Part 2

— Kun et vaan jo alkaisi tyttöjä katsastella? Mutta eihän tuo aikaista olisi tuokaan.

— Mitä ne tytöt minusta — — —

— Elähän sano! Mutta hyvä on, että menet sinne. Onhan joku järkevä joukossa, etteivät ilakoidessaan polta vielä saunaa. Ja varoitahan meidän piikoja sinäkin, että muistavat sekoittaa maltaita.

— En minä siellä kauvan — minulla palaa miilu.

— No käyt välillä miilullasi.

Emäntä kääntyi mennäkseen, mutta pyörähti uudestaan takaisin ja huusi kuiskaavalla äänellä Mattia.

— Kuulehan, Matti, mitä sanon. Siellä on se maailman Matleena, minä pahasti pelkään, ettei se saisi riitaa aikaan taas. Olisin ajanut sen ulos, mutta en oikein rohjennut. Jos se siellä alkaa vehkeillä, niin sano niille kaikille olleesi isännän parissa, ja että isäntä lupasi tulla kantsukalla saunaan, jos mökää kuuluu.

Saunassa oli joukko nuorta väkeä, lähikylän piikoja ja renkimiehiä, mutta joukossa joku talojen omiakin nuoria, ja syntyi aika naurun rähäkkä, kun Matti kumartui matalasta ovesta sisään.

— Matti!

— Mitä kummaa!

— Eipä ole miilumestaria mallassaunoissa nähty!

— Tuohon vedän ison ristin, nauroi joku tytöistä ja teki päreellä ristinmerkin seinään.

— Eikö saisi tulla, kysyi Matti seisten ovella ja pitäen vielä rimasta kiinni?

— Mielellään, mielellään, nauroivat tytöt.

— Jos olen liikaa, niin käännyn takaisin.

— Vielä mitä, kuului tyttöjen joukosta. — Mattihan kumminkin on kuutelon arvoinen, sai muut tahi ei. Kas tässä, tulehan maistamaan!

Matti istahti jakkaralle ja otti tarjotun kuuteloviipaleen käteensä.

— Eikö siellä miilulla paistuisi kuutelo, sanoi joku pojista pistävästi?

— Vielä mitä! Niinhän se tulisi sysijauhoista kuin leipä petäjän kuoresta, sanoi toinen. — Vehnää siihen tarvitaan, ja lesettyä vehnää sittenkin vielä. Mutta onko Matti tuonut tähän kuuteloon hyppysellistäkään? Minä toin kaksi naulaa parhaita vehnäjauhoja.

Matti kavahti seisaalleen ja viskasi pehmeän kuuteloviipaleen kädestään, niin että se lensi seinään ja litistyi nokiseen hirteen kiinni.

Kaikki hätkähtivät, sillä Matti tunnettiin jättiläiseksi voimiltaan, ja taisivat jo äskeiset pistopuheitten laskijat katua sanojaan.

— Suunne kiinni, pojat, minä tässä emännöin ja kuutelo on minun, jos se siksi tulee, alkoi Tiivelin vanhempi piika torua. — Ja Matti saa siitä yhtä hyvin kuin joku muukin täällä olijoista, ilman valintaa ja eroitusta, jos kohta olette tuoneet jauhotomusen tullessanne. Ken alkaa riitaa haastaa, sen ajan täältä ulos. Elä ole, Matti, milläsikään niitten joutavista loruista. Istuhan tuohon ja ota uutta, heh!

Matti ei ollut luonteeltaan riidan haluinen, vaikka olikin kuohahtanut. Hän ei puhunut mitään, oli vaan kahdenvaiheilla jäädäkö ollenkaan koko seuraan, vai lähteäkö heti pois. Mutta kun hän huomasi, että tytöt olivat sentään hyvänsuopia hänelle, arveli hän, että joutaahan tätä lystiä hetken katsella. Ja niin istahti hän uudestaan jakkaralle.

Pojilta oli vilkkaus kadonnut ja jonkun verran matala-äänisempinä supattivat tytötkin. Saunaan tuntui hiipineen joku määrä painostavaa alakuloisuutta. Mutta yksi oli joukossa, joka rupatti herkeämättä ja aina tavan takaa remahti leveään nauruun, siten säestäen omaa puhettaan. Se oli Maailman-Matleenaksi tai Viina-Matleenaksi kutsuttu suurisuinen nainen, joka ei ollut erittäin tervetullut juuri mihinkään seuraan, ei varsinkaan sinne, missä oli muita naisia, mutta joka siitä huolimatta ilmestyi jokaiseen mallassaunaan ja jokaiseen tanssipaikkaan. Hän oli vielä nuorekas ijältään, leveä ja rehevä, mutta oli kahden aviottoman lapsen äiti ja kuljetteli salaa pieniä viinapulloja hameittensa alla. Hänellä oli erinomainen halu liittää ihmisiä yhteen, tehdä aviopareja niin paljon kuin mahdollista, ja kaikkien nuorten rakkaussuhteet hän oli tuntevinaan. Nytkin hän taas alkoi luetella kuin kirjasta lukien, mikä tyttö saisi minkin pojan, ja teki valmiita pariskuntia kaikista saunassaolijoista.

