I.

Kello puoli yhden seuduissa päätin viimeiseksi epätoivoiseksi keinokseni palata Albanyn vuokrakasarmiin. Häviöni näyttämö oli pysynyt jokseenkin sellaisenaan. Baccarat-pelimarkat olivat vielä huiskin haiskin pöydällä tyhjien lasien ja kukkuraisten tuhkakuppien seassa. Savun haihduttamiseksi oli avattu ikkuna, ja se hönkäili sijalle sumua. Raffles itse oli ainoastaan vaihtanut flanellinutun ylleen. Mutta hän rypisti silmäkulmiansa, kuin olisin kiskonut hänet ylös vuoteestaan.

"Unohtanut jotakin?" hän virkkoi, nähdessään minun seisovan eteisen matolla.

"En", vastasin lyhyeen ja tunkeusin häikäilemättä hänen ohitsensa. Ja minä kuljin edelleen hänen huoneeseensa, hävyttömyydellä, joka hämmästytti itseänikin.

"Ettehän liene palannut vaatimaan uutta peliä korvaukseksi? Sitä en luule voivani omin neuvoin suoda. Olin itsekin pahoillani siitä, että toiset..."

Seisoimme vastatusten hänen kamiininsa edessä ja minä keskeytin:

"Tietenkin kummastelette minun palaamistani tällä tavoin ja näin myöhään. Tuskinhan tunnen teitä. Vasta ensi iltaa olin asunnossanne. Mutta minä olin koulussa teidän käskyläisenänne ja te sanoitte vielä muistavanne minut. Tämä ei tietysti kelpaa miksikään puolustukseksi, mutta tahtoisitteko kuunnella minua — kaksi minuuttia?"

Kiihdyksissäni täytyi minun aluksi työläästi henkäistä joka sana, mutta hänen kasvonsa tyynnyttivät minut pian, enkä erehtynytkään niiden ilmeestä.

"Kernaasti, hyvä ystävä", lupasi hän, "niin monta minuuttia kuin tahdotte. Ottakaahan hampaisiinne Sullivan ja istuutukaa." Ja hän ojensi minulle hopeaista paperossikoteloansa.

"Ei", kieltäysin päätäni pudistaen, ja nyt sain jo hallituksi ääntäni; "ei, kiitos, minä en tahdo polttaa enkä istuutua. Ettekä tekään pyydä minua tekemään kumpaistakaan, kuultuanne mitä sanottavaa minulla on."

"Todellakin?" sanoi hän ja sytytti oman paperossinsa, suunnaten kirkkaat siniset silmänsä minuun. "Mistä sen tiedätte?"

"Siitä, että varmaankin näytätte minulle ovea", vastasin katkerasti, "ja siinä teettekin aivan oikein. Mutta mitäpä hyötyä pitkistä esipuheista. Kuten tiedätte, menetin äsken runsaasti kaksisataa puntaa."

Hän nyökkäsi.

"Minulla ei ollut rahoja matkassani."

"Sen muistan."

"Mutta minulla oli maksu-osotuskirjani, ja kirjotin teille kullekin tuon pöydän ääressä maksu-osotuksen."

"No?"

"Yksikään niistä ei ollut paperin arvoinen, jolle sen kirjotin, Raffles. Olen jo ottanut kaikki varani pankista."

"Luultavasti vain tilapäisesti?"

"Ei. Olen hävittänyt kaikki mitä omistin."

"Mutta joku on minulle sanonut, että olitte aika varakas. Kuulin teidän perineen rahoja?"

"Kyllä, kolme vuotta takaperin. Se koitui tuhokseni; nyt ne ovat tipo tiessään — jok'ainoa penni! Niin, minä olen ollut hullu, eikä villitympää hullua ole koskaan ollutkaan. Eikö tämä riitä? Miks'ette aja minua ulos?"

Raffles mitteli lattiaa hämmästyneen näköisenä.

"Eikö sukunne voi tulla apuun?" kysäisi hän viimein.

"Ei, Jumalan kiitos", huudahdin, "sukua ei minulla ole. Olin ainoa lapsi. Perin kaikki mitä oli. Ainoa lohdutukseni on, että omaiseni ovat haudassa, eivätkä koskaan saa tietoa tästä."

