Part 2

Ja mitä teki hän? VARGENTIN. Hän ampui papin? BROMS. Superintentin kotiin miehineen hän heti riensi, ryösti, poltti kaikki. Kun sielunpaimen sitten lähestyy ja näkee liekkein taloansa syövän, hän maahan kaatuu kuolleena. VARGENTIN. Kuin julmaa!

BROMS. Pisara pieni kauhunmerta vain. Siis suotta emme pakene. VARGENTIN. Se totta. BROMS. Mit' aijotte te sisarenne kanssa? VARGENTIN.

Puhunut olen Annalle, mut hän ei tahdo lähteä. BROMS. Hm — vai ei tahdo! Ja miksi ei? VARGENTIN. En hänen syitään muista. BROMS. Ma sanon; teillä, herra notarius, on kaikki huoli.

Sielunpaimenena ma neuvon, viekää sisarenne pois! Niin sorjan olennon on vaarallista tääll' olla vihollisen saapuissa. VARGENTIN. Sit' olen ajatellut. BROMS. Olettehan te hyvä veli sekä kunnon mies. VARGENTIN (vaikenee). BROMS.

Kysyisin teiltä, herra notarius... VARGENTIN. Niin, kysykäätte, herra rovasti. BROMS. On uusi toimi sisarellanne. Mit' arvelette siitä? VARGENTIN. Mikä toimi?

BROMS. Hän vanginvartijaks on ruvennut. VARGENTIN. Vai vanginvartijaksi! Voihan olla. BROMS. Niin onkin. Pidättekö toimesta?

VARGENTIN. Hän pitää sitä rakkaudentyönä. BROMS. Vai rakkaudentyönä! Minua se huolettaa. VARGENTIN. En teitä käsitä. BROMS.

Te ette tunne minkälainen mies on Schäfer. Tähden viheliäisten aikain ei hänen tuomiolleen vahvistusta viel' ole saatu. Aivan mukavasti hän linnass' elää, ottaa vieraita, käy kaupungilla, yllin-kyllin saa mit' ikään halaa. VARGENTIN. Kristillinen hoito hänellä on. BROMS. On aivan liiaksikin. Pitääkö myöskin sivistyneen neidon tuon hylkyläisen palvelija olla?

VARGENTIN. Kun Anna tahtoo... BROMS. Minkälaisen palkan hän siitä saapi? Riittämättömyyttä kuin Lischen Roskamp. Mutta pahemminkin voi käydä. VARGENTIN. Kuinka, tuomiorovasti?

BROMS. Näin meidän kesken: tuolla miehellä on suuri kiihko naisiin. Piikakin, mi häntä palveli, on kertonut... VARGENTIN. Miks piikain juttuja me muistaisimme? BROMS. Ma sielunpaimenena ajattelen mi häpeä ja suru kohtaisi niin veljeä kuin itse Annaakin, jos — VARGENTIN. Mitä?

BROMS. Seikka Tonianderin jos sattuisi. VARGENTIN. Se minkälainen oli? BROMS. Ikävä juttu, hyvin ikävä. Hän suljettuna samaan vankilaan sai raskaaks naisen, joka katsomassa hänt' oli käynyt. VARGENTIN (kiivaasti kohoten).

Herra rovasti! BROMS (samoin). Niin, mitä, notarius? VARGENTIN. Sanokaa, ken Toniander oli! BROMS. Mitä siitä? VARGENTIN.

Hän oli pappi. BROMS. Tunnette siis jutun? VARGENTIN. Sen tunnen kyllä. Koska myöskin te olette pappi, esimerkkejä tänkaltaisia karttaa voisitte. BROMS. Kosk' olen pappi, vakavimmat syyt mun varoillani olemaan nyt käskee.

Tuo seurakunnan vihollinen, luulen, nyt kirkollista aviota vastaan, mi nojaa Luojan pyhään säädökseen ja kansan terveyden turva on, on aikeiss' iskeä, jos tilaisuuden saa suinkin siihen. VARGENTIN. Minuun voitte luottaa. Tään kysymyksen arvon tunnen. BROMS. Hyvä. Ma luotan teihin. Kirkkoneuvostolla ei, toivon minä, tähän asiaan kajota syytä ole.

Tarkoitan sit' ettei siihen koskaan pakoiteta. Siis Ruotsiin lähtekää! Sen neuvon annan. Hyvästi! VARGENTIN. Puhun sisarelleni. Jollette te? BROMS.

Ei. Toisen kerran sitten. Nyt menen, sanon Schäferille sanan. Minua ymmärtäkää! (Kumartaa ja menee.) VARGENTIN. Ymmärrän. Ja matkaa sietää harkita jo heti. (Kurkistaa sisään talonsa ovesta.) Ma puheleisin kanssas, Anna. Ehkä tääll' ulkona? ANNA (saapuu surupuvussa, tarkastelee veljensä kasvoja).

Kuin tahdot, Johannes. Sun mieltäs painaa jokin. VARGENTIN. Huolehdin sun turvallisuudestas. ANNA. Sitähän ei mikään uhkaa, hyvä Johannes. VARGENTIN. On koko kaupungilla suuri vaara.

