III.

Näppärin ja vaikein kaikista murtovarkauksista, mitä olen nähnyt Rafflesin tekevän, oli se, jonka hän suoritti yhden ja kahden välillä tiistaiyönä Genuan satamassa ankkurissa olevalla pohjoissaksalaisella höyrylaiva "Uhlanilla".

Ei pienintäkään vastusta sattunut. Kaikki oli otettu lukuun, kaikki kävi, kuten hän oli minulle vakuuttanut täytyvän käydä. Ketään ei ollut alhaalla, kannella ainoastaan laivapojat, ja komentosilta tyhjänä. Kello kaksikymmentäviisi minuuttia yli yhden Raffles, ilman rihmaakaan ruumiinsa ympärillä, ainoastaan pieni puuvillalla tulpattu lasipullo hampaiden välissä ja pieni ruuvi taltta korvan takana, tunkeutui jalat edellä läpi vuoteensa yläpuolella olevan ilmanvaihtoreijän. Yhdeksäntoista minuuttia vailla kaksi hän tuli takaisin pää edellä, pullo yhä hampaissaan, mutta nyt puuvillaan kiedottuna, jotta sen sisällä olevan suuren valkoisen pavun muotoisen esineen kalinaa ei kuuluisi. Hän oli irrottanut ruuveja ja kiertänyt ne jälleen paikoilleen; hän oli irrottanut v. Heumannin venttiilin ja jälleen asettanut sen ennalleen — samoin kuin hän nyt menetteli omansa kanssa. Mitä von Heumanniin tuli, hänen oli tarvinnut ainoastaan asettaa kostea puuvillatukko ensin hänen viiksilleen ja sitte pitää sitä hänen avonaisen suunsa edessä; sen jälkeen oli anastaja ryöminyt edes takaisin hänen sääriensä yli edes oihkausta aikaan saamatta.

Ja tässä oli saalis — helmi suuri kuin pähkinä — viehkeän ruusunpunainen kuin naisen kynsi — merirosvoaikojen saalis — europalaisen keisarin lahja Eteläsaarten ruhtinaalle. Ihailimme sitä, kun kaikki oli kunnossa. Joimme sen maljaksi whiskyä ja soodavettä, jota olimme hankkineet yöksi suuren tapahtuman johdosta. Mutta tapaus oli suurempi ja kunniakkaampi kuin olimme milloinkaan uskaltaneet uneksia. Meillä ei ollut nyt muuta tehtävää kuin piilottaa helmi (jonka Raffles oli irrottanut puitteestaan, jättäen tämän entiseen paikkaansa), jotta voisimme läpäistä ankarimmankin tarkastuksen ja kuitenkin viedä sen mukanamme maihin Neapelissa; ja Raffles jäi sitä tekemään minun mennessäni makuulle. Minä olisin mieluummin halunnut lähteä maihin heti ja paeta Genuasta saaliin kanssa, mutta siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan monen hyvän syyn vuoksi, joista puhun myöhemmällä.

Ylimalkaan en luule mitään huomatun tai epäillyn ennen kuin nostimme ankkurin; mutta siitä en kuitenkaan ole varma. On mahdotonta, että mies voidaan nukkuessaan kloroformilla huumata hänen huomaamattansa perästä päin mitään seurauksia tai tuntemattansa epäiltävää hajua aamulla. Silti näyttäysi von Heumann kuin ei hänelle olisi mitään tapahtunut, saksalainen myssy silmille vedettynä ja viikset pystyyn kierrettyinä. Ja kello kymmeneltä jäi Genua taaksemme; viimeinen laiha siniraitainen virkamies oli poistunut laivamme kannelta; viimeinen hedelmien myyjä oli ajettu pois useammalla vesiämpärillisellä ja soutanut maihin, kiroten meitä veneessään; viimeinen matkustaja oli tullut laivaan viimeisessä silmänräpäyksessä — harmaapartainen rettelöitsijä, joka antoi ison höyrylaivan odottaa sen aikaa kuin hän tinki puolesta liirasta soutajansa kanssa. Mutta vihdoinkin lähdimme matkalle, majakka sivuutettiin ja Raffles ja minä seisoimme laitaa vasten, katsellen varjojamme, jotka kuvastuivat valjunvihreässä juovikkaalta marmorilta näyttävässä, keulavantaan halkomassa vedessä.