— Mutta kuka saa Matin, kysäsi joku ilvehtien?

— Ette te kukaan huoli Matista, vaikka panisinkin kuuluutukseen, enkä tiedä hänelle sopivaa koko suuressa kylässä, mutta jos asia pannaan oikealle tolalle, niin meistähän tulee Matin kanssa paras pari ja minä otan hänet itse, sanoi hän nauraa remahuttaen ja hypähti kaikkien aavistamatta istumaan Matin polville.

Syntyi yleinen hämmästys ja hetkisen äänettömyys, ja jokainen ajatteli, että kuinkahan siinä käy, sillä ei oltu vielä sinä ilmoisna ikänä edes kuultu saati nähty, että kukaan olisi Matin polvella istunut. Tyttöjen katseissa vaihteli ylenkatse ja pilkan ilme, ehkäpä jossakussa silmäkulmassa välähti pieni viha ja kateuskin, sillä ihmissydämen salaisuudet ovat tutkimattomat.

Mutta Matti ei noussut ylös, ei työntänyt Matleenaa polviltaan, niinkuin yleiseen oli odotettu. Ei hän tarkemmin punninnut, kuka se oli, se oli joka tapauksessa nainen, ja se aivan kuin naulitsi hänet jakkaraan kiinni. Ja nyt rupesi taas puhe luistamaan ja kompasanojakin laskettiin aivan kuuluvasti, poikien parvesta erittäinkin. Tunnettiin kyllä Matin voima ja Matleenan myrkyllinen kieli, mutta tapaus oli niin ärsyttävä, ettei voitu suuta hillitä.

— Jopa löysi omansa, kuului joukosta.

— Kun ei vaan olisi Matleenan hameissa särkyvää, jos sattuu Matti kahmasemaan, kuului toisaalta.

— On siinä koko maailman Matleena.

— Ja sietääpä vaan Matti häntä polvellaan kuin sietääkin.

— Asetutaan pariin ja ruvetaan leikkimään, ettei tuon yhden parin tuossa tarvitse yksinään kököttää. Eiköhän osata istua sylittäin toisetkin, ehdotti joku.

Puhuttiinpa tai tehtiinpä mitä tahansa, Matti ei hievahtanut paikaltaan eikä kirvonnut tavalliseen liikkeeseensä Matleenan kieli.

Aluksi oli Matti kömmähtänyt, niin ettei tiennyt mitä tehdä. Hän istui siinä matalalla jakkaralla kuin salaman lyömänä, kädet hervottomina sivuilla, niska taapäin vääntyneenä seinään kiinni. Mutta äkkiä kävi kautta koko hänen vankan ruumiinsa omituinen tunne. Se puistatti kaikkia jäseniä, sai sydämmen kiihkeästi jyskyttämään, pani jokaisen hermon kärjen outoon liikkeeseen ja vei hänen jäntereisen käsivartensa tiukasti Matleenan vyötäreille, samalla kun toinen käsi kohosi hänen helmaansa, vaikka Matti itse ei ajatellut mitään, eikä tahtonut mitään, ei oikeastaan nähnyt eikä kuullutkaan mitään.

Matleena oli kietaissut kätensä Matin kaulaan, painanut suunsa aivan hänen korvaansa kiinni, ja kuiskia supatteli hätäisiä sanoja, joita toiset eivät kuulleet.

— Kyllä näkyy, että se on purrut hävyltä pään poikki, sanoi joku tytöistä, mutta ei se Matissa eikä Matleenassa herättänyt pienintäkään huomiota.

Kauvan he istuivat sillä tavoin sylitysten, toisten nauraessa, remutessa ja alotellessa jotain leikkiä.

Silloin astui vielä saunaan muuan uusi tulokas, naapurikylän poikia. Hän meni hyvän illan tehtyään ja hiukan ympärilleen vilaistuaan suoraan peräseinälle, joka antoi nummeen päin, ja työnsi lautaisen akkunaluukun sivulle.

— Mikähän tuli tuolla nummessa tähän aikaan roihuaa, katsokaas, sanoi hän osoittaen sormellaan avatusta ikkuna-aukosta. — Olen sitä tullessani ihmetellyt pitkin matkaa.

