Part 1
YHDEN AINOAN KERRAN
Novelleja
Kirj.
KALLE KAJANDER
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1911.
SISÄLTÖ:
Yhden ainoan kerran Vainottu Sattuma — sallima — kohtaloko? Vaikea asema Silmälasit Kateus
YHDEN AINOAN KERRAN
Tiiveliin oli kesäksi tullut herrasväkeä Helsingistä, niinkuin niitten tapa on pyrkiä maalle virkistymään, vaurastumaan ja kokoomaan uusia voimia, että taas jaksaisivat talven siellä kaupunkinsa huminassa kuohua.
Taloa oli ensin kevätkesästä käyty moneen kertaan tutkimassa ja tarkastamassa. Oli käynyt vanha herrasmies ja lihava rouva, oli käynyt rillineniä nuoria herroja ja nauravia neitosia, oli tingitty ja hierottu kauppaa, sovittu maidosta ja voista ja maan tuotteista sekä pantu taksa hevoskyydeistä ja muusta palveluksesta. Ja kun vihdoin kaikki oli huomattu mukiin meneväksi, oli tultu suuressa joukossa ilon räiskeellä taloon, laulaen, nauraen, monenkirjavat pukimet, nauhat, harsot ja hetaleet rattailta hulmuten, ja tämä oli tapahtunut muutamaa päivää myöhemmin, kuin Tiivelin karja hännät sojossa oli ensi kertaa kirmaissut navetasta laitumelle.
Ja sitten alettiin kesän vietto. Käveltiin talon ympäristössä, milloin joukolla remuten, milloin hartaina parittain, joskus aivan yksittäinkin. Loikoiltiin nurmilla, istuskeltiin kivillä ja kannoilla, jonkun kerran seisoskeltiin lammen rannalla ja koeteltiin miehissä pettää pikku kaloja onkeen, jossa oli mahdottoman pitkä merenruokoinen vapa ja suuri punaiseksi maalattu koho, Tiivelin pieneen lampipahaseen nähden niinkuin pollari Helsingin satamassa.
Pidettiin luonnon ylistämiseksi jollain mäentörmällä istuen toisinaan oikeita hartaushetkiä, joissa ei puuttunut huokauksia eikä yleviä tunteen purkauksia, ja jotka saattoivat kestää tuntikausia, niinkauan, kunnes palvelija talon päärakennuksen portailla kumautteli mykevää metallilevyä merkiksi siitä, että ruoka oli herrasväelle valmista. Mutta jos sattui pieni kevätkesäinen sateen ryöppäys tai ohimenevä ukkoskuuro pyyhkäsemään yli paikkakunnan, silloin juostiin hatut ja hameenhelmat kainalossa, takinkaulukset pystyssä kotiin, ja morkattiin Jumalaa, vaikka isäntä seisoi paitahihasillaan pellolla, katseli taivasta ja sanoi hyvillä mielin muulle väelle: Jumalan kiitos, että kerrankin sataa, kunhan nyt sataisi oikein runsaasti.
Joskus luettiin, milloin ääneen useamman kuullen, milloin yksinään hartaaseen nautintoon painuneena jotain kauniskantista kirjaa, jossa puhuttiin rakkaudesta, siitä rakkaudesta, jonka voimalla ja turvin tämä ihmissuku lisääntyy, kasvaa ja täyttää maata. Ja silloin huokaili se lihava rouva ja vanha herra yhtä syvästi kuin koko nuorukaisjoukkokin.
Sillointällöin, ohimennen, yritettiin antautua keskusteluun jonkun kanssa talonväestä tai työmiehistä, mutta siitä ei syntynyt koskaan mitään kunnollista kanssapuhetta.
— Hyvää huomenta, isäntä! On niin äärettömän ihana aamu tänään.
Väki oli murkinalta töihin menossa.
— Päiv — — niin, huomenta huomenta! Onhan se ihana, kunhan vähän sataisi.
— Hm — niin! Mihin töihin nyt menette?
— Sonnallahan tässä ollaan, mutta pelto ryöppyy niin vietävästi. Sataa pitäisi oikein tuntuakseen. Eivät jaksa tänä vuonna nuo kevät-touvotkaan — — —
— Vai niin, vai niin, hm — — —
Siellä olikin todella navettapuolella ja pellolla sellainen mehevä lannan tuoksu, että ikkunat piti siltä suunnalta sulkea ja herrasväen oleskella koko päivä päällä tuulen, talon takana kohoavalla kankaalla.
