Part 4

Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen kysymys.

Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja »todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea asema.

SILMÄLASIT

— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä? huusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen, kun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään tarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.

Itse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja hangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.

Hän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes veljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät tuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina- ja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille niillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla asioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä kymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla sunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut lähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos suurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli setä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta, niinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin siihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja oli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa seurakuntaa.

Oli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui hyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani aseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti suuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa portailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.

— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet joka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka ikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta sotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin että kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni jahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin kirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.

Emäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen silmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön äänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi torumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että vastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi koetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.

Vihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään pöydälle.

— No ole nyt jo tuossa! — Niinkuin sinä et näkisi ilman silmälaseja kantaa vallesmannin eväslaukkua ja viinapulloja, vanha houkko, vastasi hän sedän pitkään moitesaarnaan väsyneesti naurahtaen, nousi tuolistaan ja meni koettamaan uunin suulle villavaatteella peitettyä kahvipannua, vieläkö se olisi kuuma.

Tästä vastauksesta olisi tainnut olla ikävät seuraukset, mutta setä oli siksi juhlallisella tuulella, siksi jahtitunnelmain vallassa ja touhuissaan, että hän malttoi mielensä ja meni jotensakin rauhallisena itse ottamaan lasit pöydältä, mihin emäntä oli ne laskenut. Sitten puhaltaa hohotti hän niihin kummaltakin puolen, otti pyyheliinan seinältä ja alkoi sillä hangata niitä.

— Vai sinä tahtoisit tehdä minusta vallesmannin eväslaukun kantajan, puhui hän laseja hangatessaan. — Minähän olen herra niinkuin hänkin, sen kyllä tiedät.

— Minä herra, sinä herra, kumpi meistä kontin kantaa, hymähti emäntä. — Mutta sinä kannat aina.

— No jos joskus kannankin, niin en kanna renkinä hänen eväitään, vaan teen sen hyvähyvyyttäni, niinkuin palveluksena vertaiselleni kumppanille — ja samasta pullosta otan ryypyn ja otan osaa jahtiin niinkuin muutkin herrat. — Kas niin, nyt ne ovat kirkkaat. Pitäisit ne puhtaina edes siitä hyvästä, että niitä aina käytät.

Hän asetti lasit päähänsä ja katsoi kämmeneensä, kuletti kämmentään etäämmälle ja toi sen taas ihan nenänsä eteen kallistellen päätään ja rypistellen otsaansa, siristellen silmiään ja avaten ne taas selki selälleen. Sitten tähysteli hän kotvan aikaa ikkunasta aitan seinää, otti lasit päästään ja tähysteli välillä paljain silmin. Meni sitten ottamaan kammarinsa pöydältä kotelosta toiset lasit ja teki niillä samat temput. Pani ne pois ja asetti taas ensimmäiset lasit nenälleen.

— Nämä ne sittenkin ovat jahtilasit, puhui hän puolittain itsekseen. — Kumma kuinka ihmisen silmät saattavat heiketä. Pitäisi melkein saada uudet lasit joka vuosi. Ensi syksynä nämä ovat parahultaiset kirjoituslaseiksi, mutta ei näillä silloin enää ole metsälle mentävä.

Hän tähysteli taas aitan seinää, vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunan ruudusta. Sitten hypähti hän ottamaan pyssyn, vanhan kaksipiippuisen, suustaruokittavan haulikon, jonka juuri oli puhdistanut, ja alkoi sillä tähtäillä ikkunasta ulos.

— Vaan jos se liikkuisi — sanoi hän omissa ajatuksissaan ja alkoi viipottaa pyssyn piippua puolelta toiselle. Mutta piippu sattuikin liian lähelle akkunaa ja akkunalaudalla kasvava väkevä tuoksuinen pelargooni putosi lattialle, niin että ruukku särkyi, ja suuri parvi kärpäsiä surahti lentoon.

— Hyh! Sinä olet hurja niine pyssyinesi. Vanha mies niinkuin poikanulikka! huusi emäntä ja riensi korjaamaan kasviaan. — Kun tuolla kerran saisi edes otuksen!