ANNA. Sa vihollista tarkoitat? VARGENTIN. Ken suinkin kykenee kynnelleen, nyt pakenee. ANNA. Paeta eivät kaikki voi, sentähden — VARGENTIN. Sentähden — mitä? ANNA.

Kenenkään ei pitäis paeta maasta. VARGENTIN. Kaikkein pitäis kuolla? ANNA. Tai pelastua yhdessä. VARGENTIN. Pois menneet jo hovioikeuden herrat ovat. Ja piispa samoin.

Tuomiorovasti... ANNA. Hän oli täällä, puhelitte kauan. VARGENTIN. Hän myös sun tähtes oli huolissaan, kun täällä viivymme. ANNA. Sun tähtes ei? VARGENTIN.

Sa viivytellyt olet matkaamme. Kai uuden toimes tähden. Rovasti mua siitä huomautti. ANNA. Sä myönnyit siihen. Maaherran määräyskin mulla on. VARGENTIN. En enää siitä toimesta ma pidä.

Menetkö tänäänkin tuon vangin luo? ANNA. Hän tulee tänne, Johannes. VARGENTIN. Vai tänne! Hän kuinka saattaa! Kenties kutsuitkin? ANNA.

Hän tulee ystäviä tapaamaan. Hän usein liikuskelee kaupungilla. VARGENTIN. On vapautta sillä tuomitulla! ANNA. Kun jalo henki hänellä on. VARGENTIN. Jalo!

Ja vihamiehen menestystä toivoo. ANNA. Kun omat ovat hänet tuominneet. Ja vielä väärin. VARGENTIN. Tiedätkö sen varmaan? ANNA. Sa sanot samoin, jos vain tunnet hänet.

VARGENTIN. On minuttakin hällä tuttavia. ANNA. Ja ystäviä paljon. Turussa, sen ympäristöllä ja Ruotsissa ja koko maailmassa. VARGENTIN. Sinä voit siis jättää hänet. Meren tuolle puolle me lähdemme.

ANNA. En minä matkusta. VARGENTIN. Hänenkö tähtensä? (Äänettömyys.) Miks' et sa vastaa? Ma olen veljesi ja holhoojasi, minulle saatat kaikki kertoa. Siis puhu! ANNA. Jos sa ymmärtäisit mua.

VARGENTIN. Ma koetan kyllä. ANNA. Täällä kaikki ollut on kylmää, kuollutta. Mut sydän parka se kaipaa elämää. On kirkoissamme puhuttu siitä viljalajista, min pahnat Betlehemin seimen täytti; mut siitä rakkauden lämmöstä, mi syttyi kerran tämän seimen luona, ei ole tiedetty. Niin ilmestyy mies, taivaan lähetti, mi sädehtii uutt' elämää, ja virvoittavan sanan, sen, jota sielu odottanut on, hän lausuu pelotta... Hän vangitaan ja tuomitaan...

Sun sisarellasi ei sydän olis paikallaan, jollei hän palvelisi tuota suurta miestä. Ja rakastaisi. VARGENTIN (hetkisen kuluttua). Sinun, sisar parka, on pian lähdettävä Turusta. Sa näytät sairaalta. En sano muuta. ANNA. En sairas ole.

Enkä matkusta. VARGENTIN. Hänenkö tähtensä? ANNA (huomaa Pietarin portilla, ojentaa sinnepäin). Niin, hänen juuri. (Menee portille vastaan.) VARGENTIN. Siis minun täytyy hänet pakoittaa. (Menee asuntoonsa.) ANNA (Schäferin tultua sulkee poriin ja saattaa vieraansa kädestä taluttaen puutarhaan, jossa istuvat lähetysten). PIETARI. Oi kuinka rakas, hyvä sinä olet!

ANNA. Sinua olen odottanut tänne. PIETARI. Sun silmäs säteilevät riemusta. ANNA. Kun olen saanut sinut luokseni, puutarhaani, jot' olen hoitanut. Tääll' olen usein ajatellut sua, iloinnut rakkahista sanoista, joit' olen sinun huuliltasi kuullut, ja sua siunannut. PIETARI.

Sun sanasi, Jumala nähköön, ovat suloiset! ANNA. Niin kovin köyhät, jos ken vertais niitä sun sanoihisi. PIETARI. Koko viime yön ja kaiken aamua ma toivoin tänne, salaista pyhää toimitustani unohtamatta. Mutta siit' en puhu. Ma hyvän armon, hengen läsnäolon sain tunteakin. Samaan siunaukseen sa olit suljettu mun kanssani.

Niin oli kuin sa luonan' oisit ollut. Sun askeleesi luulin näkeväni ma linnan tuvassa. Ja unessakin sun sulon olentosi kuva väikkyi mun silmissäni. Ja se kuiski sanoja rakkaita. ANNA. Niin onnelliseks sanoillas rakkailla sa minut teet. PIETARI. Sun kirkas otsasi ja sulo suusi!

