Part 4

Kuu matkallaan saa monta pimennystä, mut kirkkaana taas kulkee tietänsä. Niin mielenikin jälleen kirkastui. On määränpää taas selvä edessäni. KAARLE. Miks' panitkaan tuon kirjeen käteeni! Voi miksi saavuin sinun luokses eilen! Voi miksi koskaan kohtasinkaan sinut! PIETARI.

Siks että korkein niin on ohjannut. KAARLE. Ei koskaan liene tahtonut hän näin! PIETARI. Kun siunaan, haihtuu epäilyksesi. KAARLE. Kiroa niinkuin joskus ennenkin! PIETARI.

Miks sitä muistat? Useamminhan ma olen siunannut. Nyt myöskin korkein avatkoon suuni hyväll' armolla sun sydämelles uskolliselle... (Lähestyy yrittäen laskea kädet päälaelle.) KAARLE. Ei! Varjelkohon Kaikkivaltias sinua minuun koskemasta nyt. Sa siunaat, kun sun mieles mukaan käy; nyt etkö näe — PIETARI (lamautuen). Sä myöskin mua lyöt. Jumala nähköön!

VARGENTIN (saapuu juuri). Suokaa anteeksi! Mun täytyi tänne heti palata. KAARLE. Te, notarius! VARGENTIN. Sinäkään et ole tän' yönä ollut asunnossasi. KAARLE.

En ole ollut, en. VARGENTIN. Sun harhailujas en jouda tutkimaan; on toinen syy. PIETARI. Mun rakas puolisoni! Miss' on hän? Ma tahdon häntä ajatella. Siitä mun mieleni taas kirkastuu.

VARGENTIN. Niin, tulin taas sisareni tähden. PIETARI. Sanokaa, miss' on hän? Mitä tapahtunut on? Miks ei hän palaa luokseni? VARGENTIN. Kun hänet on kuljetettu kirkkoneuvostoon.

PIETARI. Jumala nähköön — väkivallalla? VARGENTIN. Voi tuskin muuksi sanoa. PIETARI. Ja se on tapahtunut teidän tahdostanne! VARGENTIN. Ei ole.

Hänet viety oli ennen kuin minä saavuin täältä. Tietysti on sielunpaimenemme, rovasti, sen järjestänyt. PIETARI. Mikä väkivalta! Jumala nähköön, niin se leviää kuin sammutettuin kekäleiden katku! VARGENTIN. Kun omat teot arvosteltaisiin, niin toisten työt jäis tuomitsematta. PIETARI.

Ken olla vois niin julkea kuin tuo kavala pappi? VARGENTIN. Velvollisuuttaan hän niin ei ole unhottanut kuin te itsenne. PIETARI. Kuin minä, sanotte? VARGENTIN. Totuudentunnustuksen marttyyri, mi salavuoteen rikoksella tahraa sen jalon naisen, jolle velass' on kiitollisuutta, kunnioitusta! PIETARI.

Jumala nähköön — pyhä liittomme! VARGENTIN. Jumalan kiusausta! Sen hän näkee! PIETARI. Ken olette te sitä sanomaan? Nyt ahdistatte minua, kun multa on kaikki viety, kun ma ravinnotta täss' olen tyhjin kukkaroin ja vatsoin ja tyhjin sydämin. En ajatellakaan mä jaksa enää.

KAARLE. Sinun olen, eno, ma nähnyt Jumalata kiusaavan. PIETARI. En teiltä, mutta hänen kädestään ma otan rangaistukseni. Siis menkää! KAARLE. Mun täytyy vielä haastaa sulle, eno. VARGENTIN.

Te ette minun asiaanikaan viel' ole kuullut. PIETARI. Koskeeko se Annaa? VARGENTIN. Lähinnä teitä. Teidät noudetaan myös kuultavaksi kirkkoneuvostoon. PIETARI (ihastuen). Se onko totta?