Von Heumann oli taaskin vuorostaan virantoimituksessa; suunnitelmaan kuului, että hänen tuli hääriä keikarina koko päivän, jotta välttämätön ilmitulon hetki lykkäytyisi. Neitonen tosin näytti ikävystyneeltä ja loi lakkaamatta silmäyksiä meihin, mutta von Heumann näytti erittäin halukkaalta käyttämään tilaisuutta hyväkseen. Silti oli Raffles levoton ja huonolla tuulella. Hän ei tuntunut voittajalta. Minä saatoin vain otaksua, että edessä oleva ero Neapelissa painoi hänen mieltään.

Hän ei tahtonut puhua minulle, mutta ei myöskään antanut minun poistua.

"Jäähän vielä paikoillesi, Bunny. Minulla on sanottavaa sinulle. Osaatko uida?"

"Hiukan."

"Kahtakymmentä kilometriä?"

"Kahtakymmentä?" Minä purskahdin nauramaan.

"Tuskin yhtäkään kokonaista! Miksi sitä kysyt?"

"Me pysymme parinkymmenen kilometrin päässä rannasta koko päivän."

"Mitä ihmettä sinä nyt tarkotat?"

"En mitään... mutta jos käy oikein huonosti, aijon uida maihin. Arvatakseni et sinä laisinkaan osaa uida veden alla?"

En vastannut hänen kysymykseensä, tuskin kuulin sitä; kylmä hiki kihosi otsalleni.

"Minkätähden kävisi hyvin huonosti?" kuiskasin.

"Emmehän toki ole tulleet ilmi?"

"Emme."

"Miksi puhut kuin olisimme?"

"Me voimme tulla ilmi; eräs vanha vihollisemme on laivassa."

"Vanha vihollisemme?"

"Mackenzie."

"Mahdotonta —!"

"Se parrakas mies, joka tuli laivalle viime hetkessä."

"Oletko varma siitä?"

"Olen. Minua vain harmittaa nähdä, ettet sinäkin häntä tuntenut."

Pyyhin otsaani nenäliinallani. Lähemmin ajatellessani oli tuon vanhan herran ryhdissä todellakin ollut jotakin tutunomaista, ja hänen liikkeensä olivat olleet aivan liian nuorekkaat noin vanhan näköiselle; hänen partansa ei tuntunut herättävän luottamusta, kun nyt ajattelin sitä tämän hirmuisen havainnon valossa. Katselin ympärilleni kannella, mutta vanhaa herraa ei näkynyt.

"Sitä pahempi", sanoi Raffles. "Näin hänen menevän kapteenin hyttiin parikymmentä minuuttia sitten."

"Mutta mitä varten on hän täällä?" huudahdin minä surkealla äänellä. "Voiko se olla sattumaa — seuraakohan hän jonkun muun jälkiä?"

Raffles pudisti päätään.

"Tuskin tällä kerralla."

"Uskot siis, että sinua vainutaan...?"

"Sitä olen peljännyt useampia viikkoja."

"Ja kuiteinkin sinä seisot siinä!"

"Mitä tekisin? En tahdo uida ennen kuin on pakko. Alan toivoa, että olisin totellut neuvoasi, Bunny, ja jättänyt aluksen Genuassa. Mutta nyt olen aivan varma siitä, että Mackenzie vartioitsi sekä laivaa että rautatieasemaa viimeiseen hetkeen asti. Sentähden onnistui hän niin luontevasti."

Hän otti savukkeen ja ojensi minulle kotelon, mutta minä pudistin kärsimättömästi päätäni.

"Minä en vieläkään ymmärrä", sanoin. "Miksi ajaisi hän sinua takaa? Ei suinkaan hän ole voinut matkustaa koko noin pitkää matkaa helmen vuoksi, joka oli täydessä turvassa, sikäli kuin hän tiesi. Kuinka sen selität?"

