Part 1

language: Finnish

USKOTTOMUUS

3-näytöksinen draama

Kirj.

LAURI HAARLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1924.

HENKILÖT:

ABRAHAM SVART, entinen kartanonomistaja. ASSER, liikemies | EELIS, maisteri | Abraham Svartin lapsia. RAUHA, ompelijatar | KAARIN, tarjoilijatar | AGNES. EERIK HERMALA. PITKÄ-MARJA. JALMIINA.

Tapahtuu Suomessa päättyneen vuosisadan viimeisinä vuosina.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ: Syrjäkaupungin ullakko-kamari, jonka matalahko katto taittuu taka-alalla vielä alemmaksi. Peräseinässä oikealla matala ja leveä, pieniruutuinen ikkuna, josta näkyy katonharjojen rykelmä, kaukana taustalla sininen meri. Ikkunanvieressä päittäin on kulunut, mutta vanhan-aikaista, hienoa tekoa oleva mahonkinen kirjoituspöytä ja tällä suuri joukko paksuja kirjoja, papereita sekä pari valokuvaa kehyksien varassa. Kirjoituspöydän takaisessa nurkassa on uuni.

Oikealla etualalla on nahkapäällyksinen sohva, selusta leikkauksin koristettu, mutta päällys vanhuuttaan kiiltävä ja pääpuolet värittömiksi hankautuneet. Sohvan lähettyvillä matala tupakkapöytä hujan hajan heitettyine kapineineen. Ja oikealla seinässä korkea ja sangen kapea yksiruutuinen ikkuna.

Vasemmanpuolinen seinä tekee taka-alalla ulkonevan kulmakkeen, joten sen etualalle muodostuu suojaisa syvennys, jossa on ruokapöytä ompeluksin koristeltuine liinoineen ja seinäpenkit sekä tuoli pöydän oikealla puolella. Tämä siisti ja viihtyisä kolkka, joka loistaa puhtauttaan, on kuin toista maailmaa verrattuna oikealla seinämällä olevaan ränsistyneeseen kalustoon. — Lattialla on yksinkertaisia mattoja. Peräseinässä vasemmalla ovi eteiseen ja vasemmalla ovi viereiseen huoneeseen. Oikealla keskiseinämällä on myös kapea ovi, joka vie pieneen huoneentapaiseen komeroon. — Takaseinällä kello, joka osoittaa seitsentä. Ja vasemmalla seinällä pienehkö maalaus Abraham Svartin vaimovainajasta, kauniista naisesta. On kevätilta. Ikkunoista tulvii runsaasti valoa, joka heittää aluksi vihreitä ja violetteja värisävyjä huonekaluille, mutta muuttuu vähitellen voimakkaan kellerväksi valovirraksi.

1. KOHTAUS: Abraham Svart istuu ikkunan luona pöydän ääressä. Hän on noin 50-vuotias lihavahko mies. Kasvojen profiilista näkee, että ne kerran ovat olleet säännölliset ja kauniit. Mutta nyt ovat silmänalukset turvonneet ja kasvolihakset veltostuneet, niin että enää vain korkea otsa antaa arvokkuutta hänen kasvoilleen. Hiukset ovat vielä täydet, mutta harmahtavat ja takkuiset. Samoin on paikoitellen harmaa leukaparta huonosti hoidettu. Mutta ohuet, leukapartaan yhtyvät viikset, jättävät täysin näkyviin paisuvat ja voimakkaat huulet. Kulmalliset ovat raskaat ja paisuneet ja kulmakarvat suhteellisen ohuet. Mutta kulmallisten kohotessa tulee silmiin vieläkin tuimuutta ja tulisuutta. — Hänen pukunsa on sekä keikarimainen että ränsistynyt: jalassa ratsuhousut ja kuluneet ratsusaappaat ja ratsupiiska työnnetty saappaanvarteen. Takki tavallista mallia, liivit huolimattomasti napitetut ja liian pienet, niin että kirjava paita, jonka kaulus on auki, näkyy myös housunkauluksen ja liivin välistä.

ABR. SVART panee korteilla pasianssia ja siemaisee pari kertaa sikarista sauhun.

RAUHA laulaa vasemmalta kamaristaan kirkkain ja voimakkain äänin, sanat selvästi lausuen, seuraavat virrensäkeet, ja vanhain akkain särkyneet äänet laulavat mukana:

»Herra tulee! Ken nyt tahtoo Sotaan hänen puolestaan Vastaan merta möyryväistä, Myrskytuulta erämaan?

Kupehenne vyöttäkäätte, Hengen miekka ottakaa, Autuuden myös rautalakki, Käykää vastaan maailmaa.»

ABR. SVART joka laulun alkaessa on kohauttanut harteitaan ja sen kuluessa työntänyt synkkänä kortit syrjään, toistaa lopulta kuuluvasti sanat:

»Käykää vastaan maailmaa.» (Pudistaa kärsimättömästi päätään, nousee seisaalleen.) Ajatus synkkä ja kamala. (Kävelee oikealle, retkahtaa sohvalle ja sytyttää tupakkapöydältä uuden sikarin, jonka aikana kuuluu Rauhan ja vaimojen laulama kolmas säkeistö):

»Kohta kaikuu voitonhuudot Ikirauhan ihanan: Kristukselle ijäisesti Tuli vallat maailman.»

