Part 1
TUULIKANNEL II
Mieterunoja
Kirj.
EINO LEINO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1919.
Talvi-yö
Talvi-yö.
Uhkaa pohjan ääret aavat, hohkaa hanget kuolemaa, taivaat oudon siinnon saavat, Louhen linnat loimottaa, vankuu merenselkä laaka, ulvoo hukka, yltyy yö; painui päivän kultavaaka, voittaa raudan, roudan työ.
Yks on yössä vapaa valta: pauhaa koski kuurapää. Katsoo kuusi kukkulalta, tähti päällä kimmeltää. Hyppii hyiset vetten hyrskyt, hyiset sotkat soutelee, mutta missä taukoo tyrskyt, jäinen joutsen joutelee.
"Hyv' on hyyssä linnun olla, ihanampi ihmisen, armas Suomen suvannolla ailakoida aatosten. Eipä polta päivän helle, paistaa kuolon kuudan-yö, vaipat vilppaat sydämelle utupiian pirta lyö,"
Vierii virsi tammikuinen, kuulee mykkä metsä, maa. "Turhaan riennät tuiretuinen, rientos talvi taltuttaa, antaa aika jäätä järkeen, loihdut synkät sydämeen, kuolon kirjat miekan kärkeen, haudan hankeen siniseen.
Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn vyöryy elon virran vuo, syöksyy miesi syystä syyhyn, koski pauhaa, Luoja luo, pursuu puhki jäästä, yöstä hetken kupla kultainen; vaahto vain jää urhon työstä, laulu tiestä laineiden."
Joikuu joutsen jäästä saatu, rantaan kuohut kolkot lyö. Ankara on laulun laatu, tuima talven tähti-yö. Säikkyy metsän pyyntimiesi, herää, pelkää henkeään, hiihtää, minne viittoo liesi, piilee pirttiin lämpimään.
1903.
Pro Humanitate.
Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa, ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa, kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu, kaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.
Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan. Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaani Aurinko valaisee maan pinnasta puolen, toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.
Aika on syttyä sähkölamppujen yössä. Sääliä ei, vaan valkeutta ihmisen työssä! Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein; rautio, raataminen, on uhrisi ylpein!
Ei ole mitään ihmistä korkeampaa, ikuisempata ei, ei ihanampaa. Järkeä itseltäs, elämält' älä vaadi! Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi
Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan. Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan, vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro: "Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!"
1903.
Niniven lapset.
1.
Miesten kuoro.
Aution maan antoi Herra meille, me teimme sen viinitarhoiksi.
Myrskyisän meren antoi Herra meille, me aallot laivoin lannistimme.
Hehkuvat himot antoi Herra meille, me valjastimme ne valon varsoiksi.
Kuoleman kauhun antoi Herra meille, me voitimme sen mielen viisaudella.
Maailman tyhjän antoi Herra meille, me täytimme sen ihmisneron voimalla.
2.
Naisten kuoro.
Kaunis on ihminen, koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla. Kauniimpi ihminen on, koska koti aidattu on linnun-laulupuilla,
Kaunis on ihminen, koska hän haudan unta, unhoitusta halaa. Kauniimpi ihminen on, koska elon tulikukka poskipäillä palaa.
Kaunis on ihminen, koska mielen maltista hän matkasauvan vuolee. Kauniimpi ihminen on, koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.
1903.
Sydän.
1.
Sydän mitä sahaat? Sahaatko lautaa neljää, joiden välissä maata, maata mun mieluisa on?
Sahaan ma rautaa, kahleita katkon, että sun henkesi vapaa oisi, henkesi onneton.
1901.
2.
Sydän, mitä kuiskaat? Kuiskitko kummaa polkua päivän, tunturin tietä, taivahan tähtiä päin?
Kuiskin ma tummaa runoa Tuonen, kuiluja, vaivaa virkkamatonta, autuutta ylpeäin.
1904.
Jumala.
Alkua elämän etsin, äärettyyden äärtä, maailman, Jumalan juurta, päättömyyden päätä; on nyt ongelma opittu: Jumala on murhe.
Suru yksin suurta luopi, murhe maita muuttaa. Tulet myrskytuulen lailla, menet niinkuin meri; heijastat ikuiset tähdet illan hämärässä.