Kaupunkilaisten joukossa oli eräs rakastunut ja kihloihin mennyt pari, häitä vailla vaan. Se oli joku kaukainen sukulainen, nuori hoikka tyttö, ja hienoviiksinen kaupunkilaisherra, jonka leukaa kannatti alituisesti puolen vaaksan korkuinen kiiltokaulus. He kaksi etsivät aina yksinäisyyttä ja kulkivat niin paljon kuin mahdollista syrjässä muista, neitosella tavallisesti kädessään punakantinen kirja, jota usein sylitysten luettiin.
— En käsitä näitä maalaisia, sanoi tyttö. — Kuinka ne voivat olla niin kylmiä ja jäykkiä, niin elottoman näköisiä. Niiltä puuttuu tunteita. Ne eivät ihan varmaan ymmärrä rakkaudestakaan mitään.
— Mitä sinä niistä, kunhan me vaan ymmärrämme, vastasi herrasmies. — Ja ehkä nekin siitä omalla tavallaan jotain tietävät — kyllä ne varmaan jotain tietävät.
— Eivät tiedä, intti tyttö. — Katsohan tuotakin talon vanhinta poikaa ja hänen nuorta vaimoansa! Vasta keväällä ovat viettäneet häitä ja ovat sen näköisiä, niinkuin eivät rohkenisi lähestyä toisiaan kymmentä metriä lähemmäksi. Toinen tonkii, vääntää ja koukistelee tuolla silmät juroina, niinkuin olisi yksinään koko maailmassa, toinen häärii täällä aivan kuin toista ei olisi olemassakaan. Ei ainutta hyväilyä, ei hellää sanaa, ei edes rakastavaa katsetta, ei mitään tällaista, kultaseni, tällaista — Ah!
— Aah!
— Ne ovat typeriä!
— No olkoot, mitä me niistä.
— Mutta se kiusaa minua. Minä tahtoisin, että ne olisivat toisellaisia, etteivät ne meitä aina töllistelisi, kun me kävelemme, vaan että ne tuntisivat itsekin jotain sellaista, kuin mekin.
— Ehkei niillä ole aikaa sellaiseen, sanoi herra naurahtaen.
— Oi jumala, ja minulta kun tahtoo aika loppua kesken vaan pelkkään siihen — — —
He nousivat ylös kiveltä, jolla olivat istuneet, ja neitonen pisti sen punakantisen kirjan pieneen rihmaiseen laukkuun, joka riippui hänen käsivarressaan.
— Lähdetäänpä katsomaan, eikö meidän »carbonaro» vihdoinkin olisi tullut kotiin, sanoi hän, kääntyen vilkkaasti kumppaniinsa.
— Minulla olisi hirveä halu päästä kerran näkemään sitä hänen kuoppaansa sisäpuolelta.
— Sysi-ukko niin! Jos sinua haluttaa, niin lähdetään vaan, vastasi herra.
Ja he lähtivät käsitysten kävelemään kivikkoista polkua, joka siivosti talon peltoja kierrellen vei matalan lepikon ja katajikon läpi korkeammille maille ja suurempaan metsään.
Vähän matkan päässä metsän laidasta, missä mäen rinta taittui yhtätasaiseksi kankaaksi ja mihin sileärunkoisten petäjäin lomitse vielä hyvästi näkyivät talon rakennukset ja vainiot, avautui heidän eteensä ahon tapainen aukeama, ja aukeaman perällä kyhjötti pienen pieni mökki tai oikeammin maasauna, sillä se oli puoleksi maan sisään kaivettu. Keskellä aukeamaa oli sysimiilun tila ja sen kahden puolen korkeat läjät nokista multaa. Sivummalla oli mahtava röykkiö kuivia rankoja ja ahon korkeammassa laidassa näkyi vanha tervahauta, jota sortuneesta silmästä päättäen ei oltu enään pitkiin aikoihin käytetty.
Rakastava pari kiersi hiilimurskaa kartellen mökkisen eteen, mutta ovi oli etulukossa ja he huomasivat siitä, että asukas oli jossain kauvempana poissa. Oven pielessä, aivan katon rajassa oli pieni yksiruutuinen ikkuna, runsaan vaaksan levyinen ja saman korkuinen, ainoa valo-aukko koko asunnossa, ja neitonen alkoi tirkistellä siitä sisään, verhoten molemmin puolin kämmenillä silmiään. Mutta ruutu oli vanhaa punavihertävää lasia sekä vielä muutenkin likainen, niin että hyvin heikosti siitä saattoi mitään nähdä mökin sisäpuolelle. Vuode, jonkunlainen lautainen lava siitä näkyi, ja se täytti toisen puolen asumuksesta miltei seinästä seinään. Lavalta näkyi olkia ja jotain repaleisia vaatekappaleita.
— Ja tuossa se makaa! huudahti neitonen. — Katsohan, katsohan, voi hirveätä! — Mutta on sillä kahvipannukin, näetkö, minä eroitan sen nyt aivan selvästi tuossa liedellä.
