I.

Kun Kannibalisaarten kuningas tuotti kuningatar Victorialle tappioita ja eräs europalainen hallitsija antoi sähkölennättimen kiidättää onnittelunsa tuosta urotyöstä, oli suuttumus Englannissa yhtä suuri kuin hämmästyskin, sillä asia ei silloin ollut yhtä tavallinen kuin miksi se perästäpäin on tullut. Mutta sitte kun tuli selville, että eräs erittäin tärkeä lahja seuraisi onnitteluja antaakseen niille pontta, niin johduttiin ajattelemaan, että sekä valkoinen että musta hallitsija olivat kumpainenkin joutuneet päästään pyörälle. Sillä lahja oli helmi, sanomattoman kallisarvoinen, muinoin brittiläisen kalvan irrottama polyneesialaisesta koristeesta ja brittiläisen majesteetin lahjottama hallitsijalle, joka nyt käytti tilaisuutta palauttaakseen sen takaisin alkuperäiselle omistajalleen.

Tapaus olisi ollut aarre sanomalehdille muutamia viikkoja myöhemmin, kuoleutuneimpana vuodenaikana. Mutta nyt kesäkuussakin sukeusi siitä johtavia kiihotuksia, lähetettyjä kirjeitä, huomattavia uutisia, lihavia otsikkoja; _Daily Chronicle_ omisti puoli kirjallisuussivuansa viehättävälle kuvaukselle saarivaltakunnan pääkaupungista, jota _Pall Mall_ pääkirjotuksessaan tahtoi hallituksen maan tasalle hajottamaan. Minä itse harjotin vähätuloista, mutta en aivan lahjatonta kirjailijatointa siihen aikaan, ja päivänkysymys kannusti minut pilarunoon, joka sai lehdessä paremman sijan kuin mikään mitä olin aikaisemmin julkaissut. Olin vuokrannut pois kaupunkilhuoneustoni ja ottanut itselleni halvan asunnon Thames Dittonissa, sanoen syyksi ihanteellisen kiihkoni saada myötäänsä pitää joen näkyvissäni.

"Oivallisia säkeitä, veikkoseni!" sanoi Raffles, joka oli välttämättömästi tahtonut tulla tervehtimään minua, lojuessaan veneessä minun meloessani ja perää pitäessäni. "Kai maksavat sinulle runsaasti näistä?"

"Eivät penniäkään."

"Mitä sanotkaan, Bunny! Ja minä kun luulin, että he maksavat hyvin. Kärsivällisyyttä vain, niin saat kyllä rahaosotuksen."

"Ei, varmaan en", vakuutin synkästi. "Minä saan tyytyä siihen kunniaan, että näen runoni painettuna, niin kirjotti toimittaja minulle nimenomaan", lisäsin, ja annoin tuolle suosiolliselle herralle lisänimen, joka ei ollut aivan kohtelias.

"Oletko ehkä ennen saanut maksua siitä mitä olet kirjottanut?"

Ei, sitä en ollut milloinkaan aikonut tunnustaa, mutta olin todellakin tehnyt sen, rikos oli tullut ilmi, eikä sitä enää kannattanut salailla. Olin kirjottanut rahan vuoksi, koska todella olin rahan puutteessa; olin riivatun kipeässä pulassa, jos hän välttämättömästi tahtoi tietää sen. Raffles nyökkäsi, kuin olisi hän jo tiennyt sen. Minä latelin valituksiani. Ei ollut helppo tulla toimeen vastaleivottuna kirjailijana ilman vakinaista tointa; minä puolestani pelkäsin, etten kirjottanut kyllin hyvin enkä kyllin huonosti saavuttaakseni onneani. Kärsin säännöllisesti ja hedelmättömästi tyylin etsimisessä. Runoja osasin sepittää, mutta ne eivät kannattaneet. Uutisten keruuseen tai alempaan sanomalehtimiestoimintaan en voinut enkä tahtonut alentua.

Raffles nyökkäsi taas, tällä kertaa hymyillen, ja hymy pysyi hänen silmissään, kun hän kumartui taaksepäin ja katseli minua. Tiesin hänen ajattelevan muita asioita, joihin olin alentunut, ja luulin arvaavani, mitä hän aikoi sanoa. Hän oli sanonut sen niin monta kertaa ennen, ja hän varmaan sanoisi sen vielä uudelleen. Minulla oli vastaukseni valmiina, mutta hän oli varmaan kyllästynyt uudistamaan samoja kysymyksiä minulle. Hän laski silmäluomensa alas, otti uudelleen sanomalehden, jonka oli laskenut kädestään, ja minä ehdin meloa koko Hampton Courtin punaisen muuririvin ohi, ennen kuin hän taas puhui.

