Part 1

THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 77909 *** MEIDÄN JEREMIAS Historiallinen näytelmäruno Kirj. ALPO NOPONEN Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1916. HENKILÖT: SCHÄFER, PIETARI, maisteri, kuolemaantuomittu. BROMS, INGEMUND, tuomiorovasti.. VARGENTIN, JOHAN, notarius.. ANNA, hänen sisarensa.. HASSELQVIST, KAARLE, ylioppilas.. BECKMAN, JOHAN, maaherran sihteeri.. v.

LIEVEN, HENRIK, kenraali, kreivi.. ROSKAMP, LISCHEN, leskirouva.. SOHVI, hänen palvelijansa.. MULTA | vartijoita.. TUOMO |. LASSI, entinen korpraali.. KELTARENIUS, EERIK, tuomittu pappi. Tapahtuu Turussa v. 1713.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS. Turun linnan "eteistupa". Vasemmalta ovi ulos, oikealta ovi "saliin". Perällä ikkuna. Sen oikealla puolella istuinsohva, jonka kansi voidaan ottaa irti, vasemmalla ovenposkessa uuni ja sen vieressä jonkinlainen vuode. Eräitä istuimia. MULTA seisoo "saliin" johtavan oven edessä. TUOMO saapuu ulkoa. /* TUOMO.

Kuin kävi, toveri? MULTA (viitaten saliin päin). Hän tuomittiin. TUOMO. Ei maar. MULTA. Juur vissist. TUOMO.

Henki pois? MULTA. Ja tavarat ja kunnia. TUOMO. Ne eivät maar mitään maksa, kerran henki viedään. MULTA. Jos kunniallisna hän kuolisi, ei kirkon herroilla ois kunniata. TUOMO.

Siis pappein tähden? MULTA. Heitä loukannut hän ankaroilla sanoillansa on. TUOMO. Ja hovioikeusko tuomitsi? MULTA. Niin, hovioikeus kuninkaallinen. TUOMO.

Sa kuulit? MULTA. Kyllä. Eteisessä seisoin, ja salin ovet auki olivat. Siell' akademiamme herroja ja ylioppilaita paljon oli, ja melkein koko tuomiokapituli... TUOMO. Hän maar ei peljännyt? MULTA.

Ei rahtuakaan. Niin rohkea ja turvallinen oli kuin tuomio ei hänen vaatteisiinsa ois edes koskenut. TUOMO. Hän maar on mies! MULTA. Näin kuinka tuomionsa kuultuaan hän ylös kavahti ja vastatakseen korotti äänensä. Mut salissa niin suuri nostettihin hälinä, ett' ääntä tuomitun ei kenkään kuullut. TUOMO.

Ma sanon, sulle: sitä tuomiota ei panna täytäntöön. MULTA. Niin, ken sen tietäis. TUOMO. Et sinäkään niin häntä kohtele kuin tuomittua. MULTA. Minun asemassa mies toimii niinkuin käsketään. TUOMO.

Ja niinkuin etunsa vaatii. MULTA. Sinä varmaankin hänestä olet enin hyötynyt. TUOMO. En puolta, minkä sinä. MULTA. Mene siitä! Hän meidän täällä jutella ei salli.

Siell' on taas nainen. TUOMO. Ennättipä maar! MULTA. Juur vissist. Lohduttaja näet. Hst! (Viittaa torjuvasti. Tuomo paistuu.) ANNA VARGENTIN (tulee salista surupuvussa, kyyneleitä pyyhkien).

Mi into palava! Mi luottamus! Mä viihdyttämään saavuin tuomittua, mut itse virvoitusta hältä sain. (Mullalle.) Olette nähneet uskonrohkeutensa? MULTA. Juur vissist, neiti. ANNA. Ilo kaiketi sellaista vankia on vartioida? MULTA.

Ei häntä ole juuri vartioitu. ANNA. Käy ihmisiä paljon hänen luonaan? MULTA. Niin käynyt on. ANNA. Ja edelleenkin käy? MULTA.

Jos kieltoa ei tule. 12 ANNA. Viime kertaa En minäkään tääll' ole. (Aikoo mennä, mutta ovesta juuri saapuva LISChEN Roskamp pidättää hänet.) LISCHEN (katsoo hämmästyneenä Annaan ja viittaa vahtimestaria poistumaan). Täällä te? ANNA. Asia sama meillä lienee, rouva. LISCHEN. Te ensiks ennätitte! ANNA.

Olenhan ma nuorempi. Ja asun lähempänä. LISCHEN. En ikäloppu liene minäkään. Ja osanoton ilmaisuhan mulla on lähin oikeus. ANNA. Minkätähden teillä? LISCHEN.

Vai vielä kysytte! Ken pitänyt hänest' on huolta vankeuskuukausina? Ken valvonut on hänen parastaan siit' asti, kun hän nimeen Jehovan totuuden tunnustusta kuulemaan ylimmän oikeutemme herrat haastoi ja piispan sekä konsistorin isät — ja siitä syystä linnaan suljettiin? ANNA. Hän silloin voitti monta ystävää. LISCHEN. Mut ken on ollut hartain, uhraavaisin? ANNA.