"Aivan yksinkertaisesti siten, että hän on jo jonkun aikaa pitänyt minua silmällä, luultavasti siitä asti kuin ystävämme Crawshay livahti hänen sormiensa lomitse marraskuussa. Olen huomannut muitakin merkkejä siitä. En ole ollenkaan valmistautumaton tähän. Mutta vastassani ei voi olla muuta kuin epäluuloja. Vannonpa ettei hän saa mitään ilmi eikä löydä helmeä! Selitystä tahdot, Bunny hyvä. Tiedän kuinka hän on tänne tullut, aivan yhtä hyvin kuin itse olisin tuo skotlantilainen, ja tiedän, mitä hän nyt aikoo tehdä. Hän sai kuulla, että olin matkustanut ulkomaille ja koetti etsiä syytä siihen; hän kuuli puhuttavan von Heumannin matkasta ja hänelle uskotusta tehtävästä, ja siinähän oli syy päivänselvänä. Hyvät toiveet tavata minut keskellä uutta urotyötä! Mutta hän ei siinä onnistu, Bunny; muista minun sanoneen, että hän tarkastaa koko laivan ja meidät kaikki, kun varkaus tulee tunnetuksi; mutta hän saa etsiä turhaan. Katso, tuolla seisoo kapteeni ja viittoo nuuskijaa hyttiinsä; viiden minuutin päästä paukahtaa!"

Mutta ei mitään pamausta tapahtunut, ei mitään hälyytystä, ei tarkastettu matkustajia, ei edes kuulunut kuiskettakaan siitä mitä oli tapahtunut. Rettelön sijasta vallitsi onnettomuutta ennustava rauha, ja minä näin selvästi, että Raffles tunsi melkoista levottomuutta siitä, ettei hänen ennustuksensa toteutunut. Jotakin kamalaa oli tässä hiljaisuudessa sellaisen menestyksen jälkeen, ja hiljaisuutta kesti useampia tunteja, joll'aikaa Mackenzie ei näyttäytynyt. Mutta hän oli toimessa aamiaistunnilla — silloin hän oli meidän hytissämme!

Olin laskenut kirjani Rafflesin kojuun, ja kun otin sen sieltä aamiaisen jälkeen, tulin koskettaneeksi makuuvaatteita. Ne olivat vielä lämpimät jonkun elävän olennon jäljiltä, ja vaistomaisesti heilautin itseni venttiilin kohdalle; kun avasin sen, suljettiin salaman nopeudella vastapäätä oleva venttiili.

Kerroin havaintoni Rafflesille. "Se on saman tekevää. Antaa hänen etsiä helmeä!"

"Oletko heittänyt sen mereen?"

"Sellaiseen kysymykseen en alennu vastaamaan."

Hän pyörähti kengänkorollaan toisaanne, ja sen jälkeen näin hänen useampana kertana koettavan parastaan käyttääkseen hyväkseen viimeistä ehtoopäivää vastustamattoman miss Wernerin seurassa. Muistan vieläkin kuinka miss Werner näytti sekä arvokkaalta että sorealta yksinkertaisessa ruskeassa puvussaan, joka sopi erinomaisesti hänen iholleen ja jota somisti tulipunainen reunus. Minä suorastaan ihailin häntä sinä ehtoopäivänä, sillä hänen silmänsä olivat todella kauniit ja hampaat myöskin, mutta en ollut milloinkaan ihaillut häntä enemmän vastoin tahtoani. Sillä minä kävelin lakkaamatta heidän ohitsensa, saadakseni vaihtaa jonkun sanan Rafflesin kanssa ja ilmottaakseni hänelle, että tiesin vaaran olevan lähellä; mutta hän ei edes tahtonut kohdata katsettani. Lopulta heitin koko yrityksen. Ja minä tapasin hänet pian kapteenin hytissä.

Ne olivat kutsuneet hänet sinne ensin; hän oli astunut sisälle hymyillen ja hymyilevänä tapasin hänet siellä, kun minutkin kutsuttiin. Kapteenin hytti oli tilava kuten laivan päällikön ainakin. Mackenzie istui sohvalla parta kiiltävällä pöydällä edessään; mutta kapteenin edessä oli revolveri, ja kun minä tulin sisälle, sulki ensimäinen perämies, joka oli minut sinne kutsunut, oven ja asettui seisomaan selkä sitä vasten. Von Heumann istui siellä myöskin viiksiänsä hypistellen.

Raffles nyökkäsi minulle.

"Tämä on kovin hullunkurista!" huudahti hän. "Muistatko vielä helmen, josta niin terävästi kirjotit, Bunny, keisarin helmen, jota ei voinut rahalla maksaa? Nyt se kuuluukin tulleen annetuksi tälle pikku ystävällemme toimitettavaksi perille, poika parka on sen hävittänyt, ja kun me olemme englantilaisia, niin luullaan meidän anastaneen sen!"

"Tiedän että olette sen tehneet", tokaisi Mackenzie ja nyökkäsi parrallensa.

