Part 3

Kukat tuoksuu tuhtopuulla, tähkät täyteläiset häilyy, riemut rypäleinä tiukkuu, päivä alla, päällä päilyy.

Miks en laulais, laikahtaisi, koska sopii sorja raiku siihen, mist' on miesten retki, missä naisten naurun kaiku?

Rakas, pyhä, suuri Luonto, sulle soitan, sormet liitän, lumosit mun läsnä kerran, siitä miesnä nyt sun kiitän.

Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo, — helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.

24/1 1915.

Syyskylväjä.

"Syys tullut on. Miks yhä kylvät, mies? Pian peltosi kattaa jo talven ies."

— "Kylvän ma keväitä uusia varten, antaudun armoille kohtalotarten." —

"Olet vanha jo, mennyt on kevääsi oma. Sun eikö jo maassa maata ois soma?"

— "Kannan ma kuormani riemun ja huolen, siementä kylvän, sikskuni kuolen." —

"Näin uskoen uutehen keväimeesi sa uskotko myös ylösnousemukseesi?"

— "Tiedä en. Teen vain tehtävääni. Soi läpi sieluni ijäinen ääni." —

"Mitä sulle siis virkkavi ääni tuo? Se kauhua kuolon vai lohtua luo?"

— "Virkkaa: on valhetta vain moni verho. Totuus on kotelo, toukka ja perho!" —

1915.

Uudenvuoden mietteitä 1916.

Upposi onni aikoinaan synkkihin sydänvesiin vaiko astuikin alle maan, ei ole tullut esiin; upposi unelmat, laulutkin sydänsuruun syvään, jäi vain aatos ijäisin, usko ihmishyvään.

Voi en onnea toivottaa, toivotan siis vain rauhaa, vuotta suurta ja valoisaa, uskoa uutta, lauhaa, rauhaa muille ja itsellein, rauhaa maailmalle, ettei kylpien kyynelein, mentäis mullan alle.

Vaiko haudassa vasta tuo valkea vuosi koittaa, vuosi uus, joka rauhan suo, rakkaudella voittaa, vuosi kansojen, ihmisten, ihmis-ijäisyyden, tahto taivahan, tähtien, ääni äärettömyyden?

Ei! Sen täytyy jo täyttyä täällä maailmassa, toivotun todeksi näyttyä kuin sen näimme lassa. Lapsenko uskohon uudestaan? Lien jo tullut itse, koska aivoilla tunnen vaan, aattelen sydämitse.

Tähti.

Yksi etsi viisautta, toinen etsi rauhaa, kolmannenpa sydämessä veren kosket pauhaa, nuorin on hän tietäjistä, pyhyyteensä pyrkivistä.

Virkkaa vanhin viisas yössä "Vaikka vuodet painaa, onpa rinnanriemu, että viel' en ollut vainaa, koska Herra salli hetken, määräs tämän tähtiretken.

Tiedän, etten kotimaahan koskaan enää palaa, että täyttyy täällä kaikki, mitä mieli halaa, minkä vuoksi olin, elin, mitä mietin, tutkistelin.

Totuutta on monta mulla, enempiin ne jakoo, ajatukset aivojani niinkuin aurat vakoo, yhtä vain en tietä keksi: tulla yksinkertaiseksi."

Huokaa toinen tietäjistä: "Tunnen, että palaan, vaan en tiedä: minne? mistä? Toki tuonne halaan, minne painui päivä ehtoon taivaanrannan palmulehtoon.

Poltto povessain on täällä, eikä ennen raukee kuin mun kerran pääni päällä kuolon kukka aukee, mielen murhe, tuska tunnon murtaa multa miehen kunnon.

Tiedän, etten maailmassa enää muuksi muutu, miesnä oon, mik' olin lassa, elämään en suutu, tahtoisin vain nähdä kerran rakkauden ja rauhan Herran."

Jatkaa kolmas jaksajista: "Koska teitä kuulen, heräjän kuin horroksista, päättyneen jo luulen, tämän pitkän tähtiretken, tulleen elon juhlahetken.

Autuaammat ootte mua: teitä vaivaa Henki, mua, maahan vangittua, valta ainehenki, kauneus ja kaiken kaiho, mitä kukkii luonnon laiho.

Sielustain en vielä riistä siemeniä vaiston, vaikka tiedän, että niistä varttuu vilja taiston, nuo kun voitan voimat elon, kukistan myös kuolon pelon."

Pysähtyi jo tähti pyhä, tietäjille näytti, mitä kukin etsi yhä, mikä mielen täytti, kaikui heille kaikkialta sopusoinnun suuren valta.