Ennenkuin kukaan ennätti vielä edes liikahtaa tai sanaakaan sanoa, ponnahti Matti rahilta ylös kuin vireestä lauaistu jousi, loikkasi sellaisella voimalla, että löi päänsä matalaan parvenalushirteen ja pudotti lakkinsa. Matleena kierähti hänen polveltaan pitkää pituuttaan lattialle. Ovi paukahti räiskeellä auki, eteisestä kuului vaan Matin vimmatun karmea kirous, ja hän juoksi avopäin ja läähättäen nummelle, suoraan poikki pellon, yli aitojen, yli kivien, halki pistäväin kääkkyräkatajain, juoksi niinkuin hullu, pillastunut hevonen tai säikäytetty hirvi.

— Se on Matin miilu, huusivat akkunasta katselijat. — Se on päässyt ilmiliekkiin!

— Herra siunaa ja varjele, Matin miilu, kirahti Matleena hätääntyneenä, sieppasi pudonneen lakin lattialta käteensä ja riensi Matin jälestä.

Kaikki rupesivat nauramaan. Toiset nauroivat sellaisella mielihyvällä, että silmiään pyyhkielivät.

— Jo siinä nyt tuli siunaukset ja varjelukset sen lystin päälle.

— Parempi oli, että niistä päästiin. Lähtihän se hutsu jälestä.

— Mutta ei naureta suotta toisen vahingolle. Eiköhän sinne olisi sentään mentävä auttamaan, pojat?

— Mitähän siellä apuinesi teet? Eikähän siellä ole edes kulon vaaraa märässä metsässä. Jos miilu meni, niin se meni.

— Säälittää sentään Matin vahinko.

— Ooh, menihän sinne Matleena, koska otti Matin lakinkin. Kyllä ne siellä asiansa hoitavat.

Matti riehui ilmitulessa roihuavan miilunsa ympärillä syyspimeässä yössä kuin paholainen. Huitoi pitkällä kuusen näreellä liekkiä, syyti multaa miiluun, repi kynsin tuoretta turvetta ahon kamarasta, koppasi suuria kiviä, kiskasi märkiä juuren lahoja, mitä vaan irti sai, ja paiskasi kaikki tuleen. Ja kirosi aina välillä ja huusi hammasta purren, että »anna nyt taivas vettä!»

Saapui Matleena Matin parhaaseen leiskuntaan, puhui avusta ja tarjosi lakkia paljaspäiselle miehelle.

Matti kahmasi lakin ja viskasi hurjalla voimalla tuleen.

— Sinäkö, sinäkö, sinä silkoinen piru, sinä ruokoton eläin, karjahti hän ja tempasi miilunuijan käteensä, ja tuskin sai Matleena vältetyksi iskun, joka varmaan olisi murskannut hänen päänsä — — —

Mutta kun väki Tiivelissä joi aamukahvia, tuli Matti hiljalleen tupaan. Hän oli nokinen, likainen ja niin äärimmilleen uupuneen näköinen, että talon väki tuskin häntä tunsi. Housuissa roikkui palkeenkieliä, takki oli repeillyt ja tulen polttama monesta kohti, tukka valui märkinä suortuvina ympäri paljaan pään. Hän istahti alakuloisena ja sanaakaan sanomatta ovensuun rahille. Ei maininnut edes hyvää huomenta.

— No kuinka nyt on käynyt, Matti? Kuului tuli tehneen ryöviön yöllä, virkkoi isäntä.

— Teki!

— Voi vahinkoa! Ei suinkaan vaan ihan hullusti käynyt?

— Ei siellä ole kuin tulinen tuhka jäljellä, murahti Matti.

* * * * *

Sen koommin ei Matti mihinkään seuroihin mennyt. Eikä hän naisia lähennellyt, eivätkä naisetkaan häntä, vaikka ei hän sentään koskaan voinut lakata niitä salaa ajattelemasta. Eikä hän koskaan puhunut tarkemmasti sanaakaan tästä tapauksesta. Vaan jos joku sattui kysymään, niinkuin on turha tapa usein vanhoilta pojilta kysellä, että eikö hän koskaan ole edes ajatellut kainaloista kanaa itselleen, niin oli hän äänettä, tai vastasi aikain takaa lyhyeen ja huokaisten:

— Olen, yhden ainoan kerran.

Ja silloin hän tavallisesti pyyhkäsi päätään koko kourallaan, kiertäen otsasta korvan taitse niskaan saakka.

VAINOTTU

Hän oli pari vuorokautta umpeen maannut puolittain horrostilassa erään heinäsuovan alla kylän laidassa, mihin märkänä, uupuneena ja vilusta värisevänä oli ryöminyt pimeän syysyön myrskyistä sadetta ja äkäisiä vainoojiaan pakoon.

