Part 2

Minne riennät, vierivä virta? Kunne kohiset, pauhaava koski? Mereen! Mereen! Meill' on kiire! Tehnet teljen, särjemme sen.

Tiedätkö tiesi, kansan aalto? Aika myrskyinen, minne menet? Vapaus, Vapaus meitä viittoo! Kansojen meri on ihmisyys.

Mikä on määräsi, heleä henki? Kunne kuolevan suunta suora? Tahdon sulaa suurempaani, ijäisyyteen ikävä on.

Yksi elää hetken, toinen vuosisadan, kolmannesta kerrotahan kevät-öinen taru.

Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton, kuin on kaikkeuden luomisvoima, kuin on kuolon ja elämän kulku.

Moni nähnyt on nuorta unta, silloin miehuus saapui, kovan lauloi luonnon laulun, sanoi korvaan ankarat sanat, lyhensi päivät, pitensi illat, heitti tielle pitkät varjot, painoi päähän seppeleen mennä maata aikaiseen.

Sammuu henki, saatuansa täytetyksi palavimman toivonsa.

Mutta en tahtoisi itseäni antaa, tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa, mullaksi maatua, pahaksi paatua, kesken kiireintä työtäni kaatua, jos minä tietäisin, että mun sieluni säilyy, vaikka kuljenkin kuoleman rantaa, silloin ma sietäisin sinne soutaa, missä kaislikot himmeät häilyy, sanoisin sanan, tyttö Manan saisi sankarin noutaa elontuskan tuolle puolen, taakse taakan, arkihuolen; enkä mä menisi surren, näkisin jälkehen purren jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan katsoisin tuota, liukuisin vitkaan vierivää vuota.

Turha aatos! Turha unelma! Katoan kuplana laineen, pysyy meri, ääretön, saareton, sanomaton pyhyys. Lienee mulle liian suuri, lienen mereen liian pieni, koska pelkään kangastella kaikkeutta, myrskytä myrskyn kanssa, kulkea tohussa tuulen, heittyä helmenä pilviin saakka, syöksyä syöveriin.

3.

Ilman virsi.

Tääll' on templi korkea, se vaikk' on vailla siltaa, päivä vain sen valaisee ja kuudan pitkin iltaa.

Taivaankansi katto on, sen seinä ilmanpieli, myrsky siinä messuaa ja saarnaa satakieli.

Kirkonkupuun kirjaeltu kaikk' on tähdet taivaan, kiertämähän, kaartamahan kuolevaisen vaivaan.

Alttariksi asetettu vain on pilven parras, siitä puhuu ukkonen ja haastaa liekki harras.

Suopi Herran ehtoollista salamoiva Henki, vihkii häihin, hautahan ja valaa kastehenki.

Painaa maahan martahat ja luopi päälle lunta; siell' on paimen yksi vaan ja yksi seurakunta.

Kuuluu siellä kunnia myös maailmoiden mahdin, sähkö antaa säveleen ja taivaanranta tahdin.

Eikä opinkappaleita siellä kukaan muista, mutta sama soipi virsi myrjaadeista suista.

Surma siell' on sunnuntai ja syntyminen joulu, elämän on koulu kova eikä rippikoulu.

Siellä eri-uskolaista valtio ei vainoo, luonnon laajan lakikirja esivalta ainoo.

Hyrskyy uskon uuden hymni, ihmishenki herää, tekee riemun ristiretken ilman miekanterää.

4.

Tulen virsi.

Sokko on Sallimus, silmitön kohtalon vaskinen valta. Mies voi sen muuttaa, jos tulen ryöstää hän voi taivahalta. Rautakin raukeni, Sallimus ahjossa sankarin suli, kun tarmo takoi, leimusi korkea, kirkas tahdon tuli.

Ken kipunaisen rintaansa saanut on tuon tulen tuiman, saa ei hän rauhaa, rientää hän viemänä vihurtuulen huiman, pyhä pyörremyrsky hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa; aarnihongan alle saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.

Sydän hällä sytee kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin, pois povi palaa istuen naisen nuoren kera ystävyksin; saattaa hän viipyä vierellä kultaisten riemujen maljan, silmä kauas katsoo keskeltä heiluvien hetkien naljan.

Taikka hän tarpoo syys-yötä synkkää, maantietä mieron, tuntee hän kodin, muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron. Tuska häll' on ainainen, mutta myös ainaisen teon tulihurma. Kuolo häll' on kumppani, ystävät elon lyhyen ajatus ja — surma.

Painavat palkeita pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen; kohottavat kouraa kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen. Jos käsi uupuu, uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento; usein on maailman syttänyt hehkuvan hengen säen hento.

