Part 4

Kuitenkin joka sydämen kautta kulki tieto tumma, soi sävel alinomainen: "Emme liene eilisiä, liemme suurtakin sukua, kansoa valon väkevän, tuutimata vuostuhanten; oli meillä onni kerran, aika auringon sävelten, sukukilpi kirkkahampi, sukukannel kaikuvampi."

Astuivat alas urohot, nuo suuret Kalevan sulhot, neuvotonta neuvomahan, orpoa opettamahan.

Ja se nousi Suomen päivä, nousi kullaisna keränä, ja se kaikui Väinön kannel kuin koski keväisnä yönä, keväthonkien humina; ja se huomas heimo Suomen, muisti itsensä ijäisen, entisen elonsa tiedon, armahan ja aurinkoisen: lujin on lempi luottehista, laulu lahjoista elämän, elo Luojan antimista.

Kirkastui jo kansan kilpi.

1916

Heleä heimo.

Suomen Kansallismuseon avajaisten johdotta 30.I.1917.

Astuvat heleän heimon urhot, entis-yöstä esiin, tulevat taatot tapparoineen, maammot värttinöineen, tyttäretkin töineen, lapset päivänlaskun, jotka sortui sotakesiin.

Kulkee ylitse kuolon virran kansaa uutta, kummaa, hämäräistä, himmeäistä kohti kuolon rantaa, antimensa antaa, kääntyy taasen takaisin pois porraspuuta tummaa.

Ah, te laskevan päivän lapset! Ettehän enää haihdu, ettehän enää menne meiltä Tuonen tuollepuolen, taakse huomishuolen? Eikö jo kerran kansan yökin valkeudeksi vaihdu?

Eivät vainajat vastaa mitään. On kuin kimmeltäisi hymy siellä, toinen täällä, peittyy Tuonen lehtoon himmetessä ehtoon; mutta on kuin valojuova jälkehensä jäisi.

Conceptio artis.

"Pohjalaisten Kirjallisuuskerhon" ensimmäiseen vuosijuhlaan 9.2.1917.

Niinkuin rientelevät kuohut virtojen maan koskin kymmenin kohti kaukaista, siintelevää ikimerta, tahto taitajan käy kautta myrskyn ja yön, kunnes aamuinen aatos muotonsa kirkkahan löytävi kerta; sydänlähteistä tullen korven voimaa se kantaa, järjen järvien päällä päivän päilyä antaa, kunnes äärettömyydet yllä kaartuvat aavat, aallot aatteen ja tunteen siinnon taivaisen saavat — mutta kirkkainkin taide kätkevi taitajan ain sydän verta.

Niinkuin karkelevat Pohjan kummuilla nuo ruskot aamun ja illan, päärmeillä valkean yön punakelta, yllä taitajan työn tuska, hekkuma on, sopusointunsa vasta saavat ne suurelta rakkaudelta; vuorten, laaksojen poikki hunnut kuultavat häilyy, Isis koskematonna, ikiverhottu, säilyy, koura taitajan kohoo, taasen raskaana raukee: Isis armoton, milloin mulle kauneutes aukee? — Isis ilkkuvi hälle vaaran jo viidennen harjantehelta.

Niinkuin hiljenevät äänet luonnon, kun saa Turjan rannoille raisun pakkasen, talven ja yön ikivalta, tahto taitajan myös tuiki tyyntyvi, kun viestit tähtein hän kuulee taivaalta kylmänä kaareutuvalta; hänen tarmonsa talttuu, hänen myrskynsä suistuu, päivät lapsuuden lauhat hälle mielehen muistuu, niinkuin taivalten takaa hänen laulunsa helää, siinä autius, tuska, tunto tyhjyyden elää — Hän yksin on! Eikä armoa saa hän ylhäältä, ei matalalta,

Eräs Pantheon.

Akseli Gallen-Kallela. 26.IV.1915.

Karjalan, Ruoveden ruhtinas! Singota Sun oli tehtäväs, liekkejä lingota, rauhan et raataja, vaan sodan heittäjä, myrskyjen Kullervo, myrkkyjen keittäjä!

Europan, Afrikan emiiri! Vallata maat monet, taidetta huonoa tallata työs oli: kun sotavankkuris vyörivat, päällänsä mustat ja valkeat pyörivät

Herttua hengen ja ainehen! Taulumme, templimme, patsaamme, soittomme, laulumme kaikki nyt sinulle kantavat veroa: On osa niissä sun henkesi neroa.

Pekka Halonen.

21.IX.1915.

Syyspäivän tasaus: yhtä pitkät piirtyy nyt vanat valkeuden ja pimeyden, Neitseestä Vaakaan päivänkehrä siirtyy, kuu täyttyy, kypsyy unet tähtien.

Ja suurta suutelemaan morsiantaan, yön vallatarta, Jupiter nyt käy, ja taivaan korkeudesta taivaan rantaan häät pyhät häilyy, luonto terhentäy.