On autuasta niihin koskea! (Yrittää suudella, mutta Anna väistää.) Miks väistät, rakas? ANNA. Sielus kosketus mun riemulla on täyttänyt, sen vannon. Sua rakastan, sen tiedän, tunnustan. Ma iloinnut sun äänestäsi olen. Sun suuri uskos innostuttaa mua. Ja lämpimimmän myötätuntoni on saavuttanut kärsimykses syytön. En luovu sinusta.

Ma kuoloon saakka sinua palvelen. Vaan kenkään ei saa sanoa, ett' aistillinen lempi meit' yhdistäisi. PIETARI. Mutta suudelman niin aivan hyvin ottaa sekä antaa voi viettiemme yllytyksettä viattomalla lapsen sydämellä. Vaan kuten tahdot, armas olento. Jumala nähköön, sua rakastan sa, puhdas sielu, arkuudessasi. (Katselee hänen pukuaan.) Teen yhden pyynnön sulle kuitenkin. Voi tulla toinenkin; nyt yksi ensin. ANNA.

Kun puhun niinkuin sinä puhuvan mun toivot, tiedän puhuvani totta; kun niin mä teen kuin sinä tekevän mun tahdot, tiedän oikein toimivani... Sa siitä tiedät, että pyyntös täytän. PIETARI. On rakkautes todella niin suuri? ANNA. Voit koetella sitä. PIETARI. Katso, armas, ma kuljen kohden korotustani.

Jumala nähköön, vapaa murehesta ma olen. Sumu hälvennyt on kaikki. On sydämeni lämmin, riemullinen. Kun ympärilläni on suuri tuska, mun iloni vain nousee. Pääsinpäivä on näet lähellä. Mit' olis vielä minulla hetken tarpehista huolta, sen sinä, armas, olet ottanut. Jumalan suoma huoneenhaltijani ja ystäväni olet. Eikö siis mun iloni sun ilos olisi ja minun toivoni sun toivosi?

ANNA. Sen hartaammin en mitään toivo. PIETARI. Riisu siis, lapsukainen, surupukus pois ja ilonvärit pue yllesi! ANNA. Pukua tätä äidin jälkeen kannan. PIETARI Et mitään muuta muistella nyt saa kuin suurta siunausta, joka meitä nyt odottaa. Ja sitä ilolla on ajateltava ja muisteltava.

Jumala nähköön, horjumattoman ma tunnen siinä asiassa pohjan. Mut vastahakoisuus ja epäilys sun puoleltasi suureks vaivaksi vois mulle muuttua. Sä sitä et. Jumala nähköön, tahdo. Näen sen sun silmistäs. Sa hyvä, nöyrä, rakas ja siveä ja luottavainen olet. ANNA (heittäytyen hänen kaulaansa). Ma tahdon olla sellainen.

Ma teen mit ikinä sa toivot tekeväni. (Broms aukaisee porttia ja saapuu.) PIETARI (hyväillen Annaa). Niin vahvana ja tahrattomana on rakkautemme säilyvä. Nyt sua ma sydän kyynelissä suutelen (suutelevat). Nyt yksi toivo vain. Ja se on suuri. BROMS. Vai vielä enemmän sa julkeat! (Toiset kohoavat hämmästyneinä.) PIETARI. Oletko täällä väijymässä meitä?!

BROMS. Ja eikö syytä? Tunnen näet hyvin sun taipumukses profeetalliset. PIETARI. Jumala nähköön tämän solvauksen! BROMS. Ja sinun julkeutes. Mitähän voi tapahtua linnan komeroissa!

ANNA. Minulla, herra tuomiorovasti, ei ole mitään salattavaa. BROMS. Niin, se julkista on! Niinkuin kihlatut! Puutarha avoin — katuyleisö sen melkein näkee. ANNA. Sillä puhdasta se ystävyyttä on.

BROMS. Te itsenne petätte, neiti Anna. Usein käärme voi valon enkelinä liikkua. PIETARI. Ja silloin melkein aina kulkee se luterilaisen papin hahmossa. BROMS. Sun vanha solvaukses. Siitä sinut on tuomittu. (Annalle.) Te siihen yhdyttekö?

Vakaasti kysyn sielunpaimenena. (ANNA vaikenee). PIETARI. Se kai on koukku? Siihen hän ei tartu. BROMS. Kuink' arvasinkin kaikki edeltä! Ma täällä äsken varoittavan sanan notariuksen mietittäväks sanoin, ja sitten pitkin Auran rannikkoa ma astun linnaa kohden aikoen koettaa vielä Schäferin ja minun välille saada keskustelua. Ma kohtaan vartijan ja häneltä saan kuulla, että tuomittu on täällä.

Kun palaan tänne, lemmenkohtauksen todistajaksi joudun, Kihlattujen lailla te käyttäydytte. Ehken häitäkin jo uneksitte? ANNA. Olen vartijansa, maaherran määräämä. BROMS. Se määräys on peruutettava, jollei se ole jo myöhäistä. Teen yrityksen heti. Ja myöskin Turun kirkkoneuvosto voi tarvittaissa toimia.

