Part 5

Joku nousee aatos nuoruudesta, elämästä elämättömästä; hetken heijastuu ja jälleen haipuu. Mutta kauan kamarissaan vielä everisti kahtakäteen astuu.

Vieri noin nyt viikko pitkä, pari.

Mutta aamunapa muutamana, kuistilleen kun everisti astuu, taas on onkitamineissaan Matti siinä kuin ei ollut oisi mitään; katsahtavi everisti häneen, mutta kysymättä mitään, mennään rantahan kuin ennen, käydään ruuheen, niinkuin ennen, päivä ongitahan niinkuin ennen, eikä kumpainenkaan toisen mieltä kysy, kuulostele; saavutaan kuin ennen saunarantaan, puhumatta saalis punnitahan, vaan kun tullut tuutingin on tunti, everisti kuistillaan kun istuu, Matti avoimessa akkunassaan, eellimmäinen päätään kääntämättä sanan vihdoin virkahtaa; "No Matti?"

Matti silmin tuimin tuijotellen posken nojaa nyrkkihinsä, lausuu: "Petti, p—le, kuin naiset pettää, vaikka hälle varmat kihlat annoin!"

Sellainen se oli Saaren Sanna.

Kerrotaan, nyt everisti nousi, täytti ensin itsellensä lasin, toisen Matille ja niitä yhteen kilahutti, vakavasti virkkoi: "Tervetuloa taas miesten joukkoon!"

Kiertyy kyynel Matin silmäkulmaan: "Kaunis sentään oli Saaren Sanna!"

Everisti laatuisasti lausuu: "Viekkaus on nimi vaimon; paras että ijäks siitä sillä pääsit."

Matti vastaa: "Jumal'antakohon, vaan on hyvä everistin haastaa, tuntenut kun ette vielä koskaan ensi rakkauden tulta pyhää!"

Kumpainenkin vaikenee nyt vallan.

Mutta uuden aamun tullen istuu ruuhessansa liki kaislarantaa jälleen korpraali ja everisti, viekoitellen vellamoisten karjaa; taas on Matti ennallaan kuin muinen, onkeaan kuin palokärki sihtaa, pääse hält' ei enää pitkäsiima, unhotu ei airo eikä koho; taas on ilo everistin saada kala taikka toista kadehtia, hältä kiistää kiviriipan paikkaa; eikä tuosta hetken häiriöstä enää elin-ajassaan he puhu.

Näin he kalastavat kaiket kesät.

1914.

Sopusointu.

Terve rauha, rakkaus, Suomen suuri kukoistus, kohta tääll' ei vihaa kukaan, mennään kaikki muiden mukaan.

Puske eivät puolueet, onhan kaikki yhtyneet, uni kaiken kansan taattu, yöhön asti päivä maattu.

Joskus joku riehahtaa. Silloin suuttuu koko maa, yhtyy koko yhteiskunta luomaan päälle unhon lunta.

Kuka lukee lehtiä? Harva taitaa ehtiä. Poistuneet on polemiikit, aatepistot, sanapiikit.

Eihän toki loukata saane kukaan toistansa, siksi leikkii kiltit kilit, missä muinen hulivilit.

Aattehia loukatkaa! Siit' ei järky Suomenmaa. Henkilöitä karttakaatte, silloin itse rauhan saatte.

Kansanvalta vaikenee. Kannel yksin helisee, piirtäjien pilkkataito vuotaa vaan kuin lämmin maito.

Yhdyn yhteissointuhun, kutsun siihen sun ja mun. Riidelköhön' roskaväki! Meillä kukkuu rauhan käki.

27/3 1914.

Pöytälaulu.

Kiitos ja kunnia vatsamme hyvän, aiomme ottaa naukun nyt syvän, kiittäen Luojaa kaikista töistä, niin elon päivistä kuin elon Öistä. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

Luojanpa jälkeen nyt luonnon on vuoro, siis sitä kohden nyt kurkkumme kuoro, kiitämme päivää, kiitämme kuuta, myös kodin armahan pihlajapuuta. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

Laulakaamme vihdoin nyt luomakunnan kukkaa, naista, mi miestään ei heitä, ei hukkaa, ruusuja kasvaa ne rakkauden vuoret, olkohot vaimomme vanhat tai nuoret. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

Viimeinen vihdoin on veikkouden malja, olkohon eessämme viini tai kalja, yhdessä istuen oomme me vahvat kuin kädet, joissa on kalpojen kahvat. Hurraa! Eläköön rakas syntymämaa!