ABR. SVART ikäänkuin heittäen synkät ajatukset tiehensä on laulun loppupuolella ryhtynyt hyräilemään iloisen juomalaulun säveltä ja laulaa nyt kuuluviin sanat:

Tulehen, veljet, nyt sikarin pää, pohjahan, veljet, nyt pikari tää,

RAUHA kuuluvalla äänellä: Polvistukaamme rukoukseen. (Alkaa kuulua hartaan rukouksen muminaa.)

Sionin kannel N:o 254.

ABR. SVART jatkaa römeästi, voimakkaalla äänellä, kuin taistellen vastaan:

Sikarin sytytät, tuhka vain jää, naisen jos sytytät, ruhka vain jää.

(Yltyy nauraa hohottamaan, kohentautuu istumaan ja jatkaa hosuen tahtia molemmin käsin):

Kiertele, kaartele sauhujen tie, hulmuvain helmojen luokse sa vie.

2. KOHTAUS: Rauha, Pitkä-Marja ja Jalmiina tulevat vasemmalta. — Rauha on lähes 30-vuotias nainen, mutta, huolimatta kalpeasta hipiästään, kirkkaina päilyvät silmät, raikkaat huulet ja nuortea vartalo osoittavat hänet voimakkaaksi naiseksi.

RAUHA moittivasti: Isä!

ABR. SVART jatkaa kuin humalassa:

Vaaksahan vaan, ihan vaaksa on vaan Sodoman portista Gomorraan.

RAUHA jyrkästi: Lopeta nyt, se on Jumalan pilkkaa!

ABR. SVART koomillisen mahtavasti, käsiä levitellen: Minä levitän siipeni ylitse hänen piikansa — — —

JALMIINA: Niin, eikös sitä olekin sanottu, että ihmisen vihamiehet on hänen perheensä. Vaiva ja vastus — — itku ja huokaus on Rauha neidilläkin tästä herrasta ollut — — —

PITKÄ-MARJA: Niih — — ja kuun pitää muuttuman vereksi! Eikös herra ole kuullut sitä sanaa sanottavaksi? Nih, ni — i — i, vertymän sen pitää viimeisinä päivinä, että he tekisivät parannuksen ja — —

ABR. SVART: No — noo, te kääntymykseen tulleet saunapiiat. — Ettekö muista, mitä nuorena saitte? Leivän ja lemmen ja ruoskan! Vain ruoska on tallella. (Vetäen ratsupiiskan saappaanvarresta:) Heh, katsokaas, sama ruoska! Tämän herran perinnöistä ainoa jäännös, joka vielä on käyttökelpoinen. (Nousee uhkaavana.) Menkää, uskon varikset ja naakat!

RAUHA: Malta, isä, mielesi!

ABR. SVART: Pitääkö täälläkin nähdä nuo liejuiset naamat. Takaisin maalle! Lääviinne läkähtymään!

RAUHA: Lie parasta, että me poistumme täältä. (Ohjaa vaimoja ulko-ovea kohti.)

JALMIINA kääntyen vielä ovella, Abr. Kvartille; ilkeästi: Vaivaistaloksi aikoo, kuulema, kunta sen Leiklahden raketa. Sopii sitä sinne entisille mailleen Vartin herrankin tulla.

ABR. SVART: Pois!

RAUHA kiirehtien vaimoja lähtemään: Saatan teitä. (Rauha ja vaimot poistuvat ulko-ovesta.)

ABR. SVART istuen sohvalle, yksin: Varikset ja naakat — — kyyhötelkööt minun kartanoitteni raunioilla ja vaakkukoot viimeisen myllyni seisoessa ja lahotessa maahan — — Vaakkukoot ja huutakoot, että Abraham Svart on hävittänyt kaikki, tuhlannut isiensä maat ja mannut ja tarjonnut alustalaisten rakastamalle vaimollensa, Aurora Svartille, tarjonnut kuoleman sakramentin »kärsimyksen pikarista» — - muka kärsimyksen pikarista. (Ponnahtaa seisaalleen, kävelee kiivaasti, lyöden ruoskalla saapasvarteensa, peräovelle ja sieltä jälleen etualalle.) Valhe sekin. Viattomalle muka — —. Luulkoot vaan — — se on sittenkin valhe. (Jää tuijottamaan.)

3. KOHTAUS: Kaarin, Svartin tytär, puettuna hienoon päällystakkiin, joka on edestä auki, ja sen alta näkyvään tarjoilijatarpukuun, tulee kiireisesti ulko-ovesta.

ABR. SVART käännähtää tuimasti ympäri: Se on valhe!

KAARIN ilakoivasti: Juupelin hyvä, ettet puhu totuuksista, niinkuin korkeasti oppinut veljeni Eelis.

ABR. SVART: Sinäkö, sinä kaunis ja oikea tyttäreni! Tule isäsi ruhtinassyliin. (Pitäessään Kaarinia sylissään:) Valhetelkoot — — Sinut ja Eeliksen minä siitä valheesta pelastan. Muut minua rääkätkööt. Valhetelkoot — — —.