Heilimöivät henki, aine heille kerran yhteen, lauloi rinnan riemulaine siemenestä lyhteen, joka kelpas jumalille, mutta kasvoi ihmisille.

1916.

Kulkuset.

Muistan, kuinka lasna muinen taivon tähtiä tähysin, elon etsin arvoitusta tuoltapuolelta elämän.

Mitä löysin? Miettehiä raskasmielisen sydämen, autiutta ilman aavan, illan tummuvan tuloa, varjoja piteneviä, päiviä lyheneviä, kaiken kaunihin menoa, jähmetystä jään ikuisen.

En totuutta nimeksikänä, viisautta vähemmän vielä.

Kuuntelen nyt kulkusia, tiukuja elon iloisen, soipien, sorea-äänten, kyläteillä kiitävien.

Mitä löydän? Vaikka onkin lumi valkea kujilla, mennytkin minun kesäni, löydän kukkivan elämän, luonnon laajan, Luojan suuren, kuulen kaikkeuden sävelet, tunnen riemut ihmisrinnan, tuhat tuskaakin totista.

Päivä päivältä enemmän arvailen elämän arvat.

Enkä syrjässä alati istu, kuule ikkunasta, valjastan runonkin varsan, istun itse korjahani, annan tiukujen helistä, joulukulkusten kulista, käyn kera ilohon, ajan taloihin Tapanin kanssa.

1916.

Tuli ja rauta

Joulu Belgiassa.

He asuivat kaikessa rauhassaan, he raatoivat, tekivät työtä, tulet hehkuvat heidän tehtaistaan ylt'ympäri valkaisi yötä; he padoin sulkivat valtameren. Ken sulkee, ken sulkee nyt syyttömän veren, jota pellot poljetut huppeloi, mi huutaa, min huuto taivohon soi? Laps siellä nyt itkee taattoaan, emo miestänsä miekkavyötä.

Tääll' lepäävät arki-askaret, maa nauttivi joulurauhaa, kyläteillä kaikuvat kulkuset vain lapsuus-iloa lauhaa; siellä soi sota täydellä voimallansa, koko kansa on häädetty kodeistansa, ei rauhan, vaan kuolon enkeli yli talvisten tannerten kulkevi; siell' lepää myös arki-askaret, mut tykkien jylinä pauhaa.

Meille oikeutta, totuutta opetetaan ja ijäistä ihmisyyttä, miten miekkojen asia päällä maan on suojata syyttömyyttä; siellä itse on oikeus kattoa vailla, monet hoippuvat haudoilla haamujen lailla yli kumpujen käy kuin huokaus: ei koita kansojen vapautus! Siellä miekan oikeutta opetetaan, miten kansa kuolevi syyttä.

Ah, tähdet kaunihit, kirkkahat vilun pohjolan viitojen yllä, te Karman korkeat taivahat, sen näätte ja kuulette kyllä, väkivalta nyt riehuu, on ihmiset hullut, tää tähti, tää tahti on hulluksi tullut, te sinne kauneimmin kaartukaa, missä raunioina on rakkain maa; tänä yönä on tähdet kirkkaimmat polon Belgian kenttien yllä.

1914.

Europa 1915.

Sata vuotta sitten: Napoleon ja Metternich, Pyhä liitto, ei unhotu Waterloo, Wellington, ei Moskovan surmaniitto, ne painuivat maahan ja hurmeeseen, ne nousevat aikojen takaa kuin muistelot murheiden, vapauden, kuin kansojen vartio vakaa.

Ne sortui, ne soturit urheat, se kaatui, se vanha kaarti, mut raukesi pilvetkin raskahat, jotka Europan taivaan saarti, jos hukkuikin hankihin Grande armée, jos Vive l'Empereur ei soinut, jäi kansoille usko vapauteen, jota murtaa ei vuossata voinut.

Taas surmaa pauhaavat tykkien suut, rajat maiden ja kansojen siirtyy, nyt Kitchner, Shilinski, Joffre ja muut nimet Klion kirjahan piirtyy, taas kärsivät, kuolevat miljoonat, taas vaarass' on kansojen vapaus. Mitä eessä on? Vaiensi profeetat tää aikojen ankarin tapaus.

Koko Europa vaieten vartoo niin, vain miekoilla on puhevuoro, soi Ranskan virroilta Weikseliin nyt vuossadan jättikuoro, maat järkkyvät alla armeijain, sota soi meren yllä ja alla, ja päällä kirkkojen korkeain käy taistelo taivahalla.

