Part 3

Sen teen mä heti. BROMS (Beckmanille). Nyt rauhoittamaan rahvasta, ja kotiin. Siell' iltansa nyt viettää mieluimmin. (Menee.) BECKMAN (jääden jälemmä, Pietarille). Sun kirjettäsi prinsessalle kreivi ei viedä voi. PIETARI. En odottanut ole häneltä mitään. BECKMAN.

Siinä kirjeessä on kamalia asioita. PIETARI. Mutta ne ovat tosia. BECKMAN. Jos erehdyt? PIETARI. Ma väkevästi vakuutettu olen. BECKMAN.

Ma toivon, että olet erehtynyt. PIETARI. Kun vihamiehen jälkiä sa kuljet. BECKMAN. Minulla virkavelvollisuus on. PIETARI. Siis mene, kumppanisi odottaa! BECKMAN.

Mun täytyy mennä. Mutta minä sanon: Sa olet erehtynyt. PIETARI (yksin). Erehtynyt! Voi sana sattumalta suusta päässyt välistä olla tulkki kohtalon. Ja miksi hän nyt pimeydessä yön toi mulle viestin: olet erehtynyt. . . Mä erehtynyt! — Poistu, kiusaaja! Sanalla sinut maahan kukistan. (Ottaa raamatun, katsoo ylös ja avaa arviolta kirjan.) Nyt henki johtakohon kättäni! (Painaa sormensa keskelle sivua ja alkaa lukea siitä:) »Jakoi meren kahtia, sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti, ja antoi Israelin käydä läpi sen, sillä hänen armonsa pysyy ijankaikkisesti.» (Jättää innostuneena kirjan pois.) Ylistä, kiitä sieluni, ma kuljen lävitse öisen meren.

MULTA (saapuu). Teidän tähden mun täytyy liian paljon kärsiä. Muun lisäks toimeni nyt menetän, jo huomenaamuna se otetaan. Ma minne silloin saatan vaimon, lapset? Ma onneton! PIETARI. On huomenaamuna jo toisenlainen maailma kuin nyt. Saat luottaa minuun, kaksi palvelusta kun vielä teet.

MULTA. Vai kaksi vielä! PIETARI. Olkoon vain yksi tällä kertaa. Päästä tänne kaks vierasta. Mun sisareni poika ja neiti Vargentin. MULTA. Mut minulta jo huomenaamuna tää toimi viedään.

PIETARI. Sen kuulin jo. Siks päästät heidät nyt. MULTA. Näin myöhään, niinkö? PIETARI. Puol'-yön hetken eellä. MULTA.

On mahdotonta. PIETARI. Heidän täytyy tulla, Jumala nähköön, vaikka riehuis rutto ja pedot uhkaisivat. Heitä ei voi kenkään estää. MULTA. Minä estän sen. PIETARI. Kuin uskaltaisit?

Tällä hetkellä? MULTA. Mun täytyy. PIETARI. Käsivartta väkevää sä etkö ymmärtäisi peljätä? Jos maahan raukeat kuin noki. Vielä sä Sohvin muistat? Entä ruton myrkky jos sinuun tarttuu?

MULTA. Jos te kiroatte! PIETARI (lauhkeasti). Ei! Auttajaani en saa kirota. Sinulle merkin näytän. MULTA. Merkin, herra!

PIETARI. Kun ihminen voi kaikki antaa pois, edessä arvoin arvaamattomain hän silloin on, ja kaikkein suurin hetki on tullut hänelle. (Menee sohvan luo -ja kannen syrjään.) Sa tiedät hyvin, mi aarre tääll' on? MULTA. Tiedän kyllä, herra. PIETARI. Jumala nähköön, kalliit kätkömme. Ne korjaa! Vie ne päällysmiehillesi!

MULTA. En ymmärrä nyt teitä, herra. PIETARI (käskevästi). Ota! On kiire, kuluu yö. (Multa kokoaa kirjoja käsivarrelleen ja on valmis lähtöön.) Niin, vie vain pois! Kun joudut takaisin, saat toisen aarteen. (Multa vie kirjat. Pietari kokoaa kaikki rahansa ja pinoaa ne pöydälle. Samoin asettaa hän siihen kirjoitusneuvonsa.) MULTA (tullen sisään).

Ne kansliassa ovat. PIETARI. Kynä tässä ja muutkin kirjoittamisneuvoni. MULTA. Te ette kirjoita siis enää? PIETARI. Tässä rahani ovat, joka karoliini ja joka äyri. Ilman ehtoja saat kaikki ne; ei muuta kuin vain otat.

MULTA. En ikinä, juur vissist, tällaista ma ole nähnyt. Pääni aivan on mennä sekaisin. Tää onko totta? PIETARI. Jumala nähköön, on. Kaikk' ota rahat! MULTA.