1914.

Rovastin tupakkalakko.

Kielsi tohtori topakka kirkkoherralta hyvältä tuon tutun tupakanpolton.

Vaari sauhunsa veteli niinkuin ennen iltiksensä.

Poiat, tyttäret puheli, sukulaisetkin saneli: "Eikö jo isä osaisi hillitä himoja mielen?"

Ukko kuunteli, hymyili, hyvät kiskoi rintasauhut.

Virkahti vävykin, nainut vasta neien pappilasta, kylän kiivas kappalainen: "On häpeä vanhan miehen olla noin halunsa orja!"

Urahti hyväkin ukko: "Voinen hallita haluni, kun sinä hallitset halusi, naurata et naista nuorta koko kullaisna kesänä."

Lupasivat kättä lyöden.

Tuli kolkkous talohon, kova aika kummallekin, kulki yksin ukko, yksin maita maisteri vaelti, kumpikin rypyssä otsin, silmin synkin, syyttäväisin.

Kerranpa kesäisnä yönä vävy istui ikkunassa, tuumi kohtalon kovuutta, saapui siihen nuorikkonsa, näytti puutarhan polulle, virkahteli virnahuulin:

"Katsopas isän iloja, katso tuonne tuomen alle!"

Siellä istui vanha vaari, veteli sauhuja sakeita myhaellen, suu mytyssä.

Tuot' oli tehnyt yöt suviset.

Kauhistui jo kappalainen, sentään itsekin älysi turhaksi lupauksensa; sopu säilyi pappilassa.

Huomenna hymyili kaikki luonto, luoja ja inehmot.

1915.

Helkalaulu.

Kaikki piiriin, kaikki myötä, pyörikäämme pitkin yötä, helkalaulu laulakaamme, harvoin toisihimme saamme, arki kuuluu ahkerille, pyhä-illat iloisille.

Teemme päivät orjantyötä. Karkelkaamme kaiken yötä, laulakaamme lauantaita, kun on kaksi sunnuntaita peräkkäin nyt kerran meillä, sekä meillä että teillä!

Näätkö varjotonta yötä? Kaikki piiriin, kaikki myötä! Heleällä helkakuulla kaikukoon nyt kaikkein suulla huoletonna laulu Suomen, kunnes koittaa uusi huomen.

Huomen tuopi uutta työtä työll' on uusi huoli myötä, huoletonna huojukaamme, harvoin joutohetken jaamme, harvoin köyhä lemmen saapi, köyhän lapsi laulahtaapi.

1916.

Kevätmyrsky.

Mikä karkelo maassa? Mik' ilmassa soitto? — Se on kevään ja nuoruuden voimien voitto. — Mi virroilla viske? Mi metsässä ryske? — Jäät lähtevät, on pyhän vapauden jyske! —

Mut tuolla, mut tuolla mitä maassa niin kierii ? — Mädät lehdet vain hautaansa vinhasti vierii! — Mikä niillä niin kiire ja kauhu ja hätä? — Elon uuden ne nousua kestä ei tätä! —

Siis kuulunko syksyyn vai kevät-aikaan? — Saat uskoa vain oman tarmosi taikaan! — Mut rakkaus jos sydänraukan jo särki? — Se maahan siis hautaa, mut säilytä järki! —

Mihin muistoni haihdutan toivojen tieltä? — Elon tiedoks ne muuta, saat onnesi sieltä! — Mut tieto jos tuo vain onnettomuutta? — Siis tarvitset tietoa, oppia uutta! —

Siis kertonet mulle, mik' kevään on oppi! — Sa raivaa henkesi jokainen soppi! Mik' on madonsyömää, sen mato syököön, mi kestä ei myrskyä, myrsky sen lyököön! —

1916.