II.

En voi ajatella komeampaa alusta kuin Norddeutscher Lloydin "Der Uhlan" oli, herttaisempaa herrasmiestä kuin sen kapteeni ja kunnollisempia ihmisiä kuin sen päällystö. Se täytyy minun kaikessa tapauksessa tunnustaa. Muutoin oli matka inhottava. Laivassa ei mitään vikaa ollut, eikä ilmassakaan, sillä se oli yksitoikkoisen ihanteellinen. Ei edes omasta sydämestäni ollut syytä etsittävä, sillä omatunto ja minä olimme tehneet totisen eron, ja päätös oli järkähtämätön. Tunnonvaivojeni mukana oli kaikki pelkokin paennut, ja minä olin valmis nauttimaan sinitaivaasta ja auringossa säteilevästä merestä samalla suruttomuudella kuin Raffles. Raffles se minua esti siitä, mutta ei hänkään yksinänsä. Raffles yhdessä tuon pienen australialaisen noidan kanssa, joka oli kotimatkalla koulusta.

Mitä Raffles saattoi hänessä nähdä — mutta sitä on turha kysyäkään. Tietysti hän ei nähnyt tytössä enempää kuin minäkään, mutta suututtaakseen minua tai kenties rangaistakseen minua pitkällisestä luopumuksestani täytyi hänen ehdottomasti kääntää minulle selkänsä ja omistaa kaikki huomaavaisuutensa tyttöletukalle Southamptonista aina Välimerelle asti. He olivat aina yhdessä. Tuo oli kerrassaan liian luonnotonta. He alottivat aamiaisen jälkeen ja jatkoivat kello yhteen-, kahteentoista yöllä; ei kulunut hetkeäkään, ettei olisi kuulunut hänen nenäänsä nauramista tai Rafflesin tyyntä ääntä, joka puheli suloista hölyn pölyä hänen korvaansa. Tietysti se oli hölyn pölyä! On käsittämätöntä, että sellainen mies kuin Raffles, niin paljon kokenut maailmaa ja sellainen naisten tuntija (tähän luonnepiirteeseen olen tahallani jättänyt koskematta, sillä se ansaitsee erikoisen kirjan), onko uskottavaa, täytyy minun kysyä, että sellaisella miehellä voisi olla muuta kuin lorua puhuttavana päivät päästään yhdessä ajattelemattoman koulutytön kanssa?

En tahdo millään muotoa olla kohtuuton; luulen myöntäneeni, että tuossa nuoressa tytössä oli yhtä ja toista puolellansa. Hänen silmänsä olivat epäämättömän kauniit, ja hänen pienten ruskeiden kasvojensa muoto oli ihastuttava, jos pelkät piirteet voivat viehättää. Tunnustan myös hänen olleen reippaampikin kuin katson naisessa miellyttäväksi, sekä kadehdittavan terve, vilkas ja eloisa. En saa kenties tilaisuutta käyttää otteita tämän nuoren naisen puheista (jos ne sitä sietäisivätkään), ja olen sentähden sitä kerkeämpi kuvailemaan häntä tasapuolisesti. Tietenkin olin hiukan ennakkoluuloinen häntä kohtaan. En pitänyt siitä, että hän oli niin lyöttäytynyt Rafflesin seuraan, joten minä päivä päivältä yhä harvemmin häntä tapasin. Halpaahan se on, mutta minun täytyy tunnustaa, että minua vaivasi tunne, joka suuresti muistutti mustasukkaisuutta.

Mustasukkaisuus raateli myöskin erästä toista —, raju, hillitsemätön, alhainen mustasukkaisuus, kapteeni von Heumann kierteli viiksiään, työnteli kalvosimiansa sormusten yli ja tuijotteli hävyttömästi minuun puitteettomien nenäkakkulainsa läpi; meidän olisi tullut lohduttaa toisiamme, mutta me emme koskaan vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Kapteenilla oli ruma arpi toisessa poskessaan, muisto Heidelbergistä, ja minä mietiskelin, miten hartaalla kaipuulla hän toivoikaan saada antaa Rafflesille samanlaisen. Oli von Heumannillakin tilaisuutensa olla esillä. Raffles antoi hänen liittyä heihin monta kertaa päivässä ainoastaan saadakseen hänet taas lyödä pois pelistä, kun häntä halutti; niin kuuluivat hänen omat sanansa, kun minä nuhtelin häntä hänen epähienosta käytöksestään saksalaista kohtaan saksalaisella laivalla.