Niin ihmeellistä anteliaisuutta! Mä kiitän nöyrästi ja siunaan teitä. (Kokoaa rahat taskuunsa, ottaa kirjoitusneuvot käteensä ja jää uteliaana katsomaan Pietaria.) PIETARI. Sa olet rikas nyt, mä tällä hetkellä, Jumala nähkön, olen köyhempi kuin kahteen vuosikymmeneen tät' ennen. Mä mitään palkkiota tarjoomatta sinulta kysyn: teetkö tahtoni? MULTA. Niin jumalaton, taivas varjelkoon, en ole, että tämän jälkeen vielä mä siitä kieltäytyisin. PIETARI. Ystäväni jo odottavat.

Nouda heidät tänne! MULTA. Te puolustatte minua, kun teillä on ojennettu, vahva käsivarsi? PIETARI. Ma puollan. Mene! MULTA. Heti, herra! (Menee.) PIETARI (yksin).

Hänkin! Niin meri jakaantuu. Ei kaukana voi enää olla puollon hetki. (Odottaa.) Heidän jo pitais saapua. (Koputus.) He tulevat! Sisälle käykää, odotetut vieraat! (Kaarle ja Anna saapuvat.) Ilolla tervehdityt olkaatte! (Annalle.) Sa, rakkaani, et ole paennut? ANNA. Ma pakenen vain sinun luoksesi. KAARLE. Ilolla tervehditty, rakas eno!

En luullut enää tänne pääsevämme. PIETARI. Ei, poikani, saa koskaan epäillä. ANNA. Vaan kun nyt on niin myöhä hetki jo. PIETARI. Puol'-yöstä juuri kajahtavakin on pelastuksen huuto väkevä. KAARLE.

Sa ihmetytät meitä, rakas eno. PIETARI. Jumala nähköön, itselleni on se suurin ihme. Mutta oletteko te tähän hetkeen valmistunehet? ANNA. Olemme. Yhdessä me molemmat. PIETARI.

Te yhdessä! KAARLE. Kuin käskit, eno. PIETARI (hillitysti). Niin, mä teitä rukoukseen yhteiseen ja paastoon käskin. Eripuraisuutta on vältettävä, mutta sovintoa ja rauhaa rakennettava. Ma toivon, Jumala nähköön sitä. ANNA.

Vahvistakoon Jumala keskinäisen rakkautemme! PIETARI. Ett' elonkorjuun hetkellä me vielä lujana yhtehenä pysyisimme. KAARLE. Se toivo meitä tänne joudutti, kun kutsuit, eno. PIETARI. Nyt te näettekin sen vahvistuksen sekä täyttymisen. ANNA.

Vai nyt!? KAARLE. Tän' yönäkö? PIETARI. Niin. Puoliyöstä. Jumala nähköön, se on sielussani niin selkeästi sanottu. Siis tässä mun kanssan' istukaa ja valvokaa (istuvat), ett' olemme kuin kolme kynttilää tuoss' edessämme.

Niiden merkitystä en liene teille vielä sanonut? KAARLE. Et, eno. PIETARI. Tuossa oikeall' on usko. ANNA. Se olet sinä, suuriuskoinen. PIETARI.

Sen lähin toivo on... ANNA. Se olen minä. KAARLE. Se minä olen; sinä olet kolmas. PIETARI. Niin, suurin kaikista on rakkaus. Se olet sinä, armas.

ANNA. Mutta yksi ne kaikki ovat. PIETARI. Yksi uskossa ja toivossa ja — ANNA. Rakkaudessa. PIETARI. Jumala nähköön, kunpa rakkautemme ei jäisi mitään vaille. Sillä puu, mi puuttuu kukintaa — se kuolee pois.

ANNA. Ei meidän rakkautemme. PIETARI. Kunpa se olisi täksi suureks hetkeksi jo kehittynyt täydellisyyteen! KAARLE. Sinua, eno, Anna ajattelee ja joka hetki puhuu sinusta kuin minäkin. PIETARI. Vai niinkuin sinäkin!

On alttiutes ilonani ollut, mut kerran kuitenkin... KAARLE. Mut kerran... Eno, mi tarkoitukses on. PIETARI. Me emme siitä nyt puhu. Mieleen kiusaaja sen toi. Ma silloin kiivastuin; se rikos oli.

Ja jollei katumusta pikaista sen jälkeen tullut, raskas ruusutauti nyt niskojani painais. Pystypäisnä en suurta hetkeä nyt vartoisi. KAARLE. Ja kuinka saapuvi tuo suuri hetki? PIETARI. Sen näet, kun kerallani valvotte. ANNA. Mut näkevätkö muut?

PIETARI. Jos näkevät, se kauhistusta heille levittää. ANNA. Mut sinulle ja meille? PIETARI. Minulle se avaa portit vankilan. Ma silloin sen kiitoslaulun kohotan, mi soinut on sielussani. KAARLE.

Siihen yhtyä me myöskin saamme? PIETARI. Sydämenne nurja vaikk' usein onkin ollut levoton, ja epäillyt. KAARLE. Nyt emme sitä tunne. ANNA. Myös sinä, Pietari, siit' olet vapaa? PIETARI.

Jumala nähköön, vapaa; niinkuin kohta mun ruumiinikin vapaa on, kun saapuu Nebukadnetsar uusi. ANNA. Sano, kuka! PIETARI. Jumalan miekan kantaja, min Herra on lähettänyt, tsaari Moskovan. KAARLE. Sa häneen luotat, eno? PIETARI.