Majan rauhaisan rakennat sydämehen synkkään, kylvät kuuset kynnykselle, myrtit miesten mieliin; katsot nuorten karkeloita lehtipuiden alla.
1904.
Tähtipojat.
(Lapsuuden muisto.)
Ne porhalti lumisen lakeuden poikki ja lapset ne kavahti ikkunaan, ne ylitse kinosten kilvaten loikki ja kelkalla vetivät kampeitaan. Ne kysyivät: "Oisiko kystä talossa?" Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa, joka paperilyhdyssä loisti. Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.
Ne ottivat omakseen karsinaloukon ja käskivät poispäin katsomaan; mut tullut ei ikävä katsojajoukon, ilo, nalja virtasi vallaltaan. Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat, ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat, vielä paperitötteröt päähän. Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.
Ne lauloivat maailman Vapahtajasta ja mielestä rumasta Ruotuksen, joka miekalla vainosi Marjatan lasta ja tiedusti tähteä tietäjien; ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi, ne permannon palkeilla pasteerasi, ja heiluivat miekat puiset, kun alla he orsien oreerasi.
Ja kuningas murjaanein oli musta ja ilkeä nähdä ikeniltään, hän levitti laajalle kauhistusta, kukin katui syntinsä sydämessään; ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä, oli kaikilla silloin silmät vedessä, ja paperitähti se pyöri. Ukot nauroi. Eukoilla suu oli medessä.
On siitä jo vienyt montakin vuotta, moni tähti on tielläni vilkkunut, olen monta ma etsinyt, seurannut suotta, moni mieltä on kulkijan ilkkunut, ja metsä on humissut suuri ja sakea, on täytynyt leipää ja lämmintä hakea, tiet umpiset astua auki, missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.
Ja muistanut tähtipoikia olen ma silloin, ja monta muuta myös: "Ja vaikka ma mieron polkuja polen, niin polkevi monta muuta myös." On kaunista kulkea talosta talohon, runot lausua takkavalkean valohon, ilon pilkettä pirtteihin luoda, ja — kenties sortua Suomen salohon.
1904.
Iku-Turso.
Inehmot, inehmot, mitä tiedätte minusta, Tursahan tuskasta, jätin ikijanosta, ähkystä ärjyjen, läähätyksestä aallon läikkyvän urhon? Vettä vellon, merta melon, jano ainainen povessani palaa; juon ijäti, ijäti janoon, ei sammu mun sydämeni sytö.
Levitän leuat, aaltoja ahmaan, ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät; ajelen impiä, aallon kukkia, ne kuolee, kun povelleni painuu; myllerrän myrskyn, juon maata, merta ja pintoja pirstatun haahden, kultia, päärlyjä, myös ihmisverta ja rintoja neitien nuorten, ei sammu mun sieluni ijäinen imu, ei kostu tulipuna-kieli.
Kohotan kummina elokuun öinä kuutamon väikkeessä väsyneen pään, kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät taivaan tähtehen kimmeltävään, katsovi tähti, tuijotan, Tursas, kohta jo korkean voitan ma tuon, kirpoaa taivahan kultainen kehrä, joutsenen lailla sen silloin ma juon.
Ei sammu ahjo sydänalani synkän, ei pätsi päässäni jäähdy. On avaruus yllä ja avaruus alla ja itsessänikin on ijäisyys. Ma vapautta pyydän, ma valkeutta janoon, ja kauneutta taivahan kaarten ma palan, mut pääse en kahleista vaikean vaivan, voin pään nostaa, muu muran peittoon muotoni jää. Jos tuskan tunnet jumal-kirottu joku, mun kanssani jumalia kiroo!
1904.
Uran-uurtajat.
Ne ei ole nerot. Ne on nerojen eellä-käyjät ja usein tuskin kykyjä he ovat. Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät, ja kourat sekä omattunnot kovat.
He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa, ja harva vuoren alle edes ehtii. He haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa, mut metsä heidän mentyänsä lehtii.
He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä ja ajan uuden aivoja he kyntää. Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tupru-säitä, he horju ei, he torju ei, he ryntää.
Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta ja sortuvat soihin pitkospuiksi. Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta ja kumartuvat kunnioitetuiksi
Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa enkä tahdo heidän taskujansa taata. Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa ja ukontulet viileksivät maata.
Teille terve! En teille sitä itsellenne sano — on vaarallista olla ystävänne — mut kansalle, jolla on suurten miesten jano: he ovat teidän suurmiehiänne!
1904.
Mietelmiä.
(1904)
1.
Itsensä etsijä.
Koskena kohista, lampena levätä, merenä myrskytä, pilvinä piristä kohtalo itsensä etsijän on — syöksyä, haihtua aurinkohon.
2.
Ohje.
Ei mitään uskoa, ei mitään toivoa ja sentään toimia.
3.
Luonnon laki.
On ajatus puu, sana kukka sen. Ken heilisi tähden hedelmien?
4.
Memento.
Tee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle! Mies lyöty ei väistyä voi, Hän jää väkijoukkojen alle.
Kotiliesi.
Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi! Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle, köyhälle loistat, lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan. Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään, murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa; syntyen sinulta saamme me katsehen kirkkaan; elämän teillä oot kova kallio keskellä kuohuja, merta; kuoleman aution tullen liekutat meille viimeisen, vaikean viestin rannoilta viidan vihertäviltä. Korkea, oi kotiliesi pala siunattu liekki!
Hiilos himmenee, vilkkuvat sini-salaperäiset virvat, nousevat kangastuksina kaukaa suvun alku-äitien ammoiset tarinat, olentosi lähteet aukeaa, yksilön rajat raukeaa, onkalot perittyjen ominaisuuksien, kuilut kuolleiden kouristaa, aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet, näyt näkemättömät, sadut sanomattomat; pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro;
"Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi, valhetta vanhempain koti kultainen, kallis, taruja työ, hyve, totuus, juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas. Sua syytämme, tuli turmioni Sua kiroomme, lieska helvetin! Sulle uhrasimme unemme, vaivamme, sulle kannoimme hikemme, heelmämme, heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja, antoi elämä paatisen penkin, kuolema multaisen mättään. Kirottu, oi kotilies, säen pettävä, sammu!"
Tukkani nousee, kauhu selkäpiitäni karmii; on kuin siirtyisi seinät ja katto, kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta: "Suuri on urhojen yön ympär-piiri, pieni on auringon, kuun kultainen tanner, autio on avaruus, tosi talvi on yksin, kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä tyhjyys, josta me tulimme, jonne me menimme, missä me enimmän aikamme elimme!" — Aukaisen uksen, syöksyn tuiskuhun, tuuleen.
1904.
Niin olekin maani matka
Yö ennen viholliseni, oli vankin, vanhin, julmin, on nyt tullut toinen; Talvi, peitsi pakkasen pureva.
Valkeus sanani suurin, sillä voitin voimat kaikki, kun lauloin, lakosi miekat, kun iskin, kipunat kirpos; lujin luotteeni minulla nyt on Lämpö.
Läylimielin jätän tapparan tulisen, pistän miekan miehen vyöhön, Teit totta sodassa, siitä kiitos kirkas kuin salama! Seisoit selvänä sivulla, vierelläni välkkyvänä, säihkyit, kun minäkin säihkyin nousit, kun minäkin nousin, vuosit verta, kun minäkin, huohdit, rauta, hurmehisna, raaka kuin minäkin, rakas, — olit oikea toveri!
Astun nyt asehetonna eteesi, elämän Talvi, muuta ei suojusta minulla, sydämeni sylke yksin: muill' on kansa, ei minulla, muilla maa, minulla korpi, muilla ystävät ylimmät, mulla pitkä umpipolku; asehitta, aattehitta, ihanteitta, ihmisittä, uskotta, unelmittakin, toivehitta tohdin seista, talven tannerta kävellä, käydä hallan haastelohon.
Niin olekin maani matka, sydän syntymäkotini, punahurme puolueeni, kansani polun kajastus, oma silmä oppahani, oma askel aatteheni, oma taival toiveheni, oma itse ihmiseni, kuolo yksin kumppanini, hanki hautani sininen.
1905.
Morituri.
Me olemme kuolemaan tuomittu suku; me päivin emme valvo, öin emme nuku. Me olemme rauhaton, roihuava rotu; me emme muiden seuraan ja tupatöihin totu.