Mut kansain on vapaus loukkaamaton! Miten vaihtuukin tappio, voitto, ijät kaiket taivahan kaarista on tuo kaikuva syyttävä soitto: Itävalta hyökkäsi Serbiaan, meni Saksa Belgian sotaan, on häpeä iskeä heikompaan, ken kaatuukin miekan otaan.

Valkeat hanget.

Valkeat hanget mustan maan, toitteko rauhan maailmaan?

— "Emme, me peitimme vain veret, rauniot, ruhjotut ruumiit, asunnot autiot."

Valkeat hanget mustan maan, teidät ken tänne kutsuikaan?

— "Tulimme tuulien, tähtien teiltä, tuomahan valkeita viestejä heiltä."

Kuinka kuuluvi viestinne?

— "Näe ja katso ja kuuntele!"

Ymmärrä teidän en kieltänne mykkää vaikka se tuhanten tuskia sykkää.

— "Tulimme tuomahan unhoitusta, kaivannee sitä maailma musta."

Liian on viestinne varhainen!

— "Varromme, siks kuin on hetki sen."

Taidatte saada vartoa kauan, aika on myrskyn, aika on rauan.

"Myrskyn ja rauan on tehtävä ratkaista, elon ijäisen kulkua katkaista."

Voi suvi tulla ja talvi uus —

"Palaamme jälleen kuin ikuisuus."

1915.

Surma hiihti suota myöten...

(1915).

1.

Kimmelsi kiteet.

Kimmelsi kiteet, miekkoina iskivät mielipiteet, välkkyi aattehen ankara teräs, nukkuva nousi, hengetön heräs, kasvoivat kansat jo oikeutta kohti, kullakin Vapaus tähtenä hohti.

Niin silloin tulikin Surma.

Välkähti rauta, aukesi myös monen aattehen hauta, haihtuivat ilmahan tuulien tuvat, lempeät haaveet, kaunihit kuvat; taas oli taivas kirkas ja seijas, kuoleman henki vain kummuilla leijas

Kimmelsi kiteet.

2.

Ratsumies.

— Minne riennät, ratsumies? "Kuolemahan kukaties."

— Sinnekö niin kiire sulla? "Tahdon eellä muiden tulla."

— Tuonelaanko tummaiseen? "Vievät voitonseppeleen!"

— Tuonko riennät riemun tähden? "Seppelpäänä täältä lähden."

— Vaan jos kaadut etkä voita? "Tahtoani kunnioita!"

— Tahtoasi tuhkaks tulla? "Ei lie vaalin valta mulla."

— Jos ei sulla, kellä sitten? "Tutki juoksut jumalitten!"

— Tutkin poves pohjaan asti. "Sinne Luoja tiensä rasti."

— Rakkaus on Luojan rata. "Oppinut en parempata."

3.

Äiti ja lapsi.

Tuli tuvan ovelle Surma.

Äkkäs äidin lapsinensa istumassa ikkunassa, viittas, nosti viikatteensa: "Lempeä lepo Manalan."

Liikahda ei äiti, lapsi.

Tutki Tuoni tarkempahan: kuolleet kumpikin olivat!

Tuumi tuota hetken, kaksi, jop' on muistui mielellensä hiihtäjätoveri toinen, Tauti, käyjä talviteiden.

Paukahteli kiuas kylmä: "Nää ei Taudin tappamia."

Tutki Tuoni tarkempahan: "Niinpä Nälkä ne näversi."

Hanki haastoi ikkunalta: "Viel' oli kapea kakku."

Tutki Tuoni tarkempahan: näki reijän pienenpienen puhki äityen povesta, halki lapsen hartioista.

Jop' on tunsi tuttavansa, irvisti ikeniänsä:

"Sota, sorja veikkoseni, aina eelleni ehätät, kuljet tuulen teitä myöten, riennät sa ratoja myrskyn, isket inhat, isket vanhat, poiatkin emon povelta."

Läksi tuosta läylimielin saloa samoamahan, kentän poikki potkimahan, eilisen kahakan kentän.

4.

Pääkallot.

Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan: — "Mink' olet mies sa vieraan maan?"

Ei tunne toinen toistansa, mut kaikki korjas kuolema, nyt kaikk' on samankaltaiset: — "Sua tunne en, mua tunne et."

— "Ma sodin vuoksi synnyinmaan. — "Ma pyrin sankarkunniaan." — "Ma eestä ihmisyyden löin." — "Ma sotamiehen leipää söin."