Kun korkein hänet valinnut on kerran. KAARLE. Hän tulee pian? PIETARI. Juur' ennen puoliyötä. ANNA. Jumala! Hän siis heti onkin täällä!

On sydämessäin hiukan pelkoa. PIETARI. Ja eikö muuta? ANNA. Ja hiukan iloa — sun tähtesi. PIETARI. Mun sielun kiittää tähtitarhain kanssa. KAARLE.

Nyt! Kuulkaa! Minä kuulin ääntä! ANNA (Valppaasti). Joko hän tulee? (Kuulostavat.) KAARLE. Varmaan olikin se vain yötuulta puiden latvoissa. ANNA. Tai kenties näin myöhään vielä joku Auraa sousi.

PIETARI. Voi korva pettää, mutta sydän ei; sen ääntä älköön kenkään epäilkö. KAARLE. Mut minun sydämeni sittenkin on rauhatonna tällä hetkellä. PIETARI. Sinulla lienee jotain salaamista; Jumalalta tai lähimäiseltä. ANNA (äkkiä). Te näittekö!?

PIETARI. Sa näit? ANNA. Kuin salama olisi välkähtänyt. KAARLE (ulos katsoen). Tuikahdus se oli viime tulen, joka sammui tuoll' yläkerran akkunassa. PIETARI, Silmä voi pettää, vaan ei valo sisäinen. ANNA.

Sen minulta niin usein sumu peittää. PIETARI. Jumala nähköön, aina vilpitön et sitä kohtaan ollut ole. ANNA. Ohjaa sä sielus kirkkaudella minua! PIETARI. Kun sinä olet kuuliainen, rakas. ANNA.

Ma koetan ja tahdon. KAARLE. Kuulin varmaan nyt jotakin! (Kuuntelevat. Kuuluu kuin kuormarattaiden jyrinää.) ANNA. Niin kuulin minäkin! PIETARI. Ma myöskin kuulin. ANNA.

Onko se siis hän? KAARLE. Hän saapuu nyt? ANNA. Oi sano, hänkö on! PIETARI. Kun saapuu hän, te ette silloin kysy. Te sotaratsujensa poljennan ja vaunujensa ukkoisjyrinän niin hyvin tunnette.

ANNA. Kai siellä kulki tavarakuorma jonkun pakolaisen. KAARLE. Tai tykki, jonka linnan komentaja näin yöllä toiseen paikkaan siirrättää. ANNA. Hän eikö saavu jo? PIETARI. Kun odotatte ja kuuntelette...

ANNA. Oman sydämeni sykinnän kuulen, kolmen hengen huo'un, en mitään muuta. KAARLE. Enkä minäkään. Yötuulta vain. PIETARI. Kun saapuu hän, niin taukoo humina tuulen sekä aallon loiske. Siis odottakaa, kuunnelkaa!

ANNA. Hän ei voi enää kauan viipyä. KAARLE (ulos tähyten). Siell' liitää vain joku pilvi muurin yläpuolia; on muuten pelkkää tähtein kimmellystä. Nyt! (Odotusta, Kuuluu kaksitoista lyöntiä.) ANNA. Lyönnit puoliyön! KAARLE. Niin oli; yö on puolessa.

PIETARI (hiljaa). Niin, yö on puolessa.. . (Alakuloinen äänettömyys.) ANNA. Ei mitään saapunut! KAARLE. Ei mitään, eno! (Koputus kuuluu ulkoa. Kaikki vavahtavat mutta jäävät äänettömiksi.) LASSI (Aukaisee oven, lyykää sisään ja oikaiseikse juhlallisesti). On puol'-yönhetki lyönyt. Varjelkoon Jumala kansaa, kaupunkia!

PIETARI (kiivaasti). Sudet sun kimppuus hyökätköhöt, häiritsijä! LASSI. On vartia-aika. Täältä näkyy tulta. PIETARI. Ei kynttiläni pala vakan alla. LASSI: Yövartia nyt valvoa vain saa..

PIETARI. Jumala nähköön, minä olen se. LASSI. Ei! Raajarikon Lassin virka se on. Ma olen muistuttanut ja nyt lähden. (Menee.) KAARLE. Tuo raajarikko! PIETARI (alakuloisena).

Eikä ketään muuta. ANNA. Ja sinä olit varma! PIETARI (vaikenee). KAARLE. Erehtynyt. (Huokaisee.) PIETARI (kuin säikähtäen). Sen toisen kerran tänä yönä sanot! KAARLE.

En ole ennen sitä lausunut. PIETARI. Sen kuulin uudestaan! ANNA. Niin turha oli tää odotus! PIETARI. Sen hennot sanoa niin keveästi! ANNA.

Keveästi en ma sitä sanonut. KAARLE. Ain' ihmiset niin usein saavat turhaan odottaa. PIETARI. Mut minä tiedon selkeimmän sain, niin että vaikka pimeyden syvyys olisi liikkunut, ja pahat henget kuin päämme hiukset niin lukuisina mun vastassani seisseet olisi... Mun täytti armo, suuri uskallus. KAARLE. Ja kuitenkin...