"Sinä teet itsesi inhotuksi laivalla!"

"Ainoastaan herra von Heumannin silmissä."

"Mutta onko se viisasta, kun me juuri häntä tahdomme puijata?"

"Viisainta mitä milloinkaan olen tehnyt. Tekeytyä ystäväksi hänen kanssaan olisi ollut onnetonta — se on liian tavallinen temppu."

Tunsin lohdutusta, kevennystä, melkein tyytyväisyyttä. Olin peljännyt, että Raffles laiminlöi asiamme, ja sen sanoinkin hänelle suoraan. Olimme nyt lähellä Gibraltaria, ja hän ei ollut virkkanut sanaakaan siitä sen jälkeen kuin kuljimme Wightin ohitse. Hän hymyili ja pudisti päätään.

"Meillä on runsaasti aikaa, Bunny, varsin runsaasti aikaa. Emme voi tehdä mitään ennen kuin saavumme Genuaan, ja se tapahtuu vasta sunnuntai-illaksi. Ihminen ei ole kuin yhden kerran nuorena; täytyy siis pitää niin hauskaa kuin voipi."

Tätä haastelimme ehtoopäivällä peräkannella, ja puhuessamme Raffles katseli terävästi ympärilleen, poistuen luotani seuraavassa hetkessä varmoin askelin. Minä vetäydyin tupakkahuoneeseen polttamaan ja lukemaan erääseen nurkkaan, ja tarkastelin von Heumannia, joka pian sen jälkeen asettui toiseen nurkkaan, jurrottamaan ja juomaan olutta.

Vain harvat matkustajat uskalsivat lähteä Punaiselle merelle keskikesällä, ja "Der Uhlan" oli tosiaan melkein tyhjä. Siinä oli kuitenkin ainoastaan joitakuita kansihyttejä, ja sillä verukkeella minä olin joutunut Rafflesin kojutoveriksi. Minä olisin voinut saada oman hytin välikannella, mutta minun täytyi välttämättä asustaa ylhäällä. Raffles oli kivenkovaan vaatinut minua itsepintaisesti pitämään kiinni siitä. Saimme siten olla yksissä herättämättä kenenkään epäluuloja, mutta myöskin käyttämättä sitä seikkaa hyödyksemme, sikäli kuin minä voin nähdä.

Sunnuntaina ehtoopäivällä minä makasin hytissä nukkumassa, alakojussa, kun Raffles ravisteli uutimiani, istuen paitahihasillaan sohvalla.

"Achilles makaa ja kyräilee kojussaan!"

"Mitäpä tässä muutakaan tehdä?" kysyin minä venytellen ja haukotellen. Panin kuitenkin merkille sen, että hänen äänensä oli hyväntuulinen, ja tein parhaani ollakseni hänen mieltänsä samentamatta.

"Minä olen keksinyt muuta, Bunny."

"Niin, sen kyllä tiedän."

"Sinä käsität minua väärin. Nulikka saa palvella vuorostaan nyt ehtoopäivällä. Minulla on ollut muuta ajattelemista."

Minä heilautin jalkani kojun reunan yli ja istuin vastapäätä häntä pelkkänä korvana. Sisempi ristikolla varustettu ovi oli suljettu ja oviverholla peitetty, kuten akkunakin sen yläpuolella.

"Me saavumme Genuaan ennen päivänlaskua", jatkoi Raffles. "Siellä on urotyö suoritettava."

"Vai niin, sinun aikomuksesi on edelleenkin ryhtyä siihen?"

"Olenko milloinkaan sanonut, etten sitä tekisi?"

"Sinä olet niin vähän vihjaillut, aijotko yrittää sitä tai tätä..."

