uusilla otteilla eikä odottamattomilla käänteillä, siinä eivät väiky alati uudet vaihtelut. Mutta siitä huolimatta on näyttelijän liikunta-ala sangen laaja. Takavuosina Ahlberg suorastaan hämmästytti meidät Bahrin "Mestarissa": emme osanneet odottaa, että hänen dekoratiivisella taiteellaan voisi luoda niin ilmielävää ja suorastaan rehevää luonnekuvaa nykypäiväisestä ihmisestä, vaikka olimmekin niin monet kerrat nähneet taiteilijan liukkaasti liikkuvan kepeäpoljentoisen salonkinäytelmän parketeilla. Ja aivan äskettäin oli meillä Wilden "näytelmässä hyvästä vaimosta" vereksin tilaisuus näyttelijän huumorin hienouden toteamiseen.

Mitä tämä todistaa? Mitäpä muuta kuin sitä, että Axel Ahlbergin taide alunpitäen tavallaan on ollut lähempänä niitä periaatteita ja ihanteita, jotka ovat nykyaikaisen teatteritaiteen uudistuspyrintöjen pohjana, lähempänä kuin monien sellaisten, jotka todellisuustuntuisen realismin merkeissä ovat taidettaan kehitelleet. Mutta ennen kaikkea se todistaa, että Axel Ahlberg on oikea näyttelijä. _"Schauspielen heisst: Menschen darstellen, dichterisch wahre Menschen" —_ näytteleminen on ihmisten esittämistä, runoilijan silmillä nähtyjen tosi-ihmisten. _Näitä_ tosi-ihmisiä on Ahlbergin näyttämökuvain galleriassa pitkä ja unohtumaton sarja.

* * * * *

Axel Ahlbergin taide on vakaumuksen taidetta; siinä ei ole humbuugia nimeksikään. Kuulee toisinaan sanottavan, että se "vaikuttaa teatterilta" — sellainenhan lausetapa on yleinen. Eräissä suhteissa se Ahlbergin taiteeseen nähden on paikallaankin. Siinä on nimittäin teatteria, mutta — ja se on huomattava! — _hyvää_ teatteria. Sitä teatteria, jota Axel Ahlbergin vakaumuksen ja taiteellisten ihanteiden mukaan hyvässä näyttämöluomassa tuleekin olla.

— — — Minusta on aina tuntunut siltä, ettei kenenkään suomalaisen näyttelijän kilpilauseeksi sovi niin hyvin kuin Axel Ahlbergin Cyranon uljaat repliikit:

"Yks' sentään mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte, se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa, ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa, — — — — — — — — — — ja liikkein kaunehin ja siroin uljahasti se kaartuu alas auerkynnyksehen asti; ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa, se mull' on... kannan...

ROXANE

Mitä?

CYRANO

Hatun töyhtösulkaa."

3.

Adolf Lindfors.

[_Adolf Erik Lindfors_ syntyi Porvoossa toukokuun 18 p:nä 1857 (vanhemmat: kirjanpainaja Gustaf Adolf Lindfors ja Ulrika Gustava Berg), kävi Helsingissä alkeiskoulua ja palveli Hofferin valokuvaamossa, tuli sitten oppilaaksi Mallanderin perustamaan yksityiseen teatterikouluun; oli Ruotsalaisen teatterin palveluksessa 1873—81, jonka jälkeen yritti merimieheksi, mutta liittyi jo syksyllä 1881 Fiorinin italialaiseen oopperaan Helsingissä, esiinnyttyään sitä ennen aivan lyhyen ajan kiertävässä seurueessa Göteborgissa; kuului Suomalaiseen teatteriin 1882—92; oli Helsingin dramaattisen yhdistyksen oppilaskoulun johtajana 1892—94; sittemmin toiminut Kansallisteatterissa, jonka johtajana oli 1907-09.]

