Part 6

Mutta isäntä väitti kiihkeästi, kirosi ja vannoi, että se oli kyyti joka oli tulossa. Se oli ajanut Suosillan ahteesta alas, josta aina kaikki kulkuset kuuluvat niin hyvin tänne saakka, nyt se oli alahalla suolla ja alkoi nousta vastamäkeä, siksi sitä ei enää kuulunut — ei sieltä mäkien rotkosta kuulunut porokellokaan — — —

Hän joutui kuin yhdellä iskulla kauheaan hätään, ääni kähisi ja vavahteli, ja hän hyppi sinne tänne kuin suunniltaan poissa oleva, sieppasi kangen kouraansa ja viskasi sen taas pois, tarttui toiseen, mutta heitti senkin taas ähähtäen hangelle, aivan kuin kaikki sellaiset työaseet olisivat hänestä sillä hetkellä olleet mitättömiä kuin parsinneulat.

Miehet olivat ymmällä. — Sehän on raivohullu — mitä erinomaista tämä tällainen touhu oikeastaan merkitsee, ja mitä tässä nyt kukaan osaa tehdä näin tulisella kiireellä.

— Laajennetaan kuoppaa, muuten ei tule mitään.

— Se on mahdotonta, kun ympärys on pelkkää kiveä ja jäätä.

— Katkaistaan se, tokasi Kustaa.

— Millä sen nyt katkaiset tässä tuokiossa, eikä saakaan katkaista, ei lyhentää — laki lukee täyden mitan — mutta vielä viimeinen rynnäkkö — ja kuorma olutta — koko huominen päivä —, hätäili isäntä.

Innostus nousi taas. Miehet sylkivät kämmeniinsä, työnsivät lakkia takaraivolle ja iskivät kouransa tuohon punaiseksi maalattuun patsaaseen, kuin hätyytetty kissa puun kylkeen.

— Ei tule mitään näillä aturoilla, huohotti Heikki. — Se on väkevä maailmaa vastaan ja siinä se seisoo.

— Ja tässä seisomme mekin kuin kirotut, eikä keinoa ole — hah — jo taas — nyt se on jo mäellä, kuulitteko?

Oli taaskin kuulunut epämääräinen kulkusen helähdys.

Taneli joutui raivoon. Hän sieppasi kangen ja alkoi sillä takoa patsaan tyveä, aivan kuin olisi tahtonut hakata sen mäsäksi, mutta samassa työnsi hän kangen kuoppaan pystyyn ja huudahti remahtavalla, melkein nauravalla äänellä, niinkuin ihminen, joka yhtäkkiä näkee pelastuksen hengenhädässä:

— Mutta pannaan se aarholliin!

— Jaah peijakas, mutta sehän tehdäänkin. Köyttä vaan, päättivät toiset.

— Totisesti! Tuokaa tallista köysi, se kaikkein vahvin tukkiköysi — minä — mutta mistä saadaan puukanki, oikea hirsimalko, joka kestää painaa?

— Mistä sen nyt sieppaat?

— Joko se lähenee — — — kuunnelkaa — — — juokse, Heikki, kujaan ja kaada reki — ei ne pimeässä tunne — — —

Viimeiset sanat huusi Taneli läähöttäin jo matkan päästä, sillä hän oli lähtenyt juoksemaan tietä ylös, ja kääntyi aittain välistä omaan riiheensä päin.

Kuului kova kolahdus ja jyrinä riihestä, ovea paiskattiin, porraspalkit kolahtelivat, ja samassa tuokiossa juoksi jo isäntä samalla läähötyksellä miesten luo takaisin, olalla tukeva riihen parsi.

— Onko tapahtunut mitään, kysyi hän hätäisesti?

— Ei vielä ainakaan.

Sen enempää puhumatta tempasi hän tuojalta köyden, vetäsi sen kahdenkerroin ja sitoi lujaan saitansolmeen patsaan ympärille, vähän maan pinnan alapuolelle. Toiseen päähän teki hän silmukan, lyhyelle hyvin ja juoksemattoman.

— Tuohon parren pää, tuohon silmukkaan — kiireellä, kiireellä — kas niin — kannattakaa toista päätä — — — ja halkoja alle — kaksi ensin tuohon rinnakkain — sillä tavalla — — — ja kolmas poikittain päälle — paksumpi, paksumpi — äh, nahjus, paksumpi — — —no se juuri — että tulee korkeampi paino. Kyllä nyt pitää, miestä parteen vaan.

— Kuin kukkoja orrelle, ripo rintaa, sanoi joku, — kyllä tähän mahtuu.

— Mutta hiljempää ensin pari nykäsyä, että köysi asettuu, neuvoi Kustaa.

— Oikein, Kustaa, sanoi isäntä. — Pitää olla viisas vaikka on kiirekin. Mutta nyt, nyt sen on pakosta nouseminen, meillä on voima, ja meillä on oikeus nostaa — — —

Kuului taas kulkusen kalahdus, nyt jotensakin läheltä ja kovempaa.