KAARIN yhä ilakoivasti: Mitä sinä taas siinä jankutat, isä. Valhe on ihanaa! Ja valhetta saa olla kaikki, niin kauan kuin on sydämessä hurma ja hurjuus. (Vetäen isänsä kädestä vasemmalle etualalle.) Kuulepas, isä, missä on Eelis?

ABR. SVART: Asemalla veljeänsä vastassa.

KAARIN: Kuules, poika, pujahdin sisään Rauhan huomaamatta. (Nykäisten isäänsä parrasta.) Ja nyt tehdään sopimus ikuisen valheen nimeen.

ABR. SVART: Ho — hoo, puhu valhetta omalla suulla. Sehän oli »ihanaa».

KAARIN puoliksi tosissaan, puoliksi ilakoiden: En osaa Rauhalle valehdella enkä uskalla Eelikselle. Ne katsovat kuin profeetat vanhasta kuvaraamatusta! Mutta sinä, vanha jäärä, sinä valhetta lasket kuin totuutta vaan. Ja seikka on sitäpaitsi ihan viaton ja mitätön.

ABR. SVART viheltää ja katsoo syrjäsilmällä Kaarinin käsilaukkuun: Tyttö, miksi on käsilaukkusi siunatussa tilassa?

KAAKIN laulavalla äänellä: Aa — — du alter Geniesser, du kvartta Meukowia, ihan sitä vanhaa Leiklahden herran merkkiä. (Hyväillen ja hyvitellen.) Tämän saat, jos päästät huuliltasi pikkuruikkusen valheen.

ABR. SVART teennäisen mahtavasti: Ehei, tyttö, Leiklahden herran sanaa ei osteta. Jollet lahjoita ryypyllistä elämän riemua piinatulle isällesi — —.

KAARIN: Lahjoitanhan toki! (Antaa pullon isälleen, joka istuutuu sohvalle ja alkaa avata pulloa.) Mutta sanothan kumminkin, että menin ravintolaan ylityöhön — — ja — — ja, että voin viipyä myöhään, ehkä aamuun saakka.

ABR. SVART: Mihin sinä sitten menet?

KAARIN: Kaupungin hurjimman ja kauneimman kavaljeerin kanssa — — maskeraadiin, naamioitten leikkiin ja ihmisten nauruun. — Sanotko?

ABR. SVART: Mutta — — etkö tahdo nähdä pitkästä aikaa vanhinta veljeäsi?

KAARIN: Senkin saituri ja rahasäkki! Riittääpä teitä täällä riitelijöitä. Menen sinne, missä naamio peittää kapakkatytönkin häpeän. Olenpa kaunis, eikä minun tarvitse siltä herralta juomarahoja kärkkyä.

ABR. SVART: So — soo, älä suutu. Riemuitse mielesi mukaan. Minä vastaan kyllä. (Nousee ja vie konjakkipullon kirjoituspöydän kaappiin ja palaa Kaarinin mentyä sohvan luo, jonne istuutuu.)

KAARIN kuin vihassa reväisten auki vaatteitaan: Ja nyt pois nämä orjattaren ryysyt! (Kuulee oven käyvän eteisessä.) Muutan pukua vaatekomerossa. (Kiirehtii oikealle pienestä ovesta.)

4. KOHTAUS: Rauha tulee peräovesta.

RAUHA: Isä, teit väärin. Mutta tänään riita pois, sillä ihmeen päivä on tänään. Nyt on juhlapäivä!

ABR. SVART: Häät vai hautajaiset?

RAUHA: Hautajaiset tavallaan ja kuitenkin ihanimmat häät, mitä minun on suotu viettää täällä. — —

ABR. SVART synkästi ja ivamielellä: Varmaan taas — — niitten neitseellisten muistojen häät.

RAUHA sisäisellä riemulla; Isä, tänään on kymmenvuotispäivä.

ABR. SVART: Niinkö — — tänäänkö? (Kuohahtaen, nousten seisaalleen.) Ja sitä, sitäkö päivää sinä muistutat minulle!

RAUHA painaa tyynnyttävästi isänsä takaisin sohvalle, valoisasti: Odota, isä, niin kerron sinulle jotain. (Istuutuu vasemmalle pöydän luo.)

ABR. SVART: Joka viikon päivä te juotatte minulle sitä myrkkyä, ja joka vuosipäivä te sekoitatte sen pohjia myöten.

RAUHA: Kunnes myrkky siitä haihtuu, niinkuin minunkin sielustani on sen haihduttanut kymmenvuotinen rukous.

ABR. SVART: En siedä sitä rukouksen muminaa. Sinun pitää se muistaa!

RAUHA: Hetkisen kuuntelet ja sinä iloitset minun mukanani. Katsos, siitä vararikosta sain minäkin osani. (Tuijottaen muistojen vallassa kaukaisuuteen.) Muistathan, kun vasara paukutti huutokauppaa kotini porraskaiteeseen, silloin läksi Eerik Australiaan, sillä hän tahtoi ottaa minut vaimokseen vasta sitten, kun oli voittanut kultaa ja ostanut takaisin sukukartanomme. Hän oli sankari mieleltään, sillä hän ryhtyi siihen, mikä oli vaikeaa. (Sytyttävästi.) Eikö ollutkin, isä.