Tyventyy tyrskyt maailmankin, hartaat vain hiljaisuuden sopusoinnut soi, syventyy sydän, kuultaa kuolon partaat, jumalat juhlii, kansa karkeloi.

Syyspäivän tasaus: metsät kirjavoituu, maa merta, taivas maata heijastaa, maan kaiken ylle kauneus puhdas koituu, ijäisyys ihmissielut seijastaa.

Soi kuolemattomien kuoro, missä yö, päivä yhtä pitkän määrän sai, elämä kaartui värein välkkehissä; Halosen päivä! Taiteen sunnuntai!

Jean Sibelius.

8.XII.1915. Dityrambi.

Varrella Sääksmäen vienojen vesien, hohteessa menneiden, kauniiden kesien, vuorella pyhällä miettivi mies, silmässä säkene, rinnassa lies.

Kesä-yö ympäri terhentä seuloo, taivahan neiet huntuja neuloo, sinipuna-huntuja, valkeita vaatteita, tummia tuntuja, maailman-aatteita muinahisuudesta, aamusta uudesta; kuiskivat korvaan miettivän miehen, loihtivat, laulavat sankarin tiehen kukkia, kumpuja houkuttavaisia, untenkin umpuja, kauniita naisia, suvi-yön lempeä, liljojen hempeä; soittavat säveltä toistenkin virsien, soittoa pohjolan hallojen, kirsien, talvien taikaa, revontuli-aikaa, vaaroja, taistoja, surmankin vaistoja valkeuden miekkoja, Tuonelan hiekkoja, maineita turhia, sielujen murhia, ilkeyttä tuhmaa, jättien uhmaa; näyttävät elämän kaaret ja pielet, maailman menon ja ihmisten mielet.

Salama silmästä sankarin lentää, kauas ja kauemmas henkensä entää, honkien huminat, heimojen laulut, luonnon ja elämän kirjavat taulut taipuvat yhteen yksilön mielessä, kaikuvat uudessa, oudossa kielessä, helkkyvät ijäistä ihmettä monta, kuultavat kauneutta ainehetonta.

Maailma kuulee; hulluksi luulee miehen, mi miettien valtoja viettien kaikessa katsoo vertausta vaan, jättää jo suuren, kukkivan maan, sentään ei seppeltä kulmiltaan.

"Minne on ties?" monet äänet ne raikuu. "Käänny jo, mies!" monet kansatkin kaikuu. "Et mene ees päin, taapäin sa kuljet, onnesi, maineesi tiet, ovet suljet, suurt' olet tehnyt, suuri sa lienet, kunnias kuulun nyt hautahan vienet!"

Saavuta äänet ei etsijän korvaa, sointuja uusia sielunsa sorvaa, lauluja armaita auringon lasten, kukkia, kulmilla autuuden kaste, soivat kuin heleät, hohtavat kellot, kuultaa kuin nukkuvat nurmet ja pellot läikkyvät lähteet, hiljaiset hirvet, taivahan kullassa lehdot ja virvet, sinipuna-hunnut, tummemmat tunnut, valkeat vaatteet, taivahan-aatteet.

Kesää yö ympäri terhentä seuloo, Kohtalon neiet kangasta neuloo kanteloniekan, mi vuorella kerran sai pyhän miekan armosta Herran, toi tulen taivaalta ihmisten tupiin, uskonut, luottanut muiden ei lupiin, soitti kuin soi hälle taivahan kaaret, kotimaan luonto, sen salmet ja saaret, mut enin itsensä luontoa kysyi, yhtenä, ehjänä, pyhänä pysyi.

Sankari Sääksmäen vienojen vesien, mestari menneiden, kauniiden kesien, muinahisuuden, Suomenkin uuden!

Ville Vallgren.

15.XII.1915.

Niin, Ville Vallgrén! Aatoksemme lentää nyt päiviin, joita tuskin muistat sa. Elämä vierii, elonhetket entää, mut sama lienet ollut poikana. Sinä ikuinen poika ja laps, vaikk' oletkin valkeahaps.

Hän meist' on ehjin! Hänen poskiltansa punertaa aina uusi päivän koi, hän itse on kuin suuri Suomen kansa, maineensa vaikka yli maiden soi, hän meistä on suomalaisin, myös maailmankansalaisin.

Hän meist' on sitkein! Tuota nähkää selkää, tuon päätä, tukkaa, vartta vantteraa, näette miehen, jok' ei mitään pelkää, mi sinuttelee vaikka s—naa; hän itse on lämmin ja hyvä, hänen taiteensa suuri ja syvä.

Mut enin häntä katsokaa, kun suuttuu hän eestä taiteen oman, muidenkin, hän hurjistuu, hän muodoltansa muuttuu, hän lietsoo kaikki tuleen, liekkihin, jos vastustaa joku, lyö sen maahan ja silmin jo syö.