Heittäysin tuolille ja peitin kasvoni käsilläni. Raffles yhä asteli edes takaisin upealla matollaan, joka suhtautui hyvin huoneen muuhun kalustoon. Hänen pehmeät ja tasaiset askeleensa olivat yhtä säntilliset kuin ennenkin.

"Teissä oli hiukan kirjailijan vikaa", virkkoi hän lopulta; "ettekö te toimittanut koululaisten lehteä ennen kuin lopetitte opintonne? Minä ainakin muistan lyönneillä ja potkuilla pakottaneeni teitä sepittämään minulle pikku runoja. Ja jonkinlainen sepustelu se juuri nykyään vetelee; sellaisella saa elantonsa millainen tomppeli tahansa."

Minä ravistin päätäni. "Mikään tomppeli maailmassa ei voi kyhätä kasaan kylliksi rahaa minun velkojeni maksuksi", selitin minä.

"Asuttehan jossakin?" pitkitti hän.

"Kyllä, Mount Streetillä."

"No niin — huonekalunne?"

Puhkesin pilkkanauruun kaikessa kurjuudessani. "Niiden on jok'ainoan kyljessä loistanut virkasinetti jo kuukausia!"

Raffles seisahtui kohotetuin kulmin ja yrmein katsein, jotka saatoin kohdata keveämmin nyt kun hän tiesi pahimman; sitte hän kohautti hartioitaan ja alkoi jälleen astuskella, eikä kumpainenkaan meistä tuokioon hiiskunut sanaakaan. Mutta hänen kauneista, järkähtämättömän levollisista kasvoistaan luin kohtaloni ja kuolemantuomioni, ja jokaisessa henkäyksessäni sadattelin typeryyttäni ja raukkamaisuuttani, joka oli minut tänne palauttanut. Syystä, että hän oli ollut minulle ystävällinen koulussa, jolloin hän oli lyömäpallo-joukkueen johtaja ja minä hänen käskyläisensä, olin nyt rohjennut pyrkiä verottamaan hänen hyväntahtoisuuttaan. Syystä, että olin joutunut häviöön, hänen ollessaan kyllin rikas pelatakseen lyömäpalloa kesät kaiket ja kulkeakseen muut vuoden-ajat jouten, olin herkkäuskoisesti luottanut hänen armeliaisuuteensa, hänen sääliinsä, hänen apuunsa! Niin, olin hiljaisuudessa toivonut — niin masentuneeksi ja tuskaiseksi kuin olin sävyni saanutkin — ja tässä totisesti nyt tapahtui minulle oikein. Näki yhtä vähän armeliaisuutta kuin sääliä hänen laajenneissa sieraimissaan, hänen ankarassa leuassaan ja kylmissä sinisissä silmissään, jotka eivät vilkaisseetkaan minuun päin. Otin hattuni ja nousin horjuen; olisin lähtenyt sanattomana, mutta Raffles seisoi minun ja oven välissä.

"Se on minun asiani", vastasin. "_Teitä_ en enää tahdo vaivata."

"Miten voin silloin auttaa teitä?"

"En ole pyytänyt apuanne."

"Mitä varten siis tulittekaan luokseni?"

"Niin, mitä varten?" kertasin minä. "Tahdotteko päästää minut menemään?"

"En, ennen kuin sanotte minne menette ja mitä aijotte tehdä."

"Ettekö voi sitä arvata?" huudahdin. Ja usean sekunnin seisoimme katsellen toisiamme silmiin.

"Onko teillä miehuutta siihen?" virkkoi hän keskeyttäen lumouksen niin purevalla äänellä, että se pani vereni kiehumaan.

"Saatte nähdä", uhkasin astahtaen taaksepäin ja siepaten pistoolin päällystakki taskusta. "Päästättekö minut nyt, vai teenkö sen täällä?"

Pistoolin suu kosketti ohimoani ja etusormeni oli liipasimessa. Katkeruuteni puuskassa, tuhon omana, häväistynä ja nyt vihdoinkin päättäneenä tehdä lopun hukkaantuneesta elämästäni — en voi vielä tänä päivänäkään ymmärtää, etten sitä tehnyt heti. Alhainen tyydytys siitä, että saisin vedetyksi toisenkin turmiooni, oli vielä lisänä kiihottamassa luonteeni kehnompia piirteitä, ja minua värisyttää ajatella, että jos puhuttelijani kasvot olisivat ilmaisseet pelkoa tai kauhua, niin olisin voinut kuolla pirullisesti riemuiten tuosta katseesta viimeisenä jumalattomana lohtunani. Mutta sen sijaan näin katseen, joka pidätti käteni. Se ei kuvastanut pelkoa eikä kauhua, vaan ainoastaan kummastusta, ihailua ja niin harrasta huvitettua odotusta, että kiroten työnsin aseen taskuuni.