"Ja tästä he eivät ole antaneet sinulle mitään! Hyvä Bunnyseni, säkeesi ovat erinomaisia, eivät ainoastaan muodon puolesta, vaan sinä olet myös keskittänyt aiheesi ja sommitellut sen sattuviksi sanoiksi. Olet varmasti antanut minulle selvemmän käsityksen asiasta kuin minulla on ollut ennen. Mutta onko se todellakin viidenkymmenentuhannen punnan arvoinen — yksi ainoa helmi?"

"Sadankymmenen, luullakseni, mutta se ei sopinut runomittaan."

"Satatuhatta puntaa!" sanoi Raffles silmät ummessa. Ja taas olin varma siitä, mitä oli tulossa, mutta vielä kerran erehdyin. "Jos se on niin paljon arvoinen", huudahti hän viimein, "niin siitä ei voisi päästä eroon; se ei ole kuin timantti, jonka voisi jakaa. Mutta pyydän anteeksi, Bunny... unohdin..."

Emmekä me sanoneet sen enempää keisarin lahjasta, sillä ylpeys viihtyy tyhjissä taskuissa hyvin, eikä pahinkaan puute maailmassa olisi voinut houkutella minua siihen ehdotukseen, jonka olin odottanut Rafflesin tekevän. Odotukseni oli ollut puolinainen toive, vaikka en tiennyt sitä ennen kuin nyt. Mutta kumpikaan meistä ei viitannut sen enempää siihen, minkä Raffles tekeytyi unohtaneeksi — minun "luopumiseni", "palautumiseeni hyveeseen", joksi hän oli sitä piloillaan sanonut. Olimme molemmat hiukan vaiteliaita ja häpeillämme, molemmat omiin ajatuksiimme vaipuneina. Emme olleet kuukausiin toisiamme tavanneet, ja kun minä seurasin häntä asemalle tuona sunnuntai-iltana vähää ennen kello yhtätoista, uskoin, että sanoimme toisillemme jäähyväiset vieläkin useammaksi kuukaudeksi.

Mutta sillä välin, kun odotimme junaa, näin noiden kirkkaiden silmien tarkastelevan minua asemalyhdyn alla, ja kohdatessani niiden katseen Raffles pudisti päätään.

"Sinä et näytä reippaalta, Bunny", hän sanoi. "Minä en ole milloinkaan uskonut tätä Thamesin laaksoa terveelliseksi. Sinun pitäisi saada ilmanalan muutosta."

"Soisinpa totisesti, että voisin saada sitä."

"Sinä todella tarvitset merimatkaa."

"Ja talven St. Moritzissa, vai tahdotko mieluummin suositella Cannesia tai Kairoa? Tuo on varsin oivallista, Raffles, mutta sinä unohdat, mitä kerroin sinulle raha-asioistani."

"En unohda mitään. Minä en vain tahtonut loukata sinua. Mutta kuule, merimatka sinun kuitenkin täytyy saada. Minäkin tarvitsen ilmanalan muutosta, ja sinun pitää tulla mukaan vieraanani. Vietämme heinäkuun Välimerellä."

"Sinunhan pitää pelata lyöntipalloa..."

"Palttua lyöntipallolle."

"Niin, jos uskoisin, että puhut vakavasti..."

"Tietysti tarkotan täyttä totta. Tuletko mukaan?"

"Silmänräpäyksessä, — jos sinä matkustat."

Ja minä puristin hänen kättään ja huiskutin kättäni jäähyväisiksi siinä täysin rauhallisessa vakaumuksessa, etten milloinkaan enää kuulisi siitä asiasta puhuttavan. Tuo oli tietenkin vain haihtuva päähänpisto eikä mitään muuta. Aloin pian toivoa, että puhe olisi merkinnyt jotakin enempää; sillä viikolla tulin sellaiseen päätökseen, että olisi parasta, jos voisin jättää Englannin tykkänään. En ansainnut mitään. Töin tuskin sain elää kituutelluksi sillä vuokran lisällä, josta olin kesäkaudeksi vuokrannut pois asuntoni kalustettuna. Sitten odottaisivat minua velkojat jälleen Lontoossa. Oliko mahdollista olla täysin rehellinen? En ollut tehnyt velkoja, kun minulla oli rahaa taskuissani, ja suoranainen epärehellisyys tuntui minusta vähemmän häpeälliseltä kuin se.