On hällä huumoria — niinkuin meillä — mut enempääkin: tulisielu myös. Se liikkuu suuren taiteen valtateillä, maa toinen tunnusti jo toimes, työs, maa suuri ja mahtava, min jätit saapuessas kotihin.

Rakensi Ranska jo sun voittokaares, Parisin tähdet loisti taivollais, kuin Robinson sa itse asuit saares, He ollut sullai omat Perjantais, me tiedämme vain, että tulit, taas maan tämän lapseksi sulit.

Ja siksi silmääni nyt kiertyy vesi, kun sinut piirrän sinne maailmaan, sun poikasydämines, porsainesi Boulognen metsän tietä kulkemaan, näen siellä ma sun, näen täällä, sama aurinko aina pääs päällä.

Me keskipolven miehet: meille suotu ei Suomi enää yhtä ehjä, uus, on monet meille ristiriidat luotu ja mielten, miesten sekasortoisuus, mut heidän on taiteessa sulo kuin kevään ja kukkien tulo.

Niin, Ville Vallgrén! Mitä täyttänetkin, sun kauttas kaikki yhteen kuulumme. Sa mitä näytteletkin, näyttänetkin, on sentään aina loppusumma se: Ken kansoille kauneuden toi, hän maastamme maailman loi!

Kasimir Leino.

17.IX.1916.

Alas astuvat immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, suovat lohtua, unhoitusta sinne, missä on mieli musta, polku yöllisin, yksinäisin, talvi ankarin, tanner jäisin.

Laulaa lempeät immet taivaan joskus ihmisten lasten vaivaan, päivä paistavi, ruusut puhkee, kaartuu kattohon templi uhkee, pyhät nousevat maasta pylväät, laulun laakerit kiertyy ylväät.

Tulkoon armaimmat immet taivaan unten suurien urhon vaivaan, kaartukoon elo kaunein hälle, elämän kauneuden etsijälle, jok'ei tinkiä tainnut, joskaan haavehensa ei täyttyis koskaan!

Robert Kajanus.

2.XII.1916.

Kajanus, terve juhlapäivänäsi! Suurpiirteinen on ollut elämäsi. Et työtön koskaan ollut. Harmennuit taiteesi taistoissa, ja varmennuit. Päämääräs suora oli päivänkoittoon. Sa viedä tahdoit Suomen taiteen voittoon, itävän nähdä nuoren siemenen, maan yli lainehtivan laihojen.

Työs pyhän täytit. Tarmos jännitit: sydänten sillan maassa rakensit sävelin, jotka kohtaloita tietää tään karun maan, tää kansa min sai sietää... Ja katsoi Suomen hongat huminoi ja uudet laihot uusin lauluin soi.

Sa talon teit! Sa itse veistit hirret, ne vedit poikki nummen paatisen. Vihisi sulle vastatuulten virret, et vaipunut, vaan nousit nostaen. Sun lämmin rakkautes, sun tarmos vakaa, sun koskaan uupumaton uhraukses, sun koskaan vankkumaton vakaumukses, valoisa toivos vastustenkin takaa, miehuutes, milloinkaan ei epäilevä, iloa ympärilleen säteilevä, kohotti korkeaks sen aatteen sijan, min sulle sääti sielu taiteilijan. Kas siinä ritar-aseet, joita käytit, kun tietä Suomen säveltaiteen näytit! Sa pellon perkkasit, Sa kylvit maan, jo varhain näit sa toivot Suomen toukoin, nyt kaikki riemuin sinne rientää joukoin unelmas valtakuntaan valoisaan.

Sa joskus yksin seisoit. Vankkana isäisi maahan juures juutit sa. Olentos pyhäkössä, missä salat on aartehes, Sa missä säihkyt, palat, ylinnä riemun vapaa liekki lyö kuin helkavalkee, jot'ei voita yö, kaikelle päällä maan, mi uljast' on, suurtyötä, joka kestää tappion, mi Luojan luonnossa on nuortuvaa, ei erakkoista eikä orjaisaa.

Avajat akkunasi: sisään käy keväinen pihkantuoksu, linnunlaulu, veet välkkyy, loistaa luonnon suuren taulu, maat, metsät, joissa päivä himmentäy; Iloitset kedon kukka-ihmehistä, jäät niiden eteen kauan ihaillen, saat ilon yrteistä sa pienimmistä, ne tunsit päivinä jo lapsuuden.

Sua hykähdyttää joka hyönteinenki, sen viisas askar ja sen vilkas henki, vain kultakuoriainen vihreä, mi huomaamatta ruusunlehtiin hiipii ja nopeaan sen kukkeuden riipii, saa sulta äkkisurman säälittä. Sua aalto ailahduttaa, määrästänsä mi tietoisena kotirantaan lyö, kun kultapilvet iltaretkellänsä mereltä kuultaa sekä saapuu yö.