Me viihdymme, missä tähti viimeinen tuikkaa, raikuu ranta autio ja meripedot luikkaa. Me taistelemme jäässä, me hymyilemme hyyssä, me sorrumme ypö yksin sydän-yön syyssä.
Me tahdomme nähdä, mikä on Manan mahti. Me lienemme luomakunnan kunniavahti. On laulanta meille kuin illalle rusko: me suitsuamme yössä, vaikka sammui jo usko.
1905.
Henki.
Puuttui kolme tietäjältä syvää syntysanaa. Etsi, matkas maat ja meret, uhmas itse Manaa; saip' on valmihiksi pursi, joka aavat aallot mursi.
Tuskin yhtä onnellinen lie nyt laulu, loihtu. Mutta kauas, kaikkialle samoo hengen soihtu, tutkii meren, maan ja taivaan, sinkoo Tuonen tuiman laivaan.
Mahtavin on maailmoista ihmisrinta itse; syvin luonnon syntysana kulkee sydämitse; oman sielun onkaloihin tietäjän on matka noihin.
Sija siell' on Sallimuksen; kehrää neiet harmaat meille illat ilottomat taikka aamut armaat, milloin lemmen kultakielet, milloin raskaat rautamielet.
*
Järkkymättä jäätä, yötä yksin astuu Järki; usein uutta rakenteli, useammin särki; monet kauniit mielikuvat haihtui niinkuin tuulentuvat.
— Miksi riennät? Kunne kuljet? Etkö lepää, Henki? "Halu mull' on mennä halki vaaran vaskisenki, elon etsin arvoitusta, kunnes aukee multa musta."
— Mik' on hyöty etsimisen? Siirtää ethän saata tähtösiä taivaankannen etkä merta, maata; kulkee elon, kuolon valta, vaikka tullet Tuonelalta.
"Tulen toin ma ihmisille, itse tuli olen, lentoon olen luotu, poltan, urat uudet polen, hyödytän vai vahingoitan, sama mulle, kun ma voitan."
— Tuo on oppi vaarallinen, hajoittava harha. Tarkasti on aidattava tiedon yrttitarha, ettei kansa kuulis tätä villitystä hirveätä!
"Monet tehtiin muurit mulle, pantiin pakkopaidat, katkoin kaikki orjan kahleet, kaasin teljet, aidat, kuljin, vapaa niinkuin tuuli, missä kaikki kansa kuuli."
— Lienet luotu lempo sitten, pahan periaate. Seis! On kaikkein pyhimmällä sentään esivaate, jok' ei aukee auringolle. Jos sen riistät — roviolle!
"Usein polo poltettiin ma, siroitettiin tuhka, kasvoi tuosta kaunis vilja, uljahampi uhka, syttyi maailmalle sota, sorja hehkui hengen ota."
— Mutta kirkko? Yhteiskunta? Oman onnes haaveet? "Menkööt kaikki kappaleiksi, kadotkoon kuin aaveet! Murran, mik' ei totta kestä, maailmasta, sydämestä."
*
Henkii Moni kuuluis kyllä rohkeahan rotuus, jos ois tarmo ilmituoda aina tosin totuus, minkä tietää tunto, tahto, vaikka peittää elon vahto.
Epäusko, tiedon alku, tietäjän on voima. Turhaan häntä häälyttävät kiitos sekä soima. Etsii mahdit maankin alta epäilyksen kaikkivalta.
1907.
Talven taika.
Vitkaan, vitkaan päivät harmaat kangastuvat kuolon yöstä, haaveet haihtuneet on armaat, riemu rientää yksin työstä; poiss' on elon päivänpuoli, eessä pitkä leipähuoli, arkitointen askartelu; lomaan joku laulun lelu.
Maa on nuori saapa nurmeen heilimöivä hengen aika; keitä järki jääti hurmeen, hälle jäi vain talventaika; vähä on vääryys ihmisien, suuri julmuus jumalien, suurempi kuin taivaan armo tammikuisen tahdon tarmo.
1907.
Minä.
(1907).
1.
Minä oli alussa.
Minä kasvoi luona Kaikkivallan ja kaikki oli se Minä.