Suo sulaa, hanget haipuvat, pääkallot mutaan vaipuvat, vain poreet sieltä täältä käy, ei kohta heitä ketään näy.

5.

Nykyaikainen Ikarus.

Sain ma siivet aurinkoon, itse ilman herra oon, ukkoselta vaajat vienen, jumalaksi luotu lienen.

Minkä tahdon, sen ma voin: päiden päällä salamoin, isken maihin ihmisien, katot särjen kaupunkien.

Suitsen surmaa helmastain, tapan, ketä tahdon vain, aseellista, aseetonta — niitä jo ma niitin monta.

Vuosisatain unelman, toivon pitkän toteutan, niinkuin lintu lennän, liidän, kimppuun ihmiskunnan kiidän.

Kunniaani laulakaa kaikki kansat, kaikki maa, kiitostani veisatkaatte, silloin tekin siivet saatte!

Eri tilaisuuksiin

Kotikansalleni.

Niin, sinne mun mieleni palaa, pois rannoille rakkahan Pohjanmaan, niin, siellä mun aatteeni kulkee, kuink' kaukana itse ma kuljenkaan; siell' äärillä virtojen vaahtoavain talot vilkkuvi koivujen takaa, siellä hehkun sain minä heimoltain, ja siellä mun maammoni makaa.

Niin jylhät siellä on korvet ja kodit on köyhät ja matalat vaan, mut kodeiss' on lämpimät liedet ja Jumalan pelkoa julistetaan; siellä muistoja aikojen menneiden isät harmajat haastavi illoin, ja poikasten veret poskillen niitä kuullessa kohoo silloin.

Isät harmajat muistoja haastaa, mut pohjolan valta on vastaisuus, ja isien intoa kuullen näin vaieten vannovi polvi uus: "Se maa, joka huovien hurmeet joi, kun Suomessa aik' oli ankee, joka johtajat toi, sotatorvi kun soi, pian meille, meille se lankee.

Pian meitä se taistohon kutsuu. Isänperinnöt vaatii, ne velvoittaa, ja sen ei velk' ole pienin, kelle kerran on kuuluva Pohjanmaa. Mut äärestä äärehen kyntäen sen me pelloksi, puistoksi luomme, joka torpallen, tiet tietojen, joka rintahan riemun tuomme."

Näin vaieten vannovat nuoret. Mut illalla honkia Pohjanmaan kun kuuntelet vaarojen alla, ne kuiskivat hiljaa ja vakaisaan: "Niin oikein, nuoret, kun vanhojen tavan tuon te muistatte vainen, koko Suomea ken kynti parhaiten, oli parhain se pohjalainen."

1897.

Henrik Ibsen

20/3 1828 — 20/3 1898.

Aina kun häntä ma aattelen, niin aattelen suurta vuorta, min huippu on lunta ja jäätä vaan, mut juuri nurmea nuorta.

Ja vuori hän onkin, hän sankari on ja niitä on Norjassa monta — mut yhtään ei niin ylpeää, niin vankkaa, vaappumatonta.

Hän seisovi niinkuin Dovrefjeld ja katsovi kääpiö-aikaa, ja kansa kertovi kammoksuin, että vuoressa siinä on taikaa.

Se tunturi heimoa hiisien on, on jättien juurta ja helmaa, se kutsuvi Alppeja kummikseen ja serkukseen Sulitelmaa.

Ei aina se vanha Dovrefjeld ole ollut jäätä ja lunta. Sen sydän on ollut nuori ja hellä, on sykkinyt suurta unta.

Se tahtonut nousta on taivaaseen, mut pilvihin tuskin pääsi, kun Luoja jo rohkean rankaisi ja lämpimän lumeksi sääsi.

Nyt lumessa seisovi Dovren ukko, on seisonut vuosia monta, niin pitkää, kylmää ja kaameaa, niin yöllistä, ilotonta.

Älä astu veikaten vuoren luo, kun aika on ankara tällä, se puhuvi vaan lumivyöryillä ja ukkosen jylinällä.

Mut välistä, laaksossa lauletaan, kun ilta himmeä lankee, niin tuolla vanhassa vuoressa käy kuiske niin kumma ja ankee.

Ja on kuin lapset ne laulaisi, suvituulet tuutisi viljaa, ja on kuin liikkuisi Dovrefjeld — taas sitten kaikki on hiljaa.

Ja kansa se laulavi lauluaan ja laulu on laakson kukka. Mut lumessa seisovi Dovrefjeld ja lumessa Dovren on tukka.

Tiedon tultua Z. Topeliuksen kuolemasta.