Tässä on otettava puheeksi Adolf Lindforsin näyttelijätaide. Mutta mistä alottaa ja miten määritellä sen olemusta? Ei ole helppoa keksiä iskusanaa eikä kaavaa, johon tämän etevän näyttelijän taiteen ytimen saisi keskitetyksi. Se liikkuu niin rikkaissa poljennoissa, etteivät sen olennaisimmatkaan piirteet mahdu yhteen määritelmään; sen heijastuspinnat ovat niin monisärmäisiä, että ylimalkaiset laatusanat kutistuvat köyhiksi ja vähän sanoviksi. Ja niin ollen jää ainoaksi keinoksi näyttelijän luomien muistiinpalauttaminen yksitellen yhtenäisten säikeitten ja yhteisten ominaisuuksien poimimista ja muistiinmerkitsemistä varten.

* * * * *

Adolf Lindfors on suurin Molièretulkitsijana; hän on sillä alalla aikansa kaikkein ensimmäisiä ja loistavimpia. Olkootpa esitettävänä suuren mestarin, vallattominta farssia lähentelevät huvinäytelmät — "Scapinin vehkeilyt", "Lääkäri vastoin tahtoansa", "Sievistelevät hupsut" — tahi suuret komediat — esim. "Saituri" —, samalla ylevällä taidolla ja samalla terävällä älykkyydellä Lindfors niiden päähenkilöt hahmottelee ja elävöittää. Jok'ikisestä hänen tulkitsemastaan suuren ranskalaisen luonnekuvasta näkee, kuinka antautuvalla hartaudella esittäjä mestaria lähestyy. Eipä satu juuri usein, että näyttelijä, joka muissa osissa kieltämättä toisinaan lankeaa pieneen kiusaukseen ja helposti uhraa hivenen luontevata inhimillisyyttä liioittelun alttarille — rivien huvittamisen luvattomassa tarkoituksessa, että hän Molière-tehtävissä tinkisi tyylitajunsa ja taiteellisen omantuntonsa vaatimuksista.

Varsinkin kaksi Lindforsin Molière-luomaa on muita kirkkaampina muistiini jäänyt: saituri Harpagon ja luulosairas Argan.

Monien pitkien vuosien takaa nousee vieläkin silmiini ilmielävänä Harpagonin hahmo vanhan Arkadian näyttämöllä, jolta sen ensikerran näin. Kuinka suorastaan tärisyttävä olikaan Lindfors neljännen näytöksen loppukohtauksessa, kun Harpagon aarteensa menetettyään linkoaa vihlovan tuskansa kysymykset katsomoon: "Missä minä olen? Kuka minä olen?" Näyttelijä astui askeleen ramppia kohti, koko hänen olentonsa värisi tukahduttavan intohimon paineen alla, sitten hän onnettomuutensa äärettömän taakan taittamana vaipui maahan, ikään kuin sielunsa kadottaneena: "Minä olen kuollut!" — Ja kun sitten — v. 1912 — uudelleen näin "Saiturin", vaikutti tämä komedian tragediaa lähentelevä huippukohta vähintään yhtä voimakkaasti, ehkäpä sen teho oli vielä entisestään terästynytkin.

Entä "Luulosairas", joka viisitoistavuotisen väliajan jälkeen uusintona esitettiin Lindforsin 60-vuotispäivänä! Millä verrattomalla mestaruudella juhlija elävöittikään hypokondrisen Arganin hahmon ja vuorosanat! — Tämä Argan on todella aivan ihmeteltävä näyttämöluoma, täynnä eloa ja nerokkaasti keksittyjä detaljeja. Ja kuitenkin ehyt ja johdonmukainen. Notkeasti taipuilee näyttelijän lausunta — vierasperäisestä poljennostaan huolimatta — kaikkia pienimpiäkin mielentilojen ja päähänpistojen heijastuksia kuvastamaan mitä rikasvivahteisimman mimiikin säestämänä. Asianlaita on niinkuin eräs arvostelija sanoo: "Monessa muussa osassa näyttelijä ei karta kaikkein suurimpiakaan keinoja eikä teatterimaisimpiakaan temppuja — aina asianhaarojen mukaan. Tässä istuu hän enimmän aikansa rauhallisesti nojatuolissaan, vain pienillä vivahduksilla, äänenväreillä ja kasvojeneleillä merkiten henkilönsä eri mielentiloja. Ellei ohjelmassa olisi Molièren nimeä ja ellei kappaleen sommittelu sekä ulkonainen asu toisi mieleemme entisiä aikoja, luulisi näkevänsä jotakin modernista salonkinäytelmää, mitä modernisimmän salonkinäyttelijän esittämänä."