Minä on maailman ajatus, työn tulos tuhannen voiman, alku, loppukin elämän.
Muut on muotoja: sisällys ylin vain on Yhteisjärki.
2.
Itseys on ihanin mahti, minkä sait sa syntymässä: älä anna pois ikinä!
Väärin ne sanovat, jotka itse-uhrista puhuvat: minkä teet parasta, voitat, minkä alhaista, alenet.
Pyhä on yksilön perintö. Kaitse taiten kalleutta tai jos tuhlannet, katoa niinkuin tähti taivahalta: sammu tyhjyyden tulena!
3.
Kaikki on sinussa: aika, ijäisyys, elämä, luonto, isänmaa ja ihmiskunta, siemen suurimman, vähimmän. Itse riiput itsestäsi, muista, minkä tahdot verran, tie on tehty, määrä pantu, vuori noustava: Vapaus.
Kulje kohti korkeinta oman onnes kukkujata, täytä, minkä tiedät, tahdot, täytät tahtoa Jumalan; nousten nostat taivonkantta, painunet, eloa painat, tulet taakka itsellesi, muille pilvi päivän tiessä.
Mennen maailmat syleile, astu kautta aikakautten, tao päälles taistopaita raudasta rakkaimman halusi, hopeasta haavehesi, kuparista kuolon uhman, kullasta sydänkuvien, piistä synkän itsepinnan.
4.
Laki ollos itsellesi.
Mieti, mik' on sulle hyvä, tuumi, mik' on sulle paha, ruma sulle, kaunis sulle: ole maailma omasi!
Iske itsesi kipunat yltä, alta, kaikkialta, enin taistosta elämän!
Talvilaulu.
On aurinko astunut mereen, meren kattanut jäykkä jää, syys siirtynyt sankarin vereen, pian talvikin hallapää.
Ja voittanut on epäusko, sydän särkynyt heikosti lyö, on sammunut viimeinen rusko ja pitkä on pohjolan yö.
Tule vitkaan, talvinen huura, yli maan, yli puun, yli veen, sada hiljaa kuoleman kuura yli urhon uinahtaneen!
1907.
Laulaja ja Maaemo.
Laulaja.
Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan, tuhat kertaa maailma murteli lastaan, tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä. Nyt nukkua tahtoisin tuhat Tuonelan yötä.
Maa-emo.
Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin, tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin, tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet. Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.
Laulaja.
Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi, järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi, toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin. Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?
Maa-emo.
Kirposi kipuna taivaan korkean maista, kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista, virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli. Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.
1907.
Maan valitus.
Mielessä häll' oli pilvilinnat, unohtui oman äidin rinnat, houkutti häntä tuulentuvat, himmeni hiljaiset mielikuvat, nousi hän haaveen porraspuita, muistanut ei emon huokailuita, ajeli kuutamon kulkusilla, käynyt ei kotitanhuvilla, heilutti hengen tapparata, pilkkasi maata matalata, aurinko häll' oli astinlauta, kylmyys häll' oli kylkirauta, leimusi pilviin aatoksensa, lemmetön heljälle heimollensa, palveli, polo, pyhää tulta, maa oli hälle musta multa, jumalat juhlivat, kun hän soitti, yksin yössä mun itku voitti, istui hän ilopaadellansa, kaukaa kuunteli Mannun kansa, veisti hän unten vempeleitä, nähnyt ei mua eikä meitä, nyt hän on uupunut urhon sotaan, kolkuttaa emon köyhän kotaan, nuor' olin, nyt olen harmaahapsi, myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!
1907.
Mestari.
En palvella tahdo ma Mestaria, mi tunne ei syntiä, syitä, mi ruokkinut koskaan rinnassaan ei elämän myrkkykyitä, ken ei ole yön lapsi niinkuin minä, ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä, ja tahtonsa taistelokalpa, jolle tuttu on ylväs ja halpa.
En palvella tahdo ma Mestaria, mi syntymäänsä ei surrut, mi ei ole itkenyt haaveitaan ja hampaansa yhteen purrut, ken ei ole jään lapsi niinkuin minä, ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä, ja ankara kuin oma vaivas ja korkea kuin tähtitaivas.
1907.
Ne hienot sielut.