Siellä oli todellakin liesiuuni, huoneen mukainen sekin, mutta oikein uloslämpiävä, ja liedellä oli todellakin pieni nokinen kahvipannu.
— Voi, voi, kukahan sille keittää kahvia?
— Itse tietysti.
— Itse tietysti niin.
— Eihän sillä ole keittäjää.
— Niin, eihän sillä ole keittäjää. Minua niin huvittaisi keittää sille kahvia tuossa pannussa, jos se olisi kotona.
— Ja joisit sitten sitä hänen kanssaan tuolla oljilla istuen. Sitä olisi hauska katsella!
— Fyy, mitä sinä voit ajatella! Minä vaan keittäisin tietysti, ja katselisin, olisiko hän siitä hyvillään.
Herra nauroi ja he jatkoivat leperrystään.
— Kyllä ne »carbonarit», joista luettiin, olivat varmaankin kaikki ihan tällaisia, kuin tämä meidän sysi-ukko. Pitkiä, rotevia, tummaverisiä ja tulisia —
— Ja onko tämä mielestäsi niin tulinen? Pitkä ja musta hän kyllä on — — —
— On hän tietysti nuorena ollut tulinen, sen minä näen nytkin vielä hänen silmistään. Mutta olihan heissäkin tietysti sekä nuoria että vanhoja.
— Jos hän olisi viittäkymmentä vuotta nuorempi, niin pelkäänpä, että saisin hänestä vaarallisen kilpailijan, sanoi herra, taas naurahtaen.
Tyttö painoi vikkelästi kämmenensä hänen suulleen, ja hän antoi sen olla siinä aivan tyytyväisesti, hymähteli vaan.
— Puhu sinä, mitä haluat, mutta tässä ukossa on jotain intresanttia, jotain puoleensa vetävää, olkoon niin vanha, niin musta ja likainen kuin onkin.
— Sitä ei voi kieltää.
— Hän on toisenlainen, kuin nämä muut maalaiset, vaikka kyllä yhtä juro ja harvapuheinen, kuin kaikki muutkin. Mutta hänen katseessaan on jotain — oletko huomannut, kuinka hän vastaan tullessa katsoo meitä?
— En ole siihen erittäin kiinnittänyt huomiotani, emmekähän ole häntä niin aivan usein nähneetkään.
— Mutta minä olen huomannut hänen katseensa joka kerta. Kumma ettei hänellä ole ollut vaimoa. Vanha emäntä sanoi, että hän on elänyt yksinään koko ikänsä. Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Varmaan on hänellä nuorena täytynyt olla rakkaussuhteita, sen ilmaisee hänen näkönsä nytkin vielä. Onkohan häntä petetty?
— Kuka tietää, hymähti herra.
— Niin, kuka tietää. Minä kernaasti kysyisin häneltä. Jaa, mutta minä kysyn, kun tapaamme hänet ensi kerran.
Mies, joka niin oli vetänyt kaupunkilaisneiden sekä hänen sulhasensakin huomion puoleensa ja jonka pienen maatupasen lukitun oven edessä he nyt seisoivat, oli vanha ukko, kautta paikkakunnan tunnettu Tiivelin Matin nimellä. Hän oli ikänsä kaiken ollut taitava, luotettava ja paljon käytetty hiilien ja tervan polttaja ja suurimman osan ikäänsä pitänyt ypö yksinään asuntoa tuossa maamajassa, jonka jo nuoruutensa parhaina vuosina oli Tiivelin nummeen kyhännyt. Mutta harvoin hän oli kotosalla, paitse sydäntalvea, jolloin nikarteli yhtä ja toista mökkisessään, vakkoja, rasioita, pärevasuja ja muuta sellaista. Nykyään, kun tervanpoltto jo oli vähentynyt, melkeinpä kokonaan loppunutkin, poltti hän paraasta päästä vaan hiiliä, mutta työtä riitti siinäkin, ja koko kevätpuolet ja kaiket syksytkin kuljetettiin Mattia talosta taloon, kylästä kylään miilumestarina. Tiiveli oli suurimetsäinen talo, ja kun hiilien poltto murtopuista hyvästi kannatti kauppaakin varten, oli omassa talossa aina poltatettu kolme neljäkin isoa miilua vuoden mittaan. Mutta kiireimmän keskikesän ja elonkorjuun aikana heilui Matti joka kesä muun väen mukana Tiivelin niityillä ja vainioilla. Eikä hän silloinkaan paljon asustanut omassa konnussaan, sillä hän söi talon pöydässä ja makaili useimmat yönsä tallin ylisillä tai muissa ulkosuojissa.