Tuli! sua kiitämme kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa, tiedosta, taidosta, tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa. Tuli, meissä pala! Ihmisten mantereeksi maailma muovaa! Jumaluus julma, ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!

Epilogi.

Sähkön sävel.

Tuntematonna ma maailmat ohjaan, korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan, taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen; maass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.

Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa, nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa; muut ovat monet, minä olen yksi, mua eivät muut saa määritellyksi.

Laki olen laulava halki elon laineen, Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen, Äly olen ääretön, Järki olen jylhä, Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.

Turha mua tutkia maisin mainesanoin; tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin. Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu. Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.

Saatan ma heilua päällä kesäheinän, painua läpi vuoren paatisen seinän, räiskyä silmästä rakastavan naisen, singota unelmista urhon kuolevaisen.

Otan usein yömajan ihmisten tuntoon, useammin päivämajan päähän ja kuntoon, satun sinisalamana, tartun takaraivoon, juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.

Kauneus on kaapuni elävitten eessä, kirjokaari merkkini pilvissä, veessä. Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni, käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.

Tähtitarha

Pyhä Martti.

Legenda.

Pyhä Martti, mahtava piispa, yli ratsasti Ranskanmaan, jalo alla jalkova orhi, kaks knaappia seurassaan.

Tuli ryöväri vastahan tiellä: "Hei, henki tai kukkaro!" Pyhä Martti, mahtava piispa, pään herjalta halkaisi jo.

Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, hevon harja huurtehin hohtaa, jää kasvavi kannuksiin.

Tuli kerjuri vastahan tiellä: "Ropo köyhälle, herra, suo! Ei varrellein edes vaippaa hän jättänyt, ryöväri tuo."

Pyhä Martti, mahtava piispa, ei miettinyt kauempaa, löi kahtia vaippansa kalliin: palan suuremman kerjuri saa.

Taas eespäin ratsahat rientää; puri pakkanen ytimiin, yön taivas tähtihin ratkee, mut tähdissä kuiskailtiin:

"Kunis ratsastaa Pyhä Martti, sinis siunattu Ranska on, sinis viattomalla on suoja, pää konnien turvaton."

Yön tähtien tuikkeessa kiitää uros jäisellä orhillaan, vilu-viittainen, kypär-kylmä, kaks knaappia seurassaan.

Kun kuuluvi kavion kopse, rikas vuoteellaan vavahtaa, kädet ristivi köyhä, mut konna hätähuutohon havahtaa:

"Sinis ratsastaa Pyhä Martti, kunis maan päällä oikeus on, kunis täyttynyt Jumalan tahto on laupias, lahjomaton."

Yhä ratsastaa Pyhä Martti, käy tuomio teräksinen yön talvisen tähtien alla, yli maan, läpi sydämien.

1909

Kuolemattomuuden toivo.

Kantaatti.

Kaupunki nukkuu, paukkaa pakkasen harmaja henki Yön äänet hukkuu, turtuvat tuskat jo ihmisienki. Kuu kumma valvoo, leimuavat tähtien tulikirjat yössä. Tähtiä palvoo mies yksinäinen, mi istuvi työssä.

Kuuhut katsoo akkunasta: "Tuollapa on kiire vasta! Ehdit hautaan helpommalla, nukkumahan nurmen alla. Ijäisyys on kylmä käsi, taittaa tarmos, elämäsi, menet niinkuin meren laine, katoat kuin kaikki aine, kuihtuvat sun henkes heelmät, haihtuvat sun taitos teelmät, turha tääll' on työ ja taisto, varma yksin elon vaisto, varma maailmoiden rata. Valaisetko maailmata?"

"Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan, yksin että loistat sa maan valjun vaivaan, älä luule, tähti, mi tuikat talvi-yössä, olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä: työlamppu palaa, ihmishenki ikävöi, sähkön valta säkenöi, tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa."

Ilkkuu jääkukka ikkunalta: "Etsijä, etkö huomaa, että aivosi kehräävät jo hulluutta tuulen tuomaa? Elon riemu on ensimmäinen, toinen kuoleman pelko, turha muuta on tutkistella, sulla jos niist' ei selko. Katso, maailma kaikki nukkuu, paina itse pääsi, herää huomenna, nauti, naura, tartu elämääsi! Kerran vain ne viittovat sulle toiveet ynnä muistot, kerran vain ne kukkivat sulle hekkuman heelmäpuistot, kerran oot oman onnes loihtu, kerran vain sytyt, sammut, soihtu, kudo vaivasi kukkasiin, vaivu untesi unelmiin!"