Sun katsees näkee joka kauneus-asteen, min luonto malliks ihanteelle luo, sen milloin kätkee alle aamunkasteen, taas kukkakuusin korkein ilmi tuo, tok' enin Päivää lemmit, alkutulta Aurinko-meren, voimaa ikiluovaa titaanin tuon, mi kaikki siiltää, muovaa — saa Zoroaster-palvelun hän Sulta. Voit kuulla värähdyksen jokaisen, mi nousee, kohoo ääneen korkeampaan, sävelmään vyöryy aina valtavampaan ja vihdoin sopusointuun kaikkeuden, miss' soi: "Kaikk' ihmiset on veljiä", kuin sinkois laulu enkel-siivillä. Sa kuulet hiljaisuuden myös tuon aavan, miss' elo tuntuu tarkoituksen saavan sen runsauden suonenlyönnit parhain sanovat julki salat tähtitarhain... Sisäisin äänin kuulet kutsumuksen, se raikuu takaa oman rintas uksen, sen kuiskaa hiljaa kaikki piirit maan: Pysähdy, vaikka tuokioksi vaan! Tuo tunnelma sun syvyydessäs säilyy, se mielessäsi miettivässä päilyy; ajattelijan kauneus-elämää salaista elät, suurta, kiihkeää...

Mut jos sun perus-äänes joskus soinut on vastakaiutonna tyhjyyteen, jos aattees lento oudoks jäädä voinut on niille, jotka tyytyy vähäiseen, kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa Sun ympär' yhtyy, aikakirjallansa ijäisen kiitoksensa kirjoittaa ja rakkauden, mi seuraa raatajaa, iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa — jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa.

(Tuntemattoman ruotsinkielisen tekijän käsikirjottuksesta muodostettu.)

Totta ja pilaa

Kuvernöörin koira.

Niin vakavan varmana istuvi hän torin pielessä portillansa ja kirkkoa, koulua katsastaa — ja kaukaa kiertävi kansa.

Kas, silläpä vasta turkkia on! Ja entä sen paksua selkää! Ja milloin ääni sen ärjähtää, koko kaupungin pennut pelkää.

Mut kulkurikoirat, ne hulttiot maan, ne nostavat olkapäitä ja syrjässä korvahan nuorempain ne kuiskivat niitä ja näitä:

"On hänkin laihana laukannut ja ulvonut meidän lailla ja haukkunut, haukkunut nälissään, mut haukkunut kahletta vailla.

Ja kaikkia niin sitä haukuttiin, kuka vaan tuli vastahan tiellä, oli kerjuri taikka kenraali — sen vasta me tahdoimme niellä!

Mut silloin kuoli se maaherran Fox ja silloin meidät hän heitti, ja maaherran piikoja mairittain hän jälkensä entiset peitti.

Näin piskistä pikentti porstattiin, ja kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien mainehet jo satavuosihin näyttää voitiin.

Nyt herroille häntää hän heiluttaa ja kansalle karvoja nostaa, ja meihin kun tohdi hän koskea ei, niin teille hän koettaa kostaa.

Mut älkää, te pentuset, peljätkö, jos kuinka sen kiiltävi hammas: kun muinaisista vain muistuttaa, hän lauhkea on kuni lammas."

Näin hallit ne haasteli irvistäin, mut mennä ja uskoa heitä! — Kuka koskaan koirilta rauhassa lie astunut arvon teitä?

1895.

Erakon hämmästys.

Ma olin maailmahan suuttunut ja kyllästynyt kylmiin ihmisiin, en heidän rientoihinsa puuttunut, vaan yksin erakkona elin niin.

Tää maailma ol' eläintarha vaan ja apinoita ihmishaamut nuo, ol onnen haave mulle harha vaan ja elon taival suuri korpisuo.

Mut kuinka kerran seuraan hienoston lien päättänyt taas mennä kuitenkin, tok' ensin hankin eläinnaamion ja apinaksi aivan pukeusin.

Niin saavuin suureen juhlasalihin, jäin parveen hännystakki-herrojen, ja puoleen kumpahankin tervehdin ma kättä puristain ja hymyillen.

Kuin muutkin kuljin sekä keikaroin ja mairitin ja häntää heilutin, ma herrain kanssa veljenmaljat join ja hamekansaa ma hakkailin.

Mut vihdoin alkoi niinkuin tuntumaan, ett' oisi päätettävä leikki tää: he verraksensa minut luulee vaan, ja se on sentään hieman ilkeää!

Niin erään heistä kutsuin kuiskuttain ma syrjähän ja lausuin: "Erehdyt, jos minut apinaksi luulet vain." — Ja pois ma naamioni heitin nyt.

Hän ensin hämmästyi, se totta on, mut hetkeks vaan — ja kohta hymyillen hän kasvoiltaan myös otti naamion: — Kas kummaa, hänkin oli ihminen!

1896.