"Te hornan henki!" sanoin. "Luulenpa teidän tahtoneen, että tekisin sen!"

"En aivan", oli vastaus, joka lausuttiin hiukan hämillään ja hiukan liian myöhään punehtuen. "Mutta totta puhuen luulin melkein, että olitte tosissanne, enkä ole koskaan elämässäni tuntenut moista jännitystä. En osannut aavistaakaan, että sinussa oli niin paljon sisua, Bunny! En, enpä lempo soikoon nyt anna sinun lähteä. Ja parasta on, että sinä et uudestaan aiota tuota leikkiä, sillä etpä voi puijata minua toistamiseen seisomaan katselijana. Meidän täytyy löytää joku tie tästä pinteestä. En aavistanut sinua sellaiseksi. Kas niin, anna minulle pistooli."

Hän laski ystävällisesti kätensä olalleni ja sujautti toisen kätensä päällystakkini taskuun, josta vastustelematta annoin hänen ottaa aseeni. Eikä se tapahtunut ainoastaan syystä, että Rafflesilla oli vastustamaton kyky saada tahtonsa totelluksi. Hän oli verrattomasti tarmokkain mies, mitä konsanaan olen tuntenut, mutta sävyisyyteni ei ollut ainoastaan heikomman luonteen alistumista voimakkaamman ohjattavaksi. Se heikko toivo, joka oli ajanut minut Albanyyn, muuttui kuin taikaiskulla miltei huimaavaksi turvan tunteeksi. Raffles lopultakin auttaisi minua! A.J. Raffles lyöttyisi ystäväkseni! Oli kuin olisi koko maailma äkkiä asettunut puolelleni; vastustusta muistamattakaan puristin hänen kättänsä yhtä hillittömällä kiihkolla kuin epätoivoni oli äsken ollut.

"Jumala sinua siunatkoon!" puhkesin sanoiksi. "Suo minulle kaikki anteeksi. Tahdon sanoa sinulle totuuden. Minä _luulin_, että auttaisit minua hädässäni, vaikka varsin hyvin tiesin, ettei minulla voinut olla mitään vaatimuksia sinuun nähden. Mutta — kouluajan vuoksi — entisten aikain vuoksi — luulin sinun hankkivan minulle jonkun keinon. Toisin käydessä aijoin ampua luodin otsaani — ja se on vieläkin aikomukseni, jos muutat mieltäsi."

Pelkäsin todellakin, että hän puhuessani oli muuttamaisillaan mieltään samalla kun hänen kasvojensakin ilme vaihtui, vaikkakin hänen äänensä oli äsken sointunut ystävälliseltä ja etenkin hänen käyttäessään vanhaa hyväilynimeäni kouluajalta. Hänen seuraavista sanoistaan huomasin erehtyneeni.

"Olipa kovin lapsellista sinun tuomita niin ennenaikaisesti! Minulla on omat vikani, Bunny, mutta tapani ei ole milloinkaan luvata enempää kuin pystyn täyttämään. Istuuduhan, hyvä ystävä, ja polta paperossi, tyynnyttääksesi hermojasi. Sitä lääkettä minä käytän. Whiskyäkö? Se olisi sinulle pahinta; tästä saat kupillisen kahvia, jota olin keittämässä juuri tullessasi. Kuuntelehan nyt. Puhut 'jostakin keinosta'. Mitä tarkotat? Lisää baccaratia? Ei, jos tahdot noudattaa neuvoani. Luulet onnen täytyvän kääntyä; mutta entä jollei niin käy? Silloin olet vain pahentanut asiaa. Ei, poikaseni, sinä olet nyt pelannut kylliksi. Antaudutko minun käsiini vai etkö? No, et siis pelaa enempää, ja minä lupaan olla tarjoomatta maksu-osotustani lunastettavaksi. Kovaksi onneksi on noilla toisillakin samallaiset paperit, ja vielä pahempaa on se, Bunny, että minä itsekin olen tällähaavaa yhtä ahtaalla kuin sinä."