Mutta Rafflesista en tietystikään kuullut mitään, viikko kului ja puolet vielä toistakin. Mutta myöhään seuraavana sunnuntai-iltana löysin hänen sähkösanomansa asunnostani, sen jälkeen kun olin turhaan etsinyt häntä kaupungista ja epätoivoissani syönyt päivällistä typötyhjässä klubissa, johon vielä kuuluin.

"Laittaudu lähtemään Waterloo-asemalta Norddeutscher Lloydin pikajunalla", sähkötti hän, "9.25 a.p. maanantaina, tapaat minut 'Uhlanin' kannella Southamptonissa, matkaliput valmiina. Kirjotan pian."

Ja hän kirjotti todellakin hyvin herttaisen kirjeen, mutta ilmaisten suurta levottomuutta minusta, terveydestäni ja toiveistani, oikein liikuttavan kirjeen, kun ajattelee aikaisempaa tuttavuuttamme ja että se nyttemmin oli rikkoutunut. Hän sanoi ottaneensa kaksi hyttipaikkaa Neapeliin, matkustaaksemme Capriin, joka selvästi oli onnekkaan rauhan saari, missä me yhdessä paahtelisimme itseämme auringossa ja "unohtaisimme joksikin aikaa". Se oli viehättävä kirje. En ollut milloinkaan nähnyt Italiaa; hänen etuoikeudekseen koituisi välittää se tuttavuus. Ei ollut suurempaa erehdystä kuin väittää, että se maa oli mahdoton kesällä; Neapelin lahti oli kerrassaan jumalallinen, ja hän kirjotti "keijukaisten kadonneesta maasta", kuin olisi runous hänen tahtomattansa pulppuillut hänen kynästään. Palatakseni maalliseen ja suorasanaiseen, saatoin ehkä katsoa hänen olleen epäisänmaallinen siinä, että valitsi saksalaisen laivan, mutta millään muulla linjalla ei saanut niin paljoa mukavuutta ja kestitystä matkarahallaan. Olipa kirjeessä vihjaus parempaankin syyhyn. Raffles kirjotti, kuten oli sähköttänytkin, Bremenistä, ja minä ymmärsin, että hän oli käyttänyt omakohtaista vaikutusvaltaansa viranomaisiin, saadakseen alennusta matkalipuistamme.

Voipi kuvitella minun iloni ja ihastukseni! Minun onnistui maksaa mitä olin velkaa Thames Dittoniin, kiristää toimittajalta hyvin pieni maksuosotus ja räätäliltäni vielä yksi flanellipuku. Muistan, että vaihdoin viimeisen kultarahani ostaakseni laatikon Sullivan-savukkeita Rafflesille matkatupakaksi. Mutta sydämeni oli yhtä kevyt kuin kukkaronikin maanantai-aamuna, ihanimpana aamuna koko tuona koleana kesänä, kun pikajuna huruutti päiväpaisteisen meren rannalle.

Soutuvene odotti matkustajia Southamptonissa. Raffles ei ollut vastassa, enkä minä hakenutkaan häntä silmiini ennen kuin lähenisimme laivaa. Ja silloin etsin häntä turhaan. Hänen kasvonsa eivät olleet niiden monien seassa, jotka kurottausivat laivan laidan yli, eikä hänen kätensä niiden harvojen seassa, jotka huiskuttivat nenäliinojansa ystävilleen. Kiipesin kannelle äkillisen levottomuuden valtaamana. Minulla ei ollut matkalippua eikä rahaa millä sen ostaa. En tiennyt edes hyttini numeroa. Minulla oli sydän kurkussa, kun pysäytin erään tarjoilijan ja kysyin oliko mr. Raffles laivalla. Jumalan kiitos, hän oli! Mutta missä? Sitä ei mies tiennyt, ja minun täytyi mennä omin päin hakemaan häntä. Mutta en nähnyt hänestä vilahdustakaan kävelykannella enkä salongissa; tupakkahuone oli tyhjä, paitsi erästä pientä saksalaista, jonka punaiset viikset olivat harjatut ylös aina silmien kohdalle; eikä Raffles ollut omassa hytissäänkään, jonka etsin epätoivoissani, mutta jossa kuitenkin hänen nimensä matkatavarain kyljessä lohdutti minua. Mutta miksi hän itse pysytteli poissa näkyvistä, sitä en voinut käsittää, ja ainoastaan kamalia selityksiä voin ajatella.