Se oli vanha laulu, jonka säveltä setä ei saanut muuttumaan. Hän närkästyi siitä niinkuin aina ennenkin, mutta hän nieli närkästyksensä, pisti lasit povelleen, kokosi metsästyskojeensa kaikki ja lähti vallesmannille, johon häntä oli kutsuttu jo yöksi jahdin alkajaisiin, sillä sinne oli käveltävää useita virstoja.

Topakkana hän astui maantietä, taluttaen vitjoista luppakorvaa narttua, »tianaa», joka oli vallesmannin koiran pentu. Ja metsämiestä oli hän kiireestä kantapäähän, jalassa pitkävartiset saappaat, niin roimat, että hänen lyhyt vartalonsa upposi niihin melkein vyötäreitä myöten, päässä sulitettu hattu, varustettu kahdella pitkällä kukkometson sulalla, jotka setä kerran metsää käydessään oli lintujen kuopimapaikalta löytänyt. Ja saappaitten ja hatun välillä oli viheriää ja keltaista, ja kiiltävää metallia. Siinä pyssyt, ruutisarvet ja haulikukkarot, siinä torvet ja pyypiiskut ja kupeella mäyrännahkainen laukku, kukin kappale erivärisessä kantimessaan roikkumassa.

Uljas oli setä päältä nähden, mutta sisässä alkoi sentään liikkua levottomia ajatuksia. Ne olivat olleet lähes vuoden unohduksissa, mutta nyt ne taas tulivat esiin, aivan samallaisina, yhtä kiusoittavina ja hermostuttavina, kuin joka ikinen syksy ennenkin.

Hänellä oli ollut mielessään ihana ajatus, kaunis kuva ikänsä kaiken, mutta ei se ollut vielä koskaan toteutunut oikealla jahdilla, ei silloin, kun jänis vauhdilla kiitää koirain edellä, ei miesjoukossa milloinkaan, niinkuin hän olisi tahtonut.

— Mutta mitä, jos se huomenna tapahtuisi — mietti hän.

Ja tällainen oli hänen mielikuvansa.

Hän pääsee hyvään kohtaan seisomaan, sivummalle toisista, niin etäälle, ettei kukaan näe, ei kuule häntä. Jänis on tehnyt aimo sivuharppauksen, eksyttänyt koirat — jos hän itse voisi jollain tavoin saada koirat jäämään hyvin kauvas jälelle, jos olisi jotain keinoa siihen, niin silloin se tulisi hiljempää. — Se tulla löllöttelee häntä kohti polkua pitkin — ei kuin ahoa, aukeata ahoa, se on vielä parempi — hän on näreen takana piilossa ja antaa sen tulla ihan lähelle — sitten — hän hiljalleen viheltää — hyvin hiljaa vaan, ettei kuule muut kuin jänis pitkillä korvillaan — se istahtaa ja alkaa suutaan mutistellen kuulostaa, — — — hänellä on pyssy vakavasti näreen oksalla — ja sitten — hei! — — — sitten se kerrankin tapahtuu ja hän saa huutaa miesjoukossa, niinkuin ne toisetkin huutavat jäniksen kaatuessa. — Ja kun ne toiset tulevat luo, utelevat ja kyselevät, että mistä päin se tuli, kuinka se kävi — niin, kuinka se kävi? — Se kävi siten, että jänis meni sellaista hiiden hamppua — se meni vilauksessa tuosta noin, ei hän enää ennättänyt nähdä kuin vähän häntää, mutta hän jälkeen heitti, ja — — —

Setä seisoi keskellä maantietä, vihelteli ja tähtäsi vasemman kätensä etusormella tien sivussa olevaa kantoa, suu hymyssä, melkein nauravana. Sitten napsahutti hän peukaloa ja keskistään ja äännähti: — noin!

— Mitä siellä on, kun komsarjus noin viittoo? kysäsi samassa ääni hänen takanaan.

Siinä oli torppa tien sivussa ja muuan mies oli sieltä rientänyt jälessä ja saavuttanut sedän hänen huomaamattaan.