Ei tätä saa jatkua. (Menee.) ANNA (Pietarille). Suo anteeks hänelle! Hän on — PIETARI. — on sielunsurmaaja! Et häntä saa puolustaa. ANNA. Sua viihdyttääkseni. Ma Sinua vain yksin ajattelen. PIETARI.

Sa suloinen ja armas olento! Kun tänä aamuna ma havahduin kuvasi viehättävä mielessäni, et arvaa, miltä tuntui minusta. ANNA. Sun lämpimässä sydämessäsi... PIETARI. Ma ihmisyyden tervehdyksen armaan näin sinussa. Sentähden tunsin halun sovinnoss' elää ihmisien kanssa. Söin rakkauden leivän, sitten otin ma sormilasin pienen viiniä ja toistin pyhät siunauksen sanat.

Se, armas, on mun ehtoolliseni, jalompi kirkon julkisyöminkejä. Suloista tyydytyksen tunnetta tää päivä mulle siitä alkain oli, siks kun tuo musta mies — ANNA. Me hänet jo olemme unohtaneet, ystäväni. Kun minull' on sun enkel'-rakkautes, en muista mitään muuta. PIETARI. Kuinka sitten ma muuta muistaisin, kun minulla sun enkel'-rakkautes on. ANNA. Ja ystävämme.

PIETARI. Niin, luja lyhde uutta toukoa. ANNA. Luo sihteer' Beckmanin on Kaarle mennyt. He varoja on koonneet. Tänne tuovat. PIETARI. Niin hellästi sa lausuit nimen Kaarle.

ANNA. Niin sinäkin. Hän sinulle on rakas. PIETARI. Jumala nähköön, on. ANNA. Ei epäluuloa jalossa sielussasi olla voi. PIETARI.

Mut suurinta nyt pyydän sulta, armas. Niin ystäväin kuin vihamiesten tähden ja itseni ja rakkauteni tähden sen pyynnön teen. ANNA. Ma sitä kuulemaan niin altis olen. PIETARI. Vihamiehemme ivasi meitä sillä. Mutta minä Jumalan tarkoituksen näen siinä. Jumala nähköön, sitä vartenhan tuo Juudan sisar palvelijoilleen on minut jättänyt ja toisihimme me kiinnyimme.

ANNA. Nyt en mä ymmärrä. PIETARI. Ma ajattelen, että rakkautemme sidomme sitein ratkeemattomin ja aviohon keskenämme käymme. ANNA. Siin' onnea on hurmaavaa. PIETARI (innostuen). Sa suostut?

ANNA. Sydämen riemulla, kun vain se milloin on mahdollista. PIETARI. Jumala nähköön — heti paikalla! Hääpäivämme voi tämä päivä olla. ANNA. Ei, rakkaani, ei voi. PIETARI.

Ja miksi ei? ANNA. Sa olet tuomittu. Et armahdusta viei' anonutkaan ole, saati saanut. PIETARI. Jumala nähköön, se siin' onkin suurta. On tuomittu, mut elää niinkuin vapaa ja horjumatta pääsinpäivään luottaa. Sen varmana ma edessäni näen.

Et sinäkään saa sitä epäillä. ANNA. En epäile. PIETARI. Nyt juuri avio — se merkki varmuuden. Se vastalause on selkein väärää tuomiota vastaan. Sun voittaminen, omistaminen on ensimäinen menestykseni. Hääpäivämme siis, rakas, valmistamme.

ANNA. Se ei voi tapahtua. PIETARI. Syytäsi en käsitä. ANNA. Ei meitä vihitä. PIETARI. Jumala nähköön, kenen, luulet, meitä pitäisi vihkiä?

ANNA. Ken muitakin... Kai tuomiorovasti. Hän lähin on. PIETARI. Ei ikinä! Ei hän, ei mikään pappi! Vihimme itse itsemme.

ANNA. Se olis jumalatonta. PIETARI. Jumalallista! Vapautusta pappein kaavoista ja isku kirkon kahlehtivaan valtaan. ANNA. Me hylkäisimme seurakunnan sen joss' ovat vanhempamme eläneet... PIETARI.

Me hylkäämme sen kaavat kuollehet ja viralliset sielunpaimenet ja perustamme oman seurakunnan. ANNA. Sa olet pää. PIETARI. Sa mua lähinnä, ja meidän lapsemme. ANNA. Kuin? Lapsemme?

PIETARI. Minulle niiden nimetkin on tutut. Sa et siis ole vastahakoinen. Sa uskot... ANNA. Ihailen sun uskoasi. PIETARI. Ja suostut?

ANNA. Sanoin ehtoni jo äsken. PIETARI. Ehdottomasti rakkaus antautuu. ANNA. Suo minun rakastaa ja palvella sinua niinkuin nytkin siihen asti, kun vapaa olet. Silloin meistä aviopari tulla voi. PIETARI.

Niin, silloin! Sa etkö huomaa, kuinka kylmältä ja kaukaiselta tuntuu sana tuo. Nykyisen hetken lämmin sydän käyttää. ANNA. Mun sydämeni lämmin on ja hellä. PIETARI (tarkastellen häntä). Ja poskes hohtavat. Ja silmäsi niin kirkkaat ovat.