* * * * *

Lindforsin taide on detaljityötä. Luonteenomaiset pikkupiirteet ja kuvaavat, mitä terävimmällä havaintokyvyllä huomatut yksityiskohdat ovat rakennusaineina hänen luomissaan. Viiva viivalta, väri väriltä hän tutkii ja punnitsee kuvattavan luonteen ominaisuudet ja kohta kohdalta, käänne käänteeltä hän valmistaa tulkintansa. Hän on sukua maalaustaiteen _pointilisteille_, jotka panevat kokoon taulunsa vieri viereen asetetuista väripilkuista, mitkä katsojan silmissä sulavat toisiinsa kiinteäksi kokonaisuudeksi. Niin ovat Lindforsinkin näyttämöluomat koottuja miltei lukemattomista pilkuista ja pisteistä. — On luonnollista, että tällaisen taiteen edellytyksenä täytyy olla keinojen suvereeninen hallinta. Lindforsissa onkin teknillinen taituruus huippuunsa kohonnut, hän on meidän näyttämömme suurin _taitaja_; eikä vain meidän, sillä siinä suhteessa hänen vertaisiaan täytyy etäämpääkin etsimällä etsiä. Mutta tämä menetelmä edellyttää myöskin, että sen käyttäjällä on kylliksi teatterikulttuuria voidakseen viljellyn maun ja erehtymättömän asiantuntemuksen avulla ratkaista ja ennakolta arvioida laskelmiensa pätevyyttä. Tiedämme, että Adolf Lindfors tässäkin suhteessa mitan täyttää. Ja vielä kolmanneksi: detaljinäyttelijän täytyy onnistuakseen ymmärtää ja osata yhdistää yksityiskohdat ja hajapiirteet kireäksi ja eheäksi kokonaisuudeksi. Lindforsin Harpagon ja Argan ovat loistavia todistuksia tällaisesta avusta.

* * * * *

Sellainen taide, jolla Adolf Lindforsissa on etevin ja loistavin edustajansa meillä, on järkeilevää taidetta. Se on kotoisin hyvästä päästä eikä hellästä sydämestä. Ja sellaista taidetta vaanii hyvin usein kuivakiskoisuuden vaara. Lindfors tuon vaaran välttää eloisalla tempperamentillään — pienempilahjainen epigooni joutuisi auttamattomasti karille.

Järkiperäisyys, sepä selittääkin, miksi Adolf Lindfors juuri klassillisen komedian alalla — ei vain Molièren, vaan myöskin Beaumarchais'n ja Holbergin näytelmissä — on kauneimmat laakerinsa niittänyt. Hän on klassillisten komediarunoilijain läheinen henkinen sukulainen. Hän on taipumuksiltaan yhtä intellektualistinen kuin hekin. Ja siksi sopii juuri heidän tekstinsä paremmin kuin muut hänen näyttämöluomiensa pohjaksi.

Mainitsin ohimennen Holbergin nimen. "Jeppe Niilonpojassa" pitäisi kuitenkin hetkinen viivähtää, sillä se on myöskin luettava Lindforsin kaikkein loistavimpiin saavutuksiin. Siinä on niin ylenpalttinen pikkupiirteiden ja karakterististen mielijohteiden rikkaus, että katsojan ihmettely muuttuu ihailuksi, etenkin kun joka hetki havaitsee, kuinka terävään erittelyyn tuo runsaus pohjautuu ja kuinka loogillinen johdonmukaisuus sitä aina ohjaa ja pitää koossa. Ja senpä vuoksi katsoja niin mielellään on sulkevinaan silmänsä niissä muutamissa kohdissa, joissa näyttelijä ei malta olla pirahuttamatta pientä liikapisaraa ilomaljansa läikkyvään pikariin...