— Minä tässä vaan koirani kanssa reistailen, vastasi setä jonkun verran hämillään. Hänen päähänsä lennähti ajatus, että noin ne saattavat nähdä toiset metsämiehetkin. Sitä pitää varoa. — Minä ja vallesmanni menemme aamulla jahtiin ja taidamme ottaa akronoomin mukaan myös, sanoi hän sitten virallisen painavasti.

— Niinpä näkyy, niinpä näkyy, puhui mies ja alkoi kulkea sedän mukana.

— Oliko sinulla asiaa mitä? kysyi setä sellaisella äänenpainolla, josta selvästi ilmeni, ettei hän sallinut kenen tahansa kulkea rinnallaan ilman asiata.

— Olihan minulla vähän asiaa ja siksipä juuri mukaan riensinkin, kun näin, että komsarjuksen matka oli tänne päin. Tuo Nummelan Jussi on ollut minulle vähän velassa ja toi tässä viime viikolla velkakirjan, jonka poikansa on kirjoittanut — sen poika käy kansakoulussa — mutta siinä kirjassa ei ole todistajaa. Ajattelin, että poikettaisiin nyt yhdessä Nummelaan, niin komsarjus todistaisi. Kirja on minulla mukana.

— Äs! Ei minulla ole tässä aikaa poikkeilemaan, sanoi setä kärsimättömästi. — Eikä ole edes kirjoituslaseja mukanani. Minulla on vaan jahtilasit.

— Sepä sattui hullusti, sanoi mies. — Mutta eiköhän tuota sentään nimeään osanne piirtää vanhaa tottunuttaan?

— Ei se niin vaan käy. Velkakirja on tärkeä paperi.

Mies seurasi häntä kumminkin aina Nummelan kohdalle saakka, joka oli torppa sekin, pirtin ovi aukeava melkein suoraan maantielle. Siinä rupesi hän uudestaan pyytämään setää velkakirjaansa todistamaan. — Se olisi hänelle kovin tärkeä asia, sillä muuten saattaa käydä niin onnettomasti, että Jussi kieltää koko velan. — Piirtäisi vaikka sormeaan myöten nimensä paperiin. Ja hän pyysi ja pyysi.

Mutta Nummelan isäntä olikin nähnyt miehet maantiellä ja astui pirtistään ulos.

— Kyllä asia on, niinkuin naapuri on puhunut, sanoi hän, mutta ei sattunut tähän silloin ketään todistajaa. Jos nyt herra komsarjus olisi hyvä ja astuisi sisään, niin voitaisiin tässä ottaa pieni tiraus kaupantekijäisiksi, koska sattuu olemaan hiukan kotosalla. Kyllä minä otan koiran ja pistän tuohon — noh, katsos sitä, äkäinenpä sinä —.

— Tiana, soh, hyi! äyhkäsi setä. — Ne nuo narttukoirat. — Tiana häär hyi haraskissa susipraskan sööka täär pasop — — — se on siellä vallesmannilla kasvatettu, niin ei tahdo oikein totella muuta kuin ruotsalaista komentoa.

He astuivat pirttiin ja saarnamies otti velkakirjan taskustaan, levittäen sen pöydälle.

— Jaa, jos minä siitä jotain sanon, niin valehtelen, naurahti setä katsellen seisaallaan paperia pöydällä. — Mutta numerot sentään näen — seitsemänkymmentä viisi — ja kuusi korkoa.

— Niin on.

Setä asetti silmälasit nenälleen, vei paperin kädessään niin etäälle kuin ylettyi, väänsi vielä niskaansa taapäin ja koetti lukea.

— »Minä allekirjoittanut — — —»

— Ei, siinä seisoo »minä Jussi Nummela», oikaisi Nummelan pieni poika, joka seisoi seinemmällä.

Setä mutisti suutaan niin että huuliparta liikahti, ja katsoi lasiensa ylitse poikaan.

— Meidän poika, se käy kansakoulua. Tämä on sen tekemä tämä kirja, selitti isäntä.