Ne hienot sielut, ne hienot sielut, ne leijaa täällä, ne leijaa siellä, ne saavat sauhua, pölyä niellä ja alla taakkojen taivaltaa. Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi ja kuin niiden kuoleman huokaus soi, mut uskoa voi niin hienoiksi niit' emme milloinkaan — kunis näämme ne sortuvan multahan maan.
Me seisomme silloin partaalla haudan ja huokaamme: "Ah, oli outoa tää, niin surullista, niin murheellista, kun tietty ei, kenen kuolema vei ja että hän oli niin hieno sielu." Ja kyynel kastavi silmälaudan. Mut Tuonen nielu näin meille vastahan irvistää: "Vain sortuen, vain murtuen tuo itsensä ilmi hieno sielu."
1907.
Yksilön murhe.
Pisara olin, mereen tulin, tahdon taas pisaraksi tulla.
Iloita, surra, miten mieli käskee, ettei kukaan näe eikä kuule.
Ah, en saata enää! Oma maailma olin, nyt soitan kera suuren orkesterin.
Käy sitkat säikeet sydämestä sydämeen, mun vereni lyö tuhansien tahtiin.
Pyrin ennen mereen, nyt siitä pois päästä on sieluni ijäinen autuus.
Mitä auttaa minua, jos meri on vankka, kun vain olen meren murto-osa?
Ei kunnia suuri, jos voittaa, kaatuu mies sotisopa miljoonan kanssa.
Ma humista tahdon kuin vuorihonka yksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdon kuin metsäkoski yksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdon kuin tähdenlento tien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata! Ma elämään tulin, nyt täytyy mun elon laine olla.
1907.
Elegia.
Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta. Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta. Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini; riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.
Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät. Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät. Notkosta nousin Taasko on painua tieni? Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.
Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu. Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu, pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu, jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.
Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat. Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, haavehen kullat mieleni murheella maksoin.
Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka! Liikako lienee pantukin paatinen taakka? Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima? Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.
Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat, katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat? Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen? Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?
Toivoton taisto taivahan valtoja vastaan! Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan. Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin. Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.
1908.
Vaalin valta.
Muilla olkoon vaalin valta, mull' ei ollut milloinkaan; kuljin yltä taikka alta, itseäni täytin vaan; minkä tein, mun tehdä täytyi, mit' en tehnyt, voinut en; vihdoin ilta hämärtäytyi, lankes hetki hiljainen.
Pankaa patsas haudalleni, kiveen tämä kirjoitus: "Synkkä niinkuin sydämeni oli mulle sallimus. Itse iskin piistä tulta, sytyin, hehkuin tuokion, paloi paras laulu multa, tässä tuhka tumma on."
1908.
Railo jäässä
Railo jäässä. Laiva yössä. Kone yksin jyskyy työssä.
Päällä tähdet tuimat. Ovat matkamiehen mielet kovat.
Eespäin, vaikka kuolon kautta, eespäin elontyöni tautta!
Lumeen laivan kokka piirtyy. Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.
1908.
Tietäjän tupa.
(1908.)
1.
Tuhka tummuu.
Hiilos hiipuu, tuhka tummuu, kohta kotiliesi sammuu.
Aatos käy niin autioksi, mieli mieron nuotioksi.
Muistuu moni nuori toivo, kylmä nyt kuin kyinen kaivo.
Herää moni haave heljä, summa nyt kuin suossa möljä.
Lankee ilta ikkunalle, tyhjyys tyhjän akkunalle.
Liekkuu vielä viime loimu: yksinäisen rinnan riemu.
Autuaampi yössä yksin kuin on auringossa kaksin
2.
Pahat peijaat.
Haudatahan haaveet sairaat, saapuvat jo juhlavieraat.
Uhoo uksen alta routa, elo, raaka niinkuin rauta.
Astuu rumuus alle orren, pimeys päähän päreenkarren.
Ilma täyttyy inhuudesta, rinta varhaisvanhuudesta.
Painuu pää jo polven varaan, sortuu kaikki kaunis soraan.
Sydän kuolee kultahinen, runo kiurun kaltahinen.
3.
Sulkanuoli.
Kiiltää kärki noidan kiron, suihkaa sulkanuoli neron.