Kaikkialla oli häntä jo useita viikkoja hätyytetty, potkittu, huoneista ja pihoiltakin pois häädetty. Koko sen ajan, jonka kodittomana ja ilman merkittyä orjan kahletta kaulassaan oli koettanut vapaana maita kierrellä, oli hän ollut miltei alituisen ahdistuksen alaisena, mutta viimeisessä kylässä, johon oli poikennut, oli hän vasta saanut kovinta kokea, joutunut täydelliseen hengen vaaraan, niin ettei hän ollut enää ollenkaan rohjennut tämän kylän nurkkia lähestyä. Ja se oli tullut siitä, että hän oli siellä rohjennut erään talon tunkiolta mennä ottamaan mädäntynyttä vasikan päätä, jossa ei enää ollut muuta tähteenä kuin valkea luu ja hiukan karvoja. Hän oli kyllä kokemuksistaan viisastuneena koettanut tehdä sen salaa, mutta talossa oli ollut koira myös, lihava, hyvin ruokittu kartanokoira, joka itse oli vasikanpään tunkiolle kuljettanut ja syönyt siitä syötävät kohdat omaan suuhunsa. Tämä se ensimmäisenä oli tullut nälkäisen kulkurin kimppuun, tehnyt tappelun ja saanut lopulta koko talon väen ja vielä puoli kylää apuunsa, niinkuin ei yksinään olisi voinut kurittaa laihaa ja heikontunutta heimolaistaan.

Kivet ja kalikat olivat vinkuneet, iskuja oli tullut selkään, päähän, kylkiin, huudoilla ja sadatuksilla oli vaivaista seurattu aina kylän päähän saakka, missä hän oli viskautunut tieltä metsään ja lymynnyt näreikköön. Siinä oli hän virunut vapisevana, huohottaen, kieli velttona suusta roikkuen ja kuuma kina paksuina puikkoina suupielistä valuen, eikä ollut jaksanut sillä hetkellä enää edes päätään kannattaa, vaan sekin oli painunut etujalkojen väliin maahan.

Oli tullut rankka, sateinen ilta ja vielä rankempi sysipimeä yö, ja kun häntä oli alkanut ankarasti palella ja puistattaa, oli hän hiipinyt maantielle takaisin ja alkanut siinä leuka ja turpa karvat vavisten vainuskella ilmaa sekä matkansa suuntia.

Ei kuulunut enää liikettä eikä elollista ääntä miltään suunnalta, huudot olivat valjenneet, kartanokoirain haukunta lakannut ja vainoojat kaikki vetäytyneet lämpimiin suojiinsa vankkojen seinien sisäpuolelle. Ja niinkuin heikkoutensa tuntien ja aavistaen väkevämpänsä lähtevän tänä yönä liikkeelle, olivat metsänkin asukkaat painautuneet pesiinsä ja onkaloihinsa, kun luonto itse pani voimansa myrskyn vonkuvilla siivillä ja koskena ryöppyävällä vesitulvalla lentämään maitten yli, yli kylien, vainioitten, metsien — — —

Hän yksin vaan, vainottu kulkukoira, seisoi likomärkänä likaisella maantiellä, sillä hänellä ei ollut kotoa eikä pesää.

— Tuoltapäin hän oli tullut — sinne ei ollut enää takaisin yrittämistä. — Eteenpäin siis, ehkäpä jossain vielä löytää suojaa ja suupalan ruokaakin, ehkä vielä sattuu sellaiseenkin kohtaan, jossa hänen puutteensa tajutaan ja hänelle annetaan tyyssija.

Ja hän lähti horjuen ja matalana, niinkuin rajuilman painamana juosta lyyhyttämään metsäistä, kohisevaa ja rytisevää taivalta, ja huomasi jonkun ajan juostuaan tulleensa taas asutuille maille, ken tiesi taas toiseen kylään. Mutta hän oli matkoillaan tullut araksi, ja muistellessaan varsinkin lähtöään edellisestä kylästä, ei hän rohjennutkaan mennä enää siitä eteenpäin, vaan ryömi murtuneena ja toivottomana heinäsuovan alle tien sivussa ja sinne jäi.

Siellä hän nyt oli maannut, toisinaan tajuttomassa tilassa, jolloin nälän ja vilun viiltävä tunne heitti hänet rauhaan, toisinaan taas valveilla, kärsien tuskia ja kouristuksia, ja vaivaten heikkoja koiranaivojaan miettimällä sitä hänelle käsittämätöntä asiaa, mikä kaikkeen tähän kurjuuteen oikeastaan oli syynä.