"Tahallani, Bunny; miksi pilaisin huvimatkan tarpeettomasti liikeasioista puhumalla? Mutta nyt on aika tullut. Sen täytyy tapahtua Genuassa, jos siitä tahtoo jotakin syntyväksi."

"Maissa?"

"Ei, laivalla, huomen-illalla. Tänä-iltanakin ehkä sopisi, mutta huomenna on parempi, siltä varalta, että homma ei onnistuisi. Jos olemme pakotetut käyttämään väkivaltaa, niin voimme lähteä tiehemme ensimäisellä aamujunalla, eikä mitään tulisi tiedoksi, ennen kuin laiva olisi merellä ja von Heumann löydettäisiin kuolleena tai tainnuksissa."

"Ei kuolleena!" huudahdin minä.

"Tietystikään ei", yhtyi Raffles siihen; "mutta jos meidän täytyy paeta, on tiistai-aamu paras, sillä silloin laiva lähtee matkalle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Mutta minä en osaa ajatella, että väkivaltaa tulisi käytettäväksi. Väkivalta on samaa kuin kykenemättömyytensä tunnustaminen. Kuinka monta kertaa olet minun nähnyt lyövän näinä vuosina? Et ainoatakaan, luulen; mutta minä olen ollut valmis lyömään joka kerralla, jos se olisi käynyt aivan välttämättömäksi."

Minä kysyin häneltä, kuinka hän pääsisi von Heumannin hyttiin kenenkään huomaamatta, ja vaikka hytissämme olikin hämärä, huomasin kuitenkin hänen kasvojensa kirkastuvan.

"Kiipeä ylös kojuuni, Bunny, niin saat nähdä."

Tein sen, mutta en voinut nähdä mitään. Raffles kurottausi eteenpäin ja kopautti venttiiliin, liikkuvaan ilmanvaihtoluukkuun, joka oli seinässä hänen makuusijansa yläpuolella. Se oli noin kahdeksantoista tuumaa pitkä ja puoleksi niin leveä, ja aukeni ulospäin, ilmanvaihtotorveen.

"Tämä on onnemme ovi", sanoi hän. "Avaa se, jos haluat; sinä et voi nähdä paljoa, sillä se avautuu vain vähän, mutta asian saa autetuksi irrottamalla pari ruuvia. Torvi on, kuten ehkä voit nähdä, melkein pohjaton; sinä kuljet sen alitse joka kerta kun menet kylpyysi, ja se päättyy ylhäällä erääseen komentosillan aukkoon. Senpä tähden on yritys tehtävä Genuassa ollessamme, sillä satamassa ei kukaan pidä vahtia komentosillalla. Meitä vastapäätä on von Heumannin ilmanvaihtoluukku. Sekin avautuu irrottamalla pari ruuvia, ja torvessa on poikkipiena, jonka päällä voipi seistä työskennellessään."

"Mutta jos joku kurkistaa alhaalta päin?"

"On kovin uskomatonta, että alhaalla kukaan sattuu kävelemään ohitse, niin uskomatonta, että hyvin uskallamme antautua siihen vaaraan. Ei, minä en voi asettaa sinua sinne alas vartioimaan. Pääasia on se, ettei meitä kumpaakaan nähdä sen jälkeen kun olemme menneet hyttiimme. Pari laivapoikaa pitää vartiota kannella, ja niistä saamme todistajat; siitä koituu totisesti salaperäisin juttu mitä milloinkaan on kuultu."

"Ellei von Heumann tee vastarintaa."

"Vastarintaa! Siihen hän ei saa tilaisuutta! Hän juo liian paljon olutta ollakseen herkkäuninen, eikä mikään ole helpompaa kuin kloroformilla huumata sikeästi nukkuva mies; sinä olet tehnyt sen itsekin erään kerran, josta ehkä on epähienoa muistuttaa sinua. Von Heumann on tiedoton heti seuraavassa silmänräpäyksessä, kun minä saan käteni sisälle hänen ilmanvaihtoluukustaan. Minä ryömin hänen ruumiinsa yli, veikkoseni!"

"Entäs minä?"