Ma kerskua en tohdi, hyvä rouva. LISCHEN. Ma tohdin. Minun ansiotain on, hänellä ett' on ruokaa, vaatteita ja lukemista vankilassa ollut. Ties kuinka monet paidat sekä sukat hän minulta on saanut! Hoitajaakin ma kolme olen hälle hankkinut; nyt minun oma palvelijani käy hänen askareissaan. ANNA. Minä itse olisin valmis palvelemaan häntä.

LISCHEN. Tää tunnustuskin, jos sen sukunne ja suuret ystävänne kuulisivat, ois turmioksi maisteri Pietarille. Ja viehätyksellänne... ANNA (keskeyttäen). Kuulkaa, rouva! (keskeyttää äkkiä, kun huomaa maisteri Pietarin tulevan salista, kääntyy ovelle, jossa hiukan viivähtää, ja menee sitten ulos). PIETARI (tulee iloisena salista). Sä täällä, Lischen! Kenen kanssa puhuit?

Ai, Anna! Hänelle siis haastelit. Ma luulin, että Multa taikka Tuomo... Se oli Anna! Sin' et usko, Lischen, kuink' olen iloinen, kun hänelle sain puhua niin hyväll' armolla. Oi kuinka sydämemme lämpenivät! Hän oli minulle niin nöyrä, rakas. Jumala nähköön, kuinka iloinen mä siitä olen!

LISCHEN. Tuomiotakaan et näytä muistavan. PIETARI. En ollenkaan. Jumala nähköön, se ei mua vaivaa. Sen piispan sekä tuomiorovastin likaiset kädet ovat leiponeet. Mä sitä halveksin. LISCHEN.

Mut julistihan sen korkein tuomioistuin. PIETARI. Korkein, Lischen, on minun puolellani. Sitä todistaa myös rakkaan Annan uni. LISCHEN. Annan uni! PIETARI. Niin, — päätön mies, min hartioille pää taas kasvoi.

Minä kohoan ja voitan. LISCHEN. Sinusta uneksuu ja luonas juoksee! PIETARI. Ja on niin lempeä! Ja hänell' on niin puhtaat, kauniit kasvot. LlSCHEN. Ihastukses kai minuakin ihastuttaa pitais?

Et muistavan näy muita ollenkaan, enemmän hyväksesi uhranneita. PIETARI (taputtaen olalle). No, Lischen, yksi sija sullekin, Jumala nähköön, sydämessän' on. LISCHEN. Mut hänelle — PIETARI. On kaksi sijaa; en voi sille mitään. Jos sa kysyisit, kenelle velkaa määrän suurimman ma olen kiitollisuutta, niin vastaan: sinulle, Lischen. Mutta mieltymys ja rakkaus kiitollisuutta ei seuraa.

LISCHEN. Ja sen sa sanot mulle — kiitollisna. PIETARI. Sun sydämesi joskus on niin kuiva. LISCHEN. Ma surumielin tänne läksinkin. PIETARI. Kun edeskatsomiseen et sa luota.

LISCHEN. Sa olet tuomittu. Ja poikani, mi lähti apujoukkoon Viipuriin, moskovalaisten vankina nyt on. Mä tänään vasta siitä tiedon sain. PIETARI. Sanoinhan, ettei hänen pitais mennä. LISCHEN. Hän lähti puolustamaan isänmaata.

PIETARI. Min eteen portit onnettomuuden avattiin silloin, vankityrmähän kun minut teljettiin. Sen jälkehen ma puolustaa en sitä ole voinut. Mun huulilleni — nähköön Jumala! — on vaino rukouksen hyydyttänyt. Äpärä-Nebukadnetsarilla on sentähden nyt niin voimallinen miekka. LISCHEN. Ken hän on? PIETARI. Tsaari Moskovan.

Hän on. Jumala nähköön, sangen suuri herra. On mielessäni sanottu: hän saapuu. LISCHEN. Niin, hävittämään! PIETARI. Ei, vaan vapauttamaan. Sa sit' et usko etkä ymmärrä; sen lahjan olet kadottanut sinä.

LISCHEN. Ja neiti Vargentin sen saanut. Niinkö? PIETARI. Niin. LISCHEN. Sulle hänen ystävyytensä On vaarallinen. PIETARI.

Edeskatsomus on hänet lähettänyt minulle. LISCHEN. Niin jouduttaakseen sortumistasi? PIETARI. Mun lohdutuksen enkelikseni. Hän luottaa minuun, kuuliainen on. Kun minulla on puhumisen armo, hän ottaa vastaan sanani. LISCHEN.

Sa aijot siis usein päästää häntä luoksesi? PIETARI. Ma hänen kanssaan rukoilen. Ja hän on taipuva mun sanojeni mukaan. Et usko, Lischen, kuinka ihanaa on nuoren sielun hallitseminen. LISCHEN. Vai sielun! Hänen kasvojansahan sa äsken ylistit.

PIETARI. Ne ovat kauniit. Ma riemukseni niitä katselen. LISCHEN. Vai siinä nyt on suuri kutsumus totuudentunnustajan tehtäväksi! Sa todellakin olet kohonnut! PIETARI (sisäisesti satutettuna, tuskalla). Se oli häijy pisto, Lischen.