Iskee päähän ihmisvaleen, syttää kylät suuret tuleen.
Tarpoo taivaiset ummet, tempaa juuriltansa tammet.
Murhaa monet päivän mietteet, tappaa monet taivaan luotteet.
Kulkee kautta vuosisatain, jäljen öiden, hengen sotain.
Sielut siittää, muodot muuttaa: ampujansa surmaan saattaa.
4.
Tähti.
Tuikkii räppänästä tähti niinkuin outo otsalehti.
Paistaa pirttiin himmentyvään, miehen mieleen hämmentyvään.
Kiiluu kautta mustan murheen, eteen keski-öisen erheen.
Lienet tähti Luojan luoma, anna kärsimyksen voima!
Lienet mahti maasta Lemmon, anna armo kuolon kammon!
Että ikävöisin eloon, pyhään pyrkisin ma valoon.
Lapin lasten tanterilta, Turjan tuiman tunturilta.
5.
Päätös.
Tahdon nousta taakan alta, ennenkuin on kuolon ilta.
Heittää kuormat tietämisen, kiviriipat taitamisen.
Tahdon alle taivonkannen, asuntoihin ihmis-onnen.
Alle ihalaisen ilman luota kylmän, luota Kalman.
Tahdon tietää, kuka olen. Sitten Tuonen maille tulen.
6.
Outo oppi.
Nousi päivä nostamattaan, noidan mieli täyteen mittaan.
Meni puhki taivonkansi, rikki ihmis-onni onsi.
Seinät siirtyi, katto kaatui, velho itse puuksi puutui.
Tuost' on tullut outo oppi Turhaan nousi Turjan Lappi.
Ken on luotu tietäjäksi, jääköön yksin-jäytäjäksi.
Ihmisille ihmistavat, jumalille tuulentuvat.
7.
Näky.
Hehkui hälle Hiiden lempi, nousi yöstä noidan impi.
Luja niinkuin luonnon luote, armas niinkuin aamunkoite.
Tahtoi kaksin kanssa noidan käydä kautta sillan kaidan.
Kautta elontuskan tuiman, poikki valheen, puhki soiman.
Halki katinkullan, korun, keskitietä ihmisturun.
Suihkiessa suuren vihan, pistäessä pienen pahan.
8.
Haamu.
Kinoksella kylmä liesi: tupa yöllä palaa taisi.
Haamu pankon päässä istuu, huulet liikkuu, silmä kastuu.
Tuikkii päällä aamutähti niinkuin outo otsalehti.
Paistaa poveen hyhmettyvään, vereen velhon jähmettyvään.
Niinkuin ukonnuoli iskee, käymään talvitietä käskee.
Miss' on vaikein vastamahti: totisinta totta kohti.
Pihan poikki pilvilinnan, taakse tavan, yhteiskunnan.
Kavetessa leipäkakun, levetessä töiden tukun.
Töiden tekemättömien, äärtä näkemättömien.
"Se kuitenkin liikkuu!"
En enää pelkää. Yö on haihtunut, ei mua enää hullun houreet vaivaa, on murhe mulla työksi vaihtunut, nään kukat, kummut sekä sinitaivaan kuin ennen kuultavina, kirkkahina; ja veren aallot hyrskyy valtavina, ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää, taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää, ja käsi sydämellä maailmalle ma lausun, voitetulle voittajalle: se kuitenkin liikkuu!
Kun vieno joutuu keskeen karkean, niin useasti karkeampi voittaa. Ken kuulee ärjyessä ulapan, jos lapsi vaikee. Min' en vaiennut, näin monta sortuvan, en sortunut, ma opin sotalaulut lainehilta ja tarmon julman taivaan jumalilta, voin käyttää kalpaani kuin kanneltain, löin monta iskua ja itse sain: se kuitenkin liikkuu!
Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo, min luulin murtuneen jo hautaan mustaan, se päältään rautapantsarinsa luo, se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan. Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa, taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa, nään tuhat silmissäni tulikerää, maailmat syntyy, sydänhaaveet herää, ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko, maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko, se kuitenkin liikkuu!