Läksi lintu kotivaaran alta, koivu kaatui lahden rantamalta, jonka alla torpan lapset leikki, jota kuuli Maija, Liisa, Heikki.

Lintu lauloi kaukomaailmasta, koivu kuiski kultataivahasta, töllit avartui ja kuvat kulki, sydän nuori kaikki sisääns' sulki.

Ken nyt laulaa töllin lapsosille, ken nyt kuiskii salon kuuleville? Vaan jos koivu kaatui, lintu lähti, elää koivun päällä koiton tähti.

Elää ehtootähti armahainen, tähti ihmisyyden ihanainen, tähti ihanteiden, innostuksen — elää tahti Zachris Topeliuksen.

1898.

Hymni Z. Topeliuksen haudalla.

Nukkuos alla kukkaisen kunnahan, nukkuos niinkuin helmassa äidin armaan. Helppo on maata päivätyön tehneen; rauha on palkka raatajan parhain.

Kuolema kulkee, kaatuvi kukka, puu. Kansansa helmaan kaatuvi kansan urho. Nukkuos jälkeen päivätyön pitkän, nukkuos, lämmin on helma Suomen.

1898.

Pellervon laulu.

Maa on mainio meill', elo elpynyt ympäri maata, tehtahat jyskyen käy, pieneksi pirstou puu. Korskuvi rautaiset orhit ja kaupungit uljahat kasvaa. Kuulkatte kuitenkin oi, Maa-emo haastavi näin: "Aatran, aatran on valta ja pellossa Suomen on ponsi! Maita ken kyntämähän? Kauan jo kaivattu on."

Terve, tervepä siis, sinä Pellervo, peltojen poika, ken tuhatvoimilla käyt turvetta kääntämähän. Kylväös siementä maahan ja siementä kansani mieleen: Pois raja-riitaisuus! Hengen on vainto yks. Toimi kuin mielevä mies, käy kauppaa yhteisin voimin. Auta itseäs, niin Herrakin auttajas on.

1899.

Nuorten kiitos Ida Aalbergille.

On monta kansan neuvojaa ja monta maassa Jumalaa ne julistaa. Mut yks on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas matala: Se laajenna! Ja yksi vaan on urhon työ, kun häntä uhkaa peikot yön: Ne maahan lyö!

On monta rinnan riemua ja monta mielen murhetta ja pettymystä pelkkää. Mut yks on juhla nuorten, oi, kun sotalaulut maassa soi, kun pitkin linjaa salamoi ja hengen miekat helkkää.

Ja moni suihki säilä jous, ja monta miekkaa maassa nous ja monta urhon rintaa. Mut yksi nousi nainen vaan, mi säilän tempas huotrastaan, min maine kulki kautta maan ja piirsi merten pintaa.

Yks vaan on neuvo nuorilla, kun aik' on ahdas, matala: Se laajenna! Ja yks on Ida Aalberg vaan, mi monta rintaa laajentaa ja suureks saa. Ja siksi suusta monien nyt kuule kiitos yhteinen, tää toivo sataintuhanten: Hän kauan eläköön!

1899.

Kun saapuu Herra Zebaoth

Kun saapuu Herra Zebaoth, maan kruunut, vallat vaviskoot, Hän oikeuden Herra on ja kantaa kalpaa tuomion.

On maassa paljon murhetta. O, kuule kansas huutoa! Sun sanahas me luotamme, ei koskaan, koskaan järky se.

Äl' itke, kansa onneton! Sun rukoukses kuultu on. Jo Herran miekka välkähtää ja päättyy tuskan päivät nää.

1899.

Hymni.

Nouskaa aatteet murheiden alta Luojan luokse niinkuin nousee usmat yöni Kummut, maat kaikki itkee, huokaa niinipuu, maamies käy surren pitkin pellonpiennartaan. Anna, Herra, armosi paistaa! Taivahalla kaaret kauniit kimmeltää.

Eero Erkko.

Kävi myrsky, kun lippusi tankohon tartuit, nous taistelon lainehet korkealle, mut et sinä sortunut aaltojen alle, vaan kuohuissa seisoit ja kasvoit ja kartuit.

Tuli tyyni, — ja moni, jot'ei murtanut myrsky, nyt sortui tyynessä, veltossa veessä, mut ain oli Erkko joukkonsa eessä, oli aurinko mailla tai hyökäsi hyrsky.

Näin seisoi hän kohta jo kymmenen vuotta. Nyt kaatunut on hän. Ken hänet kaasi? Sa ääneti seisot. On vastaus suotta. Sun puolestas vastaa kansas ja maasi.