LISCHEN. Siksi sen aijoinkin. PIETARI. En epätoivoisnakaan ma turvautuisi keinoon semmoiseen. Sa mistä saitkaan sanat nuo? LISCHEN. Ne ovat sun sisimmästäs. Omill' aseillasi sinua haavoitin.

PIETARI (lujentuen). Ei! Kiusaaja sun suullas puhuu... Hän on jumalinen ja hurskas sielu. LISCHEN. Mutta hän ei saa sun luonas käydä. PIETARI. Kuka estäis sen, Jumala nähköön?

LISCHEN. Veli, notarius, ja tuomiorovasti Broms. PIETARI. En kuulla voi sitä nimeä... Vai aijotko Jumala nähköön heille... LISCHEN. Puhua? Niin aijon.

Kauan Martan tavoin olen sinua palvellut. Ma velvollinen myös olen suojelemaan sinua. PIETARI (suuttuneena). Vai suojelemaan! Sinä? Juudan sisar! LISCHEN. Sa kuinka sanoit minulle?

PIETARI. Sa olet Juudaksen sisar, kieli käärmehen ja kateuden mustettunut säkki. LISCHEN. Kas siinä kiitos hyvänteostani ja hoidostani! PIETARI. Rakkaudesta ne eivät lähteneet. Sun oli pakko. LISCHEN.

Vai pakko! Ken on pakottanut mua? PIETARI. Se korkein, jonka palvelija ma ja tulkki olen. Sinun hyvyytesi ei itsestänsä olis riittänyt. Sentähden kiitä kaikkivaltiasta, ett' olet voinut halvan lahjasi ojentaa hänen valitullensa. Nyt mene, sisar Juudan kavalan, ja soita kieltäs vihamiesten luona. Jumala nähköön, sinun hyvyyttäsi en koskaan enää kaipaa, tarvitse! (Vaipuu lamautuneena tuolille.) LISCHEN.

Tuon miehen hyväks olen uhrannut! (Kääntyy mennäkseen.) PIETARI (kavahtaa ylös). Sa menetkö? Miss' on se taulu, jonka sun kauttas tilasin. Se viime-tuomio? LISCHEN. Sen palvelijani saa tuoda sulle, kun saapuu tänne viimeisimmän kerran. (Menee.) PIETARI (vaipuu jälleen tuolille). MULTA (saapuu avain kädessä, lukkoaa ulko-oven ja pysähtyy katselemaan Pietaria). Kuin voitte, herra?

PIETARI (alakuloisesti). En mä mitään voi. Jumala nähköön. MULTA. Kuinka? Ette mitään? PIETARI. Ei mitään silloin voi, kun itseään ei hillitsemään pysty ihminen...

Tuon naisen näit. Mä hälle väärin tein. Mun juosta täytyis hänen jäljestään ja polvillani anteeks anoa. Mut sitäkään en voi. MULTA. Näin teissä voimaa tänäpäivänä. PIETARI. Se ollut ei mun omaa voimaani.

MULTA. Niin usein naisia käy luonanne. PIETARI. Niin, naisia! (Hellästi.) Oi kuinka kauniit kasvot hänellä on! Ja tuntehikas sielu! MULTA. Minulle käsky annettu on, herra. PIETARI.

Se täytä! MULTA. Teidän eteistupaan tähän on tyydyttävä. Sali suljetaan. PIETARI. Se mieleenikään ei voi langeta. Ma kirpunpesään tähän tyydy en. MULTA.

Juur vissist, herra. Mull' on avain tässä ja tuoss' on ovi, jok' on suljettava. Mun täytyy. PIETARI. Heill' on voimaa pakoittaa. Niin myöskin Daavid Jerusalemista pois karkoitettiin. Mutta kosto saapui. MULTA.

Siis jääköön sali; minä suljen oven. (Astuu oven luo vääntääksensä sen lukkoon.) PIETARI. Mut kirjani ja kirjoittamisneuvot? (Yrittää rientää niitä ottamaan.) MULTA (asettuen eteen). Ne kielletty on, herra. PIETARI. Mieletön! Lukea enkö sais ja kirjoittaa? MULTA. On jyrkkään kielletty.

PIETARI. Ma ymmärrän nuo Belialin pojat. Tuominneet he minut ovat, mutta koskea, Jumala nähköön, eivät uskalla. Siks tukahduttaa koettavat he, he pelkää sinkoilevain kipunain paloa sytyttävän. (Asettuu vartijan eteen.) Minun täytyy kirjoitusneuvot saada. MULTA. Kielletty. PIETARI. Kirottu toimettomuus!

Kuolemaa pahempi on se. Niinkuin sika syödä ma kyllä saisin. Ruuan kantamista ei näet ole koskaan kielletty. Se edelleenkin saanee jatkua? MULTA. Saa — vartijoiden välityksellä. PIETARI. Siis työnän' olis ylensyöminen, ja sitten täysin vatsoin loikoa likaiset ajatukset sydämessä.