Filosofeeraava ylioppilas.

Voi, voi tätä kurjaa maailmaa, voi sinuas, ihmiskunta, sua säälin ma niin, ett' taasenkaan koko yöhön en saane unta.

Mikä on tään elämän tarkoitus? Mikä kansan ja yksilön määrä? Mikä absoluuttinen oikeus ja absoluuttinen väärä?

Ja löytyykö mitään Jumalaa, ja jos löytyvi, minkä moinen? Hän itsekö ohjaa maailmaa vai tehnee sen joku toinen?

Jos Jumala onkin, on mahdoton, ett' oisi hän immanentti — Ei! Nythän tää, piru vieköön, on kuin "pikku teologin" tentti!

Mut kurjaa, sen minä tiedän vaan, on elää maailmassa, kun laina jo huomenna lankeaa ja tyhjä on miehen kassa.

1896.

Kompia.

(1896).

1.

Eräälle arvostelijalle.

Kun sinä arvostelet sanahelmin ja helkkyvin kielin, niin runoniekaksi sun uskovi kansa ja maa, vaan kun lauluja laitat taas, sitä mieltä on kaikki, että sa pohjaltas sentään kriitikus oot.

2.

Eräälle papille.

Ellei Eemil Martti pääse taivahasen kuoltuaan, vihan siin' ei syytä ole: henki häll' on heikko vaan.

3.

Ystäville.

Mua joskus jos mieheksi kiitettäis, yks ain olis ylinnä ansio mulla: se että ma seurassa tällaisess' olen voinut ja tahtonut mieheksi tulla!

Joutotyötä.

Niin, nyt sen tiedän. Siellä jossakin on laakson liepehellä linna suuri, min ympärill' on puisto ihanin, mut linnan kaiken kaartaa musta muuri.

Ja höyhenvuode hieno, uljas on sen linnan suuren saliss' suurimmassa ja Turkin matto peittää permannon ja purppurat on joka ikkunassa.

Sen vuoteen untuvilla unelmoi siell' linnan herra itse levollansa, ja kaukaa vieno, kaunis soitto soi, yön yrtit kummat tarjoo tuoksujansa.

Hän polttaa hienoimpata Havannaa ja silmin seuraa savukiehkuroita, hän milloin pyörylöitä puhaltaa ja milloin huviksensa rikkoo noita.

Hän haaveksii ja katse harhailee ja sulaa kauas kaihon autereeksi; hän varmaan tehdä jotain aikonee, mut vielä saa ei sitä päättäneeksi.

Näin aika vierii, hetket lentävi, ja yhä tuumii linnan herra tälleen; ja loppunut kun yks on sikaari, hän toisen ottaa — sekä tuumii jälleen.

Miks ei hän päätä? Miksi aikansa noin turhaan tuhlailee hän patjoillansa? Sht! Hiljaa! Hän on itse Jumala, ja linna tää on hänen taivahansa.

Hän aikonee kai nousta toimimaan ja tehdä kohta oikein töitä, mut niitä miettien hän joutessaan vain puhaltelee ihmis-ympyröitä.

Mut päivät, viikot kulkee kulkuaan ja sadat vuodet samoo niinkuin hetki, ja samoin tuumii taivaan Herra vaan ja samoin lentää savupyörösetki.

Kai jotain aikonee hän parempaa ja miehentöitä häll' on mielessänsä. Mut miks ei päätä hän? Miks ei hän saa jo kyllin tästä — lapsenleikistansä?

1896.

Moitittu runotar.

Ne sanoi liioin sun laulavan ja ett' olet alaston liian ja että sun ei sovi lempiä mua temmellä sinipiian.

Näät tyttöni, aika on toinen nyt kuin ennen sun emosi mailla, kun kummuilla karjoja paimensit ja huiskit huolia vailla.

Ei riitä ne kumpujen riemut nyt, ne on riemuja karjapiian, nyt passeja vaativi Pantheon ja arvoja akatemiian.

Joko jouduit sa, tyttöni, allepäin? Me emme siis huoli heistä! Mut salli mun sentään varottaa sua vaanivan surman teistä.

Yks surma suurin on tielläsi sun: elä irralla esteetikoista! Niin maistuvan marjan jos nähdä he saa, voi sattua yhtä ja toista.

Ja suurikin kriitikko asettaa voi sulle vaikean vaalin: kas, olla pappeja Astarten myös voivat ne papit Baalin.

Niin sinisten silmien edessä vois teoriat unhottua: näät monenkin kriitikon pohjalla vain hyljätty on Don Juan.

1898.

Erinomainen maa.

Muistan maan ma pohjolassa, miss' on kaikki nurinkurin, siellä leikin, lauloin lassa, siellä miesnä kärsin, surin.

Nauroin joskus katkerasti, että kaikui kotikunnas, viilsi poven pohjaan asti: itku joka naurun lunnas.