ABR. SVART: Se sankaruus likoo Sydneyn katuojissa. Nulikkana luvataan liikaakin. Se juttu tunnetaan. — —

RAUHA voittoisasti: Väärin, väärin. Hän on oikeana miehenä kuollut. Viime yönä, isä, viime yönä vihdoinkin sain siitä Jumalalta merkin. (Puoliksi itsekseen.) Miten kauan sainkaan odottaa. Kun parin vuoden kuluttua Eerikin lähdöstä kirjeet jäivät tulematta, silloin painui minun sieluni epäilyksen mutaan. Sairasta hikeä tihkuvat epätoivon yöt olivat kuluttaa minut hautaan kaksikymmenvuotiaana. Joka ilta ja yö minä rukoilin: Kristus, Jumalan poika, näytä kasvosi minulle, anna mulle merkki, ettei Eerik ole sortunut lokaan ja syntiin, anna minulle merkki siitä, että hän on murtunut ylenmääräisiin ponnistuksiin tai kaatunut vaaraan kaukana siellä. — Niin rukoilin. Mutta lukemattomat kerrat sain maata maassa vailla lievityksen pienintä pisaraa. Kuukausiin pitkiin en enää rohjennut langeta rukoukseen, sillä pelkäsin sieluni kapinaa taivasta vastaan.

ABR. SVART surumielisellä ivalla: Ja halveksimalla elämää sait palkaksi kelmeän pyhimysnaaman. Autuus sekin.

RAUHA: Minä vihasin elämää — olin kurja ja pieni — nyt kannan sitä kuin lintua kädellä. Sillä tiedä, eilisiltana, kun palasin kokouksesta kotiin ja näin, miten kevät oli jo nostattanut silmut puihin ja pensaisiin ja koko nurmi ja maa oli ikäänkuin lakannut pelkäämästä yötä ja kylmää, silloin sain äkkiä kirkkaan mielen ja sydämeni lievittyi. Tulin kotiin viivytellen, sillä tuntui, kuin olisi uskon käsivarsi hyväillyt minua pitkin matkaa ja antanut minulle uskoa äärettömiin saakka. Kun tulin huoneeseeni, ei ollut epäilyksellä mitään sijaa, enkä tarvinnut monta rukouksen sanaa. Näytä totuus, salli minun sydämeni kuolla tai autuudesta värähtää. Niin lausuin vain. (Hurmautuneena, ikäänkuin näkynsä uudestaan nähden.) Ja minuun virtaa valo! Ei ole huonetta, ei ole ympäri maailmaa. On korkeus ja holvi ja ihana ikkuna taivasta kohti — — kasvot nään, ah, jälleen nään — — (Ojentaen käsivarsiaan kurkoittavasti.) Ne on Eerikin kasvot, ja kauneus niillä on Kristuksen! (Hiljeten, sulkien silmäluomet.) Ja kuitenkin: ne oli Eerikin kerran. (Jää istumaan kuin unessa.)

ABR. SVART: Tyttö parka.

RAUHA kuin heräten, valoisan vakuuttavasti: Siinä oli uskoni voitto! Eerik on menehtynyt sairauteen ylenmäärin ponnistaessaan meidän puolestamme. Hän on eronnut täältä tahratonna sielu. Siksi on mulle hänen kuolemansa murhe ihanampi maallisia häitä. Iloitsethan, isä? — — Nuo unettomat yöt — — autuaitten unien öiksi ne muuttuvat nyt.

ABR. SVART: Nuo houreet olet saanut äitisi päästä.

RAUHA: Sen uskon, että onnettomin on lähellä Jumalaa, sen sain äidiltäni. Ja sillä uskolla olen kestänyt nämä kymmenen vuotta. Onko se houretta? Etkö näe, että kaikki, jotka rakastivat äitiäni, tulevat uskoon — —

ABR. SVART katkeralla ivalla: Ja varsinkin se akkain alkulieju! Siinä ei kivikkoon langennut se sinapin siemen.

RAUHA saaden kasvoilleen syyttävän sävyn: Niin, ne naiset, jotka tahrasivat sielunsakin riettauden tähden, ne äitini pelasti.

ABR. SVART: Pelasti — — pelasti. Mutta tiedätkö, kuinka paljon maksoi se pelastus? Et tietävän näy — — Se maksoi koko minun elämäni. — Etkö usko? Saatpa kuulla.

RAUHA: Vain omaa riettauttasi syytä.

ABR. SVART: Siitä minä juuri haastankin, siitä, kuinka rikoin kaikki aviollisen katkismuksen kiinalaiset käskyt ja horjahdin alustalaisteni tyttäriin. Sen tein! Mutta — —

RAUHA: Älä jatka enää. En tahdo kuulla. (Kääntyy vasemmanpuoliselle ovelle, jonne jää kuitenkin vielä seisomaan.)