Kun nouset, unisena pökkelönä sa ikkunasta ulos katselet, ja sitten syöt ja pitkäksesi käyt, et yritäkään edes ajatella. Elävä ihmishako! Siksi eivät, Jumala nähköön, minua he saa. Tuo kirjani ja kirjoittamisneuvot! MULTA (pudistaa äänetönnä päätänsä). PIETARI (etsien rahoja taskustaan). Hopeaäyriä on neljä tässä, mun korotetut päivärahani, ja tässä vielä kaksi. Ota! (Antaa rahat vartijalle. ) Ma pidän kolmen päivän koko paaston, sa korjata saat ruokatavarat, joit' ystäväni lähettävät.

Mutta tuo kirjani ja kirjoittamisneuvot! MULTA. Juur vissist, herra. Minne kätkemme? Ne näkyvissä eivät olla saa. (Katselee ympärilleen ja kuomaa istuinsohvan.) Näin tänne, herra: (Rientää sohvan luo, siirtää kannen syrjään.) Siinä sijaa. Tuokaa! Ne tänne noudamme. (Menevät yhdessä saliin, josta pian palaavat, Multalla käsissä kirjapino, Pietarilla pari sulkakynää, pari mustepulloa, paperia ja kirjeitä.) Niin, monta kirjaa! Ja vaarallisia! (Latoo kirjoja kätköön).

PIETARI. Niin, jos vaarallista on lohdutus ja voima. Suomessa ei mitään tarvittaisi enemmän ja mitään vähemmän ei suvaita. Tai ehkä sanoin väärin. Hurskaan Francken ja Arnoldin ja Böhmen kirjoja, Jumala nähköön, paljon luetaan. Mut oi, mi vääryys, väkivalta! Nuo sokeat kirkon miehet vainoo niitä! MULTA.

Mun täytyy viedä heille jotakin noin silmän lumeeks. Joku kirja, kynä... (Ulkoa koputetaan oveen. Sulkee kiireesti kannen otettuaan pari kirjaa ja kynän.) Ma otan nämä... Kuka siellä pyrkii? (Vastausta ei kuulu. Koputus uudistuu.) PIETARI. Mä kysyn! (Kovasti:) Kuka siellä? KAARLE HASSELQVIST (ulkoa). Minä, eno.

PIETARI (ihastuen). Sä, rakas Kaarle! (Vartijalle:) Avaa! MULTA. Kielletty. PIETARI. Taas kielletty! MULTA. Juur vissist. (Koputus uudistuu.) PIETARI.

Mutta hänen on päästävä. Mun sisareni poika, kuin oma rakas. Aikoi papiksi; nyt kirkon vainooma kuin minäkin. Ja mistä syystä? Hänen kuultiin kerran vapaasti rukoilevan, siksi joutui hän hyljätyksi. Mutta minulle hän sitä rakkaampi on. (Kovasti?) Hetkinen odota, Kaarle! Kyllä sinut päästän. (Etsii taskuistaan rahoja, jotka ojentaa Mullalle.) Täss' ovat kaikki. Ota, mutta avaa!

MULTA. No tulkoon tämän kerran. (Avaa oven ja poistuu vieden kirjat ja kynän.) KAARLE (kiiruhtaa sisään). Eno rakas! (Rientää syleilemään Pietaria, mutta pysähtyy äkkiä.) PIETARI (sylinsä avaten). Mun sydämeni liekehtinyt on sinulle, poikani... Miks et sa tule? KAARLE. Ah! Eno, min' en saata.

PIETARI. Miksi et? Kenessä syy on vastahakoisuuteen? KAARLE. Minussa, eno. PIETARI. Tänä päivänä! KAARLE.

Ah, rakas eno! Tiedän että sinut on tuomittu. Jos anteeks mulle suot, ma kuolen kanssasi. Nyt ensi kerran tein tahtoasi vastaan. PIETARI. Kuinka, sano! KAARLE. Sa kielsit ankarasti minua Joensuun kartanosta muuttamasta.

Nyt muutin kuitenkin. PIETARI. Se onko totta? KAARLE. On, eno. PIETARI. Turvallisen asuinpaikan, min siunauksellinen vaikutus niin hyvää tehnyt ois, sä jätit siis. Sun kuuliaisuuteen ma silmäsin ja sinä vannoit tottelevas mua...

Ja näin nyt teit! Ma sua kaipasin. Nyt edessäni en voi sua nähdä. (Kääntyy pois hänestä.) KAARLE (astuu hänen eteensä). Sa tiedät, eno, mit' on tapahtunut sen jälkeen, uljas Kaarle kuningas kun lyötiin Pultavassa? PIETARI. Päivää sitä sun huomaan katkerana muistelevan. Ma riemulla sen mainitsen. Se tuli sen jäljestä, kun minut vangittiin.

KAARLE. Nyt Suomehenkin sodan hävitys on levinnyt, ja tuli, kuolema nyt raivoavat. PIETARI. Herran viholliset pois hukkuvat, mut hänen omansa ne kohoavat niinkuin aurinko. Kesäänsä vastaan elo kiiruhtaa, ja vilja kypsyy, leikkuumies jo saapuu... KAARLE. Ja sitten tulee talvi. PIETARI.