Nyt en itke, naura enää, hymyilen kuin taivas tyyni, näytän teille pitkää nenää, katan kaikki hymyilyyni,

ystävät ja viholliset, miehet, naiset, mielipiteet, puolueet ja puremiset, supisuomalaiset siteet.

Myönnän joka joukon, ryhmän, tunnustan ma tunkionkin, väistyn tieltä väärän, tyhmän: hän se siellä viisas onkin.

Niinkuin suuri siell' on pientä, kaatuminen kasvamista, kauravelli lihalientä, kansa — "epäkansallista"!

Haavat lyödyt, haavat saadut aika kaikki kutoo arpeen. Mitkä liekin miekan laadut, taisteloss' on hymy tarpeen.

1908.

Hiiri.

Motto: "Auch ich bin Arkadia geboren."

Hän ensin oli pikkuinen teatterihiiri, sitten hän maaseudun maanteitä kiiri.

Näytti siellä Kristukset ja näytti Mefistot: samat oli kummallakin hiiren takalistot.

Mut Molièreksi se pyrki pieni hiiri, kun itse oli Luojansa ihanin satiiri.

Siks alkoi hän akkojen juoruja juosta ja kritikasteriksi jo kiipesi tuosta.

"Kun vuoret mun siitti" — se oli hiiren logiikka — "niin minä miks en vuorta?" — Se oli hiiren tragiikka.

1909.

Laki ja hutikka.

Motto: "Land skall med lag byggas."

Maa on meillä rakennettu kilvan kieltolailla, siit' on murhe musta, kun se vahvistust' on vailla.

Siitä Suomi suruissansa ryyppää nyt ja naukkaa, kilvan päällä puolueiden pullonkorkit paukkaa.

1909.

Lammas ja vuohipukki.

Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja ikuisella tuomiolla onnellinen sinä.

Sinulla on sympatiat, puolueet ja perheet, minulla vain tuntoni tuskat ja erheet.

Sinulla on selkänoja lukijain ja lehden, minä pusken tietäni puhdasta tehden.

Sun on suuri enemmistö, sun on valta, voitto! Mun jo mennyt mailleen on ajan aamunkoitto.

Sinä olet lammas ja vuohipukki minä, ja sentään ma häpeäisin olla — kuin sinä!

1909.

Kummitus.

(Kohtaus nykyaikaisen sanomalehden toimituksesta.)

Tuli kummitus kerran toimistoon — ihan oikea kummitus, keskiyöllä — oli toimitus viistänyt viidakkoon ja tuuminut: Itse toimittakoon lehti itsensä, ei elä ihminen työllä!

Vain toimitussihteeri raataa ja hikoo ja kiroo ja pauhaa ja paitakin likoo ja hermot jo on päin helkkariin. Piti puhua Turkuun ja Viipuriin, myös katsoa maaseutulehtien läjät, nuo kauhun kalpean levittäjät yli toimiston nuoren pokkulalauman. Hän tuumia sai joka liitteen ja sauman, kun taittaja toi sanan hymyilyllä: "Kakskymmentä palstaa on liikaa jo kyllä!"

Kuten huomaatte, parhain paikka tuo ei ollut saapua kummituksen.

Hän kuitenkin tuli ja astui luo, veti visusti jälkeensä kiinni uksen ja seisahtui sekä katsoi päin läpi pääkallo-reikien hirveäin.

Hän tarkoitti totta, ei tullut hän suotta; taas maannut hän maass' oli kymmenen vuotta, oli alkanut luuvalo vaivata poloa, siks liikettä vaati hän, seisaalla-oloa, näin lähtenyt tuost' oli toikkaroimaan hän luottaen kummitus-kauhunsa voimaan.

Hän tottunut ain oli efektiin, näät hän oli mieltynyt teatteriin, hän rakasti suuria vaikutuksia, papinpaatosta, kuutamokuiskutuksia, käärinliina-liikkeitä, tapeetti-ovia, tikar-temppuja, haa! myös myrkkyjä kovia, oli kummitus oikea näät, ei väärä, mut väärä nyt sattui matkansa määrä.

Ei toimitussihteeri nostanut nokkaa, ei huutanut, ei edes säikähtänyt. Kun kummitus seisoo ja yskii ja pokkaa, hän saa sanan vastaansa vain: "Mitä nyt?"

"Haa, haa!" hoki kummitus.

— "Mitä siinä niin hahhah!", sanoi sihteeri.

— "Ois mulla uutinen."

— "Jahhah", sanoi sihteeri, viitaten stenofoniin, "puhu tuohon, mun täytyy nyt taas telefoniin!"

Nyt kummitus suuttui: ma lemmolle näytän, kun kaikki ma parhaat keinoni käytän, kun kalistan hampaita vastakkain ja tanssahtamaan saan sääreni vain. Voin saarnata myös, voin messuta myös; totta juukeli, heität ja hellität työs tai ainakin senverran katsahdat tänne, ett' tunnet kuin laukee järkesi jänne ja lankeat peljäten polvillesi, pyhimyksiä pyytelet turvaksesi, tulet tuhmaksi taas, kiellät kirkkahan pääs, kadut vaivaista syntistä synnyntääs!