"Ahaa, siinähän oletkin! Olen etsinyt sinua joka sopesta!"

Huolimatta painetusta kiellosta olin kavunnut komentosillalle, viimeisenä pelastuskeinona, ja siellä istui todellakin A.J. Raffles kumartuneena erään päällystön pitkän lepotuolin yli, jossa istui nuori valkopukuinen tyttö, hento, kalpea-ihoinen, tummatukkainen, hyvin kaunis-silmäinen tyttö. Niin paljon ehdin huomata hänen noustessaan ja käännähtäessään päin; sen jälkeen en voinut muuta ajatella kuin pikku irvistystä, joka vilahti hänen hyvin näytellyn hämmästyksensä purkauksen edellä.

"Mitä ihmettä — Bunny?" huudahti Raffles.

"Mistä _sinä_ tulet?"

Minä änkytin jotakin, hänen puristaessaan kättäni.

"Tuletko matkalle sinäkin? Neapeliin myös! No, mutta sepä merkillinen sattuma... Miss Werner, saanko esitellä hänet teille?"

Ja sen hän tekikin aivan empimättä, ja kertoi minun olevan hänen vanha koulutoverinsa, jota hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen, monin omavaltaisin laatusanoin ja tarpeettomin yksityiskohdin, jotka heti herättivät nolostumista, epäluuloa ja uhmaa minussa. Tunsin häpeäväni meidän molempain puolesta, ja se kiusasi minua. Menetin kokonaan malttini enkä koettanutkaan saada sitä takaisin, selvitäkseni hämmennyksestäni. En voinut muuta kuin jupista sanoja, joita Raffles pani kielelleni, ja sen tein varmasti hyvin yrmeällä äänellä.

"Vai niin, sinä näit nimeni matkustajaluettelossa ja tulit etsimään minua? Sinä kunnon vanha Bunny! Mutta kuules, etkö haluaisi osalliseksi hyttiini? Minulla on oikein erinomainen kansihytti, mutta eivät luvanneet minun saavan pitää sitä yksin. Meidän täytyy järjestää se asia, ennen kuin ehtivät työntää sinne jonkun tuntemattoman. Meidän täytyy joka tapauksessa lähteä täältä."

Sillä perämies oli tullut ohjaushyttiin ja meidän jutellessamme oli luotsi ottanut komentosillan haltuunsa. Alas mennessämme lähtivät soutuveneet liikkeelle liehuvin nenäliinoin ja jäähyväisten kaikuessa, ja kumartaessamme neiti Wernerille kävelykannella, kuului syviä pitkäveteisiä huokauksia altamme, ja matkamme oli alkanut.

Se ei alkanut hauskasti Rafflesin ja minun kesken. Kannella hän oli peittänyt visapäisen hämmästykseni väkinäisellä iloisuudella; hytissä hän äityi suorasukaiseksi.

"Senkin ääliö", sähisi hän. "Nyt olet jättänyt minut taas pinteeseen!"

"Millä tavoin olen minä jättänyt sinut pinteeseen?"

En ollut huomaavinani hänen viime sanoihinsa liittynyttä loukkausta.

"Millä tavoin? Olisipa luullakseni pitänyt paksuimmallakin päällä ymmärtää tarkotukseni olevan, että me tapaisimme toisemme sattumalta!"

"Sinähän olit itse ostanut molemmat liput?"

"Ei kukaan laivalla tiedä sitä; sitäpaitsi en ollut päättänyt _sitä_ silloin kun ostin liput."

"No, sinun olisi pitänyt antaa minunkin tietää mitä olit päättänyt. Sinä sommittelet suunnitelmia, etkä hiisku sanaakaan minulle, mutta vaadit, että minun pitäisi vaistomaisesti suoriutua niissä. Kuinka voin minä tietää, että sinulla oli jotakin tekeillä?"

Olin vaihtanut osia jonkunlaisella teholla. Raffles oli melkein allapäin.

"Asia on sellainen, Bunny, että tarkotukseni oli olla antamatta sinun siitä mitään tietää. Sinä... sinä olet tullut niin hurskaaksi vanhoilla päivilläsi!"