Pitkä talvi... Kukistuu suuret, pienet kuritetaan. KAARLE. Mut kuri ankarinna kohdannut on vangittuja Suomen sotilaita. He monen sadan peninkulman päässä takana Moskovan saa kokea kovinta nälkää. Alastomuuttaan he pakkasessa niinimatoin peittää. PIETARI. Niin vitsa kukkii, kantaa hedelmää.

KAARLE. Nyt kootaan kirkonkukkaroilla heille apua. — Kuka tähän aikaan muistaa totuudentunnustajaa vangittua? Sen kysymyksen povessani kuulin; se mulle soi kuin ääni Jumalan ja sai mun lähellesi muuttamaan. Täss' on, mit' olen sua varten koonnut. (Nostaa taskustaan rahoja pöydälle.) Nää ystäviltäs ovat, kreivi v. Lieven on niihin myöskin pannut osansa. Hän näet on sun ystäväs. PIETARI (ihastuen). Ja sinä mun uskollinen Timoteuksen' olet. (Syleilee häntä ja tarkastaa hänen kasvojansa.) Taas sydän sulaa rakkaudesta sinuun.

Sun salaisuutein vartijaksi teen. (Sohvi kokoonkääritty paperitaulu kainalossa tulee Multan keralla.) Ken saapuu sanatta? (Työntää rahat taskuunsa). MULTA. Niin, rahaa tuli, ja hän (viittaa Sohviin) toi ruokaa. PIETARI. Mutta sinä olet sen korjannut. Sa kiskot saatavasi. Syö eväät suolaiset! SOHVI.

Vai suolaiset ne ovat nyt! PIETARI. Kuin murhekyyneleet. Jumala nähköön. SOHVI. Sepä kummallista! Te ette niitä maistanutkaan ole. PIETARI.

Ne aina ovat suolaisia olleet. On juoda pitänyt. Sen kyllä tiedät. SOHVI (nauraen). Niin, tiedän. Mutta Turussa on vettä. PIETARI. Se munuaisiani ärsyttää.

SOHVI (nauraa). PIETARI. Sa naurat siinä, lunttu! SOHVI. Niin, kun vesi on teitä kiihoittanut. Se on kummaa! PIETARI. Ja sinä!

SOHVI. Minä! Teitä palvellut ja ruokaa teille kantanut ma olen. PIETARI. Ja häpeätä mulle tuottanut. Minua solvattu on piian tähden. SOHVI. Kenenkä syy?

Vai olisinko teitä mä tavoitellut. Kuin lie teidän laita... PIETARI. Suus kiinni pidä, onneton! SOHVI. Nyt tuon ma viime kertaa teille lähetystä... Olette ollut emännälle turski. PIETARI (painaa käsin korviaan Mullalle).

En kuule häntä enää. Saata pois! MULTA (tarttuu Sohvin käsipuoleen). SOHVI. Vai ulos ajetaan! Ma hennon mennä. Ja tuoss' on kuva! (Viskaa paperikääryn pöydälle.) PIETARI (tarttuu innolla kääryyn ja aukaisee). Tuomionpasuuna, Jumala nähköön!

Sit' on näytettävä! SOHVI (ovelta peräytyen Pietarille). Minutkin olette te pettänyt. Ma myöskin usein olin »rakas Sohvi». PIETARI (viskaa pois taulun). Sun rutto tappakoon! SOHVI (kauhistuen). Ma onneton!

Vai rutto minut! Kirouksen sain! (Menee Mullan kanssa.) KAARLE. Nyt raivoaakin rutto kaupungissa. Jos nainen tuo sen saa, niin hän on varma, se että sinun kiroustas on. PIETARI. Omansa ottaa surmanenkeli... Mun kavalasti hyljänneet he ovat. Nyt en mä tiedä, kuka auttaisi minua näissä ajallisissa.

KAARLE. Mä sua palvelen. PIETARI. Sun sydämesi alati paranevi, poikani. Mut naisen rakkaudenpalvelusta, Jumala nähköön, minä tarvitsen. Ma sitä kaipaan. KAARLE. Anna Vargentin!

PIETARI. Hän jumalinen, hellä sielu on. Mut tokko töissä jokapäiväisissä hän palveleisi... KAARLE. Aivan varmaan, eno. Sen hänen suustaan kuulla saat, jos sallit mun noutaa hänet. PIETARI. Hän on ollut täällä.

KAARLE. Ja tulee uudestaan, jos viestin vien. PIETARI. Mä tunnen intosi. Mut missä tapaat tuon suloisen? KAARLE. Mä hänen luonaan asun. Sit' enkö sanonut?

PIETARI. Et. Hänen luonaan! Jumala nähköön, kuinka sinne jouduit? KAARLE. Hän tarjos asunnon. PIETARI. , Ja siitä syystä sä jätit Joensuun! Ah!

Sielunne paloivat yhteen... Poistu silmistäni! KAARLE. En saata ymmärtää taas sua, eno. Mi heikkous nyt sinut tapasi? PIETARI. Mä äsken kuulin tuomioni, eikä se minuun lainkaan koskenut. Mut kun sä hänen luonaan aina olla saat ja nähdä hänen kauniit kasvonsa...