ABR. SVART: Mutta mitä teki vaimo? Hän, hän yltyi hoitamaan heitä, kuin lähetyssaarnajatar Ovambo-maan pakanatyttäriä. Hän jakoi jauhotuokkoset mökistä mökkiin, supatteli aittojen ovilla, katsoi silmillään kuin kärsivä karitsa, ja naiset määkivät myötä kuin uhrilampaat saadakseen täyden maksun haureudestaan. Juuri noilla naisilla hän kehruutti villat ja kudotti kankaat, juuri ne hän otti apumuijiksi ja lapsenpiioiksi. Tottavie, hän liitti nuo naiset perheeseen, perheeseen! Ymmärrätkö, mitä tämä merkitsee?

RAUHA: Hänen tekonsa oli oikea ja jalo, sillä se oli varmaankin vaikeaa.

ABR. SVART häijyn terävästi: Juttu on sama, kuin jos — — vaimot täällä kaupungissa hakisivat miestensä rakastamat prostitueeratut ja ottaisivat lapsenpiioiksi. Tjaa!

RAUHA: Turha jatkaa. (Katsahtaa seinäkelloon.) Juna taitaa jo olla asemalla. Panen teeveden kiehumaan. (Menee ovesta vasemmalle.)

ABR. SVART hänen jälkeensä, ääntä koroittaen: Miksi hän ei pelastanut minun sieluani, vaan akkojen ja piikain?

Hetken vaitiolo.

5. KOHTAUS: Kaarin pistää päänsä esiin oikealta.

KAARIN: Sst, joko saarna loppui?

ABR. SVART tuijottaa väsyneenä eteensä.

KAARIN pyrähtää keskinäyttämälle, ojentaa toisella kädellä punaista naamiota isäänsä kohti; melkein kuiskaavasti, mutta kiihkeästi: Tässä on elämän liekki! (Astuu isäänsä lähemmäksi.) Mitä murjotat siinä! (Kumartuen hänen puoleensa.) Muista sopimus.

ABR. SVART nousee, laskien kätensä Kaarinin olalle; vaimennetuin äänin: Tytär, varjele vartesi nuoruus. (Puoliksi itsellensä.) Sielu kyllä pitää huolen itsestänsä — — —.

KAARIN näyttää tulevan liikutetuksi, silittää haparoivasti hyväillen isänsä hiuksia, kääntyy vaipunein päin ja kiirehtii peräovea kohti.

6. KOHTAUS: Rauha tulee kiireisesti vasemmalta ja pysähtyy äkkiä nähdessään sisarensa juhlapukuisena.

KAARIN sävähtää kuin kiinni saatuna pahasta teosta.

RAUHA tutkivasti ja vavahtavasti: Mihin aiot? Juhlimaanko taas?

KAARIN hermostuneesti: Omat juhlansa kullakin.

ABR. SVART istuutuu sohvalle: Ja eri ylistyslaulut! Anna tytön mennä. Kyllä elämän kidassa kaikuu niin Sionin virret kuin kapakkalaulut.

RAUHA pyytävästi: Jää kotiin, Kaarin. Meidän on kaikkien taivutettava Asser auttamaan Eelistä vielä. Sinusta Asser pitää, sinulle hän varmasti heltyy.

KAARIN: Heltyikö hän, kun minun piti jatkaa koulua? Ei! Heitti orjattareksi. Mutta jollei se hirviö anna Eelikselle lukurahoja, ansaitsen ne hänelle minä vaikka omalla ruumillani.

RAUHA hätäisesti: Minne sinä menet?

KAARIN heilauttaen uhmaavasti naamiota: Menen minne haluan! (Poistuu ulko-ovesta.)

RAUHA: Mitä voin minä! Hän kerskaa kauhein sanoin, etkä sinä auta minua häntä hillitsemään. — Mitä vastaat? Äitini hengelle on meidän hänestä vastattava.

ABR. SVART: Totta jumalista! (Nauraa höröttävästi; viitaten vaimovainajansa kuvaan.) Nuo autuaat ovat pitkävihaisia. Eläissään se akkain aljo liitti lapsetkin minua vastaan. Ja nyt, vielä haudasta, usuttaa hän ne joka päivä isäänsä piinaamaan.

RAUHA sisäisesti kauhistuneena: Etkö kauhistu solvatessasi vainajaa?

ABR. SVART: En! Enkä anna Kaarinin poskilta kummitusten nuolla elämän punaa. Hän on minun luontoani hän, ja hän riemuitkoon. — Ja Eelis poika, luuletko hänestä saavasi kolportöörin?

RAUHA voimistuen ja kirkastuen: Eelis! Nyt iskit, kiusaaja, väärin. Ken oli äitimme rakkain poika? Kenen syntyissä lensi akkunaan onnekas lintu? Ken nautitsi totisimmin hänen särjetyn sydämensä leivän ja viinin? Eelis juuri. Hän sai hellimmän hoivan ja elävimmän hengen. Ja sen voimalla suorittaa hän vielä suuria hengen töitä. Hän on onnen poika. Työ on hänelle riemu. Ja morsian on hänellä kaunis ja uskollinen, maallinen varjelus kaikesta rumuudesta. Miksi kiusaat meitä.

ABR. SVART: Muistan liian tarkkaan sen äitisi »elävän hengen». Se siitti sen inhon, jonka tähden pakenin syrjätiloilleni ja hukkasin hurjuuteen kaikki. (Katkeran häijystä.) Katsos, minä muistan.