1900.

Proloogi

Tampereen teatterin avajaisiin 8 p. syysk. 1904.

Aatra, käyvä kynnökselle, lippu, luotu liehumaan, pyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan, lyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö, taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!

Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen, käen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen, tunsin posken tulta saavan, poven käyvän kukkasiin, — tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.

Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat, mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat, mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys, yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.

Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan. Aatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan, tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelen saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.

Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat: ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat, auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus, toinen todistaja aika, toinen — iankaikkisuus.

Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen! Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus, sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.

Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö! Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö. Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais, ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.

Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait, taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait, taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan, taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.

Salome.

Aino Acktelle omistettu.

Salome, sa hurmasit meidät sotakirkkailla soinnuillas, Salome, sa surmasit meidät punahuulillas, hunnuillas; kun kauneus, luonto ja taide noin yhtyvät liittohon, profeetat on vaarassa silloin, moni valtias voimaton.

Joka liikkeesi jousena taipui, joka äänesi tiukuna soi, joka askelees oli laulu, joka elkesi kuvia loi. Kävi katsomon halki kuin henkäys lie unta tää armasta vaan, hän Suomesta Europan loihti, vei Suomen hän Europaan!

1910.

Savonlinnan laulu.

Juhlaruno laulu- ja soittojuhliin 4—6.7.1913.

Oli kerran — ah, mene mielestäin se milloinkaan ei ehtoo — näyn näin minä näillä silmilläin, kun katselin rannan lehtoon.

Tuli rantahan morsian seppelpää — oli salmi ja salmessa saari — suvi-illan ilmahan istahti tää kuin korkean taivaan kaari.

Hän lauloi laulun kummallisen — mene milloinkaan ei ehtoo — Hän lauloi: "Vei vesi kaunehen, sitä kaivaten kuljin ma lehtoon.

Sitä säilytin kerran ma sydämelläin — oli saari ja saaressa linna — minä elämän onnesta orvoksi jäin, en löydä ma riemua rinnan.

Minä luulen, se oli minun vapautein suru milloinkaan ei suistu — mull' ei ole aamua, iltaa ei, jona ei se mielehen muistu.

Näät kun olin nuori ja onnellinen — mene milloinkaan ei ehtoo — oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin rannan lehtoon.

Tai aaltojen alle se pudonnut lie — oli salmi ja salmessa saari — monen ritarin sinne on löytynyt tie, ei löytynyt onneni kaari.

Nyt istun ma iltani ikävissäin — oli linna ja linnassa impi — mut muistelen: ennen sydämelläin koru kiilteli kaunihimpi.

Olen surrut vuossadat itseksein — tule milloinkaan ei huomen — mull' aamua ei, mull' iltaa ei, olen sentään Onnetar Suomen.

Mut tiedän, jos solkeni löytäisin sen — mene milloinkaan ei ehtoo — taas olisin nuori ja onnellinen, en kulkisi kuoleman lehtoon.

Näät ympäri minua kaartuvi yö — oli linna ja linnassa vahdit — ja siksi mun syömeni synkästi lyö, kun raikuvat rattoisat tahdit.

Tämä hyvää on, tämä kaunista on — tule milloinkaan ei huomen — olen sentään ma ijäti onneton, jos löydy ei vapaus Suomen.

Ei aaltojen alle se jäädä saa — oli linna ja linnassa impi — jos unhoitan sen, mua muistuttakaa: olis taistelo kaunihimpi!

Olis taistelo edestä vapauden — oli saari ja saaressa linna — minä voisin sen, minä voittaisin sen, jos saisin ma rauhaa rinnan.

Jos löytäisin lepoa itsellein — tule milloinkaan ei huomen — mull' aamua ei, mull' iltaa ei, mua painaa kohtalo Suomen.

Jos saavuta en minä vapauttain — suru milloinkaan ei suistu — surun sävelet raikuvat rinnastain, ei aurinko mielehen muistu.

Olen kuitenkin kuoleva ihminen — mene milloinkaan ei ehtoo — oli vapaus solkeni sorjin, sen minä hukkasin linnan lehtoon.

Tai aaltojen alle se vaipunut lie — oli salmi ja salmessa saari — valon vaeltajien nyt sinne on tie, mut missä on onneni kaari?

Yhä huokailen, onneton, orjuuttain oli linna ja linnassa impi — jos huolisi joku mun huoliain, sois kantelo kaunihimpi."

Hän lauloi näin, hän näkyi näin — oli saari ja saaressa linna — hän elämän onnesta orvoksi jäi, oli laulu hän Suomen rinnan.