KAARLE (tuskalla). Oi, eno! PIETARI. Mikä sua vaivaa? KAARLE. Olen ihaillut sua rajattomasti. PIETARI (alakuloisena). Ja ihantees nyt rauenneeksi näet...

Ma olen heikko. KAARLE. Ystävyyttänsä hän minulle on osoittanut siksi, kun sua rakastan. Me yhdessä sinua auttaa tahdoimme; ei muuta halua meillä ollut eikä ole. Ma alttiuttain sulle vakuutan, hän myöskin, jos sa haluat vain kuulla. PIETARI. Sa siveästi mutta pelvotta nyt puhua sait armon, poikani. Ma siitä vahvan vakuutuksen sain.

Te molemmat mun olette. Siis nouda hänetkin tänne! KAARLE. Minä riennän, eno. (Menee.) PIETARI (yksin). Hän meni. Mutta sydän sykyttää mun povessani niinkuin Daavidilla, kun Saulin vaatteesta hän palan viilsi. (Painuu etsimään kirjoja, joita sitten aukoo.) »Zum Licht und Recht, Wegweiser.» — Pyhä Böhme! »De tribus principis». Se toki säilyi! (Koputus ovelle. Multa saapuu.) MULTA.

Rovasti Broms. PIETARI. Se sielunsurmaaja! (Panee kiireesti kirjat piiloon.) Hän tulkoon! Sanon jonkun sanan hälle. MULTA. Hänell' on suuri valta, herra. PIETARI. Hän on inhoittava valtaherra. (Kääntyy katselemaan ikkunasta.) BROMS (saapuu, jää jäykkänä seisomaan lähelle ovea, tarkastelee kauan Schäferiä.

Pyyhkäisee sitten kädellä silmiään). PIETARI (kääntyen Bromsiin päin). Kai huikaisee? Luterilainen kirkko saa liiaks valoa? BROMS. Niin, kiitos Herran, sun kaltaistesi yritykset eivät sit' ole voineet pimittää. Se voi iloita puhtahasta opista. PIETARI.

Ja kuolleesta kristillisyydestä. Siks on sen oppi turmiollinen. BROMS. Sä siitä väitteestäs sait tuomion. PIETARI (suoraksi ojentautuen). Ja siksi nyt ma julistan sen sulle, mit' aijoin sanoa, kun ääneni salissa äsken hälyyn sotkitte: Te, Herran palvelijan tuomitsijat, vanhurskaan tuomiota ette vältä. Jumala kostaa väkivallan työt. Kätensä ankarana tapaava on räme mieheen, viime majaan saakka jokaisen teidän virkakuntanne.

Ja Turun kaupunki ja Suomenmaa periltä Lapin Auran rantaan saakka on hävityksen kauhut kokeva. Ja ääntä korkeimman kuninkaan kuningas Kaarle, kosk' ei kuullut ole, vaan vääryyden suo pitää tuomiota, Jumala hänet valtakuntineen on hyljännyt. Sen nimeen Jumalan ma julki lausun. BROMS. Herran rangaistus jo kohdannut on maata. Ehkä siksi, kun hänen kirkkoaan on halveksittu. PIETARI. Ei!

Jumalattomien pappein tähden. Sa mitä tahdot? BROMS. Sielunpaimenen on aina etsittävä kadonneita. Jo kerran ennen sovintoa sain sun kirkoltamme hakemaan; sa vaikka maanosan kahden läpi kuljit sitten sen kirkkokurin välttääksesi, joka sinulle tuli hairahduksestasi. PIETARI. Samoja teitä palasin ma taas ja sanoin, millainen on kirkkonne. BROMS.

Sun lahkohenki ylpeä, taas voitti. Siks seurakunnan suurta tehtävää et tunnusta. Sun väärä lukeminen on turmellut. Ma kirjat sinulta haetin pois, mut annoitko ne kaikki? PIETARI. Voit tarkastaa. BROMS (koettaa, onko salin ovi lukittu). Ja kirjevaihtosikin on lopetettava.

Sun ajatukses niin vaaralliset levitellä ovat. PIETARI. Niin, ajatukset ovat vaara teille. BROMS. Ei suinkaan, kun vain kirkon kasvatus ja kuri saapi niitä ohjata. PIETARI. Sen kuolettavat menot sekä säännöt, sen papit turpeat ja kehnoin käsin jaetut sakramentit. BROMS.

Häväiset, mitä toiset, kunnioittaa. PIETARI. Alottelijat heikot, joill' ei ole kipinän vertaa omaa elämää. BROMS. Sa olet heikko nyt. Ja kirkon apu... PIETARI. Jumala nähköön, sit' en tarvitse.

BROMS. Sun tukeas myös kirkko tarvitsee. PIETARI. Oletko mieletön? BROMS. Jos sinä palaat, niin toiset, heikot, sua seuraavat? Ja kun nyt olet tuomittu... PIETARI.

Miks suotta sa puhut? Ruumiini te voitte saada, mut sieluani ette kahlitse. BROMS. Ma mietin kahta vastakkaista kuvaa, valoisa toinen, toinen hyvin synkkä: Sa kirkon helmaan palanneena käyt vihille jonkun rakkaan neidon kanssa, tai mestauslavalle. PIETARI. Mi viekas paula! BROMS. Mä tiedän kaikki.