Kas, kuin nousee miehen rinta: "Enkö eläis elämätä, koska tunnen tulisinta tahdon jännitystä tätä? Elon vaisto juuri ajaa aatteen mailla matkustajaa, että jatkuis hengen hetki, vaikka päättyy päiväretki."

Tarttuu työhönsä mietteen mies, pyhän tahdon lies leimuaa, kukat jäiset sulaa. Seinät siirtyy, pitkät piirtyy alat aatteen lentimille. Tuonne taakse tahtisarjain laumat orhein liekkiharjain häntä kilvan kiidättävät, otavaisen olkapäitse, kärjitse Kalevan miekan; kuulee hän kummat laulut soivan, luulee hän henkensä kaikki voivan.

Näkee hän allaan maan kuni kuoleman kartanon harmaan: hautoja tallaa mies ikitoivon ja aattehen armaan. Henkensä helmeä etsivä ei tunne elon talvisäitä. Kuutamo kelmeä hälle on korkean auringon häitä.

Kesä kukkii kaunehinna, luonnon lapset karkeloi, juhlii metsän laaja linna, meren kaunis kannel soi. Kera käy hän naisen nuoren lehtotietä lempeää, hehkuu huiput onnen vuoren, karkaa haave hourupää.

Huojuvi heinä, kuiskivi kukka, virkkavi viita: "Saapuvi syys, heilimme jälleen, heili ei koskaan, henkesi nuori, halla min hyys'."

Laulavat liedot ilmojen aallot, armahat niinkuin nouseva koi: "On elo kaunis, kauniimpi sentään sille, ken kuoleman voittaa voi."

Haastavi tumman Tuonelan herra, turpehen alta ankara mies, säikkyvät aallot, tummuvat metsät, sammuvi päivän lempeä lies:

"Voita ei kenkään valtoja kuolon, nuoret ja vanhat viikate lyö, kaikki ma voitan, kaikki ma korjaan, kaikki ma peitän kuin pyhä yö."

Katso, niinkuin pilvi kaartaa taivaan kannen kirkkahan, hältä murhe mielen saartaa, tuntee kaipuun katkeran, vaipuu aatos, äsken lieto, siima sumuun kyyneltyy, tuima pyrkii ilmi tieto, syvä niinkuin rinnan syy:

"Kesät kulkee, talvet vaihtuu, syksyt seuraa toisiaan, kerran viime hanget haihtuu, astut itse alle maan. Kukkii pääsi päällä kunnas, kulkee ihmisheimo uus. Mik' on miehen menneen lunnas, kuolleen kuolemattomuus?"

Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies, ei lannista hänt' elon ankaran ies, ei häälytä häntä se kuoleman kuoro, hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro, halu hällä on hehkuva, sammumaton, hän pyrkivi aatteensa aurinkohon, hän murtavi allensa maalliset lait, hän tuntonsa tuskille huutavi: vait! hän käy yli hellimmän, armaimpansa, jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa, nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu, nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu, hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa, ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa, hän polvia myöten jo polkevi lokaa, kuin kukkia orjantappura okaa, pois kaikosi ammoin jo kauneus lauha, ovat outoja rakkaus, onni ja rauha, ei tunne hän autuutta tuokion hempeän, käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän, on kielletty hält' ilo kiitävän hetken, lepo hällä on päässä vain päätetyn retken, hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa, hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa, kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa, itell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa, jo allansa rauniot sortuvat ryskää, hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää, hänen mielensä on kuni autio yö, min halki vain kaikkeus-aattehet lyö, sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta, hän tahtovi korkeimman kohdata kerta, hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo, hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo, hän askelin mittaa jo määrättömyyttä, käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä, on hällä jo kourassa kuolottomuus, sen eess' yhä ilkkuva uudin ja uus, hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa, hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.

Helkkyvät hopeiset kielet yllä, alla, ympärillä: "Katso, mik' ihana ihme!

Kaikki, minkä polki miesi taivas-tietä käydessänsä, nyt miehen keralla käypi.

Minkä luonnonvastaiseksi luuli mies valon-väkevä, luonnonmyötäista olikin.

Minkä uhmaksi jumalten uskoi mies tulen-tukeva, olikin jumalten juhla.

Minkä tahdoksi omaksi, oli tahto taivahisten, itse aurinko elämän.

Kaikessa sama on tahto, vaisto valtava, ijäinen: toivo kuolemattomuuden.

Suurimmassa, pienimmässä: elää itsensä ylitse, suojata oman-sukuista.