Kaikki epäilys on pimeyden valtakunnasta. Jumala nähköön, liian raskasta se mulle olisi. Hän parhain päin kaikk' kääntäköhön! (Kaarle Hasselqvist ja Beckman saapuvat.) ANNA. Kas, nyt ystävämme jo ovat siinä! Tervetuloa! Ja käykää istumaan mun tarhaani! BECKMAN. Tääll' onkin rauhallisen herttaista.

On tämän ajan levottomuudessa jokainen viihdyn hetki tervetullut. KAARLE. Niin tässä olemme nyt, rakas eno. Vähällä olin saada yksin tulla. (Istuvat.) PIETARI. Ei sovi halutonta vaatia, se närkästystä voisi herättää. (Katsoo Beckmaniin.) BECKMAN. Ei halun puutetta lie minulla. KAARLE. Maaherran sihteerillä on nyt työtä.

BECKMAN. Kun virasto on muuten melkein tyhjä. PIETARI. Paenneet varmaan? BECKMAN. Passinottajia on pitkät jonot odottamassa. Ja siinäkös saa vaikerrusta kuulla! Ken taloaan ja tavaroitaan suree, joit' ei voi mukaan ottaa.

Toinen taas on huolissansa sairahasta, jota on purilailla kuljetettava ja matkavaivoja voi tuskin kestää. Ja joku säälii pientä rintalasta, mi nääntyäkseen äidin povell' ulvoo. PIETARI. Jumala nähköön, raskas tuulispää nyt murtaa kallioita. Mutta sitten ihana päivänpaiste koittavi. Ma toivon, että kaikki siihen asti te minun rinnallani seisotte. ANNA. Mun veljen' tahtois heti muuttaa Ruotsiin.

KAARLE. Ja sisarensako myös sinne viedä? PIETARI. Miks minulle et ole ilmoittanut? ANNA. Kosk' en mä lähde. KAARLE. Sinun luokses, eno, me jäämme.

BECKMAN. Minun virkamiehenä on tehtävä kuin käsketään. Jos joskus saan määräyksen poistua, niin poistun. Mut hyväks rakkaan uskonisämme teen aina, minkä voin. KAARLE (näyttää Pietarille kukkaroa). Sun tarpeihisi taas kannettu on sotaveroa. (Antaa Pietarille.) BECKMAN. Vaan muutakin nyt olis tehtävä. Kun uskaltaisi virkkaa?

KAARLE (Pietarille). Saahan hän puhua, eno? PIETARI. Hyvänsuova seura — saa siinä sopivasti keskustella. BECKMAN. Ma tiedän, että kreivi v. Lieven pian Turusta poistuu. PIETARI.

Onkin parasta, Hän Herran sotaa ei saa kääntymään. BECKMAN. Hän menee prinsessata tapaamaan ja sitten matkustaa hän Benderiin. KAARLE. Niin, Turkinmaalle, eno. Kuningasta hän menee sieltä kotiin kutsumaan. ANNA. Ma kuulin, että Kaarle kuningas on Turkin paschaks ruvennut.

KAARLE. Ei toki! Hän tulee karkoittamaan venäläiset. PIETARI. Jollei hän kadottaisi henkeään. KAARLE (Pietarille). Kohtaako häntä onnettomuus, eno? BECKMAN.

Jumala häntä siitä suojelkoon! PIETARI. Ja lisätköhön kärsimystä maalle! Sa niinkö tarkoitat? ANNA (kääntääkseen keskustelun). Me vierahamme viel' emme ole kuulleet ehdotusta. PIETARI. Hän sanokoon sen!

BECKMAN. Kreivi v. Lieven meille on suosiollinen ja mielellään hän vapauttaisi vankimme. PIETARI. Sen on, Jumala nähköön, korkeampi herra tekevä kohta. BECKMAN. Tosin kreivi v. Lieven ei hovioikeuden päätöstä voi kumota.

Siis sinun, Pietari, on prinsessalle kirjoitettava ja armahdusta pyydettävä. PIETARI. Etkö häpeä! Sun ehdotuksesi ma kerran ennen olen hylännyt. Jumala nähköön, tuomio on väärä; ma siitä en voi pyytää armahdusta. Saan hyvityksen sinä päivänä, kun nousee aurinkoni. KAARLE. Milloin, eno?

PIETARI. Kun korkeimman pääsiäinen saapuu. KAARLE. Ja milloin se on? PIETARI. Kyllä sitten sanon. BECKMAN. Mun täytyy vaijeta.

Ja kuitenkin — PIETARI (keskeyttäen). Ja kuitenkin sun prinsessallesi ma olen kirjoittanut. KAIKKI (iloisella hämmästyksellä). Prinsessalle? Sa kirjoittanut! PIETARI. Kolme lausumaa: kuninkaan, valtakunnan, sodan menon. BECKMAN.