RAUHA syvästi suuttuneena: Muista sitten myöskin se, että äitini tähden olen tarjonnut sinulle kovalla ompelijattaren työllä asunnon ja hoivan, äitini tähden, joka antoi sinulle anteeksi kuolinvuoteellaan — —

ABR. SVART: Ja oletko varma, että tarvitsin sitä anteeksiantoa, jota kuolevain on tapana tyrkyttää eläville? Älä ole liian varma. Mutta — — siitähän ei ole kysymys enää, vaan tuosta hengestä juuri. Siitä minä poikani pelastan, sillä se on jokapäiväistä elämän murhaa. — Uskallatko sotaan hänen sielustaan?

RAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Uskallan.

ABR. SVART nousee seisaalleen: Oikein. Nyt alkaa sielusta sota! Ahtakaa aivoihin mitä tahansa, hänen suonissansa ei lakkaa minun vereni kohina. (Ovikello soi äkkiä ja hätäisesti.)

RAUHA: Tulevatko he jo?

ABR. SVART: Eeliksellähän on avain.

RAUHA rientää eteiseen jättäen välioven auki; avattuaan: Agnes! Terve tuloa maalta! (Syleillen häntä.) Koko tämän viikon on Eelis ollut kuin taivasta vailla. Riisu yltä. Juoksen sillä välin keittiössä tuolla. (Kiirehtii näyttämölle ja ovesta vasemmalle.)

7. KOHTAUS: Kaarin astuu sisään, sitten Agnes. Agnes on nuori tyttö. Hänen hiuksensa ovat tuuheat ja tumman ruskeat, otsa on kupera ja leveähkö. Silkkiset kulmakarvat tihenevät yhä tummemmiksi jyrketessään voimakkaasti kohti silmän sisäkulmaa. Ja kun myöskin yläiset luomet ovat hämärän tummat, on hänen silmäinsä ilme syvä, melkein uhmaava. Kasvojen kellervässä hipiässä on ikäänkuin jotain elotonta verrattuna katseen uhkuvaan tummuuteen. Varsinkin nyt, kun hänen huulensa ovat avoinna ja kasvoilla melkein tuijottava kauhu. Vartalo on nuortea ja pehmeä.

KAARIN isälleen: Tämä morsian raiska nojasi rappukäytävässä melkein pyörtyneenä kaiteeseen —. Piti raahaamalla raahata sisään.

AGNES tulee, tuskin tukahduttaa huuliansa tervehdykseksi ja katsoo hätäisenä ympärilleen, Svartille: Missä on Eelis?

ABR. SVART: Hän on varmaan jo asemalta tulossa. Asser poikani tuli äskeisellä junalla.

AGNES: Eihän se sitten — — kahden kesken — — — (Kääntyy ulko-ovea kohti.)

ABR. SVART istuutuu sohvalle.

KAARIN pidättäen Agneksen: Eihän toki — — täytyy hieman tointua ja levätä myös. (Ohjaa Agnesta vasemmanpuolista ovea kohti.) Täällä, Rauhan puolella. (Äkkiä pysähdyttää hänet, tutkivasti.) Mikä sinua vaivaa?

AGNES säikähtyneenä: Vaivaa? Väsyttää — — —

KAARIN: Olitko vappuna maalla?

AGNES äänessä tuskaisa sävy: Maalla — — nuoressa metsikössä — — kokolla!

KAARIN: Ja koska palasit?

AGNES hämmästyneenä: Tänään! (Hätääntyneenä.) Koko viikko siellä piti olla. (Teennäisen iloisesti.) Ja Eelis kun odottaa huomiseksi, mutta minäpäs tulin tänään — — Tänään minä tulin! (Kuin väsähtyen.) Niin kiireesti tulin, että näännyttää — —

KAARIN: Vai niin — — (Terävästi.) No, muotilehdet virkistävät, käy sinne.

AGNES poistuu vasemmalle.

KAARIN kääntyy hitaasti kirjoituspöytää kohti: Kummallista — — (Ottaa pöydältä käteensä Agneksen kuvan ja katsoo sitä aprikoiden.) Elääkö veljessäni se pyhä ja julma, jota rakastan ja pelkään, nyt se nähdään!

ABR. SVART puoleksi leväten sohvalla, selkä Kaariniin päin: Nuoret ovat aina julmia. (Nauraen.) Heillä on krokodiilin ahmari-siveys. Ja se on oikein. Mutta pyhyys! Se on narrille kolportöörin valtakirja.

KAARIN lyö äkkiä pitämänsä kuvan tuimasti maahan, niin että lasi särähtää rikki.

ABR. SVART kääntyy hämmästyneenä katsomaan: Noh, joko tuli maskeraadi-humala?

KAARIN osoittaen maassa makaavaa kuvaa; syyttävästi: Tuo morsian on valehdellut. Hän sanoi Eelikselle oleskelevansa maalla viikon. Hän viipyi vain vappupäivän ja -yön. Tuli seuraavana päivänä. Hän astui silloin asemalta ajuriin. Näin sen mennessäni iltavuorolle' Viisi päivää hän on ollut kaupungissa Eeliksen tietämättä, hän, joka muuten ei ole päivääkään käymättä meillä. Hän on valehdellut — ja Eelikselle!