Nyt oli minun vuoroni hämmästyneenä tuijottaa Rafflesiin.

"Uskoinhan minä samaa sinusta", vastasi hän myhäillen. "Ja luuletko sinä oman kokemuksesi nojalla, että miehellä ehdottomasti täytyy olla rahoja pankissa, jos hän vuokraa itselleen asunnon täältä, kuuluu pariin klubiin ja pelaa hiukan lyömäpalloa? Ei, usko pois, hyvä ystävä, olen juuri nyt yhtä ahtaalla kuin sinä konsanaan. Minulla ei ole mitään muuta toimeentulon keinoa kuin älyni — ei totisesti mitään muuta. Minulle oli yhtä välttämätöntä voittaa tän'iltana kuin sinullekin. Olemme samassa pinteessä, Bunny; on parasta, että työskentelemme yhdessä."

"Yhdessä!" Tarrasin ahnaasti tähän sanaan. "Teen mitä ikinä tahansa puolestasi, Raffles", sanoin, "jos toden teolla vakaasti aijot pelastaa minut pulasta. Ajattele mitä hyvänsä vastapalvelusta, niin minä sen teen. Olin tänne tullessani epätoivon kannustama, ja samassa mielentilassa olen vieläkin. En välitä siitä, mihin minun on ryhtyminen, kunhan vain pääsen tästä pulasta häväistyksettä."

Olen vieläkin näkevinäni hänet niska kenossa istumassa eräässä upeassa nojatuolissaan, jollaisia hänen huoneensa kalustoon kuului useampia. Näen hänen rennon, atleettisen vartalonsa, kalpeat, teräväpiirteiset, sileiksi ajellut kasvonsa, kiharaisen mustan tukkansa, tarmokkaan, jämeän suunsa. Ja taaskin tunnen hänen ihalain silmäinsä kylminä ja säihkyvinä kuin tähdet tunkeutuvan aivoihini kirkkaalla loisteellaan ja tutkivan salaisimpiakin ajatuksiani.

"Ihmettelenpä, tarkotatko kaikkea tätä!" virkkoi hän lopulta. "Nykyisellä tuulellasi kylläkin, mutta kuka voi taata mielialojensa pysyväisyyden? Mutta on vielä toivoa miehestä, kun hän puhuu tuossa äänilajissa. Nyt muuten muistankin, että sinä koulussa olit urhea pikku peijooni, ja kerran muistaakseni teit minulle hyvän palveluksen. Muistatko sinä sitä, Bunny? Maltahan, kenties voin sen sinulle koron keralla korvata. Anna minulle ajattelun aikaa."

Hän nousi jaloilleen, sytytti uuden paperossin ja alkoi jälleen mitellä lattiaa, mutta hitaammin ja miettiväisemmin askelin ja paljoa pitemmäksi aikaa kuin ennen. Kahdesti hän pysähtyi tuolini ääressä kuin aikoen sanoa jotakin, mutta ehkäisi yrityksensä ja pitkitti kävelyänsä vaieten. Kerran hän avasi ikkunan, jonka oli äsken sulkenut, ja seisoi tovin sen ääressä kumartuen ulos usmaan, joka täytti Albanyn pihamaan. Kamiimilla raksuttava pöytäkello löi yksi ja puoli kaksi meidän koko aikana hiiskumattamme sanaakaan keskenämme.