Te tuokaa tänne Lapin tunturi ja sydän tää sen alle haudatkaatte, se senkin alla vielä liikkuvi, maanjäristykset tuntea te saatte; se polkekaa, se pistää kantapäähän, se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän, se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit, se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit, ja voittolauluin kivikaaret kaikaa, kun irti, ihannoiden uutta aikaa, se kuitenkin liikkuu!
Ma tiedän kyllä: tulee kuolema ja elonlangan armaan poikki leikkaa, voi olla kylmä, valju huomenna se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa, maan alla maata, päällä multaa syli; mut yli haudan, kuolemankin yli käy Vapaus, jolle sykki sydänkulta, se elää, henkii, vaikka painaa multa, se palaa liekin lailla syksy-öissä, tyrannit pelkää, mutta kansain töissä se kuitenkin liikkuu!
Ah, isänmaani, armas aatoksein, suruni, riemuni ja itku illan, ma sulle veisaan virttä Galilein, kun tuuli leikkivi yön suortuvilla, maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee. Sua herättääkö edes hetki ankee? En usko. Yössä myrkky-yrtit itää, maan ohjaksia henget pienet pitää. Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki ja sorron, pimeyden, tään kansan henki se kuitenkin liikkuu!
1908.
Ikävöi, ihminen!
Ikävöi, ihminen, kaipaa kauneinta muiston ja toiveen, päiviä lapsuuden, aikoja armaita hempeän hoiveen, isää ja äitiä, veljiä, siskoja vierailla mailla, untesi neitiä, häntä, mi pois meni hämärien lailla!
Muistatko aikaa, milloin sun aamusi nous elon kultaan, lempesi taikaa, riemuja, ammoin jo menneitä multaan, retkiä marjassa, laineita soiluvan salmen ja lahden, käyntejä karjassa, kesä-yön ääniä yksin ja kahden?
Kaipaatko milloin pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi, istuen illoin, tuntien hiljaa maatuvas maaksi, kun kaikki haipuu kaunis niin kauas, ja päämäärä pyhä vitkahan vaipuu, vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?
Nauratko koskaan silloin sa naurua ivan ilkamoivan? Säikytkö, joskaan kuule et muuta kuin oman äänes soivan? Painatko pääsi silloin sa peljäten, kulmilta harmaan? Särkyykö jääsi muistosta, toiveesta mennehen, armaan?
Itketkö, ihminen, silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon, hienointa sydämen, herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon? Kuuletko hukkaan juoksevan hetkiä mittaavan hiekan? Päivies kukkaan näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?
Kyynelten armo syntymälahjoista laupein on meille, surun suuren tarmo kylvetty siunaten sydämien teille: kärsien kestät, silloin kun nauttien sortuisit ammoin, itkien estät itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.
Ikävöi, ihminen, taa ajan, paikan ja Tuonenkin laineen! Rannalta tuskien nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen! Kultainen helää ihmisen ikävöivän sielussa kieli. Etsimys elää, maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.
1908.
Luonnon luotteita
(1908).
1.
Maan virsi.
Kehto ja hauta, harmaja valta muhkean mullan, sateen ja paahtavan päivyen kullan, nouseva norosta, turpehen alta, antaja elon, kantaja ikuisen kuoleman pelon.
Maa! olet mahtaja sykkivän suonen, kukkivan kedon, vierivän villan ja juoksevan pedon, peri-isä pellon ja tuttava Tuonen, jumaluus jyvän, kaitsija kasvun huonon ja hyvän.
Maa! sulle kiitosta kantele soikoon, suvilaulu Suomen, tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen, rikkaana riemuita virtemme voikoon, elonhuolet voittaa, kauneuden korkean sydänkieltä soittaa:
"Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä, kesäpäivän-päilyvä, tuulessa kultaisten laihojen lainehet, emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä, luo meihin lämpöä, suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!
Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija, hengen-haltioitsija, tule meille turvaksi työssä ja taistossa! Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee, yön siipi suhisee, vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!
Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva, tuhatrinta-tuortuva, ole meille armias riemumme retkellä! Emo iltasripsinen, emo aamu-hapsinen, aurinko-lapsinen, katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä."
Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet, paisuvat pellot, laitumet laajat ja karjojen kellot, raikuvat taivahan rantojen torvet valkeuden juhlaa; Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.
2.
Meren virsi.