— Mitä varten tässä maailmassa ei ole muuta, mietti hän taas kerran, kuin potkuja, ruoskaa, nälkää, kahleita ja kuonokoppia ja henkeä ahdistavia kaularautoja? Jos yhtä niistä et tahdo sietää, niin toista saat, ja joskus saat niitä kaikkia yht’aikaa. Vaan jos kaikki ne kestät, niin saat kuin armosta jonkun palan ruokaa suuhusi ja pääset joskus rauhassa lämpimään makaamaan. Vältätkö taas niitä kaikkia, lähdet vapauteesi, niin olet joka kohdassa, mihin tulet, vainottu ja ahdistettu, ja elämäsi on musta ja myrskyinen kurjuus. — Kun elämän alku oli niin iloinen, miksi sen ei annettu sellaisena jatkua? Ooh, hauuh!

Poloinen vavahti ja ulahti haikeasti muistellessaan lapsuutensa huolettomia hetkiä.

Oli ollut lämmin kesäinen päivä, tuoksuava ja pehmeä nurmikko komean herraskartanon pihalla, missä he ensi kerran koko poikue olivat emonsa kanssa vapaudessa piehtaroineet, ja monet hienot kädet olivat heitä hyväilleet. Heidän kauneuttaan oli ylistetty, niinkuin muuta kaunista ei maailmassa olisi ollutkaan, sillä heidän piti olla jaloa rotua, niin sanottiin. Hauskasti ja huolettomasti olivat viikot ja kuukaudet vierineet emon hellästi vaaliessa, ja varsi oli rivakasti vaurastunut.

Mutta pian se huoleton elämä oli loppunut, lyhyt oli ollut vapauden aika.

Hänet riistettiin emostaan ja sisaruksistaan ja kuljetettiin ahtaassa laatikossa johonkin kauvas pois, outoon paikkaan ja ventovieraaseen seuraan, jossa eräs tyly ihminen, jota kutsuttiin herraksi, piti häntä viikkomääriä kahleista seinään kytkettynä, vaan siitä syystä, että hän oli ollut pakahtua ikävästä, itkenyt ja koettanut etsiä tietä kotipaikoilleen ja emonsa luo takaisin. — Miksei hänen annettu vapaasti mennä sinne, minne luontonsa häntä veti? — Mitä varten hänet asetettiin sellaiseen kauheaan kidutukseen, kun hän tietääkseen ei ollut mitään pahaa tehnyt, ei ketään purrut, ei edes äkäisesti haukkunut? Oliko se hänen syynsä, että hänen oli ikävä, että kaikki siinä vieraassa paikassa hänen sieramiinsa haisi oudolta?

Hänen ruumiinsa hytkähteli hermostuneesti heinäsuovan alla ja suolista lähti sellainen kutistava tunne kaikkiin jäseniin, niinkuin olisi joka kohtaa pihdeillä puristeltu. Päällä rysähti ja kohisi, sivuilta tuli ilkeä viima ja kylmää vettä tihkusi yhä maata pitkin hänen allensa, ja hän käpristyi kokoon niinkuin kerä. Ankara tuulenpuuska huojutteli suovaa ja oli painaa taipuvien pohjapuitten alla hänen luunsa poikki. Mutta hän oli niin masentunut ja raukea, hänet oli vallannut sellainen veltto välinpitämättömyys, ettei hänellä ollut halua lähteä siitä mihinkään. Hän koetti uudestaan nukkumalla tukahuttaa tuskansa ja tuimat tunteensa, mutta uni oli kuin hourimista, kauheita kuvia täynnä. Käpälät liikahtelivat, ruumis vavahteli, heikkoa, valittavaa haukuntaa tuli silloin tällöin kuuluviin sieramista, ja hän heräsi taas ja alkoi ahtaassa olinpaikassaan hajanaisesti mietiskellä elämänsä juoksua.

— Oih, kuinka häntä oli kiusattu ja kidutettu. Kahleihin hän lopulta ehkä olisi pakosta tottunut, maannut siinä paikallaan tylsänä vetelehtien ikänsä kaiken, mutta kun siihen alkoi tulla lisäksi ruoskaa ja nälkää, niin se oli tehdä hänet hulluksi. Ensin häntä rääkättiin metsässä ja sitten kotona. Auh, niitä kamalia retkiä! Hänen olisi toisen, vanhan, äkeän ja tuimasilmäisen roikaleen kanssa, joka häntä luisevuudellaan inhoitti, pitänyt laukata henkensä edestä vuoria, rämeitä, risukkoja, huutaa ja ölytä turhan vuoksi kuin vähämielisen. Siihen hänellä ei ollut halua, ei hän siihen tottunut eikä oikein ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitetuinkaan. — Oliko tarkoitus, että hänen olisi pitänyt peljättää ja hätyyttää arkoja metsän elukoita ja siinä juosta kyntensä verille? Hän katsoi joskus kysyvästi siihen vanhempaan toveriinsa, mutta aina se vouhkotti vaan omaa menoaan eikä antanut muuta vastausta kuin äkäisen murahduksen.