— No jo minä ajattelin. Niin, niin, kyllähän ne tätä nykyä niitä koulujaan käyvät, mitä heissä sitten oppinevat. Mutta kunhan vanhaksi tulet, kunhan tänne pääset, niin laseja saat käyttää sinäkin, vaikka kävisit kymmentä koulua. Ja voi käydä silmiesi kanssa vielä niin hullusti kuin minunkin, ettet tule edes yksillä laseilla toimeen. Katsokaas, en minä oikeastaan näillä laseilla näe lukea enkä kirjoittaa, vaikka koetteeksi pistin päähäni. Nämä ovat jahtilasit ja näillä näkee vaan etäälle. Toiset jäivät tietysti kotiin, sillä eihän niitä molempia osaa yht’aikaa mukaansa ottaa. Jos olisi kirkas valo ja paperi tuolla tuvan toisessa seinässä, niin sitten kyllä näkisin näilläkin.

Nummela naurahti salavihkaan, sedän huomaamatta, ja lausui vakavana:

— Jos herra komsarjus sentään tahtoisi itse lukea paperin, niin minä pidän sitä täällä ikkunan luona —

— Oh, pöhkö! Mitä apua siitä olisi, sittenhän pitäisi kynänvarren kuitenkin olla niinkuin humaliston riu’un. Lukekoon poika sen, kun on kirjoittanutkin.

Poika luki kirjan ja setä veti rohkeasti seisaallaan siihen muutaman paksun koukeron ja vakuutti, että kyllä se näkyy ja kyllä hänen nimensä tunnetaan, jos paperi oikeuksiinkin joutuisi. Olivatko he koskaan nähneet esimerkiksi tuomarin nimikirjoitusta? Niin korkeasti oppinut herra, ja kulkee pännineen paperilla kuin harakka.

Ja kun oli otettu Nummelan vanhanaikaisesta kanttiinipullosta hiukan asian vahvistukseksi, rupesi setä puhumaan aamulla alkavasta jahdista ja kaikista ihmeistä, mitä siellä tulisi tapahtumaan.

— Nähkääs, kun minä ja vallesmanni — Ette te talonpoikaiset ja oikeaan jahtiin tottumattomat miehet käsitä sitä huvia, kun täydestä juoksusta vaan keikautetaan — noin — — —

* * * * *

Aamulla istuvat metsämiehet, setä, vallesmanni ja akronoomi kahden suuren ahon välisessä notkelmassa kapulasillalla, joka siihen on rakennettu karjan ylikäytäväksi. He ovat olleet liikkeellä jo hämäristä alkaen, kulkeneet mäkiä ja niittyjen noroja torvien räikinällä ja kovalla metelillä, mutta koirat eivät ole löytäneet ainoaakaan jänistä.

Kaiken muun sälyn lisäksi, jota riippuu sedän kupeilla ja sivuilla, on hänen selässään vielä koko aamun keikkunut viilekkeistä suuri, pullea reppu.

Nyt on reppu keskellä siltaa suu auki, ja miehet istuvat ympärillä.

— Vika on koirissa, sanoo setä suutaan massauttaen ja laskien kädestään siltapuulle tyhjän tinapikarin, joka oli otettu käsille metsäonnen parantamiseksi. — Vika on koirissa, huomaattehan sen. Tiana se seh! huutaa hän koiraansa, joka nuuskii näreitten juuria aholla. — Tiana häär, seh, seh! — Aivanhan tämän turpa on tulikuuma. — Noh, tiana, sööka nyt, sööka nyt — hu tu tu, kissa, kissa! — Sittenhän on ihme, ellei tästä — — —

— No nyt!

— Hei!

— Pass opp!

— Ei, ei! Elä sinne!

— Mene sinä tuonne!

— Minä menen sinne. Minun on valta määrätä, se on minun koirani!

— Mene vaikka helvettiin, minä menen kuitenkin tänne!

— Soh, soh sitä hätää! Nyt kaasitte matin.

Toinen koira oli ulahtanut jossain ahon laidassa ja sillalla syntyi täydellinen sekasorto. Kaksi pitkäkoipista miestä reuhtoi siinä niinkuin äkillisessä mielen häiriössä, hyppeli edestakaisin ja tölmi toinen toistaan ja välillä setää, joka heidän keskellään tulisella kiireellä kokoili eväitä ja koetti saada laukun suuta kiinni.