Hänen äänensä sävy tuntuvasti lepytti minua, mutta vielä oli minulla paljon anteeksi annettavaa.

"Jos et uskaltanut kirjottaa siitä", jatkoin, "niin oli sinun velvollisuutesi antaa minulle viittaus niin pian kuin astuin jalkani laivalle. Olisin käyttäytynyt sen mukaisesti. En ole niin pyhä kuin luulet."

Oliko se kuvittelua, vai eikö Raffles näyttänyt olevan hiukan häpeissään? Siinä tapauksessa se oli ensimäinen ja viimeinen kerta niinä vuosina, joina olen hänet tuntenut, enkä voi vannoa nähneeni oikein.

"Juuri niin oli aikomukseni tehdä", sanoi hän, "odottaa hytissäni ja huutaa sinua ohi kulkiessasi. Mutta..."

"Sinulla oli hauskempaa seuraa?"

"Sanokaamme muuta seuraa."

"Tuo viehättävä miss Werner?"

"Kyllä, hän on todellakin viehättävä."

"Niin ovat useimmat australialaiset tytöt", sanoin minä.

"Mistä tiedät, että hän on australialainen?" huudahti hän.

"Kuulin hänen puheestaan."

"Tyhmyri!" sanoi Raffles ja nauroi. "Hänellä ei ole enempää murretta puheessaan kuin sinullakaan. Hänen vanhempansa ovat saksalaisia, hän on käynyt koulua Dresdenissä ja on nyt kotimatkalla yksinänsä."

"Rahoja?" kysyin minä.

"Sinä veijari!" sanoi hän, ja vaikka hän nauroikin ymmärsin kuitenkin, että olimme tulleet siihen kohtaan, jossa oli parasta vaihtaa puheenainetta.

"No", sanoin minä, "mutta ethän varmaan neiti Wernerin tähden tahtonut, että näyttelisimme olevamme vieraita toisillemme? Sinulla on syvempiä suunnitelmia kuin se, eikö niin?"

"Ehkä on."

"Eikö olisi parasta, että kertoisit minulle, mitä ne koskevat?"

Raffles tarkasteli minua vanhalla varovaisella katseellaan, jonka tunsin niin hyvin. Olimme taas vanhalla urallamme monen kuukauden perästä, ja se houkutteli minut hymyilemään tavalla, jonka olisi pitänyt tyynnyttää häntä, sillä minä aavistin jo mitä hänen suunnitelmansa koski.

"Kyllä, jos sinä et vain lähde takaisin luotsiveneellä —?"

"En suinkaan, ole siitä huoletta."

"No niin... muistat kai helmen, josta kirjotit..." Minä en antanut hänen puhua loppuun.

"Sinulla on se!" huudahdin tulipunaisena — sillä nyt näin kasvoni seinäkuvastimesta.

Raffles näytti hämmästyneeltä.

"Ei vielä", sanoi hän, "mutta toivon saavani sen ennen kuin saavumme Neapeliin."

"Onko se laivassa?"

"On."

"Mutta kuinka — missä — kenellä se on?"

"Eräällä pienellä saksalaisella upseerilla, eräällä nuorella pystyviiksisellä nulikalla."

"Minä näin hänet tupakkahuoneessa."

"Se oli juuri hän, sillä hän on aina siellä. Herra kapteeni Wilhelm von Heumann, jos katsot matkustajaluettelosta. Niin, hän on keisarin ylimääräinen lähettiläs, ja hänellä on helmi mukanaan."

"Bremenissäkö sinä sait tämän tietää?"

"En, Berlinissä, eräältä sanomalehtimieheltä, jonka tunnen siellä. Häpeän sanoa sinulle, että minä matkustin sinne vartavasten siinä tarkotuksessa."

Minä purskahdin nauruun.

"Ei sinun tarvitse hävetä. Sinä teet nyt juuri sen, mitä toivoin sinun esittävän minulle silloin joella soudellessamme."

"_Toivoitko_ sinä?" sanoi Raffles, katsellen minua suurin silmin. Nyt oli oikeastaan hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä ja minun näyttää paljoa enemmän häpeilevältä kuin todellisuudessa olin.

"Kyllä", vastasin minä, "minä olin aivan mieltynyt tähän tuumaan, mutta en halunnut ehdottaa sitä."