"Sinä ojennat minulle mitä tarvitsen ja puolustat linnoitusta, jos vastoinkäymistä sattuu, sekä ylimalkaan annat minulle sen siveellisen tuen, johon olen sinun takiasi tottunut. Se on ylellisyyttä, Bunny, mutta minun on ollut riivatun vaikeata tulla toimeen ilman sitä, sitte kun sinusta on tullut pelikumppanini."

Hän sanoi, että Heumann tietysti nukkuisi teljetyn oven takana, jonka _hän_ tietysti avaisi, ja puhui muistakin tavoista harhaannuttavien jälkien aikaansaamiseksi sillä välin kun penkoisi hytissä. Raffles ei sentään odottanut mitään suuritöistä etsintää.

Von Heumannilla kaiketikin olisi helmi taskussaan; Raffles sitäpaitsi tiesikin, missä hän sitä säilytti. Minä kysyin tietysti, mistä hän oli saanut sen urkituksi, ja hänen vastauksensa herätti hetkellisen epäsoinnun välillemme.

"Se on hyvin vanha tarina, Bunny. Olen todellakin unohtanut missä kirjassa se esiintyy, vain Testamentista olen varma, ja se on Vanha. Simson oli sen onneton sankari ja joku Delila sankarittarena."

Ja hän katsoi minuun niin veitikkamaisesti, etten hetkeäkään voinut olla epätietoinen siitä, mitä hän tarkotti.

"Vai niin, kaunis australiatar on näytellyt Delilaa?" huomautin minä.

"Hyvin viattomalla tavalla."

"Onko hän viekotellut kapteenilta salaisuuden?"

"Kyllä, minä olen pakottanut kapteenin ponnistamaan kaiken voitavansa herättääksensä mielenkiintoa, ja helmestä kertominen oli hänen suuri tehokeinonsa, niinkuin olin juuri harkinnutkin. Onpa hän näyttänytkin Amylle helmen."

"Amylle... vai niin tuttavallisesti sanot! Ja tyttö kertoi sen heti sinulle?"

"Ei suinkaan, kuinka voi juolahtaakaan mieleesi sellaista? Minulle oli mitä vaikeinta saada asia livahtamaan hänen kieleltään."

Hänen äänensä olisi pitänyt varottaa minua. Mutta minulla ei ollut kylliksi huomiokykyä käsittääkseni tuota varotukseksi. Nyt olin vihdoinkin ymmärtänyt hänen järjettömän liehakoimisensa, ja seisoin siinä päätäni pudistellen ja häntä sormellani uhkaillen, suuren keksintöni johdosta sokeana hänen tuimalle katsannolleen.

"Sinä kavala käärme", naljailin minä. "Nyt käsitän kaiken; voi, kuinka olen ollut typerä!"

"Oletko varma siitä, ettet ole sitä yhä vieläkin?"

"Ei, nyt älyän kaiken mitä olen koko viikon pohtinut. En kerrassaan kyennyt käsittämään, mitä merkillistä sinä tuossa pikku tytössä voit nähdä. En voinut uneksiakaan, että se kuului näytelmään."

"Vai niin, sinä luulet sitä _siksi_, etkä miksikään muuksi?"

"Tietysti, senkin vanha kettu!"

"Etkö tiedä, että hän on rikkaan karjakauppiaan tytär?"

"On tusinoittain rikkaita naisia, jotka olisivat valmiit menemään naimisiin kanssasi vaikka huomispäivänä."

"Etkö voisi ajatella, että minua saattaisi haluttaa lopettaa leikki, alottaa uudella uralla ja sitte elää onnellista elämää — Australiassa?"

"Ja sen sinä sanot tuolla äänellä? — Ei, ei, sitä en todellakaan voi ajatella."

"Bunny!" huudahti hän niin kiukustuneesti, että luulin hänen lyövän minua.

Mutta siihen se jäi.

"Uskotko, että voisit elää onnellisena?" rohkenin kysyä.

— "Luoja tiesi!" vastasi hän. Ja hän meni minun jäädessäni seisomaan hämmästyneenä hänen katseestaan ja äänensä sävystä sekä kaiken tämän — entistä enemmän — mitättömästä aiheesta.