"Tunnet kai tuon kunniallisen äänen", sanoi Raffles. "Se on vanha tuttavamme Mackenzie Scotland Yardin etsivästä osastosta ja itse Skotlannista."

"Jo riittää", huudahti kapteeni. "Antaudutteko tarkastettavaksi, vai pitääkö minun käyttää väkivaltaa?"

"Kuten tahdotte", vastasi Raffles, "mutta toivoakseni annatte minun ensin tehdä vastaväitteemme. Syytätte minun murtautuneen kapteeni von Heumannin hyttiin aikaisin tänä aamuna ja sieltä varastaneen tuon kirotun helmen. No, minä voin näyttää toteen, että olin koko yön hytissäni, enkä epäile, että ystävänikin voi todistaa samaa."

"Tietysti voin!" vakuutin minä kiukkuisesta "Sen voivat laivapojat vakuuttaa."

Mackenzie nauroi ja pudisti päätään kiiltävästä mahongista paistavalle kuvalleen.

"Olipa se ovelasti harkittua", sanoi hän, "ja olisikin luultavasti auttanut teidät pälkäästä, ellen minä olisi saapunut laivaan. Mutta minä olen juuri luonut silmäyksen venttiileihin, ja luulen tietäväni, miten olette menetelleet. No, yhdentekevää, hra kapteeni. Pistän vain käsirautoihin nämä nuoret keikarit, ja sitte..."

"Millä oikeudella?" karjasi Raffles jyrisevällä äänellä, enkä ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa niin tulistuneina. "Tarkastakaa meidät, jos tahdotte, tutkikaa kaikki tavaramme, mutta älkää satuttako kättänne meihin ilman vangitsemiskäskyä!"

"Sitä en mitenkään uskaltaisi", vastasi Mackenzie vakavasti, kopeloidessaan povitaskuaan, ja Raffles sujautti kätensä omaansa. "Pidättäkää häntä!" huusi skotlantilainen, ja iso revolveri, joka oli seurannut meitä niin monta yötä, mutta jonka laukausta en ollut milloinkaan kuullut, sinkosi pöydälle ja joutui kapteenin käsiin.

"All right", sanoi Raffles raivoissaan ensimäiselle perämiehelle, "nyt voitte minut laskea. En yritä sitä toistamiseen. No niin, Mackenzie, näyttäkää vangitsemiskäsky!"

"Lupaatteko olla repimättä sitä?"

"Mitä hyötyä olisi minulle siitä? Antakaa minun nähdä se", sanoi Raffles käskevällä äänellä, ja salapoliisi totteli. Raffles rypisti kulmiaan lukiessaan asiapaperia, hänen suunsa ympärille muodostui jäykkä piirre, mutta silisi äkkiä, ja myhäillen ja olkapäitään kohauttaen luovutti hän paperin takaisin.

"Kelpoitatteko sen?" kysyi Mackenzie.

"Olkoon menneeksi... onnittelen teitä, Mackenzie, mutta onpa siinä huikea ansioluettelo, Bunny... kaksi murtovarkautta ja Melrose-kaulanauha!" Ja hän kääntyi minuun viattomasti syytetyn hymyilyllä.

"Ja kaikkityyni helposti todistettavissa", virkkoi skotlantilainen ja pisti käskyn taskuunsa. "Minulla on samanlainen teidän laskuunne", hän lisäsi nyökäten minulle, "vaikka ei niin pitkä."

"Surkeata ajatella", pahoitteli kapteeni, "että laivani on tullut varkaiden pesäksi! Tästä koituu kovin ikävä juttu. Minä olen pakotettu panettamaan teidät molemmat rautoihin kunnes pääsemme Neapeliin."

"Ettehän toki!" huudahti Raffles. "Mackenzie, puhukaa hänen kanssaan, älkää jättäkö maanmiehiänne pinteeseen kaikkien ihmisten silmissä. Emmehän voi päästä pakoon, kapteeni; voittehan pitää asian salassa tänään? Katsokaa, tässä on kaikki mitä minulla on taskuissani; tyhjennä sinäkin omasi, Bunny, ja he voivat riisua meidät alasti, jos epäilevät, että meillä on hihoihin piilotettuna aseita. En muuta pyydä kuin että meitä ei panna käsirautoihin!"

"Saatte sen", huudahti Raffles, "te saatte sen silmänräpäyksessä, jos lupaatte, ettei meidän tarvitse alistua mihinkään julkiseen häväistykseen laivalla."