Hetken kuluttua ei toisista kuulunut, ei näkynyt mitään, setä yksinään vaan seisoi karjatiellä kapulasillan päässä ja hankasi silmälasejaan, kiihkeästi ympärilleen vilkuillen.

Koirain haukunta kulkea remusi ympäri ahoja ja poikkesi toisinaan etemmäksi metsään, mutta vihdoin alkoi se kuulua hyvin läheltä. Setä oli tuskin saanut lasit nenälleen ja hanat vireeseen, kun jänis jo tulla viiletti karjatietä pitkin ja sen kiivaasta tulosta saattoi heti huomata, että sillä oli aikomus kulkea suoraan poikki sillan.

— Voi sen vietävää, millä vauhdilla tulee — ja koirat kintereillä, vaikka äsken oli kyllä turpa kuiva ja kuuma, niin ettei sillä olisi luullut mitään haistavan —

Hän viheltää ja viheltää, viheltää jo innoissaan huulet pitkinä oikein kovaa ja nostaa pyssyn poskelleen, mutta jänis tulee vaan samaa vauhtiaan, ihan kuin se olisi kuuro ja sokea. Se menee jo sedän ohi sillasta ja hipasee melkein hänen saapasvarsiaan. Setä tekee pikaisen ympärikäännöksen, viheltää yhä kovemmin ja tähtää jäniksen jälkeen niinkauvan kuin sitä vähänkin näkyy. Mutta kun se on kadonnut kantojen ja mättäitten taa, kourasee setä niskaansa ja pyssy hänen vasemmassa kädessään painuu veltosti alas.

Koirat hyökkäävät ulvoen ohi ja ovat viedä sedän kumoon.

— Tiana hyi, tyhmä vouhkelo, murahtaa hän harmistuneena.

Mutta kohta kuuluu pamaus aholta ja koirain haukunta lakkaa.

— Siellä ne nyt taas huutavat ja tänne näkyvät roikottavan sitä saalistaan. Voi kovaa onnea, miettii setä.

Hän on masentuneena vaipunut sillankorvaan istumaan, käpristynyt melkein kokoon niinkuin siili, joka vaaran uhatessa vetäytyy piikkisen selkänahkansa sisään, koska hänellä ei ole muita puolustuskeinoja.

Sedällä oli sentään hiukan parempiakin keinoja puolustautuakseen lähestyvästä ivasanain tulvasta: ne hänen silmälasinsa.

— Niistähän hänellä oli elinaikainen tuska ja toinen tuska oli siitä vanhasta eukosta, joka niitä aina tunkee pitelemään ja sotkemaan — — — hän kyllä oli oikein tarkastavinaan, mutta erehdys siinä tuli sittenkin — kiireessä. — Naurakoot vaan, ei se naurusta parane. Onko hän sitten niinkuin muut onnellisemmat, muut heikkosilmäiset, jotka tulevat joka kohdassa toimeen yksillä laseilla, ei kuin nenälleen pistävät? — Hänellähän on niin ihmeelliset silmät, että pitää olla kahdet lasit, toiset joita käyttää huoneella, toiset joilla käy metsää —.

Mutta kun tuli viimeinen toimitus jäniksen ajossa, siinä ei setä tarvinnut silmälaseja eikä iskenyt harhaan. Hän oli laukkua avatessaan työntänyt ne otsaan ja katseli tinapikarin kirkasta pohjaa luonnollisilla silmillään, pitkin nenänsä selkää lasien alatse.

KATEUS

I

Jo useissa huudoissa jälekkäin oli Yläpellon Taneli kilvoitellut naapurinsa Alapellon Taavetin kanssa majatalo-oikeuksista Pellonkylässä, mutta aina vaan oli majataloa pysytetty Alapellossa, vaikka Taneli joka huudossa oli tehnyt yhä alempia tarjouksia. Tämä oli alkanut sapettaa Tanelia ja lopulta synnyttänyt hänessä sellaisen kateuden, että hän jo kauvan oli kulkenut suorissa kostotuumissa naapuriaan kohtaan. Monasti, pimeinä syksyöinä, oli hän luuhinut Alapellon rakennusten ympärillä, taskuissa kuivia tuohen käiväröitä ja tulitikkulaatikko, tai vaaninut matalaksi kumartuneena Taavetin ikkunan alla, kourassa suuri mukulakivi. Mutta aina oli joku salainen pelko estänyt häntä toimeen ryhtymästä ja hervaissut hänen kätensä.