Mutta minä en ainoastaan istunut kärsivällisesti tuolillani, vaan ennätin tuossa puolessa tunnissa saavuttaa tavattoman tyyneyden. Olin huomaamattomasti siirtänyt taakkani reiman ystäväni leveille hartioille, ja ajatukseni harhailivat minuuttien vieriessä kuten katseenikin. Neliömäinen huone oli tilava, kaksois-ovilla varustettu, ja kalustettu Albanylle ominaisella vakavalla, vanhanaikaisella loistolla. Kaikki oli sellaisessa miellyttävässä järjestyksessä, kuin taiteellisen huoleton maku salli. Enimmin minua kummastutti lyömäpallon pelaajan tavallisten kojeitten puute. Missä välttämättömien kuluneitten karttujen telineen olisi pitänyt seistä, siinä anasti isomman osan seinästä veistoksilla koristeltu tamminen kirjakaappi, kaikki hyllyt hujan hajan. Ja missä odotin näkeväni lyömäpallojoukkueiden valokuvia, näin jäljennöksiä sellaisista maalauksista kuin "Rakkaus ja Kuolema" ja "Beata Beatrix" (Edellinen Watts'in, jälkimäinen Rossetti'n. Suom.) tomuisissa puitteissa ja viistoon ripustettuina. Mies olisi saattanut käydä toisen luokan runoilijasta, sen sijaan että hän oli mitä täysiverisin voimailija. Mutta hänen monipuoliseen luonteeseensa oli aina kuulunut heikko kaunotaiteen vivahdus; joitakuita noista samoista tauluista olin itse tomuuttanut hänen kamarissaan kouluaikoina, ja ne johdattivat muistiini vielä toisenkin hänen erilaisista piirteistään — sekä sen pikku tapauksen, johon hän oli äsken viitannut.

Kaikki tietävät, kuinka suuressa määrin lyseossa vallitseva henki riippuu lyömäpallo-joukkueen ja erittäinkin sen johtajan luonteesta, enkä ole koskaan kuullut kiellettävän, että koulussamme vallitsi A.J. Rafflesin aikana hyvä henki tai että se vaikutus, jota hän suvaitsi meihin käyttää, oli terveellinen. Kuitenkin kuiskailtiin koulussa, että hänellä oli tapana kuljeksia öiseen aikaan ympäri kaupunkia vaalearuutuisissa vaatteissa ja tekoparralla varustettuna; sitä kuiskailtiin, vaan ei uskottu. Minä yksinäni tiesin tämän todeksi, monen monituisena yönä laahattuani ylös ikkunasta hänen käyttämänsä köyden, toveriemme vedellessä sikeätä unta yhteisessä makuuhuoneessamme, ja makailtuani valveilla kunnes hän ilmestyi antamaan merkin laskea se jälleen alas. No, eräänä yönä hän oli tyhmän rohkea, ja oli hiuskarvan varassa, ettei hän juuri arvonsa huippuun ylenneenä joutunut häpeällisesti erotetuksi. Hänen suunnaton rohkeutensa ja ripeytensä, apuna minun osottamani rahtunen malttia, torjui tämän ikävän seurauksen; eikä minun tarvitse sanoa enempää tästä epämiellyttävästä tapauksesta. Mutta en tahdo väittää, että olin unohtanut sen, kun nyt epätoivoissani vetosin tämän miehen armeliaisuuteen. Ja aprikoitsin juuri, kuinka paljon Rafflesin taipuvaisuus mahtoi johtua siitä, ettei hänkään ollut sitä unohtanut, kun hän taaskin seisahtui tuolini eteen.

"Olen muistellut sitä yötä, jolloin olimme joutua, kiinni", alotti hän. "Miksi säpsähdät?"

"Minäkin muistelin sitä."

Hän hymyili, kuin olisi lukenut ajatuksiani.

"Niin, sinä olit kelpo poika silloin, Bunny; et lörpötellyt etkä antanut pelotella itseäsi. Et tehnyt mitään kysymyksiä etkä kavaltanut mitään. Näinköhän vielä olet yhtäläinen?"

"Enpä tiedä", sanoin hiukan kummastellen hänen sävyänsä. "Olen niin sotkeutunut omissa asioissani, että luotan itseeni yhtä vähän kuin oletan muiden luottavan minuun. Mutta en ole koskaan elämässäni hyljännyt ystävää, sen voin sanoa; muutoin en kenties nyt olisi niin pahassa pälkäässä."

"Varsin oikein", vahvisti Raffles nyökäyttäen päätään ikäänkuin vastaukseksi hiljaiselle ajatukselle, "aivan sellaisena olet muistissani, ja lyönpä veikkaa, että se on yhtä totta nyt kuin kymmenen vuotta takaperin. Me emme muutu, Bunny. Me vain kehitymme. En oleta sinun enkä itseni muuttuneen sen koommin kuin sinä laskit alas köyden ja minä kiipesin sen avulla ylös. Sinä et toverin hyväksi arkailisi mitään palvelusta — vai mitä?"

"En ikinä mitään", vakuutin iloisesti.

"Et edes rikosta?" myhäili Raffles.