Hän suloinen, hän suruinen, hän ijäti itketty, ainoo, jota uneksin ain, jota unohda en, min muisto mun mieltäni vainoo.

Vapaus!

Oikeuden marttyyreille omistettu.

Jos on suurta tehty missä sit' on tehty sydämissä, kautta tarmon, kautta kunnon, hyvän kautta omantunnon; siell' on Suomen juuret meillä, jotka kestää elon teillä, kestää, vaikk' on vaara vakaa, kuuluu vuosisatain takaa.

Terve teille, Suomen suuret, joill' on synnyinmaassa juuret, syvät niinkuin Suomen puilla, syvemmät kuin meillä muilla! Kuka enin kärsi, vasta häll' on tieto maailmasta, tunto isänmaankin oman, armahan ja onnettoman. suurta tehty missä,

Vapaus, sana meille soipa, Väinön virsi kaikkivoipa, kauas kuulu, kauas kaiu, Suomen rantamilla raiu! Vapaus, teille vankilasta, muille kerran koituu vasta, mutta elää vapaa henki halki Suomen surujenki.

1914.

Proloogi

Suomen Näyttelijäliiton yhteisnäytäntöön 7.4.1914.

Monet kulkee mielikuvat sielussain, ei unhottuvat, kun ma muistan kultahetket, kaikki kauniit hengen retket, jotka meille muille soitte, elämän kun aateloitte, teitte ihmisistä taulut, kaiutitte kauniit laulut kuulla yksinäisen mielen, riemuita myös kotikielen.

Silloin oli onni elää!

Nyt vain kaihon kannel helää; vaan ei taide kuole sentään, vaikka elon hetket lentää, vaikka murtuu mielikuvat, pilvilinnat, tuulentuvat, vaikka meidät jättäis aika, silti elää taiteen taika, elää parhain, minkä teimme, ilo nuoruus-ihanteimme.

Herää sukupolvet uudet, vaikenevat vastaisuudet suomalaisen hengen lennon, myöskin taitehemme hennon; olkoon heille helpompata käydä tämän työmme rata, syödä leipä leveämpi, kantaa kuorma keveämpi.

Mitä vielä virkkaa voisin?

Taitehesta tarinoisin, siitä, jok' on sydämissä, miljoonissa ihmisissä.

Mitä auttais neron aivot, ellei oisi kultakaivot täällä, tuolla, kaikkialla, joka kylmän kuoren alla? Sinne, kumppanit, me käymme, viemme virret, sinne näymme, ihmisien uskoon uuteen, ijäisehen hiljaisuuteen.

Mik' on nykyhetken usko? Aamun vaiko illan rusko punertavi päämme päällä? Tuot' ei tohdi virkkaa täällä. Mutta vaikka pimeneiskin yö ja toivot totuus veiskin, oomme sentään ihmisiä, tuntevia, miettiviä, emme luopua voi koskaan unten-onnestamme, joskaan toteutuis ei toivehemme, vaikka särkyis sydämemme.

Väinölän väki.

Kantaatti. (1913).

1.

Lemmenlaulu.

Lemmen aamu, rauhan huomen! Katso, juhlii luonto laaja, tunne, tuoksuu kukka tuomen, kuule, laulaa lehto taaja! Meidän aamu, meidän huomen! Ennen häät on ortten alla, kuin tuo kuihtuu kukka tuomen, puuntuu puolat kankahalla.

Onnen aamu, armas huomen, tuoksuu rinnan nuoren terttu, katso, juhlii luonto Suomen, laulaa lemmen leppäkerttu! Meidän hetki, meidän kevät! Ennen voittaa kuolo kesän kuin nää kihlat himmenevät, jäähtyy liesi meidän pesän.

2.

Yksinlaulu.

Meni sulho metsälle, veikko vieri kalaan, kauempana taaton kaski kunnahalla palaa. Minne, ah, mennen, mennen, polo morsian, niin lietomieli ennen?

Äidillä on askareensa, siskosilla ilveet, mulla mielet vaihtuvat kuin lehdon vienot viiveet. Luulen, ah, luulen, menen karjan paimenehen, kuusten virttä kuulen.

3.

Vaimojen valituslaulu.

Voi meitä, voi! Tuossa taaton, tuossa veljen verta hanki joi.

Voi meitä orpoja, voi meitä kurjia, voi vihan päiviä, päättömiä, hurjia!

Kolme kertaa poltettihin, kolme kertaa nousi tuhkastansa taaton pirtti, joikui kirves, jousi.