Nyt oli vihdoin viimeisessä huudossa myönnetty majatalonpito Tanelille, koska naapurin huuto oli ollut kovin paljon korkeampi, ja uudestavuodesta oli muutto tapahtuva.

Koko joulun edun, mutta varsinkin joutilaat joulun pyhät on Taneli ollut kovassa jännityksessä, miettinyt ja luonut itselleen kuvia tämän tärkeän tapahtuman syistä ja seurauksista. Mutta varsinkin on hän vaivannut päätään sillä, kuinka naapuri mahtanee suhtautua tähän uuteen asiain tilaan, sillä eihän hän tavallisena ihmisenä voine aivan rauhallisena katsella vanhojen oikeuksiensa siirtämistä toiseen taloon. Ja vihdoin on hän mielestään tullut kaikista seikoista täyteen selvyyteen.

* * * * *

On uudenvuoden yö, kirkas, hiljainen ja tyyni pakkasyö. Suuri luonto lepää rauhassa raskasta talviuntaan, tietämättä aikain vaiheista tai vuosien käänteestä mitään. Ei näy merkkejä taivaalla eikä maassa, ei tähdissä eikä kimaltelevissa hangissa, että uusi vuosiluku olisi tulossa. Ei näy vuosipylvästä taivaan pielessä eikä numerotaulua, jonka ohi kiidetään: taivas on ijankaikkisesti sama, ja yhtä sileä silmäillä joka puolelta.

Eikä näy mitään muutosta tai merkkiä vuosien vaiheesta kylässäkään, joka harmaana häämöttää peltojen keskellä. Lumisilta katoilta pistävät mustat savupiiput näkyviin tänään niinkuin eilenkin, ja sen ne tekevät yhtä vakavina luultavasti huomennakin. Raitti on tyhjä ja autio, ei ääntä eikä liikettä, paitse silloin tällöin joku heikko rasahdus aidoissa, kun vanha, halkaistu kuusipuu kutistuu ja ääntelee pakkasen käsissä.

Tuntuu kuin koko kylä ottaisi uuttavuotta vastaan rauhassa nukkuen, antaisi sen tulla omia tulojaan unen näkymättömillä siivillä, niinkuin on tapa ollut ennenkin jo pitkät ajat, ainakin koko nuoremman sukupolven muistin. Sillä pitkä ja painostava on valvoa pohjolan talvinen yö, ellei mieli ole jollain erityisellä tavalla virkeä tai kiihoitettu. Ennen kotipolton aikana vanhat miehet kyllä lauloivat virsiä juhlayöt läpeensä, niin että vankat sävelet toisinaan kuuluivat kylästä kylään. Nyt on aika toinen. Kotipolton kirkkaalla nesteellä oli katkeruutensa ohella se hyvä puoli, että se teki miehet hartaiksi, tehtaan viina vie tavallisesti tappeluun tai tylsään uneen, ja useimmin se horastaankin suihin niin himokkaalla kiireellä, ettei malteta oikeata hetkeä odottaakaan.

Oli Pellon kylässäkin ennen muinoin otettu uutta vuotta vastaan virren veisuulla ja räiskyvillä takkavalkeilla, joitten loiste sulatti ikkunoista jäät ja heijasti kirkasta valoa kauvas hangille. Nyt nukutaan ja kylä on pimeä.

Yksi on sentään rakennus, joka tästä tekee pienen poikkeuksen, jos sattuu kylän raittia kulkemaan ja sen kohdalle tulemaan. Sieltä tuikahtaa vielä jäätyneitten pirtin ikkunain läpi heikko valo maantielle, näkyy hämärästi liikettä ja kuuluu epäselvää hörinää, vaikka kohta on puoliyö ja vuosien taite lähestymässä.