"Mutta sinä olisit kuunnellut minua sinä päivänä?" Varmasti sen olisin tehnyt, ja sanoin sen myös hänelle empimättä, en tietysti ollenkaan julkeasti enkä edes osottaen sellaista innostusta kuin mies, joka nauttii tuollaisesta seikkailusta sen itsensä vuoksi, vaan hillityllä uhmalla, hampaiden välitse, kuten mies, joka on koettanut elää kunniallisesti, mutta onnistumatta. Ja kun pääsin kerran alkuun, kerroin hänelle paljon enemmän. Jotensakin kaunopuheliaasti, sen voin vakuuttaa, kuvailin yksityiskohtia myöten hänelle toivottoman taisteluni, välttämättömän tappioni, sillä toivottomia ja välttämättömiä olivat ne miehelle, jolla oli minun entisyyteni, vaikka sitä eivät tunteneetkaan muut kuin minä itse. Se oli vanha tarina varkaasta, joka koetti tulla kunnialliseksi mieheksi; se oli vastoin luontoa, sen tähden se nytkin päättyi, kuten päättyi.

Raffles oli aivan toista mieltä. Hän pudisti päätään minun vanhanaikaiselle käsitykselleni. Ihmisluonne on kuin shakkilauta; miksikä ei tyydytä siihen, että valkoiset ja mustat ruudut vaihtelevat? Miksi tahdotaan olla joko toista tai toista, kuten sankarit vanhanaikaisissa näytelmissä ja romaaneissa? Hän puolestaan oli tyytyväinen molempiin ruutuihin ja hänen mielestään vaaleat ruudut ainoastaan mustien vastakohtina esiintyivät paremmassa valossa. Minun päätelmiäni hän piti järjettöminä.

"Mutta harhaannut hyvässä seurassa, Bunny, sillä kaikki arki-apostolit veisaavat samaa virttä; ukko Vergilius oli ensimäinen ja pahin syntinen teistä kaikista. Minä puolestani sovitan niin, että voin kavuta ylös pimeyden valtakunnasta minä päivänä hyvänsä, ja aikaisemmin tai myöhemmin minä sen teenkin oikein pysyvästi. En kylläkään voi juuri ottaa vastatakseni siitä, että täyttäisin kaikki ne lovet, jotka olen tehnyt, mutta minä voin vetäytyä yksinäisyyteen ja asettua lepoon, elääkseni moitteettomasti. Ja minä luulen melkein, että se päämäärä olisi saavutettavissa tuon helmen avulla!"

"Sinä et siis enää pidä sitä liian epätavallisena myytäväksi?"

"Me voisimme lyöttäytyä suurkalastajiksi ja vetää sen mukamas merenpohjasta muun kaman kanssa. Se tulisi useamman kuukauden huonon onnen jälkeen, juuri silloin kuin olisimme aikeissa myydä kalastusveneemme; siitä koituisi, hitto vieköön, puheen-ainetta yli koko Tyynenmeren rannikon!"

"No niin, meidän täytyy saada se ensin. Onko herra von... mikä hänen nimensä nyt olikaan... pelottava vastustaja?"

"Hän on pelottavampi kuin miltä näyttää, ja peloton kuin paholainen."

Hänen puhuessaan liehui valkoinen liinapuku avonaisen oven ohitse, ja sen takana näin vilahdukselta ylöskierretyt viikset.

"Mutta todellakin hänenkö kanssaan joudumme tekemisiin? Etkö luule, että kapteenilla on se tallessaan?"

Raffles seisoi ovessa kulmat tuimasti rypyssä, mutta sitte hän kääntyi minuun päin ja sanoi kärsimättömästi:

"Hyvä ystävä, kuvitteletko ehkä koko miehistön tietävän, että sellainen kalleus on laivassa? Sinähän sanoit sen olevan sadantuhannen punnan arvoinen; Berlinissä väitettiin, ettei sitä voi rahalla korvatakaan. Minä epäilen suuresti, tokko itse kapteenikaan tietää, että von Heumann kantaa sitä yllään."

"Ja niinkö hän tekee?"

"Varmastikin."

"Meillä ei siis ole tekemistä kenenkään muun kuin hänen kanssaan?"

Hänen vastauksensa oli toimintaa eikä sanoja. Taas liehui jotakin valkoista ohi, ja Raffles meni ulos ja lyöttäytyi kolmanneksi mieheksi molempien kävelijäin seuraan.