"Voidaanhan koettaa", arveli Mackenzie, "niin kauvan kuin käyttäydytte kunnollisesti. No, missä se on?"

"Pöydällä nenänne edessä."

Laskin katseeni alas, kuten kaikki muutkin, mutta ei pöydällä mitään helmeä näkynyt. Vain kapineet, jotka olimme taskuistamme tyhjentäneet — kellomme, lompakkomme, kynämme, kynäveitsemme ja paperossikotelomme — olivat levällään pöydällä, sekä mainitut revolverit.

"Teette pilaa meistä", vastasi Mackenzie. "Mitä se hyödyttää?"

"En teekään", nauroi Raffles. "Panen älykkyytenne koetukselle. Mitä pahaa siinä on?"

"Onko se tässä pöydällä, totta puhuen?"

"On pöydällä, sen vakuutan kunniasanallani."

Mackenzie avasi paperossikotelon ja pudisteli jokaista savuketta erikseen. Raffles pyysi yhtä polttaakseen, ja kun hänen pyyntönsä täytettiin, huomautti hän, että helmi oli ollut pöydällä paljoa ennemmin kuin savukkeet. Mackenzie otti heti pistoolin ja aukaisi sen tyvessä olevan pikku kolon.

"Ei siellä, ei siellä", selitteli Raffles, "mutta nyt laukeaa! Koettakaa patruunia!"

Mackenzie kaatoi ne kämmenelleen ja ravisti jok'ainoata erikseen korvansa vieressä, mutta ilman tulosta.

"Antakaa ne minulle."

Ja silmänräpäyksessä oli Raffles löytänyt oikean, hän puri luodin pois ja asetti sirolla liikkeellä keisarin helmen keskelle pöytää.

"Tämän jälkeen ehkä osotatte minulle sen verran taipuvaisuutta kuin on vallassanne. Olen, kuten näette, käyttäytynyt lurjuksen tavoin, herra kapteeni, ja sellaisena olen valmis makaamaan raudoissa koko yön, jos katsotte sitä tarpeelliseksi laivan turvallisuuden vuoksi. Pyydän teitä vain ensin suomaan minulle pikku suosionosotuksen."

"Se riippuu siitä mitä pyyntönne koskee."

"Kapteeni, olen tehnyt laivallanne ollessa pahemmankin teon kuin kukaan teistä tietää. Olen mennyt kihloihin ja tahdon sanoa jäähyväiset!"

Hämmästyimme luullakseni kaikin yhtä suuresti, mutta ainoa, jonka ällistys puhkesi sanoiksi, oli von Heumann; sydämen syvyydestä lähtenyt saksalainen kirous oli melkein ensimäinen äännähdys hänen taholtaan koko keskustelun aikana. Mutta nopeastipa hän siihen liitti voimakkaan vastalauseen pyydettyä hyvästijättöä vastaan, vaikka hänen sanojansa ei otettu kuuleviin korviin, ja tarmokas vanki sai tahtonsa täytäntöön. Hän saisi olla viisi minuuttia tytön kanssa kahden kesken perämiehen ja Mackenzien seisoessa vähän matkan päässä heistä (ei kuitenkaan kuuluvissa) revolverit seljän takana. Meidän kaikkien astuessa ulos hytistä seisahtui hän ja tarttui käteeni.

"Olen siis lopultakin toimittanut sinut pinteeseen, Bunny — viimeinkin ja kaiken sen jälkeen mitä olemme yhdessä saaneet aikaan! Jos tietäisit, kuinka pahoillani olen! Mutta sinulle ei tule pitkää rangaistusta — en voi käsittää, minkätähden sinut laisinkaan tuomittaisiin. Voitko antaa minulle anteeksi? Nyt eroamme vuosikausiksi, kenties ijäksi! Sinä olet aina ollut hyvä toveri tarpeen vaatiessa; jonakin päivänä sinä kukaties et pahoilla mielin muistele, että olit hyvä toveri viimeiseen silmänräpäykseen asti!"

Hänen katseessaan kuvastui tarkotus, jonka ymmärsin; purin kampaani yhteen ja jännitin kaikki hermoni toimintaan, kun viimeisen kerran elämässäni puristin tuota voimakasta ja taitavaa kättä.