— Häh, hääh — — — miehet, miehet, yht'aikaa — se nousee, se nousee, vaikka maa nielköön — — —

Taneli poukkasi pallona maasta, sai kätensä ihan parren latvapäähän kiinni ja jäi sieltä roikkuen rytkimään ja painamaan, toisten pysytellessä lähempänä tyveä.

— Yhtaikaa — oo hii — ooh — hiih----------

Räts! Parsi putosi kolahtaen jäiseen maantiehen ja miehet pyllähtivät mikä minnekin, mikä selälleen, kuka suulleen, ja hetken aikaa oli kaikki aivan hiljaista. Mutta sitten alkoivat he yksi toisensa jälestä kömpiä ylös, niinkuin aaveet maasta. Kuka syleksi, kuka voihkaili, kuka kiroili hiljalleen, aivan kuin olisi hävennyt toisia. Yksi koetteli lonkkaansa, toinen olkaansa, yksi piteli polveaan, toinen haki lakkiaan ja kouraili paljasta päätänsä.

Viimeisenä nousi Taneli ja paineli molemmin kämmenin päälakeaan.

— Olipa se rysäys! Mutta nousi se pakana kuin nousikin. Rajusti nousi, kun tuli oikea voiman koetus. Eihän sellaista painoa kestä, ehei! Siinä makaa nyt pitkänään. Verstaat pois vaan! — Heh! Hah! Katsokaas miehet!

Nyt näkyi selvästi kuutamossa, että peltojen kohdalla lähestyi todellakin joku hevosella maantietä pitkin. Mutta kiirettä sillä ei näyttänyt olevan, sillä hevonen astuskeli aivan käymäjalkaa ja kalautteli vaan silloin tällöin kulkusta.

— Katsokaas, miehet! huusi Taneli vielä toistain kiihtyvän innokkaalla äänellä. — Hyvästi lyövät meiningit yhteen puolelta jos toiseltakin, mutta voitto on meidän ja oikeutemme ovat taatut. Saattaa tämä Tanelin pää kyllä saada kolauksia, mutta paikoiltaan sitä ei väännä kukaan, ei ainakaan naapurin Taavetti, sillä hän on tyhmä eikä osannut nytkään ottaa huomioon kaikkia seikkoja. — Pökkelö olalle, miehet, ja sitten pieni kunniamarssi!

Jos oli ollut ääntä ja mehakkaa tämän tärkeän touhun aikana, niin nyt siitä vasta möly syntyi. Yksi miehistä loilotti yhtä, toinen hoilasi toista, kaikki hurjassa sekamelskassa. Ja patsas rymäytettiin tyvi edellä kuoppaan Yläpellon aitan nurkalla, ja siihen se jäi kallellaan retkottamaan niinkuin humalainen mies.

Mutta Taneli riensi takaisin Alapellon portille, huitoi käsiään ja huusi:

— Herra hoi! Ajakaapa tänne ylempään taloon, täällä se nyt on kievari. Hoi, hoi, ei siihen taloon enää, ei lemmossa siitä portista!

Hevonen poikkesi kuitenkin Alapellon portista sisään ja kääntyi tallin eteen, eikä Taneli kummakseen huomannut reessä ketään. — Oliko se tyhjä hevonen —?

Hän kiirehti jälestä.

Tallin edessä kömpi joku reestä ylös nahkasten alta, hieroi ja puhalteli kouriaan sekä alkoi päästää hevosta valjaista.

— Mitä vietävätä, sehän on Alapellon oma hevonen ja kyytipoika! Mistä sinä näin myöhällä —? kysäsi Taneli tiukasti.

— Vein kyytiä kirkolle, sopersi poika, leuka kylmän kontassa.

— Mitä kyytiä tähän aikaan?

— Oli joku kestivieras.

— Et tuonut ketään? Eikö käskenyt isäntäsi hommaamaan ketään kelmiä rekeesi?

— Ei käskenyt, vastasi poika hiukan arastellen.

Mutta Tanelin silmä oli huomannut jotain ja hän kohotti nahkasia reen perästä. Siellä makasi mykkärässään mies.

— Mikä tämä on, häh? Ihminenkö vai sika?

Poika paha joutui hämilleen. Kirkonkylän kievarista oli häädetty ulos humalassa reuhaava ja rahansa juonut kulkusälli, joka sitten oli pyytänyt päästä vähäksi matkaa hänen rekeensä, poiketakseen tuttavaan taloon tien varressa. Mutta molemmat olivat nukahtaneet, ja niin oli sälli tullut perille saakka. Poika pelkäsi pahaa, jos isäntä saisi tietää.

— Ei se ole kuin joku uupunut jalan kulkija, joka tieltä pyrki rekeeni, vastasi hän.

— Sen sinä lurjus valehtelet. Olet yhtä suuri veijari kuin isäntäsikin. Ajahan heti meidän pihaan.

— Johan tässä on hevonen riisuttuna, kyllä tämän muuten saisitte minun puolestani.

— Mutta teidän vieraskammariin en sitä laske, huusi Taneli hammasta purren, ja alkoi nyhkiä miestä reessä.

— Ylös, herra! Olette joutuneet väärään paikkaan. Ylös, ylös, hoi, herätkää! Olette väärässä talossa.