Pääsenkö mä sinne? Ja näen jälleen rakkaan puolisoni? Mi ilosanoma! (Alakuloisesti.) Niin, hetki sitten! VARGENTIN. Vai ilosanoma! PIETARI. Niin, totisesti! Suloiset kasvot nähdä jällehen, ja siellä, seisten hänen rinnallaan, julistaa, että kaikkein uhalla, uhalla tuomion ja kirkon herrain, uhalla kuoleman hän minun on!

VARGENTIN. Ma siitä teitä varoittamaan läksin. Niin ette tehdä saa. PIETARI. Vaan kuinka sitten? VARGENTIN. Sanotte, että häväisevä huhu on levinnyt. Ja että sisareni on teille aivan vieras olento.

PIETARI. Ja valehtelen! VARGENTIN. Onhan suhteita ja laitoksia, joiden pyhyys-arvo on kaikin keinoin säilytettävä. PIETARI (voitokkaasti). Te sokea ja ulkokullattu! Nyt paljastitte kaiken häpeänne! En elävämpää mielen virvoitusta, Jumala nähköön, olis voinut saada.

Vai kaikin keinoin! Kuinka matalaa! Ma, tietäkäätte, en voi vilpistellä. Hän minun rakas puolisoni on. Edessä Kaikkivallan kasvojen olemme liittynehet yhdeksi. Tää puhdas rakkauden liitto voi kaikk' kestää koetukset, syytökset. ANNA (kiiruhtaen sisään). Mun puolisoni, rakas herrani! (Heittäytyy Pietarin kaulaan.) PIETARI.

Sa, rakas Anna! Hellä puoliso! Minulle sydäntäkin kalliimpi! Oi kuinka sua kaivannut jo olin! Nyt näen jälleen puhtaat kasvosi, ja hellän äänes kirkkaan soinnun kuulen ja sydämesi sykinnän. ANNA. He minut pois kotoani äsken raastoivat. Ei luoksesi ois mua päästetty, mut heidän käsistänsä karkasin.

Sun syliis riensin; sillä sinua niin suuri vaara uhkaa. PIETARI. Mikä vaara! Jumala nähköön, ei niin mikään, rakas. ANNA. Et tiedä vielä. PIETARI. Tiedän aivan kaikki.

Saat levollinen olla. ANNA. Mutta eikö sinua ole petetty? PIETARI. Ei, armas. Ei minua voi pettää ihmiset. On minulla niin turvallinen tunto. Ja kun sun näen, mä onnellinen olen.

ANNA. Se siis ei totta ollutkaan! Et usko, ma kuinka kauheasti peljästyin! Ja syyttä aivan. (Katselee ympärilleen.) Kaarle, sinä täällä! Mä siitäkin jo huomaan, ettei se voi olla totta. (Menee hänen luokseen.) Eihän? KAARLE (vaikenee). ANNA. Puhu, Kaarle!

Se eihän totta olla saata. Eihän? KAARLE. En tiedä, kenen Kaikkivaltias suo jäädä eksytyksen uhriksi. ANNA (veljeensä kääntyen). Sa tiedät, Johannes? VARGENTIN. Sun häpeäsi?

ANNA. Sa tiedät hänen vaaransa ja voit pelastaa hänet. VARGENTIN. Viettelijäsi! ANNA (Rientää syleilemään Pietaria). Mun rakas, uskollinen puolisoni. Hän Jumalalta pelastuksen saa. Ja voiton, kruunun! (Broms ja Beckman saapuvat.) BROMS.

Kaikkein kauneimmillaan avio-onni! PIETARI. Korkein on sen suonut. BROMS. En saata onnitella. (Vargentinille.) Notarius, ken meistä silloin oli oikeassa? VARGENTIN. Jos mielen katkeruutta tahdotte lisätä mulle, tuskin oikein teette. BROMS.

En tahdo sitä. Kova onni vain, kun kyllin pian ette matkustanut. Nyt sisartanne kohtaa kirkkokuri. PIETARI. Vai kirkkokuri! Jumalallisen ja puhtaan rakkauden tähden? Niinkö? BROMS.