Tuo on luonut luomakunnan, linnut puihin laulamahan, maat, ilmat iloitsemahan.

Tehnyt valtiaat väkevät, templit, linnat, taidetarhat, askaret aren ja pyhän.

Soinut kansan kanteleissa, työssä, toimessa inehmon, leikissä suvisen luonnon.

Lasten laulut, naisten naurut, kevätvirtojen vilinät, tuota kaikki kuuluttavat.

Sama kuoro kaikkialta yhtyy äänehen inehmon, vyöryy, paisuu pauanteena.

Kuolon kanssa kamppaella, tuo on aateluus elämän, ritar-lyönti luomakunnan."

yltä, alta, kaikkialta, Helkkyvät hopeiset kielet, toiset raikuu kultakielet, laulaa luonnon kaikkivalta: "Ei ole eloa eikä kuolemata ehdotonta. Kunkin on kuolema sikäli, mikäli hänellä mieli, kullakin on kuolottuutta, min verran vaatia osasi. Tehnet suuria tekoja, elät sä tekosi verran, nähnet kauniita unia, elät sä unesi verran, luonet laulun lentämähän, elät laulun lentimillä, väkipyörän vääntämähän, sen kera pyörit ja pysähdyt. Siittänet pojan pätöisen, elät kanssa heimon helmen, puun pyhäisen istuttanet, itse kaadut puusi kanssa, koonnet maata, mammonata, elät maassa, mammonassa, jättänet jälelle muiston, kera muistosi murenet."

1910.

Pikku Helka.

Kun sa naurat, nauraa sydämeni, kun sa itket, hyytyy hurmeheni, tunnen tuskaa, avutonta aivan, kun en arvaa aina syytä vaivan.

Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät, minuun katsoo niinkuin kaivot syvät, silloin kasvonsa pois kääntää taattos, itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.

Tunnen katseen, kysymyksen tunnen. Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne? Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan; vierit vihdoin muiden lasten mukaan.

Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka, siitä tunnen sinut, Helka parka! Olet tyttäreni, kuulut sukuun, surun heimoon, surman lasten lukuun;

Rotuun, joka rakkautta janoo, hirven silmin armahdusta anoo, kärsii, herkistyy, ei kauan kestä, kuolee sydämensä herkkyydestä.

1911.

Vanha Täti.

Hapses jo harmeni, vanha Täti, etkö jo levätä voisi?

— "Hoitelen lapsia siskovainaan, leponi hyödytön oisi."

Selkäsi köyrtyy, vanha Täti, aika on huolesi heittää.

— "Talutan siskoni lapsen lasta, sikskuin multa mun peittää."

Jalkasi horjuu, vanha Täti, katkeat kadulle kerran.

— "Silloin kun en ole tarpeen enää, nukahdan huomahan Herran."

1911.

Tähtitarha.

Kuljen, kuljen kummallista tietä tähtitarhan, sadan saanut surman suitse, haavehen ja harhan.

Täällä eivät piikit pistä, polta haavat okaan, täällä voi vain nousta, nousta, eikä mennä lokaan.

Tääll' on käydä turvallista tuollapuolen vihan, yläpuolla yön ja hallan, taivas-tietä ihan.

Päätä huimaa katsellessa maailmoita alla, hurmaa kahta kaunihimmin toiset korkealla.

Ensi kerran elämässä elän rinnan rauhaa, sopusoinnun suurta unta, laulun mieltä lauhaa.

1912.

Titanic.

"Lähemmä, Jumala, sua!"

"Lähemmä, Jumala, sua!" Uppoo linnamme uiva. Maailma hukkuu, katoo kaikki jo kuiva. "Lähemmä, Jumala, sua!" Aukee allamme syvyys, laulumme lakkaa, päättyvi pahuus ja hyvyys.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Nyt ei tuoll' ole ero, liet rikas, köyhä, tuhma tai maailmanmero. "Lähemmä, Jumala, sua!" On joka usko nyt vapaa. Yksi on varma: huomen meitä ei tapaa.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Vaivumme vitkaan ja varmaan, yllämme tähdet, vierellä jäävuori harmaa. "Lähemmä, Jumala, sua!" Tyynet on taivahan pielet, tyyni on meri, tyynemmät meillä on mielet.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Ei hätämerkkimme auta, ei sana sähkön, ei valo, ei tuli, rauta. "Lähemmä, Jumala, sua!" Ei anovaisina armon, suorina seisten, patsaina paatisen tarmon.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Soittaen sorrumme, veikot. Meilläi on vaimot, meilläi on lapsoset heikot. "Lähemmä, Jumala, sua!" Yksin on kuoltava kunkin. Auta ei mua, jos näen suistuvan sunkin.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Siteet sielujen kätkee, ihmiset eroo, rakkaus, ystävyys ratkee. "Lähemmä, Jumala, sua!" Kulkeva kuu on ja päivä, meiltä ei koskaan häipyvä kuoleman häivä.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Seisomme polviin jo veessä. Kumppani, soita, soita kuoleman eessä! "Lähemmä, Jumala, sua!" Soi tuhat-ääninen kuoro. Jäävuori vastaa: huomenna toisten on vuoro.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Tyhjyys yllä ja alla. Hyinen on meri, hohkaa maailman halla. "Lähemmä, Jumala, sua!" Huulemme hyytyvät torviin, soitamme sentään, huudamme kohtalon korviin