PIETARI. Yön harhoiss' olen kulkenut! Sa luulet, että erehdyin ja petyin ja petin teitäkin... Niin julmat kuvat ja ruma hahmo siitä kohoaa! KAARLE. En sitä tarkoittanut, eno. PIETARI. Tämä on uskon koetusta ristillä.

KAARLE. Jollei se voinut tapahtua nyt? PIETARI. Jos oli tilaan sopimatonta. Jos joku syy... ANNA. Sun kirkas katseesi sen huomaa. KAARLE.

Sulle on se helppo, eno. PIETARI. Jumala nähköön, jollei sielunne lävitse syvä puhdistuksen tuli viel' ole käynyt; jos se valmistus, min teiltä täksi hetkeksi ma vaadin, on vaillinainen ollut? ANNA. Heikkoutta meiss' olla voipi. PIETARI. Puuttuu jotakin? Lie jotain väärää?

Etsin varmuutta. (Ottaa raamatun, avaa sen ja määrää sormenosoituksella paikan, josta lukee.) »Mun ystäväni, johon minä luotin, on kavalasti minut pettänyt.» (Heittää loukkaantuneena pois kirjan.) Te kuulitte, mut ymmärrättekö te näiden sanain merkityksen? ANNA. Emme. KAARLE. Me emme todellakaan ymmärrä. PIETARI. On teillä vastaus yhteinen. Ma siitä saan lisäselvitystä.

Mua onnetonta! Mun suuri hetkeni niin synkistyi! ANNA. Selitä meille! PIETARI. Kuinka Herran ihme, min vilpittömät sielut näkevät, voi silloin tapahtua, kun — KAARLE. Kuu kuinka? PIETARI.

Kun petolliset ystävät on läsnä. ANNA. Me, rakas, niinkö? Sano! PIETARI. Sen mä myönnän sydämin runnelluin. ANNA. Mut, rakas ystävä!

PIETARI. Te epäpuhtain ajatuksin taas olitte toisihinne kiintyneet. KAARLE (kiivaasti). Jumalan tähden, mitä sanot, eno!? ANNA. Jollei mun sieluni niin paljon sulta valoa saanut ois, niin luulisin sun pahan hengen vallass' olevan. Niin kauhea ja kirvelevä syytös! PIETARI.

Jumala nähköön, tosi. ANNA. Olisitko sa pyhin silmin kaikkinäkevän mun sydämessän nähnyt synnin, josta en itse vähintäkään aavista! KAARNE. En minäkään. PIETARI. Ma olen ennenkin sinulle siitä sanonut. KAARLE.

Ja heti taas hyljännyt sen epäluulona. PIETARI. Kun pimeyttä voimakkaammat silloin olivat valopuolet. ANNA. Nytkin täytyy niin olla, ystävä. PIETARI. Mut todistukset kaikk' ovat teitä vastaan. KAARLE.

Sano ne! PIETARI. Jos tahdotte. Vaan paha olemassa voi olla, vaikk' ei toteen näytetä. KAARLE. Jotakin meidän täytyis siitä tietää. PIETARI. Sisäinen tunto, aavistukseni on ensimäinen todistaja.

ANNA. Eikö se erehtyä saata? PIETARI. Sitä tukee myös sanan todistus: »Mun ystäväni, johonka luotin —.» Te sen kuulitte? KAARLE. Me kuulimme sen, mutta — PIETARI. Älä lisää rikostas, sanan epäilyksellä. KAARLE. En tahtoisi.

PIETARI. Siis tunnustat? KAARLE. En voi. Jos tunnustaisin valehteleisin. PIETARI. Mä vielä tekoihinne vetoan. ANNA.

Mit' olen tehnyt epäilyttävää? KAARLE. Sun parastasi tarkoittanut aina. PIETARI. Ken hylkäsikään aviositehen? ANNA. Mun rakkaani, sa kuulit kaikki syyni. PIETARI.

Hänessä ajatukses riippuivat! ANNA. Oi Jumala, niin paljon pimeyttä niin suuren valkeuden rinnalla! Sun ilosi on minun ilon' ollut ja sinun surus minun suruni. PIETARI. Sydämen oman pahanilkisyyttä ei tunne ihminen. ANNA. Vain yksi ajatus on sydämessän' viime päivin' ollut.

PIETARI. Ja mikä se on? ANNA. Tämä, ystävä: Kun taivaallisen yljän häihin kerran minua kutsutaan ja sinua, niin älköön meistä, sitä rukoilen, sanomaan kumpikahan joutuko: mä löysin oman rakastettuni ja siitä syystä en mä saata tulla. PIETARI (ihastuen). Oi Anna, jos sun löytänyt ma oisin! Jos kokonansa olisit sa mun, ma tuota kutsuakin iloisemmin odottaa voisin. ANNA.

Minä olen sun. PIETARI. Niin, rakas, mutta... ANNA. Pakoitatko mua? PIETARI. Pakoitat! Minä sua pakoitan?