ABR. SVART matkivalla äänellä, nauraen: Ja valhetta saa olla kaikki, niin kauan kuin on sydämessä hurma ja hurjuus — — kananko päästä lähti se samainen viisaus äsken?

KAARIN: Kapakkatytölle on valhetta kaikki. Likaisilla vesillä tarvitaan valheen ja petoksen purjeet. Mutta — olen mikä olen — Eelikselle en heittäisi valheen sanaa, vaikka henkeni menisi. Ja tuo letukka! Kuin ilmetty valhe oli koko sen naama.

ABR. SVART tarttuen nyt vasta kiinteästi asiaan: Olisitko nähnyt oikein?

KAARIN: Hänellä on jotain tunnustettavaa.

ABR. SVART nousee rähmälleen tupakkapöytää vasten; melkein raivokkaana: Silloinhan — — sota sielusta! Se on käynnissä parhaillaan.

KAARIN: Mutta — — nythän olen jo myöhästyä.

8. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta kantaen teetarjotinta, jonka laskee ruokapöydälle.

RAUHA kiireisesti: Pojat tulevat! Ajuri pysähtyi portille. (Poistuu eteiseen.)

KAARIN: Menen keittiön kautta. En halua nähdä sitä herra Mammonaa. (Poistuu vasemmalle.)

ABR. SVART nousten: Hä — hä — hä — — taitaa tulla hengen ja mammonan kalabaliikki. (Hakee kirjoituspöydän kaapista konjakkipullon, siirtyy ruokapöydän luo ja sekoittaa seisaaltaan itselleen totilasin, hyräillen samalla juomalaulunsa säveltä. Kääntyy sitten lasi kädessä takaisin sohvan luo ja istuutuu. Eteisestä ulkoa kuuluu liikettä.)

9. KOHTAUS: Rauha, Asser ja Eelis tulevat. Asser on pitkähkö, noin 30-vuotias mies. Lihavahkojen kasvojen lihakset ovat ikäänkuin kuluneet ja venähtäneet tarmokkaiksi juonteiksi suun ympärille ja kulmallisten ylle. Hänen kasvoillaan on näin kuin tarmokkuuden naamari, joka vain joskus, kuin väkinäisestä ponnistuksesta, saattaa muuttaa muotoaan. Huulet ovat intohimoisesti kaartuvat ja leuka jäykästi voimakas. Eelis on tummahipiäinen ja tummatukkainen nuorukainen. Kasvot ovat säännölliset. Mutta laihat, hieman esiintyöntyvät poskiluut ja kasvojen kalvakkuus osoittavat rasittuneisuutta.

RAUHA: Tänne, pojat, pöydän ääreen. (Ryhtyy kaatamaan teetä laseihin.)

EELIS jää hetkeksi seisomaan kirjoituspöydän luo.

ABR. SVART on ojentanut kätensä, yhä istuen, Asseria kohti, joka tulee tervehtimään isäänsä; tervehdittäessä: Noo, miten pyörivät herra Mammonan tehtaat?

ASSER kylmästi: Paremmin kuin sinun laho myllysi Korpijoella.

ABR. SVART naurahtaa epävarmasti; kuin hämmennystään salatakseen, viitaten pöytään: Etkö juo iltatotia seurakseni?

ASSER: Kiitos, yhden lasin. (Menee pöydän ääreen, istuutuu kasvot kohti katsomoa ja sekoittaa nopeasti totilasin.)

RAUHA Eelikselle: Täällä, Eelis, teelasi sinulle. — Oitis olen takaisin. (Poistuu tarjotin kädessä vasemmalle.)

EELIS menee pöydän taakse seinäpenkille istumaan.

ASSER panee taskukellon pöydälle eteensä; lyhyesti: Niin, ajuri odottaa, aikaa neljännestunti.

EELIS: Niinkö? (Hieman epävarmoin äänin.) Käyn siis oitis asiaan. — Katsos — — suorittaessani kandidaattitutkintoa olen nyt kuluttanut sen lainaamasi summan — — —

ASSER: Ja tahtoisit lisää.

EELIS varmentuen: Tarvitsisin toisen lainan väitöskirjaa varten. Minulla on suuri aihe, se on kohtalokäsite — — tuo. —

ASSER keskeyttäen: Pitkänkö ajan tuo työ vie?

EELIS: Luulen — — kaksi vuotta.

ASSER ärtyneesti: Luulet — — täytyy tietää varmasti.

EELIS värähtäen, mutta pidättäen sisäistä kuohahdustaan: Valehtelisin, jos sanoisin tietäväni varmasti. Elotonta saalista voidaan punnita ja jakaa. Minä en voi työtäni minuuteilla mitata.

ASSER: Hyvä veli, kaikki saalistavat. Mutta sinun aseesi ovat vanhanaikaiset. Ja siksi — älä pane pahaksesi — olet perin epävarma saatava.

EELIS innostuen: Tämä työ on minulle koko elämä. Katsos — — sattuma- ja kohtaloihmisten kummallinen, melkein kauhistava erotus — — se tarjoaa minulle aivan uuden lähtökohdan moraalifilosofiassa — — (Huomaa Asserin vähäksyvän ilmeen.) Niin, uskon tuohon työhön ja olen onnistuva.