— Ei tullut sinusta mitään, et ollutkaan oikeata rotua, sekasikiö — niin hänelle ärjästiin, potkastiin, lyötiin, pantiin taas kahleihin, pidettiin päiväkausia nälässä ja vietiin sitten uudestaan metsään. — — —

— Kerran hän ne petti, julmat. Se oli ihanin päivä siitä lähtien, kuin hänet emostaan oli erotettu, mutta katkerasti se loppui. Hän juoksi metsälle vietäissä irti päästyään salaa aivan toiselle suunnalle, kuin mihin häntä huudettiin, ja antoi niitten meluten mennä ja huhuilla torvineen. Sitten tapasi hän kartanon paimenpojan kivellä istumassa ja syömässä evästä kontistaan, ja hän lyöttäytyi pojan seuraan. Se silitti päätä, antoi leipää ja jutteli hänelle koko päivän. Illalla ajoi hän sen kanssa karjan kotiin. Mutta kujassa, kun karja yhteen kokoon tullen miehissä soitti kellojaan ja hän niitä kuunnellen oli unohtanut kaiken muun, tulikin herra äkkiarvaamatta vastaan kahleet ja paksu sauva kourassa. — Se huusi niin julmasti, ettei hän osannut edes pakoon yrittää, lyyhistyi vaan aitoviereen ja odotti iskua. — Ei sillä hyvä, että hän yksinään sai, saipa vielä poikakin, joka häntä oli ruokkinut ja hyvänä pitänyt.

— ’Enkö ole sanonut sinulle, että jos missä irrallaan tapaat, niin heti ota kiinni ja tuo kotiin, lurjus. Ja nyt olet päivän kanssasi kulettanut ja ehkä vielä ruokkinutkin, pässi! — Löysikö edes jänistä, ajoiko sitä? Vai sinun kanssasi vaan makasi, ja lehmiä haukkui. Yhtä typeriä ja kelvottomia te molemmat, kuin lehmännekin.’ — — —

— Se oli kauhea ilta. Poikaparka itki tuvassa ja hän lehmitarhan aitaan kiinni kahlehdittuna. Vihdoin tuli kartanon herra karanko kourassa kiivaasti häntä kohti ja kuului pihalle tullessaan huutavan, että ottaa hän siitä lehmäin haukunta-innon. — Nyt se lyö, luut murskaa noin kauhealla aseella, eikä hän pääse välttämään. — Mutta vaikka korvat jääkööt, tai päänahka revetköön, tai katkennee kahle, niin kerran hän yrittää — ja hän vetäytyi matalana taapäin ja pingoitti kahletta — — —

— Tukehtua hän oli silloin, korvat kohisi, silmät sokeni ja hengitys seisattui kokonaan, mutta samassa solahti kaulain läpi pään, ja sinne jäi herra hovinsa pihalle seisomaan ja kiroilemaan, kädessä kahle ja tyhjä vaskella helatta kaulain. Ja hän juoksi ja juoksi yhä eteenpäin vaan, eikä ajatellut mitään muuta kuin päästä hirmuisesta herrasta niin kauvas kuin mahdollista. Ensimmäisen päivän noustessa oli hän jo vierailla paikkakunnilla, ja siitä saakka oli hän omin päin kulkenut, ilman että kukaan olisi yrittänyt häntä enää kahlehtia tai kiinni ottaa. — Hän oli vapaa — — —

Tämä menneitten elämän vaiheitten juoksu seisattui taas hänen muistissaan, sillä häntä alkoi vaivata kummallinen, ennen tuntematon poltto ja kuivattava kuumuus. Koettipa ajatella mitä tahansa, kaikki inhoitti häntä, ja hän tunsi itsensä melkein sekapäiseksi ja kääntyeli suovan alla kyljelle ja toiselle ja väliin läähätti suullaan, pää velttona käpäläin välissä.

— Houriko hän, vai oliko hän täydessä järjessään?