Voi meitä, voi meitä! Talvioilta lankee, kiihtyy pohjan pakkanen, on eessä kuolo ankee.

Voi, tuolla jo tulevat taas! Uusi kurjuus! Kuoloakin ankaramp' on orjuus, on orjuus!

Voi meitä, voi teitä kotilemmen, kotilieden koidon ryöväreitä!

4.

Miesten kostolaulu.

Tämä kerta teidän kerta, ensi kerta meidän, tämä kerta meidän verta, ensi kerta teidän! Poltitte nyt meiltä tuvat, poltamme me teiltä, vaikka haavat arvettuvat, armoa ei meiltä! Tämä kerta teille voitto, ensi kerta meille, nousee punasurman koitto kodeistanne teille! Veitte meiltä immet, vaimot, viemme vielä teiltä, hiihtää koston urhot aimot kohta teille meiltä!

5.

Lasten laulu.

Talven pitkän ahkerasti luimme, nyt me niemen kainalossa uimme, sitten kirjat kiirehesti loukkoon, itse varsain, vasikoitten joukkoon, koska kevät on, elo huoleton, päiväkulta paistaa, kesämarjat maistaa.

Talven pitkän ahkerasti luimme, nyt me yhtä uutterasti uimme, piehtaroimme, pyytelemme kalaa, myyröstämme niinkuin myyrät salaa, koska kevät on, huomen huoleton, kesä tulla taitaa, vaikka ilman paitaa!

6.

Peltolaulu.

Kaitse, Luoja, köyhän karja, kaitse köyhän siemen, että kauan kukoistaisi väki Väinön niemen; jos et suone tyyntä säätä, suonet tuulta lauhaa, ettei sota, rutto, halla raasta Suomen rauhaa; meille, meidän lapsillemme rauhan askar anna, ettei tänne maailmalta vihan viestit kanna; tämän maan me varjellehet oomme vainon alta, tääll' on ahot autuaiden, valoisien valta.

Kuin on rakas, rauhallinen toimemme ja työmme, olkoon tyynet, onnelliset päivämme ja yömme; kuin me teemme toukojamme hartahasti, hiljaa, heiliköhön sydämemme hengen kultaviljaa; kuin on soinut Väinön soitto riemuhun ja vaivaan, kantakoon se kiitostamme korkeuteen nyt taivaan; tämän maan me varjellehet oomme vainon alta, olkoon täällä onnen lehto, valoisien valta.

7.

Kaiken kansan laulu.

Vaarass' on taattojen tanner, vaarassa maammojen manner, onni ja vapaus maan!

Raikuvat tornista torvet, vastaavat Väinölän korvet: Suomea suojelemaan!

Vaarassa on kotikieli, on laki oikeamieli, on isä, äiti ja laps!

Katso, jo rientävät uuteen kaikk' asevelvollisuuteen, vanhuskin harmajahaps.

Vaarassa on suku Suomen! Koita ei konsana huomen, voiton jos saa vihamies.

Vartion hetki on lyönyt, vaikea eessä on työ nyt, tiedätkö paikkas ja ties?

Vaarass' on valtion pylväät, toivomme, muistomme ylväät, viljelys vanhempien!

Haihtuvi haavekin orjain. Maailma on oma sorjain, valpasten, vapaiden!

Tervehdys Shakespearen kotimaahan.

Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun 23.IV.1916.

Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta: henki Hellahan yleni.

Tunnen toisetkin urohot, kuvat kullan-kangastuvat kautta maailman sydämen: Shakespearen sekeiset hahmot.

Kolmannet kohoamassa vasta on korvesta Kalevan, täten teitä tervehtävät: elä Englanti iloinen!

Astuvat saloilta Pohjan Lappi kaikki lauluinensa, Viron kansa virsinensä, Karjala sävelinensä, kaikuvat kerällä Suomen muistoa metisen miehen, sadun sankarin väkevän, velhon kaikki-katsehisen, min mieli tulena tuiski, henki laajana lepäsi kuin päivä merien päällä, yö yllä inehmonlasten.

Vaikk' ei kaiku kauas kuulu, kannel heimon kahlehditun, soi kera vapaiden kerran!

Suomen sävel.

Abraham Ojanperän muistolle omistettu.

Päivän poiat, laulun lapset, heimo henkien ijäisten, tuskin muisti muinaistansa.

Kansa kantelon pyhäisen ihaili, imehti noita rikkahien rihkamia, kauppasaksojen kaluja, verkoja Venäjän, Ruotsin, jumalia Juutinrauman.