Onhan rakkaus ikuinen laki. Mutta kirkon siunaus on tarpeen sille. Hyväksesi voin ma paljon tehdä. PIETARI. Koska tottunut sa olet oikeuden vääntäjä. BROMS. Ma sielunpaimenena tarkoitan sun parastasi. (Keltareniuksen synkkä pää on ilmestynyt ikkunan taakse.) PIETARI. Hyvyydestäsi Ijäinen minut aina varjelkoon!

KELTARENIUS (tempaisten akkunan auki, kolkosti:) Ma sanon: Aamen! PIETARI. Mitä tahdot, kurja? KELTARENIUS. Sa, kulkuri ja toisten tuomitsija, maanpettäjä ja kirkon häväisijä, nyt olet tuomittu! Sun kiroan! (Vartija vetää hänet pois ja sulkee ikkunan.) PIETARI (Bromsille). Hän teidän kirkon kaunis pappi on! Ja minuun muiden kanssa suuttunut.

Muut ansionsa kyllä tuntenet? BROMS. On .porttoinensa teilattavaksi tuo kurja tuomittu. PIETARI. Jos suvaitset, ma luettelen monta kirkonmiestä, jotk' ovat murhan, vääränvalanteon tai sukurutsan tähden tuomitut. BROMS. Jumalan nisupelto kirkko on, vaikk' onkin siihen ohdakkeita noussut. PIETARI.

Kun uskallatte sanan väärentää. On pelto maailma — niin Kristus lausui. Jumala nähköön, teidän kukkonne Ilmestyskirjan irstas nainen on, mi puettuna kultaan, purppuraan selässä istuu pedon punaisen hekuman maljaa korkealle nostain. BROMS. Siis kirkon esirukoukset, neuvot sun hyväksesi eivät mitään voi? PIETARI. Jumala nähköön, eivät. Niinkuin tiedät, mä kirkon loukkauksesta tuomittiin; mut siitä huolimatta uskallan ma armon kirkkaudessa vaeltaa.

BROMS. Kenelle kirkon lempeys ei kelpaa, hän ankaruutta saapi kokea. Kun hyvän hylkäät, vastaanotat pahan. PIETARI. Niin juuri. Pahan! Te ja kirkkonne, Jumala nähköön, syypäät olette maan kaikkeen kurjuuteen ja kärsimykseen. Siks Herra häpeänne paljastaa.

BROMS. Sun korskeutes lannistumista en nähdä saanut. Kohta on se myöhää. Jos rakkautes... PIETARI. Se ainakin ala, min itse hoidan. (Beckman saapuu.) BROMS (kääntyy mennäkseen, Beckmanille). Onko teidät tänne maaherra käskenyt? BECKMAN.

Maaherran lupa minulla vain on. Odottamaan poistun, jos tahdotte. BROMS. Ei. Minä lähden jo. (Menee.) BECKMAN (Pietarille). Hän kiusannut on sinua? PIETARI. Niin on, Jumala nähköön.

Käyköön hänelle kuin Abiramille ja Datanille! BECKMAN. Kuin heille kävi? PIETARI. Heidät nieli maa, ja tuli poltti heidän majansa, kun Herran miestä Moosesta he kiusas. BECKMAN. Asia minulla on kiireinen. Sinulla lienee kirjoittamisneuvot?

PIETARI. Ne viime rahoillani irti sain käsistä ahnaan vartijan. BECKMAN. Ma sijaan tuon muutamia karoliineja. PIETARI. En tarvitse. BECKMAN. Miks lahja ystävän ei kelpaisi?

PIETARI. Ma paljon annoin pois, mut vielä runsaammin ma olen saanut. Mun ystäväni ovat toimineet. BECKMAN. Ma olen yksi heistä. Mutta tuon roponi toisten. Toisin tavoin nyt on toimittava. Minulla on toivo.

Sua ajattelee valtakunnan korkein. Sä tiedät, ken? PIETARI. Kun Kaarle kuningas on Benderissä, valtakunnan korkein — BECKMAN. On prinsessa. Hän sinusta on kuullut. Ja toivoo, että kirjoittaisit hälle. PIETARI.

Lie rakastava, jumalinen sielu? BECKMAN. Niin on. PIETARI. Mut kuka puhui hänestä? BECKMAN. Mies korkea-arvoinen, sun ystäväsi. PIETARI.

Siis kreivi v. Lieven. Hänest' olen kuullut. BECKMAN. Sa prinsessalle voisit olla kuin Samuel Saulille. Hän kuninkaan ja valtakunnan kohtaloa sulta kuin profeetalta halaa tiedustaa. PIETARI. Jumala nähköön, mutta se voi olla niin karvas kuulla.

BECKMAN. Vastaa kuitenkin! Sun kirjees kreivi saattaa prinsessalle. Hän myöskin hankkii vapauden sulle; mut yhdell' ehdolla. PIETARI. Ja mikä se on? BECKMAN. Yks kohta väitteestäsi.