Eräänä päivänä sattui sitten, että Matti taas nokisena asteli Tiivelin kujassa nuorta paria vastaan, kun nämä palasivat aamukävelyltään. Hän näytti joutuvan hiukan hämilleen, tullessaan niin ahtaassa paikassa vastatuksin sellaisen hienon herrasväen kanssa, ja koetti kulkea niin paljon kuin mahdollista aidan puolitse. Mutta hän katseli heitä kaiken aikaa kulmainsa alta, puolittain salaa, ja niin hartaasti, että raapasi hihansa vitsan tynkään seiväsparissa, ja hänen katseensa oli surunvoittoinen ja hänen poskilihaksissaan kävi pieni väre. Lyhyen hyvänpäivän tehtyään aikoi hän sillä hyvällään rientää ohitse. Mutta neitonen seisattui ja alkoi puhutella häntä.
— Eikö Matti koskaan ole kotona siellä tuvassaan? Minä niin kernaasti tahtoisin kerran tulla sinne sisään.
Matti kääntyi ja katsoi pitkään kysyjää.
— Sinnekö sisään? Mitä ryökkinä nyt leikkiä laskee suotta. Eivät sinne ole pyrkineet eivätkä pyri huonommatkaan sisälle. Siellä on likaa ja törkyä, eikä siellä ole edes mihin tuollaisilla helmoilla istuisi.
Ja hän kääntyi mennäkseen eteenpäin.
— Ei maar, jatkoi neiti, kyllä se on oikein totta. Matin täytyy kerran näyttää tupansa meille. Tämä herrakin — hän on minun sulhaseni — tahtoisi myös erittäin mielellään nähdä sitä.
— Niin, sanoi herra, meitä kumpaakin huvittaisi katsella kerran oikein yksityiskohdittain tuollaista alkuperäistä asuntoa. Niitä ei nähdä kaupungeissa.
Hän otti rintataskustaan hopealle hohtavan kotelon, avata napsautti sen ja hypisti sieltä näppiinsä sikaarin, jota piti toisesta päästä varovasti kiinni, niinkuin leikkausta tekevä lääkäri lansettiaan, ja tarjosi toista päätä Matille.
— Saanko minä tarjota Matille tupakkaa? Olkaa hyvä — kunnollinen aamusavu!
Matti vilkasi sekä tarjoojaa että sikaaria.
— Kiitoksia vaan, mitähän minä nyt herran sikaaria — taitaakin olla oikein ruuna riima.
— Kyllä se on parempi, naurahti herra.
— Paljon kiitoksia vaan hyvä herra, kiitteli Matti uudestaan ja tarttui sikaariin, samalla kun herra sievällä, vikkelällä liikkeellä hellitti hyppysensä sen toisesta päästä.
Matti käänteli kauvan aikaa sikaaria kädessään, kastellen sitä välillä huulissaan, ja herraspari katseli häntä hymyssä suin. Mutta lopulta purasi hän toisen pään poikki ja sylkäsi tielle. Samassa hän kuitenkin suutaan massautellen kumartui katsomaan mihin pätkä oli lentänyt, otti sen ylös ja pisti tupakkamassiinsa.
— Ei sitä niin hyvää palaa sentään sovi tielle heittää — ahhah, kyllä lähtee herkästi savu. Mitähän maksaneekaan?
— Kyllähän se maksaa.
— Mutta mietoa on minun suuhuni.
— Sen kyllä uskon.
— No milloinka Matti on kotona, kysyi taas neiti?
— Niin tuota, kyllähän minä nyt taidan jo kotiin jäädäkin, kun isäntä puhuu vielä suuren miilun pokattavansa ennen heinänaikaa. Patistavat sepät häneltä hiiliä yhtenään, sanoo hän, niin polttaa heitä sitten. Mutta mitähän herrat ja ryökkynät sinne nokisille miiluverstaille tuhraantumaan.
— Kyllä me tulemme, sanoi neiti nauraen. — Ja sitten saamme oikein rauhassa jutellakin Matin kanssa. Hyvästi nyt vaan!
— Hyvästi, hyvästi, jumalan haltuun vaan!
Matti huokasi pitkään ja jatkoi kulkuaan, hieno havannasikaari puoli mittaansa suupielessä.
— Näitkö niitä hampaita, kun ne sikaaria purressa tulivat näkyviin, sanoi neiti kumppanilleen, kun he olivat poistuneet vähän matkaa Matista.
— Kyllähän ne olisi joskus hyvät olemassa sellaiset aseet, vastasi herra huolettomasti päätään heilauttaen — mutta eihän niitä ole kaikilla.