Siveellisten ja kirkollisten sääntöin ja oikeuksien loukkaamisesta. Mut rietas yhteys pian lopun saa. ANNA. Ei sydämien hellä kiintymys. PIETARI. Me suojelukseen Kaikkivaltiaan olemme rakkautemme jättäneet. BROMS. Jos voisit nähdä, kuinka tarpeellinen sinulle hänen armonsa nyt on, niin hairahduksiasi katuen sä lähestyisit hänen kirkkoaan.

PIETARI. Mi vilpittömät hengenpyytehet niin tuomitsee ja kahlehisin kytkee. BROMS. Kun puhdas oppi, kirkonjärjestys on säilytettävä. PIETARI. Ja elämä on tukahdutettava! (Beckmanille.) Sinä vielä, Jumala nähköön, häntä saattelet! BECKMAN. On raja, jonka yli ei saa käydä.

Ei kansalainen eikä virkamies voi sinua nyt enää puolustaa. PIETARI. Vähemmin vielä vilpistelijä. Se sinä olitkin, ei kukaan muu. Mut syliin petollisen ystävän mitataan kosto satakertainen. BECKMAN. Jo äsken sanoi tuomiorovasti, mit' olisi nyt sinun tehtävä. PIETARI.

Mun jumalattomia pappeja on vastaan oltava, vaikk' yksin jäisin. ANNA. Ma altisna ja uskollisena sun rinnallasi seison. PIETARI. Sinä, rakas! Mun armas lohdutuksen enkelini! VARGENTIN. Ja minulle niin suuren surun lapsi.

BROMS. Varoitin teitä. Näin se nyt on käynyt. BECKMAN. Ja pahinta ei notarius vielä voi tietääkään. Jos tämä nuori mies (viittaa Kaarleen) avaisi suunsa, kammottavimman te kuulisitte. VARGENTIN. Kiivautta täynnä hän äsken oli, mutta sitten seissut kuin kivipatsas.

KAARLE (vaikenee yhä). PIETARI. Minuakin hän on ihmetyttänyt. En milloinkaan noin synkkänä mä häntä ole nähnyt. KAARLE. Yön pimeydessä olen kulkenut, en vieläkään näe päivän sarastusta. PIETARI. Jumala nähköön, kolkko arvoitus.

KAARLE. Ma tahdoin haastaa, mut en, kurja, voinut. BECKMAN. Sen tekee sitten pian kreivi v. Lieven. PIETARI. Vai kreivi v. Lieveni Mitä hänellä, Jumala nähköön, tääll' on tekemistä?

BECKMAN. Sa tiedät, hänen ylhäisyytensä on luokses aikonut. Ja nyt hän saapuu. PIETARI. Nyt tänne? Ei! Sen kiellän kokonaan. BECKMAN.

Ei voida kieltää. (Katsoo ovelle.) Niin, nyt onkin täällä jo hänen kreivillinen korkeutensa. (Kreivi v. Lieven saapuu seurueineen, Schäferin molemmat kirjeet kädessä.) v. LIEVEN (katseltuaan ympärilleen, Pietarille). Maister Schäfer? Ellen erehdy? PIETARI. Ma olen, herra kreivi. v. LIEVEN.

Ennen en ma ole teidän kasvojanne nähnyt. Mut kuullut olen teistä. PIETARI. Vihamiehet ain' ovat parjanneet. v. LIEVEN. Ja ystävät, sen tiedän, kiittäneet. On mieluisempaa minusta ollut kuulla ystäviä. PIETARI.

Jumala nähköön, siitä iloitsen. v. LIEVEN. Olette kuolemahan tuomittu? PIETARI. Vaan vääryydellä! v. LIEVEN. Niin te väitätte — mut millä syyllä, siit' en ole varma. Ei vankeutenne ole raskas ollut?

PIETARI. Ma saanut olen pilkkaa, häväistystä. v. LIEVEN. Mut myöskin lahjoja ja vapautta. PIETARI. On korkein lahjoittanut, herra kreivi. v. LIEVEN. Ja ystävänne.