Jumala nähköön, pahan hengen tuoma on tämä ajatus. Sa vapahasti alusta alkain luonan' olet käynyt. Sun rakkautes täysi, vapaa lahja olisi mulle voiton todistus, osoittais tyhjäks kirkon tuomion ja ilolla ja siunauksella mun sydämeni täyttäis. Nytkin vielä se poistais tän yön raskaan pettymyksen. ANNA (ratkaisevasti). Niin on se sinulla! Tän hetken jälkeen. PIETARI (ojentaen kätensä häntä kohden).

Sa suostut! Sinä olet mun? ANNA. Niin olen, ja uskon Jumalan niin tahtovan. On sielus kirkkaus elämäni valo. PIETARI. Mun kokonaan! Mun ijankaikkisesti! (Syleilevät.) Ajatus katkera ei sielujamme voi enää eroittaa, ei epäilys voi luoda sumuansa mieliimme.

Ma sielus puhtauden olen nähnyt, se vastaa kasvojesi kirkkautta. (Kääntyy Kaarteen, joka on seissut allapäin.) Sä sydämesi vilpittömyyden, jot' epäillä mun täytyi, koska et mun tahtoani täyttänyt, nyt voit osoittaa minulle ja Annalle — niin, tästä alkain olemme me yksi. KAARLE. Sä vielä vaadit todistuksia? PIETARI. Sai israeli kertaa seitsemän Jerikon ympär' kiertää, ennenkun sen muurit kaikki maahan lankesivat. Jumala nähköön, onko useammin sinulle minun teroitettava, ett' oma petollinen tahtosi sun täytyy alle kuuliaisuuden kukistaa kokonaan. KAARLE. Ja mikä uhri ja mikä työni voisi kukistaa sun epäilykses, joiden tarkoitusta en ymmärrä, vaikk' Kaikkivaltiaan lähettämiksi uskoa ne voin?

PIETARI. Jumala nähköön, tämä! (Ottaa poveltaan kirjeen, jota tarjoaa.) Omin käsin mä tänä yönä aijoin ojentaa sen käteen vapauttajani. Sun se hänelle nyt täytyy viedä. Siinä on kutsu, tervehdys ja siunaus. KAARLE. Viholliselle! PIETARI. Nebukadnetsarille Jeremiaalta.

KAARLE. Sinä pakoitat? PIETARI. Pakoitat! Taas tuo viheliäinen sana! Ken kuuliaisuutta ja rakkautta voi pakoittaa? Jos rahtunenkaan niitä sinulla on, niin halu sydämen sun ajaa kaikkeen, mitä toivovan mun suinkin tiedät. Minä sekä Anna — me tästä alkain yhtä olemme — nyt tätä toivomme.

Se meille avaa tien vapauteen, kunniaan. Sa etkö halua sitä edistää? KAARLE. Jos täytyy? PIETARI. Niin, sinun täytyy. ANNA. Sinun täytyy, Kaarle!

Me emme saata häntä vastustaa. Kaikk' annamme me hänen tähtensä. KAARLE (Annalle). Sa myöskin sanot sen? ANNA. Ja myöskin teen. Ja sinä myöskin. KAARLE.

Minä myöskin teen! (Ottaa kirjeen ja kulkee kiireesti ovelle, jossa pysähtyy.) Mun täytyy, eno? PIETARI. Sinun täytyy! KAARLE (tuskalla). Eno, sa paikalle niin vaaralliselle mun olet pannut. Yksin Jumala voi tietää, minne tänä yönä saavun! (Menee.) PIETARI (Annalle). Mi ilo, mikä suuri virvoitus on tulvinutkaan olentooni! Ovat molemmat aikeet hyvin täytetyt.

Mun kirjeeni saa tsaari korkea, ja väkevällä rakkaudellasi sä onnelliseks olet tehnyt minut. Ja päätökses on luja? ANNA, Horjumaton. PIETARI. Me liitymme nyt toinen toisehemme, vaikk' eroittavan meitä vuoret näytti. ANNA. Me syvyyksien yli kuljemme. PIETARI.

Vaik' käden kahvaa, jalan perustaa ei näkynyt. ANNA. Ei mitään tukea polulla ollut. PIETARI. Liittomme me teemme edessä Kaikkivallan kasvojen. ANNA. Niin teemme, rakas. PIETARI.

Lupaustamme me emme riko, emme vilpistele. Ja myötä- sekä vastoinkäymisessä me rakastamme aina toisiamme. ANNA. Niin rakastamme. PIETARI. Tästä hetkestä aviomies ja -vaimo olemme. ANNA. Aviomies ja -vaimo.

PIETARI. Jumalan nimessä! ANNA. Hänen, ijankaikkisen. PIETARI. Siis suuren hetken kuitenkin ma sain. Hääyötä varten puhdistettuna ja valkaistuna on mun huoneeni. Unelma utuinen tää liitto oli aluksi mulle; tällä hetkellä se täydellinen todellisuus on.