Mut milloin? Kenen mukana? PIETARI (ottaa kirjeen poveltaan). Se täss' on. Sen sinä kreivillesi viedä saat. (Antaa kirjeen Beckmanille, joka nousee.) BECKMAN. Ja prinsessa saa häneltä. Ma vien tään heti hänen ylhäisyydelleen. (Aikoo lähteä.) PIETARI. Odota hetki toverias!

BECKMAN. Ketä? PIETARI. On toinen kirje. BECKMAN. Kelle? PIETARI. Se on tsaarilliselle majesteetille, Nebukadnetsarille Moskovan.

Sen sulle, rakas poikani, ma uskon. Sa Helsingissä, jollei lähempänä, voit tsaarin tavata ja antaa kirjeen. (Ottaa kirjeen poveltaan -ja tarjoaa sitä Kaarlelle.) No miks et ota? Mitä epäröit? KAARLE. Siis valtakunnan viholliselle? PIETARI. Niin. Jeremiaan tervehdys se on.

KAARLE. Ja minun pitäis viedä? PIETARI. Sinä viet sen. KAARLE. En ikinä ma sitä tehdä voi. PIETARI (kiivaasti). Jumala nähköön, kiusaatko sa mua?!

Vai mistä tämä uppiniskaisuus? KAARLE. Ma en voi sua totella nyt, eno. PIETARI. Et minua sa tahdo totella. KAARLE. Maankavallusta olisi se. PIETARI.

Mutta sa minut saatat pettää, kavaltaa! KAARLE. Mun täytyy kieltäytyä. PIETARI. Sydämeesi on niskuruuden pahahenki päässyt. Tääll' onko enää ketään uskollista? Mun tahtoani tokko kenkään kuulee? Sa, Anna, nainen, voitko sa sen tehdä?

ANNA. Ei, rakas. PIETARI (Beckmanille) Minkä verran sinulla on alttiutta minun hyväkseni? BECKMAN. Siit' aikeesta sun neuvon luopumaan. Tän kirjeen saatan kreivin käteen heti. (Menee.) KAARLE. Suo anteeks, eno, se on mahdoton. ANNA, Tekoa sellaista —: me emme voi.

PIETARI. Te ette minun pyyntöäni täytä! Jumala nähköön, kuitenkin hän tulee! Vaan teidät kiroan, te petturit, sanoissa ystävät, mut haluttomat ja voimattomat työhön ystävän. Ma teidät kiroan, te särette mun uskallukseni ja epäilystä ja mustaa vihaa mieleheni luotte. Se valtakunta, jota palvelette, on pimeyden valtakunta. Teidän siin' ijäisesti täytyy hukkua. (Lischen Roskamp saapuu.) KAARLE. Mi kauhistus nyt valtasi sun, eno.

ANNA. Nyt missä on sun kirkas uskosi? Ja hellä rakkautes, hyvyytes? PIETARI. Ja missä teidän kuuliaisuutenne ja uskollisuutenne, kirotut? LISCHEN. Kiroa heidät niinkuin kirosit mun palvelijani. Sitten rutto heidät kuin Sohvin tappaa.

PIETARI. Onko Sohvi kuollut? LISCHEN. On. Hän ruttoon kuoli. Sinun kädestäs ma vaadin hänen henkensä. Sä hänet kironnut olit. PIETARI.

Minua hän aina halulla palveli. LISCHEN. Ja kiroomanas kuoli. PIETARI. Ja milloin sai hän ijäisyyden hetken? LISCHEN. Hän sammui eilen iltapäivällä. Ma Ruotsiin riennän.

Kirouksesi nyt häntä (viittaa Annaan) jääköön painamaan! On kiire. On laiva lähdössä jo... Hyvästi! PIETARI. Jumala nähköön, rikkaat pakenevat, mut köyhät jäävät sekä kärsivät. LISCHEN. Mut etkö huomaa, kiroukseksensa sua kaikki palvelevat.

Heidätkin (viittaa toisiin) sa olet kironnut. (Menee.) PIETARI (alakuloisena). Niin, onneton, ma teidät kirosin! KAARLE. Sit' emme muista. ANNA. Me emme ole sitä kuulleetkaan. PIETARI. Ma kirosin ja hyvin kuulin sen.

Se onneton, ken parhaat ystävätkin näin kiroaa. Niin kohden omaa päätä hän kirouksen kutsuu. Kirottu, Jumala nähköön, minä raukka olen. (Vaipuu polvilleen.) KAARLE. Ma sinua en siunaamasta lakkaa. ANNA. Ja tuhat kertaa minun sydämeni sua siunaa siunauksin hellimmin. PIETARI (nousten). Ja siunaus voi kirouksen voittaa.