Sinun pitäis se peruuttaa. PIETARI, Vai minun peruuttaa! Se sana maistuu kovin karvaalta. BECKMAN. Ne sanat, joilla turmiolliseksi sa lausut kirkon opin. PIETARI. Ei! En ikinä ma taivu tahtoon pappien ja piispain.

BECKMAN. Tuo pieni kohta vain. PIETARI. Ei rahtuakaan. En Ruotsin herrojen ja hallitusten apua kaipaa. BECKMAN. Luotat itseesi. PIETARI.

En valtakunnan kohtalosta huoli... Kun hurskas kärsii, jumalaton paisuu, käy niinkuin Jeremian aikana. Nebukadnetsar Herran miekkaa kantain on tuleva, tuo vapautuksen mulle. Sa olet kiusaaja. Pois luotain mene! BECKMAN. Mä ystävänä tulin sekä lähden. Voit mua muistaa avun tarpeessa. (Aikoo mennä, mutta kääntyy takaisin.).

Nyt Lischen Roskamp sua vastaan puuhaa kuin ennen puolestasi. Vieraankäynnit sun luonas ehkä tyyten kielletään. PIETARI. Ja minä täällä yksinäisyydessä niin kovin kaipaan naisen palvelusta ja hellyyttä. Sa auttaa lupasit? BECKMAN. Kun suinkin voin. PIETARI.

Naisvartijan siis mulle maaherra määrätköön. Sen saanet aikaan? BECKMAN. Saan kyllä. Ensi kertaa ei se ole. Mut ketä tahdot? PIETARI. Anna Vargentinin.

BECKMAN. Vai hänet? Notariuksen sisaren? Se kumma pyyntö! Tulisiko hän? PIETARI. Ma siitä vastaan. Olet luvannut.

Ma tahdon hänet. Niin, ma tahdon, tahdon! BECKMAN. Ma ryhdyn heti toimeen. Rauhoitu! Mun täytyy joutuin käydä asiaan. Siis hyvästi! (Menee.) PIETARI (yksin). Hän sittenkin on minun ystäväni!

Jumala nähköön, mitä seuraa tästä! Avio pyhä ilman kirkkoa! Siin' olis määrä! Uusi seurakunta. Sen alun ihanan ma näkeväni jo luulen Annan silmissä. — Ja nyt on prinsessalle kirjoitettava. Ja Jeremiaan kutsutervehdys Nebukadnetsarille! (Etsii kirjoitusneuvoja.) Väliverho. */ TOINEN NÄYTÖS. Notarius Vargentinin pihapuisto. Vasemmalla yksinkertainen asuinrakennus ikkunoineen, ovineen ja portaineen, oikealla puistikko, jonka edustalla puutarhapöytä ja tuoleja.

Takana korkea aita, jossa kadulle johtava portti. Aidan takaa kauempaa näkyy tuomiokirkko kummullaan. Näytöksen alussa portti auki; kadulla kiiruhtaa ihmisiä vasemmalta oikeaan kannalmuksia kädessä ja olkapäillä. Elokuun päivä v. 1713. Tuomiorovasti Broms ja notarius Vargentin istuvat pöydän ääressä. /* VARGENTIN. Niin on, niin, herra tuomiorovasti. Taas ihmisiä satamaan nyt virtaa. Ties pääsevätkö sieltä minnekään.

BROMS. Mitäpä hätääntyneet ihmisparat ne muuta tehdä voivat. VARGENTIN. Kaikki eivät voi sitäkään. BROMS. Vai kaikki! Vielä vai! (Katselee kadulle, jossa mies ja vaimo ja pari lasta kulkee.) Kas Lijmannit! He alkuun elämän juur äsken pääsivät...

Ja lähde nyt! Saa Ruotsi väkeä! VARGENTIN. Ja kuin käy siellä? BROMS. Jos etsiskelyn aikaa kauan jatkuu. Ja jollei korskan vihamiehen kuonoon, kuin uskolliset ovat rukoilleet, luo rengasta jo Kaikkivaltias. VARGENTIN.

Varoittavia luonnon merkit ovat. BROMS. Ne taivas meille muistutukseks suo. VARGENTIN. Käenkin kuultiin eilen kukkuvan. BROMS. Ja elokuu on! Tavaton on aika.

VARGENTIN. Ja sudet kiertelevät kaupunkia. Ruissalon kartanossa koko karja niin pienet elukat kuin suuretkin yht'aikaa ulvomisen alkoivat kuin niill' ois ollut hätä kuoleman. Mut mitään vaaraa lähellä ei ollut. BROMS. Jumala suokoon, ihmiset etteivät niin huutaisi kuin tämä karjalauma. VARGENTIN. Mut kunhan tuolta Karjaportin takaa pärähtää rummut tsaarin joukkojen!

BROMS. Se hirmuista on ajatellakin. Voi sua, rakas ikivanha Turku! Voi seurakuntaa! VARGENTIN. Helsinki on mennyt. BROMS. Jumala parantakoon!

VARGENTIN. Rovasti kai jääpi tänne kaiken varalle? BROMS. Niin että minulle niin kävisi kuin superintentti Mayerille. VARGENTIN. Kuinka hänelle kävi? BROMS. Kirkossansa hän rukoili valtakunnan puolesta, kun vihollisten päämies saapui sinne.