* * * * *
Kaksi päivää latoi Matti puita miiluun mökkinsä edustalla, mekko märkänä, pää hiessä, sillä ilma oli ankaran helteinen. Kolmantena päivänä hän peitti sen ja sytytti iltapuolella palamaan. Ja syötyään illallisensa, kuivaa leipää, suolattua merisilakkaa ja talosta tuotua kirnupiimää, löi hän lapion lappeella lisää multaa niihin kohtiin miilun kylkeä, mistä savu pyrki sankempana tupruamaan. Sitten istahti hän piippunysä hampaissa miilunsa viereen, tuulen alapuolelle, missä savu karkoitti kiukkuiset hyttyset kauvemmaksi.
Siinä hän istui ja painui mietiskelyyn. Hänestä tuntui hyvältä olla taas pitkistä ajoista kotonakin, tarvitsematta kyhjötellä milloin missäkin havumajassa. — Tässä oli sentään täydellinen suoja, jos sadekin sattui, oli oikea vuode, mihin toisinaan sai heittäytyä pitkälleen. — Oli jo vanhemmalla puolella alkanutkin kolottaa selkää ja ristiluita se ainainen maaperissä makaaminen, vaikkapa oli havujakin alla, vaikka vielä olkiakin. Maa oli sentään aina maa ja varsinkin öiseen aikaan kostea ja kylmä.
Kauvan hän istui hievahtamatta paikallaan, katse maahan luotuna, kädet polvien välissä ja sammunut piippu kourassa. Pisti vihdoin piipun taskuunsa, pyyhkäsi otsaansa ja huokasi syvään. Se oli sellainen yksinäinen huokaus, jota ei kukaan kuullut, se oli kuin petäjän latvan hiljainen kohahdus Matin ahon laidassa, joka hukkuu ilmojen avaruuteen. Ei ollut Matilla tapana huokailla ihmisten kuullen, eikä hän sitä usein ollut tehnyt yksinäänkään, sillä hänellä oli kaikin puolin hyvä toimeentulo ja hyvä terveys, ja elämä oli kulunut yhtämittaisessa touhussa, niin ettei siinä ollut juuri ehtinytkään huokailemaan.
Mutta viime aikoina, ja varsinkin juuri tänä kesänä oli hän usein painunut mietteihinsä, ollut alakuloisen ja surumielisen näköinen, ja silloin aina lopulta syvään ja hiljalleen huokaissut sekä pyyhkäissyt vitkalleen päätänsä, otsasta alkaen korvan taitse aina niskaan saakka, ja viimeksi vielä kyhnäissyt niskaansa. Tämä tapahtui vaan silloin kun hän oli yksinään, sillä joukossa ollen oli hän niinkuin ennenkin. Jos kysyttiin, kuinka hän jaksoi, sanoi hän elämän aina vaan olevan kuin silkkiä. — Mitä häneltä puuttuisi, niinkauvan kuin sysiä maailmassa tarvitaan — ja tarvituinhan niitä nyt vielä ainakin hänen elinaikansa.
Kun ei näkynyt olevan mitään korjattavaa miilupeitteessä, istui hän yhä paikallaan ja katseli kuinka aurinko mailleen mennessä punaisen hohtavasti valaisi petäjikköä nummella. — Ei ollut sateen pelkoa tälle miilulle.
Silloin huomasi hän sen nuoren herrasparin käsitysten lähestyvän polkua pitkin, ja sen neitosen punainen hattu hohti iltaruskossa, niinkuin hänen päässään olisi ollut ihka ilmeinen tuli. He nousivat aholle huitoen nenäliinoillaan hyttysiä ja kuuluivat ankarasti valittavan sitä häiriötä ja kiusaa, mikä saattoi olla noin pienistä jumalanluomista.
— Siinä ne taas ovat, huokasi Matti itsekseen. — Pysyisivät poissa niin olisi parempi. — Oli niin vaikea katsella niitä.
Tulijat eivät huomanneet ollenkaan Mattia, joka istui miilun toisella puolella verhossa sekä hienon savun peittämänä, ja he jäivät hetkiseksi seisomaan aholle ja katselemaan miilua. Pian kuitenkin kääntyi herra toisaalle, istahti kivelle ja alkoi katsella laskevaa aurinkoa. Neitonen laski kätensä hänen olalleen, ja nyt kuului auringosta, luonnosta ja iltaruskosta pitkiä ihastuksen huudahduksia ja monia ylistäviä sanoja, joita ei Matin korva kaikkia eroittanut. Eikä hän niin paljon kuunnellutkaan, kuin katseli, sillä itse se näky, joka hänellä nyt oli miilunsa toisella puolella, kiinnitti enemmän hänen huomiotaan.
Jo istahti tyttö herrasmiehen polvelle.