Mies väänsihen Tanelin avulla istuilleen ja koetti päästä reen syrjälle.

— Hah?

— Olette väärässä paikassa, kuuletteko.

— Ei tämä hullumpi paikka ole — kunhan olisi — —

Ja hän pyllähti takaisin rekeen.

Poika vei hevosen talliin ja Taneli alkoi uudelleen rytyyttää reissumiestä, mutta ei saanut häntä sen pirteämmäksi. — On niillä susilla koukkuja — pannapa oma hevonen noutamaan, päätteli hän ja mietti kiireellä asiata puolelta jos toiseltakin. — Tarttuisiko aisoihin ja vetäisi jälessään? — Eih, siitä se naapuri tekisi syytöksen, sehän on hänen rekirämänsä.

Hän tarttui miestä kainaloihin ja nosti maahan, mutta ei se pysynyt seisaallaan. — Jopa heittäytyy rennoksi, veitikka, vai lieneekö niin humalassa — — —

Samassa astui joku lyhty kädessä eteisen ovesta ulos ja seisattui portaille.

— Kah! Taavetti varmaan — — —

Kiireellä väänsi Taneli murahtelevan miehen reen syrjälle, heitti siitä selkäänsä kuin säkin ja alkoi kantaa Yläpeltoon, kyytipojan juostessa silmät suurina portille saakka jälestä katselemaan ja oman joukkonsa ottaissa häntä toisella portilla vastaan yhtä kummastuneena.

— Auttakaas, miehet, läähötti Taneli. — Tämä on sellainen retvakka, tämä reissuvainen, että putoaa selästäni. Käypä, Jussi, jalkapuolesta kiinni!

— No nyt on maailma nurin!

— Kuka se on?

— Mihinkä sitä viedään — miksei se itse kävele?

— Se on uupunut matkustaja, herra, joka tarvitsee majataloa. Meille se tietysti viedään, meillähän se on nyt kievari. — Käy kiinni kiireesti, kuuletko, kun isäntäsi käskee! No sillä tavalla!

Koluten noustiin portaita eteiseen ja joku edellä menijä avasi pirtin oven.

— Ei sinne, tolvana, huusi Taneli. — Avaa vieraskammarin ovi. Hoi, vaimoväet, tulta vieraskammariin!

Uupunut kulkusälli laskettiin pimein päin pehmeälle vuoteelle niin että hössähti. Joku kopeloi tulta kynttilään ja samassa tuli kammariin emäntäkin, joka unta saamatta oli vihdoin ottanut vaatetta päälleen ja aikonut lähteä katsomaan, mitä kummaa touhua niillä miehillä oikeastaan oli.

Hän loi tarkastavan ja närkästyneen katseen ympärilleen.

— Sinä olet järjiltäsi, Taneli, sanoi hän — Tuollainen joukko likaisin jalkoineen juuri siistittyyn vierashuoneeseen!

Taneli naurahti ivallisesti.

— Kun on vieras, niin vierashuoneeseenhan se tuodaan, ja tämä on saattojoukko. Meillä on kievari nyt, ymmärrätkö. Vahvasti ja laillisesti. — Katsokaas, mitä se akkaväki saattaa luulla! Ole huoletta, tänä yönä on Tanelin järki ollut terävimmällään kuin koskaan ennen ja välttänyt suuren kommerruksen.

— Herra siunatkoon! Mikä roikale se tuossa lojuu, huudahti emäntä, vilkaistuaan vuoteelle.

— Hurja vaimo, pidä suusi! Sehän on matkustaja, ja tuollaisista sanoista voit joutua kiikkiin.

— Tuoko? Matkustaja? Ole löyhimättä! Mitä moskaa sinulla on takkisi selkämystässä, juoppo?

— Mitäkö mosk — — —. Taneli kourasi selkäänsä. — Kas sitä reissuvaista — noh, tuosta sen saat — pesussa lähtee, ja hän viskasi nuttunsa ovensuuhun lattialle.

Emäntä poistui vihaisena ja potkasi Tanelin takin mennessään eteiseen.

Mutta kulkusälli oli kohonnut istuilleen vuoteen reunalle, yski ja haukotteli.

— Tämähän mukavata on, sammalsi hän. Äsken potkittiin muistaakseni ulos, nyt taisivat taas kantaa sisään. Antakaahan nyt hyvä isäntä vielä yksi pullo olutta.

— Te erehdytte, hyvä ystävä. Ette meillä vielä ole mitään juonut, sanoi Taneli, iskien silmää toisille, jotka salavihkaa naureskellen seurasivat asian menoa.

— Eikö me Kirkonkylässä olla?

— Ehei, veliseni, ei kuin Pellonkylässä. Tämä on kokonaan uusi kievari, paras pitäjässä tällä kertaa, ja parasta olutta. — Kuoppaan, pojat, ja resu tänne, ihan tänne kammariin!

Ja miesten mennessä olutta noutamaan, hypähti Taneli ulkoportaille, heristi nyrkkiään Alapeltoa kohti ja nauroi, nauroi pitkään ja viekkaasti.