Siks rauhan tieltä tuska, väristys pois väistyvi ja ahdistuksen sijaan suloinen lepo saapuu. (Heidän keskellään seisten, kädet toisten päälaella.) Teidät nyt ma väkevimmin siunauksin siunaan, niin kiirehestä kantapäähän asti, ihosta alkain luihin, ytimiin, jokaisen hermosäikeen väräjävän, jokaisen tuoreen verenpisaran, jokaisen huokauksen, hengenvedon, ja joka liikkeen, jonka teette te, ja joka ainoon ajatuksenne, mi sielussanne puhtahassa syttyy, jokaisen sydämenne tuntehen, jokaisen ilon hetken, joka surun mi elon tiellä teidät saavuttaa. Ma rajattoman siunauksen syliin ja iki-armon ylenpalttisuuteen nyt suljen teidät. MULTA (on siunauksen aikana hiljaa saapunut. Ynseästi Pietarille). Linnaan heti nyt! Taa lukkojen! PIETARI. Mik' on nyt tullut?

MULTA. On tullut käsky, herra. PIETARI. Minä lähden. ANNA. Ja minä seuraan. MULTA. Ette seuraa, neiti.

On teidän käynnistänne tehty loppu. 102 ANNA. Ei suinkaan, ei! MULTA. Juur vissist. Linnanpää sen ilmoitti. PIETARI. Sa kerran kuitenkin, Jumala nähköön, vielä päästät hänet. (Tarttuu Annan ja Kaarlen käteen.) Te, ystäväni, suuri hetki on nyt tulossa ja teidät kerallani ma pyydän sitä vastaanottamaan. Mut paastolla ja rukouksella on teidän siihen valmistauduttava kuin taivaiselle iloaterialle.

Te ajatuksenne ja sydämenne siis puhdistakaa, olkaa valmihit, kun kutsun teitä! — Lähtekäämme, Multa! Ja kohta taulu tuomiopasuunan ylitse hohtaa Turun kaupungin. (Menee Mullan kanssa.) Väliverho. */ KOLMAS NÄYTÖS. Sama huone kuin ensimäisessä näytöksessä. Elokuun ilta. Korpraali LASSI viimeistelee uunin valkaisua sivellen sitä pensselillä ja laulaa. /* Kun moskovalaiset ne leirinsä löi ympäri Narvan muurin, söi kaupunki murheella leipäänsä, sitä ahdisti tuska suurin, Sen Kaarlemme kuuli, riens sinne kuin tuuli... Me sankarin seurassa sodimm'. TUOMO (tuo kopallisen pilkottuja kuusenhavuja, laskee kopan rahille ja kuuntelee hetkisen laulua). No niin, on kovin riemuissaan taas Lassi.

LASSI. Tää laulu tekee riemuiseks. TUOMO. Se maar on Narvan taistelusta? LASSI. Hiessä silloin Venäjän miehet olivat, sen tiedän. (Laulaa:) Ne kaatuivat tuhansin paikalleen ja tuhansin hukkuivat vesiin, vei tuhannet kuningas vangikseen ja jätti ne vartijain käsiin, ja tuhannet vielä pyys armoa siellä . .. Me sankarin seurassa sodimm'. TUOMO.

Ja nyt? Ei syytä maar nyt muilla kuin maisterilla ole iloita. LASSI. Voi muistella ja olla iloinen. TUOMO. Niin, kun on ollut Narvan taistelussa. Mut miksi maisteri nyt juhlapuvun siell' ottaa yllensä? Ja miksi hän näin kaunistuttaa tätä huonetta?

LASSI. Ma olen laannut ajattelemasta niit' asioita, joita näen. Ja aina ma olen syytä kysymättä tehnyt sen mitä käsketään. Niin Narvalla mä syöksyin eespäin; samoin sitten mä lynkkäpolvin jälkeen puoliyön yövartijana hiiviskellyt olen pihassa tuolla, väliin uunejakin näin nuohonut. Sen pienen ilonrahdun, min raajarikko mies voi tarvita, sen tapaa aina muistonkomeroista. (Laulaa toistaen:) Ne kaatuivat tuhansin paikalleen ja tuhansin hukkuivat vesiin... PIETARI (syöksyy sisään vasemmalta uudet kengät jalassa). Suus kiinni! Jätä pöyhkä kirkuminen!

LASSI. Iloinen muisto joskus lauluks puhkee. TUOMO. Hän riemuitsevi Narvan voitosta. PIETARI. Jumala nähköön, sekin voitto tekee nyt kipeää. Kuin uudet kengät ikään. Mua kumpikin nyt kovin ahdistaa. (Katselee jalkineitaan.) TUOMO.

On paras sitten vanhoin kengin käydä. PIETARI. Nyt vanha katoo. Kaikki tulee uutta. LASSI. Kaks puristavaa kenkää — sanottiin — on kaksi petollista ystävää. Ken hänen tiennee... TUOMO.

Kuullut maar ma olen. PIETARI, En lorujanne, mutta tointanne ma kaipaan. Hyvin työnne tehkää! Saatte taas karoliinin kumpikin. Jo ennen olette multa koonnut melko määrän. (Antaa rahaa kummallekin. Miehet kumartavat.) Sa, Tuomo, kirjeen veit? TUOMO. Vein, maisteri.

Tais olla viime hetki... PIETARI. Kuinka niin? TUOMO. On notarius Ruotsiin lähdössä. PIETARI. Iloista matkaa! sanon vain. TUOMO.