"Lähemmä, Jumala, sua!" Tuo elon kaiken on tunnus, on joka teon, on joka tehtävän punnus. "Lähemmä, Jumala, sua!" Vaipuu nyt Salliman vaa'at, lienemme hienot, lienemme halvat tai raa'at.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Kuole ei kauneus, joskaan täyty ei kaipuu, pääty ei etsintä koskaan. "Lähemmä, Jumala, sua!" Ihmisen kunnia soikoon, ihmisen voima voittaa kuolonkin voikoon.

"Lähemmä, Jumala, sua!" Laineet jo päällemme pauhaa — "Lähemmä, Jumala, sua!" Soitamme ihmisen rauhaa — "Lähemmä, Jumala, sua!" Ihmisen kunnia olkoon — "Lähemmä, Jumala, sua!" Ihmisen ihanuus tulkoon —

1912.

Totuuden etsijä.

Lensi aattehet aroilla niinkuin raisut villiratsut — en niitä tavannut kiinni.

Keinuivat kuvien sarjat Intian ikilehoissa, virran vienon lainehilla — olivat uinuttaa minutkin.

Entäpä Egyptin maasta löytäisin salasanani?

Matkusti matematiikka mittoinensa, muotoinensa haudoilla entisen Egyptin — sit' oli kotona kyllin.

Synagoganko sylistä löydän vannan vastauksen, Galilean laaksoloista, ristin kultaisen kuvusta?

Jehova jyrisi siellä niinkuin pitkän pilven ääni, värisi veriset uhrit, vavahteli kaikki kansa alla Abramin Jumalan, Isakin ja Jakobinkin:

Itse vaati ihmis-uhrin isä poialta omalta, kuolon kurjan ristinpuussa vuoksi herjan ihmisheimon.

En ma löydä etsimääni.

Menen sieluni sisälle, oman rinnan onkaloihin, löydän luottehen lujimman, jolla torjun turmat kaikki.

1912.

Lapsen kirkko.

Kuulkaa, kuinka kirkon kellot kaikuu kautta maiden merten: pou pau, pou pau!

Kuunteli sitä hän läsnä kodin köyhän kynnykseltä, oman äitinsä sylistä, keskeltä sinisalojen. Salot raikui, vaarat vastas, kierteli pyhäinen kaiku, sai lapsi sanelemahan: "Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?"

Virkkoi äiti: "Toisti, toisti, kun sa vartut vaaksan verran."

Varttui lapsi vaaksan verran, vieri jo veräjän suulle, näki hän kirkkotien katoovan kaukaisehen hongikkohon, juoksi hän kohin kotia: "Olen nähnyt kirkon, kirkon!"

Kysyi äiti: "Minkä kirkon?"

"Näin minä ikkunat isoiset, harjat pilven-piirtäväiset, niitä patsahat piteli maasta asti taivahasen. Äiti, milloin me menemme sinne, joss' on joulukirkko?"

Hymyili hyväinen äiti: "Kun sa saat paremman koltun."

Sai poika paremman koltun, pääsi kerran kirkkohonkin, näki hän oikean tapulin, tapulissa kellot kaksi, tuli itkien kotihin, kaihomielin kartanolle: "Oma kirkkoni parempi oli huojuhongikossa. Nyt sekin on minulta mennyt."

Eikä kohdannut enempi, ei elossa, kuolemassa eikä kuoleman takana kaukometsä-kirkkoansa.

1912.

Painuva päivä.

— "Ah, painuva päivä, mi kiire on sulla? En jaksa, en jaksa ma jäljessä tulla, niin paljon, niin paljon ois tointa ja työtä, ma pelkään pitkää yötä."

— "Laps onneton, leiki, jos joudu et mukaan! Mun orheini kanssa ei kilpaile kukaan. Mut jos halu sulla on haaveesi luokse, sa kiireemmin, kiireemmin juokse!"