— Ilkeätä untako tämä oli, joka pani tällaisen palon ruumiiseen, vai oliko tämä kovaa todellisuutta? Olihan hän vapaa ja oma herransa. Olihan hänellä valta mennä mihin tahtoi ja tehdä mitä tahtoi. — Mitäkö tahtoi! Eih — murr-r-r — hän murahti ja puri hammasta. — Eipä hän saanut ottaa sitä mätää vasikan päätäkään tunkiolta, vaikka se ei enää ollut kenenkään oma, sittenkun vasikka sitä oli lakannut kantamasta. — Matoja sen silmistä kömpi ulos, mutta kyllä ne olisivat voineet asua pelkässä tunkiossakin — — —

— ’Us, luuska! Kenenkähän nälkäinen rakki tuokin on? Ajakaa pois — huut pellolle!’ Sellaista hän oli kuullut joka kohdassa, ja jos lapset, niitten kaksijalkaisten pienet pennut olivat jossain hänelle suupalan antaneet, niin päävihoista oli heitä kahmastu kiinni ja huudettu ilkeällä äänellä: ’ei saa juoksukoiria ruokkia'. — Ja omia heimolaisia, niitä lihavia ja typeriä tyhjäntoimittajia, kartanoilla haukkujia, niitäkin vielä usutettiin kimppuun — — — ja nekin matelevat raukat olivat tekevinään herroilleen palveluksen hätyyttämällä häntä — — —

— Ihmeellinen ja käsittämätön tämä vapaus, näinkö siitä saa kärsiä, että tulee hulluksi? Onko sitä olemassa, tunteeko sitä kukaan? — — Kun on orja, niin potkitaan, kun tahtoo olla vapaa, niin vainotaan kahta kauheammin ja tapetaan nälkään — — —. Mutta ehkä ne voimakkaimmat ja rohkeimmat vaan ovat vapaita ja lihoovat, ottavat heikommilta mitä tahtovat ja tekevät mitä tahtovat — — —

Joku uusi aate oli jo ennenkin hämäränä, tiedottomana ja epäselvänä asunut hänen väsyneissä aivoissaan, mutta nyt, kun ajatusvoima taas oli kiihkeässä kulussa, ilmestyi se äkkiä aivan selvänä hänen eteensä.

— Mitä? — Hän nosti kuin heränneenä päätään ja murahti.

— Mikä on pakottanut hänet pysymään heikkona? Eihän hän ole voimaton nytkään vielä — hän suotta oli nöyrä ja aristeli, kun olisi pitänyt näyttää voimansa ja asunsa niille. — Ahnaita ne ovat kaikki, ilkeitä — — — ne ovat kateita ja tunnottomia — — — ei niitten kanssa arkuudella eikä armoille rupeamisella pääse mihinkään — niitten sisu siitä vaan kasvaa. — Oi, kuinka ne ovat olleet julmia häntä kohtaan, kuinka ne kaikki ovat häntä rääkänneet. — Mutta hän ottaa takaisin kaikki, mitä on menettänyt — — — hän lähtee heti rohkeasti liikkeelle ja kostaa niille kaikille eroituksetta, sillä kaikki ne ovat samallaisia, julmat. — Hän kostaa — se on hänen vapautensa — hän iskee hampaansa niihin, eikä hellitä ennenkuin hänen leukansa louskahtavat niitten ytimien läpi yhteen — — —

Tämä kärsimystensä ja kurjuutensa pitkällinen miettiminen ja tämä uusi, rohkea tuuma oli hänet lopulta saanut siihen määrään raivoksi ja kiihtyneeksi, ettei hän enää tuntenut kipua, ei nälkää, ei heikkoutta eikä arkuutta. Hän vapisi vihasta nyt ja pureskeli hampaitaan — — —

* * * * *

Taisi olla aamupuolta, sillä kapeasta aukosta maan pinnan ja suovan pohjan välillä pilkisti hänen pimeään tyyssijaansa utuisen punertava valojuova, niinkuin nousevan auringon säde, ja näkyi muutama oksa syksyisestä haavasta, jossa joitakuita heleänkeltaisia lehtiä vielä värähteli. Ja heinän korsissa ja suovan reunimmaisissa pohjapuissa kimalteli jäätyneitä kastehelmiä.

Routaiselta maantieltä alkoi kuulua kovaa tärinää, niin että maa hänen allaan heikosti vavahteli. Hän kavahti jaloilleen — — — sieltä oli tulossa ihmisiä hevosella ja rattailla tietä pitkin, kovaa vauhtia ajaen. Kirkas valo huikasi hänen kauvan hämärässä olleita silmiään, niin ettei hän niitä oikein nähnyt, kun pisti päänsä aukosta ulos, mutta hän kuuli ratasten räikinän seasta kovaa puhetta — — —

Niinkuin nuoli lensi hän yli aidan ja maantienojan suoraan ajajia kohden ja iski kiinni hevosen turpaan. Hevonen kääntyi kuin salaman iskemänä poikki tien ja kirmasi metsään, rattaat kaatuivat ojaan ja ajajat suistuivat maahan. Sinne ne jäivät voihkimaan ja huutamaan apua, olematta oikein selvillä, kuinka tämä kaikki oli tapahtunutkaan, mutta hän, joka sellaisen äkkirymäyksen oli aikaan saanut, laukkasi jo puolitiessä kylään päin, ajattelematta mitään muuta kuin että hän puree, puree kaikkia.