Me lähtehistä kärsimyksen karvaan olemme juoneet; suokoon Jumala nyt Kaanaan häiden iloviiniä! Kuin hehku palava ja kirkas liekki — niin rakkautemme olkoon ijäisesti! Väliverho. */ NELJÄS NÄYTÖS. Linnan »sali. Ovi vasemmalla. Ikkunoita perällä, sohvia, pöytiä. Senaikuinen hieno sisustus. Seuraavan päivän aamupuoli.

Johan Vargentin seisoo vasemmalla oven luona, Tuomo hänen edessään. /* VARGENTIN. Mun sisareni täällä yötä, niinkö? TUOMO. Se häiritsi maar notariuksen matkaa? VARGENTIN. Noin parin tiiman päästä lähteä nyt aikoo Hammarlannin kaljaasi. Mun siinä pitäis matkustaa. TUOMO.

On maar nyt hyvä tuuli? VARGENTIN. Minulle ei ole... Hän missä vietti yönsä? TUOMO. Eteistuvan maister kaunistutti sitä varten. VARGENTIN. Siis edeltäpäin valmistettu?

TUOMO. Kyllä. Ja suurin touhuin. VARGENTIN. Sisareni saapui siis illalla? TUOMO. Ma sitä nähnyt en. Mut maister odotteli juhlallisna.

VARGENTIN. Mun sisartani? TUOMO. Niin maar. Hän näet tuli. VARGENTIN. Oliko täällä sisarella seuraa? TUOMO.

Maar maisteri — näet aviopari oikein. VARGENTIN. Aviopari! Sisarein ja vanki? TUOMO. Se meni nopeaan. Viel' iltamyöhään kun maister puhui sisarestanne, hän neidiks silloin häntä mainitsi; vaan aamulla hän hymy-suin jo sanoi: »Mun rakas vaimoni.» VARGENTIN. Ei ole totta!

TUOMO. On maar. Jos valehtelen sanaakaan, mun rutto tappakoon tai moskovalainen. VARGENTIN. Nyt vannoit turmaan. Tunnen sisareni. TUOMO. Ja minä tunnen maisterin.

Hän joskus on peloittava myrsky, joskus taas niin hellä päivän-paiste, että hän sulattaa kaikki. Mitä haluaa sen maar hän saapi. Multa palveli niin kauan häntä, kunnes häneltä otettiin ruunun läskikimpaleet ja tänään ajettihin etsimään viheliäistä naurismaata. Samoin käy minullekin varmasti. Se sattuu kuin Härmän muorin uuheen. Tänään hän minulta vaati tätä salia, ma aukasin sen, ja hän muutti tänne — siit' ehkä saan mä tuhat tuuteria. VARGENTIN. On paras karttaa miestä sellaista.

Vaikk' itselläni sisareeni nähden on laiminlyönnin syytä. TUOMO. Notarius olisi voinut ennen matkustaa ja viedä neidin. VARGENTIN. Eilen aijottiin. Mut missä lienevätkään vitkastelleet nuo Ahvenanmaan olutratit. TUOMO. Jaa-ah.

Se viipyminen merkitsi! VARGENTIN. Miss' ovat he nyt. TUOMO. He läksi yhdessä. VARGENTIN. Ja minne? TUOMO.

En tiedä. Noita olutratteja he ehkä kiittävät. Tai kenties rouva — notariuksen sisar... VARGENTIN. Laatkaa herjaamasta! Ei profeetallanne voi olla rouvaa. Mun sisareni taas ei ole voinut vajota hänen... Uh, ties jumaliste, mi täällä voikaan mahdollista olla! (Pietari saapuu.) TUOMO.

Sit' on maar maisterilta kysyttävä. (Menee.) PIETARI. Te notarius! Rakas vaimoni ei teitä tapaakaan siis kotona. Me ristiin nähtävästi kuljimme. VARGENTIN. Niin, maister Schäfer, teiltä tiedustamaan ma tulin sisartani. Tiedättekö hänestä jotakin? PIETARI.

Ma paljon tiedän, Jumala nähköön. Mutta astuminen väsytti minut. Ehkä istuisimme, niin helpompi on haastella. (Istuvat.) VARGENTIN. Ei meillä voi olla pitkät puheet. PIETARI. Kuinka niin? Päinvastoin, notarius. VARGENTIN.

Sanon teille vain jonkun suoran sanan. PIETARI. Se on hyvä. Jumala nähköön, siitä minä pidän. VARGENTIN. On uhriks häpäiseväin huhujen mun sisareni aivan liian hyvä. PIETARI. Olette oikeassa, notarius.

Mun uskollinen, hellä vaimoin ja rakas aviopuolisoni — VARGENTIN. Ketä te tarkoitatte? Sisarestani ma puhun. PIETARI. Minä puhun vaimostani. Jumala nähköön, sama olento. On sisarenne minun vaimoni ja vaimoni on teidän sisarenne. Sen ilmoittaa hän itse tahtoi teille.

VARGENTIN (vaikenee). PIETARI. Te, herra notarius, ette saa noin vihaisesti minuun katsoa. VARGENTIN. Sokeus muuko vaiko vankeus lie kaikkein suhtehien tuntemisen noin juurta myöten hävittänyt teiltä? PIETARI. Ma tunnen hyvin suhteet. Langoksia me olemme.