Vaikenin pohtiakseni hiukan, sillä hänen sävynsä oli muuttunut ja olin varma siitä, että hän laski leikkiä. Mutta hänen silmänsä tuntuivat yhtä totisilta kuin ennenkin, enkä minä puolestani ollut sellaisella päällä, että, olisin osottanut raukkamaisuutta.

"Ei, en edes sitä", selitin minä. "Mainitse rikoksesi — minä olen mukana."

Hän silmäili minua hetkisen kummastuneena ja sitten epäröiden, mutta käänsi puheen sillä päänsä pudistuksella ja ivallisella naurahduksella, jonka tunsin hänelle omituiseksi.

"Oletpa sinä aika veitikka, Bunny! Oikea hurjimus — niinkö? Toisena hetkenä itsemurha ja toisena mikä tahansa tarjolle tuleva rikos! Hillitsemistä sinä tarvitset, poikani, ja oikein teit kääntyessäsi siivon, lainkuuliaisen kansalaisen puoleen, jolla on maineensa menetettävänä. Rahaa meidän kuitenkin täytyy saada tänä yönä — tapahtui se miten tahansa."

"Tänä yönä, Raffles?"

"Mitä pikemmin sen parempi. Jokainen tunti jälkeen kello kymmenen aamulla tuottaa vaaraa. Jos joku maksu-osotuksistasi esitetään pankkiisi, niin on hyvä nimesi mennyttä kalua. Ei, kolikoita on hankittava tänä yönä, ja ensimäisenä tehtävänämme on aamulla uuden tilin muodostaminen sinulle. Ja luulen melkein tietäväni, mistä saamme lantit heltiämään."

"Kello kaksi yöllä?"

"Niin."

"Mutta miten — mistä — näin myöhään?"

"Eräältä ystävältäni tässä Bond Streetin varrella."

"Sen täytyy olla hyvin likeinen ystävä."

"Likeinenkään ei riitä suhdettamme määrittelemään. Minulla on vapaa pääsy hänen kotiinsa, jopa oma avaimenikin."

"Aijotko herättää hänet myöhään yöllä?"

"Kyllä, jos hän makaa."

"Ja onko välttämätöntä minun seurata mukana?"

"Ehdottomasti."

"Täytyneehän sitä sitten... mutta sanonpa suoraan, ettei minua tuo aatos miellytä, Raffles."

"Pidätkö toista vaihtoehtoa mieluisempana?" kysyi kumppanini ilvehtien. "Ei, hitto, tämä ei ollut ritarillista", huudahti hän heti samassa sellaisella äänellä, kuin olisi pyytänyt anteeksi. "Ymmärrän sinut aivan hyvin. Onhan se hiivatin kiusallista. Mutta ei käy päinsä, että sinä jäisit ulkopuolelle. Mutta sietää sinun todella saada rohkaisuryyppy ennen lähtöämme — yksi vain. Tuossa on whisky, soodavesi vieressä, ja minä sieppaan ylleni päällystakin sillä aikaa kun saat kulauksesi."

Tottelin empimättä, sillä hänen suunnitelmaansa ei tehnyt minulle vähemmän vastenmieliseksi sen näennäinen välttämättömyys. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että matka menetti hiukan ikävyyttään ennen kuin lasini oli tyhjä. Nyt palasi Raffles sadeviitta flanellinuttunsa verhona ja pehmeä huopahattu huolettomasti painettuna kiharaiseen päähän, jota hän hymyillen pudisti ojentaessani hänelle pulloa.

"Kun palaamme takaisin", kieltäysi hän. "Työ ensin, sitten huvitus. Katsohan, mikä päivämäärä meillä nyt on", lisäsi hän repäistessään seinäkalenterista lehden samalla kun minä tyhjensin lasini. "Maaliskuun viidestoista. 'Idus Martii' [Maalisk. 15. p:nä (Idus Martii) murhattiin Caesar. Suom.], älä unohda Idus Martii'ta. Ethän kai sinäkään unohda tätä Rooman historian ratkaisijana ollutta päivää, Bunny?"

Ja nauraen lisäsi hän kivihiiliä lieteen, ennen kuin hyvää säästeliäisyyttä osottaen väänsi kaasun sammuksiin. Läksimme yhdessä ulos, juuri kun pöytäkello uuninreunalla kilautti kaksi.