ASSER tyynesti ja kylmästi: Tuota kieltä en ymmärrä. Pääsin onnekseni ajoissa irti tämän isämme konkurssipesästä ja säästyin uskosta ja hourailusta, mikä on vain raunioitten työntämää rikkaruohoa.

ABR. SVART: Maljasi! (Nauraa hohottaen.) Vahinko, että sait kasteessa kristillisen nimen, poikani Lurjus!

ASSER: Niin, luulen, että yhteiskunta ei tarvitse tätä sinun unelmaasi kohtalosta.

EELIS: Se tarvitsee ja meidän sukumme tarvitsee.

ASSER kuivasti ja terävästi: Tämä yhteiskunta tarvitsee vain sen, mitä raha ja minä tarvitsemme. Sillä filosofialla olen minä tullut »kohtaloksi» kaikille itseäni heikommille.

EELIS nousee ylös, halveksien, melkein kauhistuneena: En kykene jatkamaan keskustelua. (Kiertää pöydän editse kirjoituspöydän luo.)

ASSER ivallisesti: Tuollainen hieno lause on vain huonoa dialektiikkaa. Jatkan siitä huolimatta tosiasioita.

RAUHA tulee vasemmalla ja pysähtyy taka-alalle.

ASSER kääntyy, edelleen istuen, Eelikseen päin: Minä tarvitsen insinööriä, joka rakentaa eläissäni tehtaat ja pyramiidit kuoltuani, tarvitsen parturit, räätälit ja teurastajat, vieläpä kuvanveistäjän, joka koristaa palatsini. Mutta haihattelijoita, niitä ei tarvitse raha eikä yhteiskunta. — Sinä olet väärällä uralla, hyvä veli. Sille tielle en pane rahojani pyörimään.

RAUHA moittivasti ja hätääntyneenä: Asser!

EELIS: Hyvä. Luulin, että olit jotain velkaa suvullesi ja siksi myöskin minulle — —

ASSER katkerasti: Suvulle! (Viitaten isäänsä.) Tältä patriarkalta perin vain vararikon tahraaman nimen, joka esti minulta luoton vuosikaudet. Henkirahan suoritan hänelle kuukausittain sikarirahoina. Sopiva maksutapa vanhalle nautiskelijalle! Vai mitä?

ABR. SVART nousee tulistuneena, ottaa vaistomaisesti viereltään sohvalta ruoskan, mutta antaa sen pudota tupakkapöydälle; tukahtuneesti: Minun nimeni on puhdas, älä revi sitä. Kuka lie jo syntymässä kalkinnut sinulta suonet, sillä pahasti on sinussa minun vereni pilaantunut. Tai! Hä — hä — hä — — niissä taitaa kiertää mustalaisverta. (Siirtyy, kuin aikoen poistua, keskinäyttämölle.) Sinun kuukausirahojasi en ota enää vastaan. (Kääntyy menemään vasemmanpuolista ovea kohti.)

ASSER: Ne tulevat edelleen, se on kohtuus ja tapa.

ABR. SVART palaten takaisin pari askelta: En ole pyytänyt lasteni suojaa. Minulla on vielä jäljellä — Leiklahden nykyisen omistajan armosta, ei teidän — on entisen myllärini mökki ja vieressä mylly. Menen sinne. Te riepoititte minut tänne tunkkaiseen kaupunkiin ja piinaatte päivästä päivään. Nyt se saa loppua. Lähden Korpijoelle.

RAUHA: Rauhoitu, isä.

ABR. SVART: Myllyni vesiratas kiertää kyllä sen verran vielä, että voin panna myllynkivet pyörimään tyhjää viimeistä kertaa ja polttaa koko röttelön isäntineen. (Asserille.) Pane mieleesi, poika, että kivet pyörikööt minun kuolemaani, ennenkuin sinulta kerjään. (Poistuu vasemmalle.)

ASSER nousee: No, niin. Tällaista tämä on aina. Onko muuta?

EELIS seisoen yhä liikkumattomana, sormella tuolia osoittaen; kylmästi ja tuimasti: On. Istu alas.

ASSER katsoo ihmeissään ja tottelee vaistomaisesti; jää tuijottamaan Eelikseen.

EELIS: Tämän saman elämän riekaleita olen minä saanut kantaa kuusivuotiaasta saakka, vararikon tultua rikkaruohoineen — — kuten sanoit itse. Ne olivat rumia! (Hiljemmin.) Riidan ja raivon lonkerolta ne olivat. Ne kiersivät meidät kaikki ja kuristivat maahan. Sinä hengitit kaukaa Korpijoen myrkkyä, mutta sinustakin tuli keskinkertaisuuden hirviö —

ASSER: Minä olen saanut takoa nyrkkini soraan ja kallioon. (Miehekkään valoisasti, melkein uljaasti.) Ja väljänä edessä on maailma nyt!

RAUHA kuin kaukaisena hätähuutona: Asser, olet saanut sielullesi vahingon.

ASSER liikahtaa vaivautuneena, jää tuijottamaan eteensä.