Te näet olette mun puolisoni veli. VARGENTIN. Vietellyt siis hänet olette? PIETARI. Hän ensiksi minua etsi. Tiedättehän sen. VARGENTIN. Te siksi teitte teon katalan?

PIETARI. Jumala nähköön, hän on puolisoni. VARGENTIN. Vai puolisonne! Millä oikeudella? PIETARI. Sydämen kahden oikeudella. Me rakastamme koko sielustamme.

VARGENTIN. Ja tätä hullunhouretta te voitte totena pitää! Surkuttelen teitä! PIETARI. Se mukaan kaavojen ja muotojen, kuin notarius vaatisi, ei käynyt. Mut liittomme on luja, pyhä; meillä on toisihimme suuri tyytymys. Ja uskollisuus viime hetkeen asti. VARGENTIN.

Sen liiton pituus pian mitataan. PIETARI. Ei, notarius, puhe sellainen voi rauhaan sopia. VARGENTIN. Myös minulla on siinä asiassa sanomista. Te unhotitte minut kokonaan. PIETARI. Jumala nähköön, emme unhottaneet.

Me teitä paljon ajattelimme, ja olisimme puhuneetkin, mutta suut sulkeutuivat aina suudelmiin. VARGENTIN (nousten). Ma riettauksia halua en kuulla. PIETARI (nousee). Mi puhtaan rakkauden solvaisu! VARGENTIN. Niin, rakkautenne! Sillä solvanneet olette sisartani, minua hyviä tapoja ja yhteiskunnan ja kirkon säädöksiä.

PIETARI. Onnelliset me kumpainenkin siinä olemme. Myös toivon teidän tyytyväisyyttänne, jos ette puhu kirkon säädöksistä: Jumala nähköön — niiden rikkominen on juuri minun kutsumukseni. VARGENTIN. Keneltä saatu? PIETARI. Teille tiliä ei minun siitä liene tehtävä. VARGENTIN.

Kun ette voikaan. PIETARI. Minulla on siitä elävä tunto. VARGENTIN. Profeetaksihan teit' ihailijat ovat maininneet. Sen harhan heistä viime teollanne olette poistanut. Se hyvä puoli on sillä. PIETARI.

Teidän ajatuksenne nyt kuljeksivat harhapolkuja. VARGENTIN. Mik' on se mies ja mikä profeetta, mi hädän ajan uhatessa maata ei korkeampaa tiedä ajatella kuin naisen suudelmia! PIETARI (tuskalla). Notarius! Jumala nähköön, kuka puhuu teistä! VARGENTIN. Kun luulottelujenne valhekullan pois otatte, niin nähtäväksenne jää hyvin vähän profeetallisuutta.

Ei hengen mies, vaan vietti-ihminen, ja halpa sekin, tehdä voi kuin te. PIETARI. Te luihin, ytimihin tähtäätte! Jumala nähköön, syvyys saatanan siin' olla voisi, jollei rakkaus tulessa puhdistettu olisi. VARGENTIN. Vaan jos se tuli onkin pelkkä himo. (Menee.) PIETARI. Se silloin olis sielun kuolema. (Jää istumaan pää alas painuneena.) TUOMO (saapuu, katselee hetkisen Pietaria). Te olettekin surullinen, herra.

PIETARI. Hän minua niin syvään haavoitti. (Kääntyy katselemaan ulos ikkunasta.) TUOMO. Mun täytyy tehdä teille pieni pyyntö. PIETARI. Ei minull' ole mitään antamista. Minulta korkein kaikki otti pois. TUOMO. Sopisi maar tuoss' eteistuvassa asua vielä, kunnes lupa saadaan.

PIETARI. Kun pääsin tänne, luulin, ett' on lupa. TUOMO. Ma aukaisin tään puhdistaakseni. PIETARI. Minulle sekä puolisolleni. Kuin kauan poissa viipyneekän hän... TUOMO.

Ikävä maar? PIETARI. Jos kovasydämisten hän pariin joutuu. Ja ma tarvitsisin jo hyvää holhoojaani. Mull' on nälkä. TUOMO. Jos vankiruokaa? PIETARI.

Olkoon koskematta. Jumala nähköön, kuinka syksyistä! Vaikk' elokuu on vasta. Jäseniä hyristi äsken, ulkona kun seisoin. Viel' onko koivuhalkojani? TUOMO. On. Ma saanko tuoda pesään?

PIETARI. Myöhemmin. Ma sitten kera rakkaan puolison edessä istun pystyvalkean. Iloa korkein silloin meille suo, kuin noille varpuselle kahdelle, jotk' yhdessä tuoss' eessä ikkunan niin tyytyväisnä piipertelevät. »Te katsokaatte taivaan lintuja!» Niin, niin, jos noiden piipittäjien ma oppilaana osaisinkin olla! Ma tahdon olla iloinen kuin ne. TUOMO. Ja jakaa ilostanne muillekin? PIETARI.