Kylästä juoksi miehiä vastaan avun huutoa kohti, eivätkä kiireessä häntä huomanneet, ennenkuin hän karkasi hampain kiinni ensimmäisen jalkaan —

— Äh! niin meni luja rasvanahkainen saapasvarsi puhki hänen hampaissaan kuin naskalilla, ja kuin rautapihdeillä puristi hän miehen säärtä, joka huitoen ja kiroillen koetti toisella jalallaan potkien saada häntä irti.

— Auh! niin ne potkivat häntä ennenkin, kun hän nälkäänsä olisi purrut mätää vasikan luuta, nämä samat kaksijalkaiset —

Hän hellitti hampaansa ja iski siihen toiseen jalkaan, joka häntä potki. Mies yritti tarttua käsin häneen, mutta nähtyään hänen hurjan veriset ja kiiluvat silmänsä, alkoikin hän huutaa. Toiset murtivat seipäitä aidasta, toiset koppasivat kiviä, mutta taas oli hän jo jättänyt heidät ällistyneinä ja säikähtyneinä seisomaan maantielle.

Kauhua hän jätti jälkeensä ja aavistamattomana hän hyökkäsi eteenpäin kuin ukkosen vasama.

— Juoskoon joku kiireimmittäin kylään, se koira on varmaan vesikauhuinen, huudettiin hänen jälessään.

— Voi kauheata, kuinka se minua puri! Jokohan sillä oli kuoleman vihat hampaissa, valitteli miehistä kalpeana ja vavisten se, jonka sääriin hän oli reijät iskenyt — — —

Koko kylä oli liikkeellä ja kauhu oli vallannut kaikki. Koirat ulvoivat ja haukkuivat tuskaisen kiivaasti, siat juoksivat röhkien, harjakset pystyssä pitkin kujia, tyhmät lampaat laukkasivat sänkipelloilla kylki kyljessä kiinni ja seisattuivat sorkkiaan kopautellen, kun olivat jossain aidankulmauksessa löytäneet selkätuen, lehmät mörisivät tarhoissa sarvet tanassa — ja kaiken tämän hämmingin seassa juoksivat kyläläiset itse sinne tänne aseet kourissa, tavottaen juoksukoiraa, joka takkuisena, likaisena ja laihana luuskana, silmät verisinä ja suu vaahdossa ennätti joka kohtaan ja joka kohdassa ehti käyttää hampaitaan, vaan jota ei kukaan ennättänyt siksi lujasti kolhasta, että olisi kykenemättömäksi saattanut. Ja kohta häntä ei enää ollut missään. Joku oli nähnyt hänen laukkaa van maantiellä toiseen kylään päin.

Mutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että koira oli ollut raivotautinen, ja paljon se oli ennättänyt purra haavoja sekä ihmisiin että eläimiin.

Pantiin heti viesti ruununmiehille ja toinen lääkärille, paljo oli nyt puuhaa ja paljo oli tuskaa yhden ainoan nälkiintyneen koiran tähden, sillä haavan saaneita ahdisti kuoleman kalvava pelko, koska yleiseen tiedettiin vesikauhuisen koiran puremat hengelle vaarallisiksi.

Sillä aikaa venyi juoksukoira saman suovan alla, josta oli kylään lähtenytkin. Vainu oli vetänyt hänet sekapäisenä ja loppuun uupuneena takaisin sinne, ja siellä hän makasi kyljellään, jalat suorana, kuin kuollut, tietämättä mistään.

Häntä etsittiin joukolla ja suurella voimalla, aseet käsissä, monen kylän piiristä, sillä epäilemättömänä pidettiin, että hän oli raivotautinen. Risteiltiin metsät kuin suden ajossa, nuuskittiin nurkat, pengottiin latojen alustat ja kaikki mahdolliset lymypaikat. Ja hän heräsi vielä kerran tuntoihinsa siitä, että häntä sohittiin selkään jollain terävällä esineellä. Hän lähti ryömimään ulos, vaistomaisesti välttäen pistoja, sillä hänellä oli vielä tunto, mutta samassa kuuli hän kovan pamauksen ja kyljessä tuntui kuumalta — — —

Siinä oli miehiä paljo, oli kylänmiehiä ja oli kiiltävänappisia herrojakin, ja kaikki puhuivat kovalla touhulla, käsien liikkeillä ja hengästyneinä juoksukoirista, raivotaudista ja muista kauheista maan vaivoista, jotka ovat seurauksena siitä, että koiria pidetään ilman kuonokoppaa ja lasketaan vapaina juoksentelemaan — — —