Oli kummitus oikein vihoissaan.

Näät kummitus vaatii kunnioitusta ja uskoa, maailmankatsomusta, hän muuten ei kummitus olisikaan, kukaties mikä ois tai ehk'ei mikään! Sitä kestäis ei paras prestiisikään, olis vaarassa varjojen eksistenssi, koko korkea kummitus eksellenssi, koko kirkkomaa, koko hautuumaa, ties Herra, kuin kävis kirkonkaan ja suntion, piispan ja pastorin ja kirkkoherran ja kanttorin, vois tulla hulluksi hippakunta, ei lautamies saisi enää unta, ei ehkä korkea raatikaan — se onnettomuus ois kansan ja maan!

Ja stenofoniin hän uutisen tuon ärjäisi: "Kummitus toimistossa!" Ja vartoi nyt vihanhurmiossa, miten sihteeri vastaan-ottais sen.

Mut sihteeri palasi puhelimesta ja istui vanhalle paikalleen, ei mitään merkkiä romantisesta, hän vaipui vain yhä realiseen, hän puhui Porvoosen, Raumalle, Poriin, hän heitteli pinkkoja paperikoriin, mut nähnyt ei vierasta vieläkään.

Nyt loppui jo tyysti tyyneys tään, ohi sihteerin silmien luurangon käsi nyt ojentui: "Olen ystäväsi."

Tuli hiljaisuus, tuli vaitiolo. Mut säiky ei sihteeri, ei ole nolo, kynän nostaa hän kyllä ja katsoo kättä luusormista, mutta peljästymättä, käsvartta pitkin jo katseensa kulkee, hän hirviön silmihin katsoa julkee, tuon tutkia kiireestä kantapäihin.

Meni tuokio, kaksikin hommihin näihin, kunis äänellä hieman värähtävällä — joka ei ole ainainen tapa hällä — sanat painavat lausui: "Onko joku?"

Sanat historialliset: "Onko joku?" Hän ei kieltänyt mitään, ei myöntänyt mitään, hän tahtoi avoinna porttinsa pitää joka mahdollisuuden mahtua sisään, mut myös ulos, toisia jos tulis lisää. Sanat korkeat niinkuin Kosmos, vaikka hän huomasi, ett' oli vaaran paikka.

Tuli kummitus tuosta hulluksi aivan, hän kalisti harvoja hampaitaan, näki toisen hän vieläkin suuremman vaivan rupes riivattu tuossa hän tanhuamaan, hän heitti säärtä ja sitten toista ja kumpikin ne oli reumaattiset, se vast' oli vilskettä aikamoista, kovin puuskutti putkensa pneumaattiset, luut kalisi, löi nivel niveltä vasten, yli tuolinkin karmin hän säärensä sai, yli pöytien, hyllyjen arvokasten, yli tolppojen, saksienkin, huihai!

Mut toimitussihteeri, tyynenä pysyi, papereitansa koki hän varjella vaan, tosin hieman hän kalpea oli, kun kysyi: "Eikö käy herra Kummitus istumaan?"

Ulos laukkasi kummitus, hirnahti kerran, hävis päätänsä pidellen huomahan Herran.

Mut toimitussihteeri katsoi hetken hänen jälkeensä, tuumien syytä tään retken Jaa, jaa, tais uutinen hänellä olla. Hän stenofonihin mietteissään nyt kääntyi, sai sieltä uutisen tään, sanat: "Kummitus toimistossa!" — No jaa, mut parempi otsake! Halloo, jaa jajaa, ei "toimistossa", ei niin, ei niin, me panemme: "Kummitus hunningolla." Voi ottaa sen — pikku-uutisiin!

1913.

Kalamiehet.

Hämäläinen idylli.

Ruuhessansa liki kaislarantaa istuu korpraali ja everisti, vanhat kumpikin ja kuulunehet kerran suomalaiseen ruotuväkeen; kummankin jo harmennut on hapsi, kummaltai jo paras miehuus mennyt, mutta viel' on tuima silmän tuli, huulten viiva vinha kummallakin, jos ei onkeen iske ahven, koska toinen kalan venheeseen jo veti.

Näin he istuneet on kaiket kesät; everisti kaupungissa asuu, mutta joka suvi sieltä saapuu huvilaansa, päähän Huhtaniemen, kalastamaan vellamoisten karjaa; korpraali on kotimiesnä talvet.