Kuusi miestä istuu pirtin perällä pitkän pöydän ympärillä, puhua mekastaen ja nauraa kohotellen, ja aina välillä lähtee joku joukosta liikkumaan ja teppailemaan lattialle tai pistäytyy avopäin pihalle. Vanhanaikuisten leveitten seinärahien kulmauksessa, ihan pirtin oikeanpuolisessa peränurkassa istuu, kyynärpäät pöydässä ja leuka kämmenissä, itse talon isäntä. Se on Yläpellon Taneli, roteva, hartiakas ja jysäniskainen mies, jonka heti tuntisi isännäksi, vaikkei koskaan olisi talossa käynytkään. Toiset pöydässä istujat ovat hänen molemmat renkinsä, joku kuleksiva päiväläinen, sekä kaksi mäkitupalaista, joitten pienet mökit kyhjöttävät kylän päässä, Yläpellon vanhassa sikopiirissä.

Miehet ovat kaikki tulehtuneen punakoita ja kova-äänisiä, silmissä samea kiilto, sellainen, jonka käytetty ja humalalla höystetty jumalanvilja vahvasti nautittuna saa aikaan. Pöytä on puolillaan mustia tehtaan olutpulloja, ja huolimattomasti ylitse ja syrjään kaadettu ruskea neste uittaa honkaisen laudan kuluneita syitä pitkin, tipahtelee niistä niinkuin mahla keväisen koivun kyljestä maahan ja sekoittuu lattialle tupakan porojen ja muitten karikkeitten kanssa miesten jalkojen alla limaiseksi liaksi.

Taneli, isäntä, nousee seisaalleen rahien kulmauksesta niinkuin puheenjohtaja, joka alottaa virallista kokousta, ja lyö kämmenensä märkään pöytään niin että tupa mäjähtää, ja pimeässä uunin nurkassa, sammuneen hiilustan ääressä torkkuva talon vanha täti hypähtää kirkaisten ja siunaten pystyyn.

— Miehet! hihkasee Taneli etukumarassa, nojaten molemmin kämmeninsä pöytään. — Miehet, nyt sitä aletaan elää tässäkin talossa. Yläpellossa aletaan elää, sanon minä, sillä onnen ohjat venähtivät kerran meidänkin puolelle, ja huomenna niihin tartutaan kiinni, tänä yönä jo, kello kahdeltatoista. Niin että jos sinulla on neljäkymmentä penniä rahaa, Hiskiias, sinä Alapellon vanha kakkurakkari, jos sinulla on neljä kovaa vaskista kolikkoa, niin huomenna saat jo sillä kurkkusi kosteaksi tässäkin talossa. Monasti sitä jo naapurissa kostutitkin ja sen itaran nylkijän pohjattomaan kukkaroon kannoit roposesi.

— Tulihan sitä kannetuksi joskus, kuinka kulloinkin sattui, hymähti Hiskiias, mäkitupalainen — mutta on oltu kantamattakin. Ja nytpä taidan siitä konstista lakata kokonaan, koska ei enää kuulu saavan edes ryyppyä oluen pohjaksi. Halkeehan sitä näin vetisestä tavarasta minun ikäiseni mies, jonka sisälmykset jo ovat tiukempien aineitten mukaan asettuneet.

— Ne ovat niitä ruumin koukkuja ja pahansuopain vehkeitä, eikä mitään muuta, ärähti isäntä, että kiellettiin kievarit ryyppyä matkustavalle taritsemasta; ja epäilenpä, että ovat naapurini Alapellonkin sormet olleet mukana siinä pelissä, koska hän koko syksyn on niin ahkerasti herrain puheilla koluutellut. Mutta menköön ryyppyoikeus, jos mennäkseen, olut ei lakkaa kuohumasta. Nyt juodaan oluella viinan hautajaisia, ja eikö ole visaa tämäkin, jos kohta vaatiikin hiukan väljemmän tilan? — Käykääpä kuopassa, pojat! Tänä iltana juotte ilman edestä, Taneli tarjoo. Ja pistetäänhän tuo nyt ensimmäinen kuorma poskeen tulijaisiksikin, kunhan sen verran jää, että on vieraan vara, jos huomenna sattuisi joku matkustava herra tai muu rahalla hakija. Kuoppaan pojat, se on Yläpellon Tanelin käsky, ja sitä on kuultava! — Alapellossa maataan jo, koska on pimeys ikkunoissa, mutta uskokaa minua, ei siellä Taavetti naapuri tänä yönä nuku.