Matti huokasi taas vielä tavallista pitempään, ja pyyhkäsi päätänsä. — Eihän niitä nyt oikeastaan olisi tarvinnut katsella — mutta kun ei voinut olla katselemattakaan, vaikka hyvin tiesi, että rauhan se vei mielestä — katkeroitti vaan, teki kaihomieliseksi. — Tarvitsiko niitten nyt tulla juuri siihen toisiaan hyväilemään. Vai tahallaanko lienevät tulleet, häntä härnätäkseen — —
Hän käänsi päänsä toisaalle, mutta samassa kääntyi se kuitenkin niinkuin itsestään takaisin, ja ajatus kulki samaa latua, mitä oli kulkemaan ruvennut. — Eiväthän ne tahallaan — mitä ne hänestä, koska eivät edes huomaa, että hän on lähelläkään. Eiväthän ne tiedä hänen elämästään mitään — hyviltä ihmisiltä tuntuvat sitäpaitse. — Sellainen kallis sikaarikin — ja joka kerta ystävällisesti tervehtivät ja puhuttelevat, ja mökkipahaseenkin tulisivat. Ovat tietysti nyt juuri sillä samalla asialla, ja mökkikin on niin siivoton. Kuka sitä tässä ennättää puhdistamaan. — Mitähän ne nyt siitä auringosta — ja juuri pahimpaan hyttysparveen jäivät — olisikohan kutsua niitä tänne savun puolelle. — Mutta eivät ne siedä tällaista savua, eivät itse eikä heidän pukimensa — menee läpi tuollaisten harsojen hienoon hipiään saakka. Jaa’ah, jaa’ah! Onnellisia ihmisiä — onnellisia miehiä, nuoria ja onnellisia! — Ettei pitänyt minulla, ettei jumalan nimessä pitänyt minulla olla — olisihan siitä nyt vielä vanhanakin jotain hupia ja hoivaa — olisi edes puhekumppani, jolle voisi asioitaan uskoa — eihän niitä vieraille voi höpistä kaikkia, mitä milloinkin mielessä kytee. — Olisi pitänyt edes vielä kymmenen vuotta sitten koettaa, ehkä olisi jonkun ijäkkäämmän saanut vielä silloinkin. Olisihan nyt siivooja mökissä ja kahvinkeittäjä — —. Tämä ikä menee kuin yksi päivä, kuin yksi ainoa auringon kierros noususta laskuun — ja mikä aamulla jäi, se jääneenä pysyy kun ilta hämärtää. Oih noita! — Kumpikahan lienee heistä ensimmäisenä silmää iskenyt, kumpi antanut sytyttävän vihjauksen? — Lieneekö neitonen suhauttanut, vai poikako ensin kukersi? Eipä tiedä, eipä tiedä. — Eivätpä suhautelleet minulle nuorena, eivät silmää iskeneet — itse en osannut kukertaa. Yksi kyllä lentää kohautti syliini kutsumatta, mutta se oli toisten kana ja jo kahdesti hautonut. — Ah, sinä Matleena — olisipa tainnut olla parempi sentään ottaa sinutkin, kun olisi arvannut täällä näin vanhaksi yksin elävänsä ja lopultakin tyhjyyden alkavan kaivaa sydänalaa. — Itse en osannut kukertaa, tyhmä olin ja taitamaton, eikä kutsumatta kukaan muu luokseni lentänyt — — —.
Miilun kyljestä tuprahti yht’äkkiä musta savu ja singahti muutamia kipeniäkin.
Matti hypähti pystyyn. — Katsos pakanaa, noin se käy, kun vaan niihin mietteihinkin painuu, ehätti hän ajattelemaan ja riensi tukkimaan reikää.
Nuori pari säikähti kovin, sillä eivät he olleet aavistaneetkaan, että Matti olisi niin lähellä, vaan luulivat hänen olevan joko mökissään tai jossain metsässä.
— Huh! Mattihan se on, huudahti herrasmies. Neitonen nauroi pelästykselleen ja hengitti kiihkeästi. Sitten kääntyivät he katselemaan Matin touhua, kun hän lapiolla löi maata aukkoon ja jymäytteli vielä suurella puunuijalla päälle.
— Mistä Matti tähän niin äkkiä ilmestyi, kysyivät he?
— Tuossa istuin miilun takana suojassa itikoilta
— Jaa, mutta ei niitä tässä lähempänä tunnu niin paljo olevankaan, sanoi neiti.
— Ne pelkäävät savua, selitti Matti. — Mutta tässä lähempänä täytyy itsekin sietää savua ja katkua, ja tässä pian noettuu. Se on veikeätä käymään vaatteihin miilun savu, tervassavu erittäinkin.
— Vai oli Matti niin lähellä meitä, emmekä me osanneet arvata mitään, sanoi neiti heittäen merkitsevän katseen sulhaseensa. — Mutta onhan Matillakin tietysti joskus ollut morsian, joku vallaton tyttö, joka on pitänyt Mattia hyvänä, lisäsi hän veitikkamaisella äänellä.