Kalastetaan karit järven kaikki, joka lahden soppi soudetahan, riidellähän riipan laskennasta, kummalle se purren puolle pannaan; toisen onkea jos nyppäisevi, toinen ehdottaa jo ensi paikkaa, siihen taas ei suostu toinen; sentään jousta liiaksi ei jännitetä, ettei rikkuis kalarauha kaunis.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta saunarantaan saavuttaissa saalis tuiki tyysti punnitahan, tirkistetään, tarkistetaan, viedään kirjaan, jota everisti pitää — koko saalis ynnä suurin kala; kumpainenkin hyvin muistaa, kuka sen on saanut, mutta vait on toinen, kateudesta, ylpeydestä toinen; vihdoin tuutingin on tunti pyhä.

Everisti kuistillansa istuu, pitkää piippuansa polttelevi, katselevi kaukometsän rantaa, maistaa maljastansa silloin tällöin; korpraalipa kyökin akkunassa avoimessa haikujansa vetää, samoin katselevi kaukometsään, samoin maistaa joskus maljastansa; häiritse ei hiljaisuutta kukaan.

Hämärtyy jo suvi-yöhyt, päivän viime puna iltapilveen peittyy, järvi peilityynnä kimmeltävi, raksahtavi rantalehdon rastas, polskahtavi hauki ruohikossa, kuuluu kauempata koiranhaukku, aironsounti viiden virstan takaa; eikä sitten enää kuulu mitään.

Näin he istuneet on kaiket kesät.

Mutta silloin juuri murhe saapui; kerrotaanpa, kesä muuan tuli, korpraali ei ollut entisellään, käynyt hält' ei syönti eikä sounti, usein unhotti hän airon aivan, päästi pitkänsiiman purren alle, vaarin ottanut ei, vaikka koho kokonaan jo veden alle painui. Tuumi everisti: "Vanhaks tullut on jo Matti, honkiin horisevi, mutta niinhän käypi meidän kaikkein." Mietti noin, ja koki miestä sietää.

Mutta kerran, koska Matti hältä sotki sotkuksihin ongen parhaan — synti suurin kalamiehen, jonka tekee tomppeli vain tottumaton — jaksanut ei sisuansa suistaa enää everisti, vaanpa ärjäs hälle silloin vihamvimmoissansa: "Matti p—le! Sua lempo nivaa!"

Vastannut ei Matti mitään, siiman selvitteli seikkaperäisesti, pani onkehensa uuden lieron, siihen sylkäisi ja viskas veteen alakuloisena kulmiltansa, sitten vasta verkalleen hän virkkoi: "Taitaa lempi riivata ei lempo, sattua voi vielä sotkus vyyhteen."

Eikä everisti ymmärtänyt, katsoi vain kuin miestä mielipuolta.

Mutta aamunapa muutamana, juur' kun oli kalaanlähdön aika, juhlatamineissaan Matti oli, univormussansa muinaisessa, tehden kunniaa, kun kuistillensa huonehestaan everisti astui; hymyhuulin siinä Matti seisoi selkä suorana kuin nuorukaisen. Sanat virkkoi: "Jumal' antakohon! mutta mielin tästä naimisihin."

Langennut jos oisi kansi taivaan, Luojan manner luja järkähtänyt, kuu ja päivä radoiltansa ratki, talon katto, seinät siirtynehet, ei ois everisti hämmästynyt kuin hän hämmästyi nuo sanat kuullen; taapäin astahti ja miestä katsoi hän kuin kummitusta kotvan, sitten Matin muistain mielipuoliseksi naurun kaikuvan hän päästi, kysyi: "Sinä naimisiin! Ja kenen kanssa?"

Vastasipa vakavasti Matti:

"Kenen muun kuin tuolta Saaren Sannan,, viime yönä kaikki kaupat tehtiin."

Täytyi uskoa jo miehen sanaan, tuiki totiselta näytti Matti, epäillyt ei everisti enää, veti kerran kaksi viiksiänsä, takaisin hän portahilta pyörsi jalkaa polkaisten ja ärjähtäen: "Mene sitten vaikka Hiiden kirnuun!"

Vastas Matti: "Jumal' antakohon, pyydän viikon pari virkalomaa."

Yksinään nyt everisti istuu ruuhessansa liki kaislarantaa, yksin puhisee ja puntaroipi saunarannassa hän saalistansa, josta iloa ei hällä enää, koska kadehdi ei tuota toinen; yksin totiansa nyt hän maistaa, miettii ainoata arvoitusta, joka yöt ja päivät päässä pyörii; "Kuinka saattaa, kuinka kehtaa olla miehen mieli silloin naimisihin, kun on kesän paras ahven-aika?"

Eikä päästä voi hän pulmastansa.

Usein miettii tuota yöhön myöhään katselevi kaukometsän rantaa, päivän peittyessä iltapilveen, järven peilityynnä kimmeltäissä, raksahtaissa rantalehdon rastaan, polskahtaissa ruohikossa hauvin, kuuluessa koiranhaukun kaukaa, aironsounnin viiden virstan takaa; miettii, miettii, eikä keksi mitään.