— "Ah, painuva päivä, jo voimani vaipuu. Kera orheisi rientävi henkeni kaipuu, mut tien kivet, kannot estävät jalkaa, mun ruumiini raueta alkaa."

— "Mies mieletön, heitä jo tuumasi turha! Sun henkesi kaipuu on henkesi murha. Miks ennemmin et sinä alkanut matkaa? Nyt liian on myöhäistä jatkaa."

— "Ah, painuva päivä, ma aamusta aloin, jo lapsena leimusin, nuorena paloin, mut tahtoni vielä ei tuhkaksi tulla, jos vielä on valkeutta sulla!"

— "Polo ihminen, kuulunet siis sukukuntaan, mi Luojalta lahjaksi saanut ei untaan, siis taistele, iske ruskossa illan! Jätän jälkeeni välkkyvän sillan."

— "Ah, painuva päivä, sua pyydän ja vaadin, siks varro kuin viimeisen lauluni laadin! Olen kohta jo valmis, en paljoa palvo, yks tuokio yössäkin valvo!"

Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta, mut kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä.

1913

Syyslehtiä.

Syyslehdet pään päällä lentelee, suru kulkijan rinnassa kumahtelee.

— Ah, lentävä lehti, sun laillasko lien pian päässä ma lempeni, lauluni tien?

"Ole huoleti, vieras veljemme! Tuhat vuotta tai hetki, on yhtä se."

— Ah, lentävä lehti, sun laillasko jäin ilonpuustani irti ja elämästäni?

"Pysy tyynenä! On elo unta vaan, ilo ainoa itkeä unelmataan."

— Ah, lentävä lehti, sun laillasko voin päin haihtua haaveita nousevan koin?

"Tule viisaaksi, vieras veljemme! Koi koittavi, mutta ei murheelle."

Yli lentävät poloisen kulkijan pään, mi kaipaa kaunista elämätään.

1913.

Syyssäteitä.

Mikä valkeus äkkiä ympäri pääni? Mi lempeä ääni kuin kieliltä kantelon hopeisen? Mun mieleni synkkyys haavehin haihtuu, suru kaihoksi vaihtuu ja muistoksi päivien menneiden.

Ja valkeus kasvaa ja kasvaa yhä, ja kantelo pyhä soi helisten täydellä voimallaan, veet veisaavat myötä ja kuuraiset puistot, ja mieleni muistot pian peittävät minulta taivaan ja maan.

Noin laulaa ne sätehet syksyisen mielen: "Sun soittosi kielen me tahdomme jällehen soinnuttaa: kun kului pois elos kaunehin kulta, et tuntehen tulta sa saa, mutta härmää sa saat, hopeaa."

Ja vastaavat lempeät tyttäret taivaan: "Et taas elonvaivaan saa pois meiltä mennä, et tummua pois; vain valjeta saa polo, vaivattu pääsi, niin kohtalo sääsi, sen huolimme huntuun kuin onnea ois."

Jo tanssivat ilmassa taivaiset hunnut, jo saapuvat tunnut nuo elämän mennehen, arpeuneen. Suo kohtalo joskus kaunihin ehtoon maan lapsien lehtoon, elon onnea anna ei uudelleen.

1913

Maininkeja.

Pitkinä, loivina maininkeina mieleni myrskyt päilyy, elämänseikkailun, haaveen halut vain kokemuksina säilyy.

Vanhenin vuosia kuukausissa. Mistä sen saatan tietää? Siitä, että jo suuttumatta voin loukkauksia sietää.

Siitä, että on mieleni murhe mun suurempi tunteeni tulta, että jo kiellän itseltäni, mitä ennen en kieltänyt sulta.

Pitkät, kauniit aurinkopäivät saattavat eessäni olla taikka kuolema, köyhyys ja kurjuus — kuolema tunkiolla.

Merkitse mulle ei enää, mi muille, ei mulle se merkkitapaus, ei rikkaus, ei rakkaus, ei arvo, ei valta, vain sieluni ijäinen vapaus.

1914.

Kukkialta.

(1914).

1.

Kylmä ilta.

Kesken kesää syksyn valju valta; hohkaa kalman henki kaikkialta, hallatuulen hammas luihin puree, metsä, järvi murheellisna suree, saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, puhuu kuolemaa jo puiden tohu, uhkaa kadotusta korven kohu, aalto lyijynraskas rantojaan huuhtoo ikuisilla huolillaan.