Hän maar vie sisarensakin. PIETARI. Sit' et sä tiedä. Vai olisiko voinut... Ei! Et saa nyt kiroukseen mua kiusatuksi. Jumala nähköön, pahan hyvällä nyt maksan sulle. Puolikaroliinin saat vielä vaivoistasi. (Antaa rahaa.) TUOMO.

Kiitoksia! Niin tippuu nyt kuin teinille. PIETARI. Ei minun, Jumala nähköön, tarpeellista ole nyt kitsastella. Ylenpalttisesti mä tiedän saavani. Ei minulta voi mitään puuttua. Niin rikas olen. (Menee vasemmalle.) TUOMO. Iloinen sydämeltä totta maar!

LASSI. Niin hyvä, mut yksi vika. TUOMO. Hän ei rakasta Kaarle kuningasta? LASSI. Ei. Vaan vihamiestä. Se on runttia!

TUOMO. Sa ajattelet kuitenkin? LASSI. Kun koskee se muistoihin. Nyt hänen uuninsa jo hohtaakin kuin muinoin Höijerin kypärä. (Hyräilee:) Ne kaatuivat tuhansin paikalleen... TUOMO. Taasko hänet suututat? LASSI.

En. Lopetan jo työni köykäisen. TUOMO. Ja puoliyöltä valvot maar? LASSI. No kuinkas? (Menee työkalupussineen.) TUOMO. Ja permanto on Tiputeltu nyt. Tääll' onkin juhlallista! (Multa tuo kolme kynttilää pöydälle.) Ja niin paljo valoa sitten!

Hyvin juhlallista! MULTA. Niin, kolme kynttilää hän määräsi. TUOMO. Sa tiedät maar, mi täll' on tarkoitus? Valaistu uuni, pesty permanto ja siinä havut. Uudet kengät, puku ja kolme kynttilätä pöydällä... MULTA.

Ja korkealla taulu tuomion. Sen äsken hänen käskystänsä vein. TUOMO. Sanopa, monta karoliinia häneltä tänään saat! MULTA. Ja entä sinä? TUOMO. En maar mä niitä kovin ahnehdi.

MULTA. Juur vissist, et! TUOMO. Ei rahoillansa hän minua komentaisi, jollei muuta hänellä voimaa olis. (Menee.) MULTA. Mutta raha ei suinkaan pahenna. (Katselet ympärilleen.) PIETARI (saapuu uudessa puvussa, tarkastelee huonetta). Hyvä näin! Tää halpa maja on nyt puhdistettu, — kun sielun pihtipielet, kynnykset vain olisivat hyvin sivutut. MULTA.

Täss' ovat kynttilätkin. PIETARI. Loistakoot ne kirkkaasti, niin totta kuin nyt mun Jumala vyöttää ilolla. MULTA. Mut, herra, mi tarkoitus on teillä? PIETARI. Tulossa on päivä korkeimman. MULTA.

On myöhä ehtoo. PIETARI. On hetki pelastuksen väkevän, Egyptin pääsiäisen ihmeyö. Kaupungin yllä merkki tuomion, vaan minut silloin käsi voimakas, Jumala nähköön, päästää kangin takaa ja alta telottajan kirvehen. He hopeaa ja kultaa mulle tuovat ja kalliit vaatteet. Murhan enkeli — (Kova jyskytys kuuluu oven takaa.) MULTA (säikähtäen). Ken siellä, herra? PIETARI.

Minä en voi tietää. Ei ollut odottamani. Niin löi kuin menninkäinen. MULTA. Havut permannolla! Kuin kuolinhuone! PIETARI. Kulkisikohan nyt Kyöpeli?

MULTA. Ma kovin hämmästyin! Vereni nytkin hiljalleen vain liikkuu! BROMS (tempaisee oven auki, saapuu Beckmanin kanssa. Mullalle;) Sinulta ensin kysyn: kumman teistä tuo järjetön on ilve? MULTA. Mikä, herra? BROMS.

Pelätti linnan tornissa. Vai et sä sitä tiedä? MULTA. Mä itse pelkään, herra. BROMS. Mut veit sen sinne? PIETARI. Minun tahdostani.

BROMS. Kai hirmu-ennustusten uusi laji? PIETARI. Se hävityksenkauhun merkki on. BROMS (Backmanille). Te kuulitte! Se eikö teistäkin rikollisuutta julkeinta jo ole? Kun aika muutenkin on tällainen...

BECKMAN (Pietarille). Tuo taulu väestössä kaupungin levottomuutta herättänyt on. BROMS. Se levottomuutta ei ole enää, vaan suurta kiihkoa ja kauhistusta. Kuun valossa on sitä katsomaan samonnut ihmisiä suuret laumat. Ja monet heistä kauhuissansa parkuu. PIETARI. Jumala nähköön, eikö ole syytä?

Voi Suomenmaata! Voi sen kaupunkeja! Voi jumalattomia pappeja! BROMS. Voi sinua, mies parka! BECKMAN (Mullalle). Nimessä maaherran käsken oitis ottamaan pois taulun tornista. MULTA (ulos rientäen).