PIETARI. Hän on suonut nekin. v. LIEVIN. Sen kyllä uskon. Ystävänänne ma hyväksenne toiminut myös oisin, jos mahdollista olis ollut se. Te armahdusta ette halunnut? PIETARI. En.

ANNA. Eihän, teidän ylhäisyytenne, nyt mikään vaara häntä uhanne? V. LlEVEN. Hänt' uhkaa suuri vaara. Mutta kuka te olettekaan? ANNA. Hänen puolisonsa.

BROMS. Ei, herra kreivi! Tällä tuomitulla ei ole puolisoa, tiedän sen. PIETARI. Jumala nähköön, totisesti hän on minun rakas aviopuolisoni. BROMS. Ei kirkon vihkimä. PIETARI.

Mut Jumalan minulle lahjoittama. v. LIEVEN (toisille). Tiedättekö, hän onko hänen vaimonsa? BECKMAN. Ma en voi sitä ratkaista. VARGENTIN. En minäkään. v. LIEVEN.

Sen ratkaiskohon sitten Jumala! En, maister Schäfer, hyvänsuopuuttani ma ole voinut teille osoittaa. PIETARI. Ma luotan apuun Kaikkivaltiaan. v. LIEVEN. Se olkoon teillä! Raskas velvollisuus on minulla nyt suoritettava. Minulla kädessäni, niinkuin näette, on teidän kaksi kirjettänne.

PIETARI. Kaksi! Jumala nähköön, yhden olen vain ma lähettänyt ylhäisyydellenne! v. LIEVEN. Minull' on kaksi. Tässä toisessa, mi kuninkaalliselle prinsessalle on ollut aijottu, te ennustatte kuninkaan kuolemaa ja valtakunnan häviötä ja suurta kärsimystä. PIETARI. Jumala nähköön, kaikki tapahtuu, ja jumalattomien pappein tähden!

V. LlEVEN. Ja toinen kirje, (viittaa Kaarleen) tämä nuori mies min viime yönä toi mun käteeni — PIETARI (kiivaasti Kaarlelle). Sa kavaltaja, julki petturi! KAARLE. Oi, älä kiusaa Jumalata, eno! (Taistelee sisällisen taistelun.) Ei! Sinä lausuit sanat. Niillä sa minun tieni olet viitoittanut. (Astuu v.

Lievenin eteen.) Niin, herra kreivi, niinkuin kuulitte, ma olen kavaltaja, petturi. Maister Schäfer toista kirjettä ei kirjoittanut eikä lähettänyt. v. LIEVEN. Sen alla näen hänen nimensä. Ja viholliselle on osoitettu. KAARLE. Mä olen kavaltaja, petturi. Mä kirjoitin sen hänen nimessään.

PIETARI. Jumala nähköön, tietänetköhän, sä mitä puhut! KAARLE. Tiedän, eno, tiedän! Mun täytyy puhua! v. LIEVEN. Sen miksi teit, poloinen nuori mies? KAARLE.

Ma vapauttajaa toivon Schäferille. Hän hyvä on ja jalo. Hänen täytyy vapaaksi päästä. PIETARI. Onnetonta mua! Jumala nähköön, mitä puhuu hän! Hän kurjimman ja viheljäisimmän minusta tekee olennon! v. LIEVEN.

Mä voin sokean intos hänen hyväkseen viel' ymmärtää. Mut miksi kirjeen toit mun käsiini? KAARLE (hämmentyen). Miks teille toin sen, herra kreivi, sitä en sanoa voi, hyvä Jumala! Ma onneton en tiennyt, mitä tein. PIETARI. Mä tiedän, herra kreivi. v. LIEVEN.

Sanokaa! PIETARI. Hän toisen tähden uhrautuisi nyt, mies polon, jonka Kaikkivaltias nyt suokoon maistaa armontuntoa! KAARLE. Oi eno, enkö milloinkaan mä voi sun hyväksesi toimia! v. LIEVEN (Kaarlelle). Et väliin saa tulla nuorukainen. (Pietarille) Kenen tähden hän uhrautuisi? PIETARI.