Kuinka elävästi viimeinen näytös on jäänyt mieleeni ja pysyy muistissani kuolemaani asti! Kuinka selvästi kuvastuu eteeni jokainen piirre, jokainen varjo tuolla auringon valaisemalla kannella! Olimme niiden saarien välissä, joita on siroteltuina Genuan ja Neapelin taipaleelle; purppuranpunainen pilkku, joka hävisi auringon hehkuun ylähangan puolelle, oli Elba. Kapteenin hytti oli sillä puolella, ja juuri se auringon kirkkaasti valaisema laita oli ihmisistä tyhjänä, paitsi minua ympäröivää ryhmää ja tuota kalpeata, hentoa, ruskeaan puettua olentoa etäämpänä peräpäässä Rafflesin vieressä. Kihloissa? En voinut uskoa sitä, en voi uskoa vielä tänä päivänäkään. Mutta siellä he seisoivat kahden kesken, meidän kuulemattamme sanaakaan heidän keskustelustaan; siellä kuvastuivat he auringonlaskua vasten, taustanansa se pitkä häikäisevä auringossa hohtava meren kaistale, joka kimalteli Elban ja "Uhlanin" rungon välillä, ja heidän varjonsa ulottuivat melkein meidän jalkoihimme asti.

Äkkiä — vain silmänräpäys —, ja tehty oli tekonen, jota en milloinkaan ole tiennyt ihaillako vai kammotako. Hän kietaisi käsivartensa tytön ympärille, suuteli häntä kaikkien meidän nähden — ja heitti hänet sitte luotaan, niin että hän oli kaatua. Tämä hänen liikkeensä ennusti mitä nyt seurasi. Perämies ryntäsi häntä kohti ja minä perämiehen jäljessä.

Raffles ponnahti kaiteelle, mutta viimeisellä sekunnilla...

"Pidätä häntä, Bunny!" huusi hän. "Pidä häntä lujasti kiinni!"

Ja noudattaessani tätä viimeistä käskyä kaikin voimin ja vähääkään ajattelematta mitä tein, paitsi että hän oli käskenyt minua niin tekemään, näin hänen nostavan kätensä yhteen päänsä yli, ja hänen notkea vartalonsa viuhahti auringonlaskun rusossa samalla sorealla täsmällisyydellä, kuin olisi hän hypännyt pää edellä uimalaitoksen hyppysillalta!

* * * * *

Mitä sitte kannella tapahtui, siitä en voi mitään kertoa, sillä minä en ollut siellä. Ei myöskään voi rangaistukseni, pitkällinen vankilassa virumiseni eikä pysyväinen kunniattomuuteni herättää lukijan mielenkiintoa, ellei mahdollisesti se seikka, että minun lopulta onnistui karata. Mutta yksi tapaus täytyy minun mainita, uskotaan sitä tai ei — ainoastaan yksi tapaus vielä ja siihen lopetan.

Minut pantiin heti rautoihin toisen luokan ylähangan puoleiseen hyttiin, ja ovi suljettiin perässäni, kuin olisin ollut toinen Raffles. Sill'aikaa laskettiin vene vesille ja annettiin sen tehdä tuloksettomia etsiskelyretkiä sinne tänne ulapalla. Mutta joko oli laskevan auringon kilo laineilla sokaissut kaikkien silmät, tai sitten kohtasi minun silmiäni merkillinen harhanäky.

Sillä vene tuli takaisin potkurin käydessä ja vangin tirkistellessä hytin akkunasta yli auringon valaiseman ulapan, jonka hän uskoi ikuisesti sulkeutuneen hänen toverinsa yli. Äkkiä vaipui aurinko Elban saaren taakse, väreilevä kimalluksen vyö haihtui silmänräpäyksessä ja painui jäljettömiin veden kalvolta, ja puolivälissä rannasta, jo pitkän matkan laivasta taampana, liikkui — ellei näköni pettänyt — musta pilkku keskellä harmajaa äärettömyyttä. Päivälliskello oli soinut, ja kenties olivat kaikki muut herenneet tähystelemästä. Ja nyt se hävisi näkyvistä, sitte nousi uudelleen; nyt se painui ja lopulta kokonaan katosi näköpiiristäni. Mutta vieläkin kerran se näyttäytyi, vain pienenä hitusena, joka lipui harmajassa, hämärässä etäisyydessä purppuranpunaista saarta kohden, lännen vaalenevalla kulta- ja violettiviiruisella taivaanrannalla. Ja yö ehätti minut ennen kuin olin päässyt selville siitä, olinko nähnyt ihmispään vai jotakin muuta.