Jumala nähköön, milloin suinkin voin. TUOMO. Siell' ulkona on joku siipirikko ja lohdutusta teiltä odottaa. PIETARI. Ken hän on? TUOMO. Eräs luoksepyrkijä. PIETARI.

Mut kuka? TUOMO. Sitä sanomasta kielsi. PIETARI. Mut sinä tunnet hänet? TUOMO. Tunnen maar. PIETARI.

Ja kohtasit? TUOMO. Hän varhain aamusella jo makasi tuoll' oven edessä. PIETARI. Ei häntä siellä näkynyt. TUOMO. Ei maar, kun sallinut en olla. PIETARI.

Mitä hän siis tahtoi? TUOMO. Teidän nimeänne toisti ja pyrki luoksenne. Ma kehoitin pois nousemaan. Ja lopulta hän nousi, kuin murheen haamu huokaili ja horjui. PIETARI. Miss' on hän nyt? TUOMO.

En herrasväkeä niin varahin ma voinut herättää ja päästää häntä luoksenne, ma siksi — PIETARI. Pois ajoit kurjan! Olit kovin tyly. TUOMO. En maar. Ma hänet huoneeseeni saatoin. Hän nukkui sinne. Koko yössä tuskin lie silmiänsä ummistanutkaan.

Hän makasi, kun herrasväki läksi, havahtui äsken, taasen pyrkii tänne. PIETARI. Sa voinet virkkaa hänen nimensä? TUOMO. Ei maar se sovi, kun hän kovin kielsi. PIETARI. Vaan jollen päästä häntä puheilleni? TUOMO.

En tiedä sitten... Hän, tuo nuori mies — PIETARI. Vai nuori mies! TUOMO. Hän sanoi makaavansa niin kauan portaallanne, kunnes pääsee, tai syrjään heitetään. Hän siell' on nyt. PIETARI. No päästä sitten tänne varpuis-polo!

TUOMO. Sen heti teen. (Menee.) PIETARI (yksin). Mut minkä lohdutuksen, Jumala nähköön, minulta hän saa! Voin asiansa kuulla kuitenkin, tuon koetellun poloisen. (Odottaa, Kaarle Hasselqvist saapuu paljain päin, hajalla hapsin. Seisahtuu ovenpieleen, katsoa tuijottaa synkkänä Pietariin.) Sä, Kaarle! KAARLE (harvaan, kolkosti). Niin... minä. (Kiihtyy.) Minulla on sanottavaa. PIETARI.

Jumala nähköön, kuinka olet täällä? KAARLE. Pelasta itses! Joutuin pakene. Kaikk' kuumaan tuhkaan vuotanut nyt on. Ja siitä syntyy sähinä, mi polttaa. Siis pakene! PIETARI (jyrkästi).

Ei mieleenikään tule! Ei koskaan! KAARLE (masentuen). Turhaa olikin se siis! PIETARI. Siit' älä puhukaan! KAARLE. Se täytyi tietää!

PIETARI. Ma annoin sulle tärkeän tehtävän. KAARLE. Niin annoit, annoit! PIETARI. Kuinka suoritit sen? KAARLE. Niin suoritin kuin taisin.

PIETARI. Kirjeen veit? KAARLE (vaikenee). PIETARI. Miks et sa puhu? KAARLE. Mua onnetonta! PIETARI.

Väsyitkö kovin? Ruumiisi on heikko. KAARLE. Ei sielu kärsi ruumiin heikkoudesta. PIETARI. Ja sinun sielus kärsii? KAARLE. Kovin kärsii.

PIETARI. Jumala nähköön, puhu selvemmin! Sa veitkö kirjeen? Kuinka ennätit? KAARLE. Yö ollut on niin hirvittävän pitkä. PIETARI. Vaan kirjeeni?

KAARLE. Niin ääretön on ollut minulla kärsimys. PIETARI. Miks kiusaat mua? Sa etkö kuule! Veitkö kirjeeni? KAARLE. Sa muistat, että itse pakoitit!

PIETARI. Ja sinä otit. Mutta sano, veitkö! KAARLE. Mun onnettoman täytyi viedä... PIETARI. Täytyi, Jumala nähköön, kun mä lähetin! Sen vaatii uskollisuus, poikani.

Siis ole levollinen! KAARLE. Sitä en voi koskaan, koskaan! PIETARI. Uskollisuuttasi ma olen siunannut. KAARLE (raivolla). « Sun minua nyt täytyy kirota! PIETARI. Vai kirota!

Mi harhan henki pisti päähäsi! KAARLE. On uskollisuus uskollisuuden minussa tappanut. PIETARI. Niin epäselvä on tänä päivänä sun puheesi. KAARLE. Vaan sinun täytyy päästä selville. PIETARI.

Jumala nähköön, muusta huoli en kuin että kirjeen veit. Ja sinä annoit sen käteen hyvin arvokkahan hertan? KAARLE. Niin arvokkaan kuin taisin. PIETARI. Siis sen vihdoin on tsaarillinen majesteetti saanut. Sa onnelliseks olet tehnyt minut. Jumala nähköön, kun on voitto saatu, niin unohtuvat olleet vastukset.