Matti ei vastannut mitään, hymähti vaan ja tarkasteli miiluaan. — Tässähän sitä täytyy koko poltto-aika lähellä oleskella, ei tästä pitkälle sovi loitota, puhuskeli hän, niinkuin ei olisi äskeistä kysymystä huomannutkaan.
— Tarvitseeko sitä niin vartioida ja peitellä, eikö se osaisi palaa itsekseen, kysyi herra?
— Jos sitä ei vartioisi ja peittelisi, niin se puhkeisi ilmiliekkiin ja sitten se ei enää olisi miilu, vaan juhannuskokko, vastasi Matti. — Ettekö huomanneet juuri äsken? Miilu ei saa koskaan puhjeta ilmituleen, sen täytyy loppuunsa saakka vaan salaa ja hiljalleen kyteä, niin ettei muuta näy kuin hieno savu. Jos pahasti liekkiin pääsee, niin menee poroksi.
— Ei suinkaan Matilta ole koskaan mennyt poroksi, kun on noin tarkka, kysyi taas herra?
Matti katsoi pitkään sekä herraa että neitiä, aivan kuin olisi miettinyt, että vastatako vai ei, mutta vihdoin hän hitaasti, matalalla ja surunvoittoisella äänellä vastasi:
— On mennyt, yhden ainoan kerran.
Tämä vastaus tuli niin ihmeellisen raskaasti, että se herätti herrasväessä huomiota.
— Onko siitä jo kauvan, kysyi herra?
— Onhan siitä, mikä häntä muistaneekaan — jo kymmeniä vuosia.
— Hui hai, niin vanha asia! Mahtoi olla katkera tapaus Matille?
— Olihan se, vastasi Matti pitkän ajan kuluttua, nojaten nuijansa varteen ja pyyhkäisten otsaansa. — Tiivelin ukko vainaa vaati korvauksen hiilistään — se oli Tiivelin miilu, tässä samassa paikassa — ja sen vuoksi sain hikoilla puoli kesää. Eihän se aivan täyttä korvausta vaatinut, mutta se oli suuri miilu.
— Kuinka se niin kävi? Mattihan oli silloin tietysti mies parhaillaan.
— Olinhan minä. Kuinka lienee käynyt.
— Yksinkö olitte? Ei ollut apulaista?
— Yksin olin. Mikä tässä apulaista pitäisi. Yksinäni olen tullut toimeen tähän päivään saakka.
— Sattui kaiketi joku tapaturma?
— Ei sattunut. Oma huolimattomuuteni oli.
Matti oli taas pitkän aikaa äänettä, eivätkä puhuneet toisetkaan mitään.
— Kuinka Matti on voinut koko ikänsä elää noin yksinään, ei apulaista eikä kumppania millään taholla, ei edes emäntää, katkaisi vihdoin neiti äänettömyyden? — Kun olisi ollut hyvä vaimo, niin olisihan se auttanut vaikka miilun poltossa. Katsokaahan, minäkin osaisin tätä.
Hän otti lapion maasta ja heittää tuiskautti hiukan muraa miilun kylkeen, ja nauroi. Mutta samassa viskasi hän lapion pois, vilkaisi käsiään ja alkoi hangata niitä nenäliinalla.
Herra nauroi ja naurahti jo Mattikin, samalla huokaisten.
— Kas noin se käy. Ei tämä ole naisten työtä, ei varsinkaan niin hienoilla käsillä tehtävää, kuin ryökkynällä on.
— Miksei tähän voisi tottua, sanoi neiti. — Jos minä olisin Matin emäntä, niin olisin tässä miilulla Matin levätessä. Mutta miksei Matti todellakaan ole nainut? Ettekö ole koskaan tuntenut edes kaipuuta siihen, ettekö ole koskaan tuntenut edes rakkautta?
Sana »rakkautta» lausuttiin niin hempeästi sorahtavalla äänellä, että Matin ryppyinen suupieli vavahti, ja hän jäi katselemaan neitiä. Mutta kun hän ei vastannut mitään, niin jatkoi neitonen kysymyksiään, innostui vaan yhä, leperteli ja leperteli, niinkuin niitten on tapa päästyään lempi-aineeseensa käsiksi. — Oliko Mattia petetty, vai itsekö ei ollut huolinut. Olihan hänen tietysti täytynyt olla jossain tekemisissä naisten kanssa. — Eihän sellaista miestä voinut olla olemassakaan, joka ei nuoruudessaan olisi niitä edes jotakuta kertaa lähennellyt.