Viiltää veno kesken luonnon karun; vana kertoo orvon onnentarun, joka tuskin päästen päivänkukkaan kuihtui kylmyyteen ja joutui hukkaan, vaan ei sentään elämästä laannut, vaikk'on vuosia jo maassa maannut, kulkee kummitellen ihmismaita, muistaa aikojansa autuaita, joskus laikahtavi laulamaan kylmin rinnoin kevätriemujaan.

Saaret seisoo liikkumattomassa ikävässä ikiharmajassa, järvi jäähtyy, sydän synkkä hyytyy, tahto taittuu, pikkutöihin tyytyy; ah, ne päättyi elon juhlapäivät, autius, tyhjyys, tuijotus vain jäivät, pulmain päästely ja kummastelu, kunne joutunut on lapsen lelu, mietiskely, miksi inehmoin elonlangat niin on, eikä noin.

2.

Pilvinen päivä.

Jälkeen aamu-usmien järvi hopeoituu, päivätönnä päilyen koreaksi koituu.

Kuvastelee koivu, kuus, rannan viita viilee, kummallinen hiljaisuus syvyydessä piilee.

Sadekuurot kulkevat kaukaa siellä täällä, käy kuin aallon unelmat virit vetten päällä.

Harras niinkuin ystävän taivahan on tuntu, vaihtuva kuin elämän kaukometsän huntu.

Sataa munkin mielehein hopeainen seule, kaartuu kautta aatostein samettinen neule.

Niinpä hunnun alle jään, sillä peitän pääni, uskon yhteen ystävään, yhteen elämääni.

3.

Kuudan-yö.

— Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet? "Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet."

— Mitä tiedätte taivaalla yön sinipilvet? "Me peitämme taistosi kalvat ja kilvet."

— Mitä kerrotte pilvistä kuun kultajuovat? "Ett' immet jo Salliman anteheks suovat."

— Mitä virkat sa viitojen, lehtojen tuoksu? "Jo että sun päättyvi päiväsi juoksu."

— Ja Kukkian kuusten ja koivujen humu? "Sun että jo häipyvi silmies sumu."

"Taas saat elon nähdä kuin kehdossa kerran, näin tuntea itsesi, tuntea Herran."

4.

Aamun sarastaessa.

Ja jos vähän mulla vain aikaa on, mun mieleni kaari on mittaamaton, taas riennän ma riemuun ja huoleen; ovat kauniita Kukkian päivät ja yöt, mut kauniimmat vaativat ihmisten työt mua myrskyn ja maailman puoleen.

Levon lempeän lapset ei muistele mua, mut kuitenkin, Kukkia, siunaan ma sua, jos tartunkin sauvaan ja viittaan; menen matkaani hattua heilauttain! kun säilyi mun sieluni vapaus vain, vähät muusta ma maan päällä piittaan.

Voin kuiskata sentään: jo orjasi olin, kun, Kukkia, saartesi kumpuja polin, elinkautinen valtasi vanki. Mut aamu kun koitti, se armahti lastaan, sain voiman ma taistella rauhaani vastaan, näin voittaen vaikeimmanki.

Oli tenhoa ilmassa, tiesin ma sen, mut ett' ero oisi niin tuskallinen, ei arvata saattanut kukaan; ma pelkään, sun öin sekä päivin ma nään, mut ennen kuin loihtusi lankahan jään, vien kultaiset muistoni mukaan.

Kuvia Rautalammelta.

(1915).

1.

Iltatunnelma.

Taa korpien päivä painuu, vesi kultana kimmeltää, mut kultaisempina kaislat ja salmet ja saaren pää.

Ah, rinta rauhaton, jospa levon täältä se löytää vois, ja muistoistaan jos pääsis eik' ollut toivoja ois!

Tuon auringon kullan kenpä vois kätkeä sydämeen ja itselleen olla outo kuin kaislat ja väike veen!

2.

Yliskamarissa.

Hiljaa, hiljaa, sydänparka! Vaikk'en liene liian arka, säikyn Suomen suviyötä, siin' on tenho, taika myötä; pelkään puita kukkivia, valkamia valoisia, punapurtta rannan alla, kauneutta kaikkialla.

Hiljaa! Enin säikyn noita posken nuoren purppuroita, impeyttä silmän syvän, hempeyttä huulen hyvän, tuota kaulan kaareutta, poven kummun kukkeutta, pelkään pettymystä uutta, ihmislemmen ihanuutta.

Venematka.

Tähdet yllä ja tähdet alla, veen yli valju kuudan; vierii äänetön pursi yössä, purressa miesi muudan.

Metsät kaikki jo kellastuivat, talvi jo tulla taitaa, jättää ystävät yksiksensä, aatoksiinsa aitaa.