Hän naurahti pahasti, kurkistettuaan ikkunasta ulos.

Rengeistä toinen kiskasi auki kuopan kannen keskellä tuvan lattiaa, toinen astui päreellä kuoppaan ja alkoi latoa sieltä pulloja lattialle.

— Lappaa heitä ylös vaan, täysi poritsuuni, huusi isäntä. — Nosta koko resu, mitä niitä yksittäin! Pitäisi siitä kymmenestä resusta johonkin riittää. Taavetti tuossa Alapellossa, naapurini ja vihamieheni, rikas vaivainen, otti aina vaan puoli kuormaa kerrallaan, mutta nytpä se siirtyikin kievari lopulta toiseen paikkaan, siirtyi Yläpeltoon juuri tänä yönä, porrasta ylemmä, jossa Yläpellon Taneli, köyhä mies, otti heti ensi kerralla koko kuorman, kymmenen resua. — Ääh, Taavetti räähkä, olisit nyt tuossa — — —! Mutta en minä sinua vaivaista vihaa, mitä turhia. Mutta sen vaan sanon, että olisitpa nyt näitten neljän seinän sisäpuolella, niin pullon kaulan työntäisin kurkkuusi, työntäisin koko pullon pohjaa myöten, sillä et sinä omallasi koskaan suutasi kostuttanutkaan, vielä vähemmin naapurisi suuta. — Itara olit, ruumin- ja kunnanmiesten avulla ja suosiolla, herrain häntyrinä koetit ikäsi kaiken kievaria pitää, sillä rikastuit ja nurkkiasi kostutit. Mutta muutos tuli vihdoin kuin tulikin, oikeushan se lopulta maan perii, ja asiain vilpitön meno, sanon minä — — — äh, mitä noita hauraita laseja tuossa, nyt se meni lattialle ja särkyi. Ota haarikka ja kaada siihen, ota vanha tukeva kaksikorva, juokoot herrat lasiastioista.

— Missähän haarikka lienee? kysäsi joku ympärilleen katsellen.

— Missä lie nurkassa piilossa, häveten pitkiä korviaan, tokasi toinen. — Hae häntä!

— Hae pöytään tänne kunniasijalle, se on kyllä sen arvoinen, huusi isäntä.

Se oli uunin pankolla, puolillaan kanaista kaljaa, ja mies, joka tarttui sen korvaan, avasi tuvan oven ja viskasi kaljan umpimähkään ulos.

— Siunatkoon tuota hullua, parahti vanha täti, joka uunin luota oli katseillaan seurannut haarikan kulkua ja tyhjentymistä, ennättämättä kuitenkaan hätiin. — Laittakoon kerran jumala kurkkuusi niin tulisen tuskan ja polttavan janon, että siihen henkesi heität, sinä humalainen roikale.

— Pyh, kas mun tätä! Kas tätiä nyt, kuinka äityy! Kanaat pinnalla purjehtii, ja tätä ei saisi viskata pellolle.

— Mitä höpisee täti siellä? äyhkäsi isäntä. — Pankaa levolle.

— Levolle tällaisessa räiskeessä? Menkää te ensin tiehenne. Jopa tuli elämä ja ryske taloon, jos tuota on ollut ennenkin. Jopa tuli! Hohhoih, siunatkoon jumala!

Vanhuksen sanoja ei enää kukaan kuullut eikä ottanut huomioon, sillä huuto ja naurun hohotus nousi vallan valtavaksi, kun haarikka, tehtaan oluella täytettynä alkoi kiertää pöytää. Kun se oli tullut isännän kohdalle, otti hän siitä aimo siemauksen, piti sitä vankasti molemmista korvista koholla ja alkoi puhua.