Vihdoin Matti ikäänkuin väkipakolla, tai jonkun painon alta päästäkseen murahti, että eihän hän nyt sentään ollut ihan tietämätön niistä.
— Ahaa, hän oli siis kumminkin lähennellyt niitä?
— Oli, yhden ainoan kerran.
— Taaskin yhden ainoan kerran. Kummallista!
Mutta enempää ei Matti puhunut siitä asiasta, ei sanaakaan, vaikka olisi kuinka paljo tahansa udeltu ja kyselty. Hän alkoi näyttää kiusaantuneelta ja harmistuneelta, rupesi vaan nuijimaan miiluansa ja antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia.
Aurinko oli laskenut, ilta alkoi hienosti hämärtää ja viiletä. Nuori pari jätti hyvästi ja lähti kävelemään kotiin päin. Mutta kun he olivat poistuneet aholta, kääntyi Matti katselemaan heidän jälkeensä, nojaten nuijansa varteen, ja hän katseli niin kauvan, kunnes sen neitosen punainen hattu häipyi vaaleaan iltasumuun, joka Tiivelin lammesta kohoten levisi nummen syrjään saakka. Sitten pyyhkäsi hän päätänsä ja istahti kivelle, jolla poistunut pari äsken oli istunut, ja painui mietteihinsä.
— Yksin! Yksinään hautaan saakka! — Hm, mikä niille elämäänsä kertomaan — nauraisivat vaan, ja vielä muitakin sillä naurattaisivat. Yksin, yksin! — Hoo-oh, se tapahtui sittenkin vaan sen ainoan kerran, eikä se koskaan sattunut uudestaan — — —
Mutta tästä ainoasta kerrasta ei ollut Matti vielä koskaan kenellekään sen tarkemmasta puhunut, olipa sitä tiedustellut kuka tahansa, saati sitten vieraat kaupunkilaiset.
* * * * *
Oli kuitenkin paikkakunnalla vielä elossa joku vanhempi, Matin ikäisiä, joka muisti tapauksen, tämän Matin »ainoan kerran», vaikka se muuten oli jäänyt jo kokonaan unhotuksiin.
Ja näin se oli käynyt.
Tiivelissä oli ollut mallassauna, ja ihan samaan aikaan oli Matille sattunut miilun poltto aivan näillä samoilla tiluksilla, joilla hän nytkin miiluaan vartioitsi.
Hän oli silloin vielä varsin nuori mies, karski ja rivakka sekä liukas liikkeissään, mutta muuten juro, sekä hidas kulkemaan kisoissa ja karkelopaikoissa. Tyttöjä hän kyllä aina katseli, mutta salaa ja arastellen, ja jos ne puolestaan sattuivat heittämään häneen hiukankin pitemmän katseen, käänsi hän tavallisesti päänsä pois, niinkuin ei olisi kestänyt niitten katsetta. Ja jos hän joskus sattui tanssipaikkaan, meni hän johonkuhun pimeään nurkkaan istumaan, uunin taa tai johonkin sellaiseen, tai jäi ovenpieleen, ja katsella kyyräili sieltä toisten tanssia, kuitenkin suuri osanoton ilme kasvoillaan. Vaan jos silloin sattui joku pari pyörähtämään hänen ohitsensa niin läheltä, että naisen hameen helmat pyyhkäsivät hänen polviaan, vetäytyi hän vielä taemmaksi tai lähti kokonaan pois, aivan kuin hän itse mielestään olisi ollut toisten tiellä.
Nyt oli Tiivelissä iso syysmaltaitten teko, ja kuinka ollakaan, kun Matti oli saanut miilunsa vankasti peitetyksi, päätti hän pistäytyä, sinne pikipäin katsomaan hänkin. Ja ehkä siellä saisi maistaa hyvää kuuteloakin, jota tyttöjen oli tapana paistaa saunan kiukaalla. Se olisi kylmään suuhun varsin sopivaa, mietti Matti. Ja olikin kolkko ja rämseinen syksyiltä, eikä ollut miilun luonakaan silloin vielä muuta suojaa, kuin pieni havukota, jossa sateen aikana juuri niin ja näin säilyi kastumasta; niin että leppoisa saunan lämminkin tuntuisi ruumiissa erittäin hivelevältä.
Tiivelin emäntä tuli maltan tarkastamasta saunapolulla Mattia vastaan ja tunsi hänet.
— Kah, mihinkä nyt risti vedetään, kun Mattikin tulee mallassaunaan? Mattihan se on, sanoi hän nauraen?
— Tulinpahan suotta kerran vilkasemaan. Ajattelin, että jos ne minullekin antaisivat vähän kuuteloa, vaikka enhän minä niille ole jauhoja ostanut. Mutta kun eivät antane, niin eiväthän ottanekaan, vastasi Matti.