Ihmiset hankihin hautautuvat, miettivät talvitöitään, tutkivat elonsa tarkoitusta, synkkiä sydän-öitään.

Tuumivat, seulovat selviöitä, jäljelle jää vain hyvyys, ylle yöllinen taivaankansi, alle tähtinen syvyys.

Häipyvät taakse jo talojen lamput iltahan äärettömään; purskahtaa mies purressansa itkuhun äänettömään.

Eräs Kajaani-muisto.

Syystunnelma.

Paistaa kuuhut päältä Pöllyvaaran, kohu Ämmän, Koivukosken soi, valkeana takaa virranhaaran terhen kylmä tienoon auteroi, syksyn henkäys on maassa, puissa, metsä harva huokaa verkalleen, nurmi nukkuu talven haaveiluissa, talot häipyy yöhön yksikseen.

Nousee rintaan niinkuin kaiho kumma jotain kallista on mennyt pois! Elämäkö? Ei, on tuoni tumma... tää on harmajaa kuin hallaa ois. Haihtunut lie elon aika parhain, toivot, taistot, tuskat päättyneet; miesnä seison, mistä lähdin varhain, eessäin öisen synnyinseudun veet.

Lehti keltainenko lensi? Tuolla mua tahtovatko tervehtää tienoot, joissa onnen päivänpuolla elin rikkahinta elämää, missä lauloin elon ensi laulut, töitten suurten unta nähdä voin, hehkuin niinkuin hehkui luonnon taulut alla heinäkuisten aurinkoin.

Nytkö muistelo vain mulla eessä, muistot siitä, mit' on takanain? Kiilto kylmä myöskin kyyneleessä?... Sammuneet on riehut rinnastain. Katson elämään kuin ruumislautaan: tähän asti, tästä eespäin ei! Tänne jään, ma tänne hankiin hautaan kaiken, minkä mielen murhe vei.

Siispä astua ma aion täällä, siks'kuin kumpu kaartuu kodoksein, katson kuuta Pöllyvaaran päällä, vierittelen virttä sydämein, muutun muuksi, olen mies jo toinen kuin mun tunsi veikot, tuttavat, armaskin tuo ainut... Ah, ma voinen uudistua niinkuin unelmat!

Ei, en mitään voi! Mun täytyy tänne jäädä sellaisna kuin saavuinkin, tuonen-tyynnä joka hermo, jänne, palaneena päin ja sydämin... Värisyttää! Täältä pois! Mun täytyy päästä maille päivän, laulun, työni Täällä järki hämyyn himmentäytyy, täällä alkaa taika Turjan yön.

1915.

Elämän koreus.

Kiinni riipun elämässä kaikin vaistoin, kaikin taistoin, vaikka kaikki tuskat tunsin, vaikka kaikki maljat maistoin.

Tartun elon sorjan tukkaan, pidän kiinni enkä päästä, sääli muita en, en itse myöskään itseäin mä säästä.

Kiitän joka tuokiosta, kiitän Sallimusta syvää, minkä elää vielä salli, minkä antoi pahaa, hyvää.

Teen sen itsetietoisesti: rikon taikka kärsin, — kestän, noin ma pelon peikot torjun, noin ma kuolon kauhut estän.

Tiedän, että sorrun, sentään — taikka kenties juuri siksi — elän suurta sunnuntaita, tunnen kaikki kaunihiksi.

Kenties juuri siksi mulle taivaan tuliruskot palaa, etten eespäin enää toivo, etten taapäin enää halaa.

Tässä seison enkä taida muuta: tällaiseksi loi mun aika, ijäisyys ja luonto suuri, joka elää soi mun.

Pyydä anteheks en mitään, mitään en ma anteeks anna, olen niinkuin luonto itse, joka lausuu: kärsi, kanna!

Harmetkohot hapset, menköön selkä poikki taakan alla, sentään elämää ma laulan, kiitän miellä kirkkahalla.

Hyvät herrat, kauniit naiset, kyynelin ma täältä lähden, itken niinkuin syksyiltä peittyessä pohjantähden.

Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, Maata sydän-sykkivätä.

Rakastajan lailla eroon kerran elämästä tästä: ikihyvästit kun heitän, vielä nautin elämästä.

Pyhä, suuri Tuntematon, turhaan mulle huntus nostat, tiedän, että kuolen silloin, koska näkös mulle kostat.

Siksi painan silmät kiinni, umpiluomin uskon sinuun, rinnoillesi pääni painan, tunnen, että uskot minuun.

Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa, nähkää onnellista kahta, jotka punapursin soutaa, joutaa pitkin Lemmenlahta!