Jonka kirje on nyt kädessänne, herra kreivi. v. LIEVEN. Te siis olette tän kirjeen kirjoittanut? PIETARI. Niin, minä yksin, eikä kenkään muu. Se ahdistus ja kärsimyksen malja, mi siitä mitataan, se minulle on yksin mitattava. ANNA. Osan siitä ma rakkauteni kannettavaks tahdon.

KAARLE. On halpa minun uskollisuuteni ja usein rikkonut; se sittenkään ei luovu sinusta. PIETARI. Oi kuinka paljon valoa onkaan vankeudessani! v. LIEVEN. On vankeusaikanne nyt loppunut. ANNA. Hän vapaaks pääsee?

Niinkö, herra kreivi? v. LIEVEN. On tällä kertaa Ruotsin valta heikko, ja maister Schäfer paljon heikontuvan sen vielä ennustaa. Se kuitenkin on kyllin vahva vapauttajan hänelle hankkimaan. PIETARI. Te totta, Jumala nähköön, tarkoitatteko? v. LIEVEN. Te vapauttajan saatte; täss' on se! (Viittaa ovelle, jonne kaupungin pyöveli on ilmestynyt.) PIETARI (säpsähtäen).

Jumala, musta Yrjö! Pyöveli! v. LIEVEN. Odottaa teitä. Taikka kaipaatteko te kenties pappia? PIETARI. Mä pappia! BROMS.

Mä, kirkonpalvelija, olen läsnä. PIETARI (vaitiolon jälkeen). Minull' on armo, apu; valmis olen. (Kääntyy mennäkseen.) ANNA (lähestyen Pietaria). Sa jätät minut, leskipoloisen? VARGENTIN. Jos sulla edes kunniallisen ois leskenoikeudet! BROMS. Vietelty!

Ei ketään hänell' ole korjaajaa. PIETARI. Jumala nähköön raskaan tuskani! Ma rakkaimpani silmäin edestä saan käydä kuolemaan ja jättää hänet jokaisen tylyn solvattavaksi. Ja tääkin viheliäisyys määrätön on pappein työtä. ANNA. Eivät papit, rakas, minua sinuun liittäneet. PIETARI.

Niin, eivät; Jumala nähköön, mä sen itse tein. ANNA. He eivät myöskään, rakas, puhuneet sun vastaisesta korotuksestasi ja ihanasta onnesta. PIETARI. Ma itse sun etees, armas, niitä kuvailin. Ja petin sinut! Tämä tieto on nyt raskain kuormani. ANNA.

Se heitä pois! Ma onnen sain sun rakkaudestas. PIETARI. Olento armas! Sua siunata en enää saata; siunaukseni on pelkkää kirousta tuottanut ja rakkauteni onnettomuutta, Jumala nähköön, mutta sinulla on puhtaat kasvot ja niin kirkas otsa. Hyvästi näkemiin! (Painaa suudelman otsalle.) KAARLE (rientää Pietarin luo). Mua siunaa, eno! PIETARI.

On sydämesi sinut siunannut. Et enää ole katseeltasi synkkä. Mä kyyneleitä silmissäsi näen. Niin myöskin jälkeen hävityksen myrskyn viel' armon pisaroita variseva on tänne syrjäisehen Pohjolaan, ja hohde korkehimman hyvyyden on valaiseva köyhää Suomenmaata. v. LlEVEN. Ma sitä myöskin sydämestän' toivon. BROMS. Ja kirkko myöskin toivoo, herra kreivi. (Schäfer, Broms, Beckman ja kreivi v.

Lieven seurueineen poistuvat. Anna vaipuu polvilleen.) VARGENTIN (hetkisen kuluttua). Nyt meren yli Ruotsin puolelle. Kai Hammarlannin kaljaasi on valmis. ANNA. Jumala nähköön, rikkaat pakenevat, vaan köyhäin täytyy jäädä, kärsiä. Väliverho. */