Part 3

ABR. SVART painuu korituoliin istumaan, väsyvällä äänellä: Olet minulle ainoa turva ja toivo. Tiedän sinun sortuvan nyt. Sitä en tahdo olla näkemässä. Se ei ole minulle uutta. Kymmenen vuotta olen sitä tahtonut. — — Inhon kaipaama käsivarsi ei ole kestänyt koskaan. Nyt ei tarvita uskallusta.

EELIS: Lepää siinä, rauhoitu siinä. Tulen takaisin pian.

ABR. SVART sammuvin äänin: Kuule vielä: lupaa ettet kenellekään puhu — — äidistäsi mitään — —

EELIS: Kyllä, kyllä — — pian olen jälleen täällä. (Kiirehtii ulos, ovella.) Agnes! Agnes!

9. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta. Kiirehtii peräovelle, katsoo vasemmalle.

RAUHA: Agnes tulee tänne päin ja Eelis juoksee vastaan kuin pieni poika. (Palaa takaisin, isälleen.) Isä, siirrytään pois. He tulevat tänne.

ABR. SVART: Niin — — mene sinne, lähden kyllä.

RAUHA poistuu vasemmalle.

ABR. SVART nousee hitaasti: Tyhjää — — pyörikööt tyhjää iankaikkisesti. (Poistuu laahaavin askelin ulko-ovesta. Näyttämö on hetken tyhjä. Huone hämärtyy. Salama välähtää jossain, ja hyvin kaukaa kuuluu vaimea ukkosen jylinä.)

10. KOHTAUS: Eelis ja Agnes tulevat ulko-ovesta toisiaan kädestä pitäen.

EELIS vetäen Agneksen luokseen: Voisin murtaa salamalta kärjen, kun sinä olet minulla.

AGNES painuen Eeliksen lähelle; tuskasta vavahdellen: Niin yksin olin, rutarannalla olin, sumua, surua siellä oli kaikki.

EELIS suudellen: Nyt itku huulilta kauas — — sumu silmistä pois —

AGNES: Häpesin päivää ja pimeässä istuin — — olin rumempi suota ja rämettä.

EELIS vetäen mukaansa uskollaan ja riemullaan: Se oli hulluuden häpeä, se oli epätoivon rumuus — — ne sammakot rämpikööt suossa ja mudassa. Sinä tulit kuin lintu yrttitarhasta kaukaa — — (Suudellen kaulaa ja olkaa.) Vain siivet ovat pitkästä lennosta väsyneet.

AGNES: Sinä ihmeen poika! En uskaltanut toivoa siitä synnistä sovitusta. Ja kuitenkin: tätä ihmettä odotin.

EELIS: Syntisten ja viheliäisten juhla! Se on sittenkin taivaista parhain. Pyhimmät vainajat ovat syntiä tehneet ja sen nöyryyden ihmeellä tuhonneet.

AGNES asettuen Eeliksen eteen; vakuuttavasti: Katso, minulla on nöyryys — — joka päivä sen silmistäni näet.

EELIS painaen Agneksen rintaansa vasten: Tunne, miten sydämeni palaa. Siellä on unohtamisen voima — — (Havahtuvat kuuntelemaan; siellä kuuluu selvästi käymään pannun myllyn hyrinä ja tärinä.)

AGNES kuiskaavasti, iloisesti: Menipäs kauaksi pakoon se jyrinä.

EELIS aavistaen pahaa: Ei, ukkosta tämä ei ole. — Missä on isä? (Menee pari askelmaa ullakkoportaita.) Isä, isä! (Kiirehtii alas ja avaa keittiönoven.) Rauha, niissä on isä?

11. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta.

RAUHA: En tiedä — — (Agnekselle, rientäen syleilemään, sydämellisesti.) Agnes, tervetuloa.

EELIS kuunnellen, äkkiä: Mylly käy!

RAUHA: Isähän usein hulluttelee panemalla sen tyhjänä käyntiin.

EELIS mennen akkunaa kohti: Katson kuitenkin — —

JALMIINA ulkoa: Herra Jumala! — Nyt se sytytti myllyn! (Ulko-ovelta, juosten sisään.) Apuun, hyvät ihmiset!

EELIS kiirehtii ulos.

RAUHA rientää ikkunaan.

JALMIINA: Savu sieltä pöllähti oven kamanasta — — ja minä kun karmasin hynttyineni — —

RAUHA ikkunassa: Eelis juoksee. — Oven sai auki. —

JALMIINA: Olikos se, herja juovuksissa taas?

RAUHA: Jumalan kiitos — — tulee Eeliksen kanssa. (Hätääntyen.) Hervahti nurmikolle! (Kiirehtiessään ulko-ovesta; Jalmiinalle.) Joutuin sankoja sinne.

JALMIINA lähtiessään, voivotellen: Keskellä Jumalan ilmaa — — savun ja suitsun se höperö tekee — — (Poistuu ulko-ovesta.)

AGNES rientää ulko-ovelle ja auttaa Rauhan kanssa Svartia sisään.

12. KOHTAUS: Abr. Svart autetaan korituoliin.

RAUHA: Haen vettä täältä. (Poistuu keittiöön.)

ABR. SVART katsoen vaivoin ympärilleen; näkee Agneksen, väsyneesti, mutta inhoavasti: Niin, sinä olet täällä.

AGNES neuvottomana: Eelis — —

ABR. SVART: Kuulitko, kuinka myllynkivet pyörivät tyhjää? Ne räiskivät ja rätisivät, kun Vartin herra teki ainoan sankaritekonsa ja senkin naurettavasti. — Tiedätkös — — tästä alkaen ne jauhavat sieluja ja luita.

RAUHA kiirehtien vasemmalta: Juo hieman vettä — —

ABR. SVART työntäen lasin pois: Ei ole tarpeen.

RAUHA: Kovin tuhmasti teit.

ABR. SVART: Niin viisaasti en enää koskaan kykene yrittämäänkään.

13. KOHTAUS: Eelis tulee ulko-ovesta.

EELIS jo tullessaan: Sammui toki helposti. Vain lastukko lattialla oli tulessa. — Ja isä voi hyvin! Nyt on hyvin kaikki. (Lähestyen Agnesta.) Isä, Agnes on nyt minun, ikuisesti minun.

RAUHA itsekseen: Nyt minä sen ilmoitan. — (Muille.) Kuule, Eelis — — isä ja Agnes, kuulkaa. — Eerik on palannut kotiin — — hän kävi täällä.

EELIS: Ja sinä — —?

RAUHA: Luulen — — kaikki tulee hyväksi nyt — —

EELIS: Ja me lähdemme täältä niin pian kuin suinkin. Koulunihan on lähellä Helsinkiä, ja sinä, Rauha — ja Eerik ja Kaarin — te tulette joka sunnuntai meitä katsomaan. — Isä muuttaa tietenkin nyt meidän luoksemme?

ABR. SVART: Raahatkaa minne haluatte tämä ruoriton runko.

EELIS: Siellä saat olla maalla ja vapaasti, kuin Leiklahden herrana ikään.

ABR. SVART kaksimielisesti naurahtaen: Minulla täisikin olla turha kiire sinne alimmaiseen helvettiin.

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

On seuraava kevättalvi ja pääsiäissunnuntain aamu.

NÄYTTÄMÖ: Kamari Eeliksen asunnossa. Peräseinässä on korkea ikkuna, jonka takana alastoman omenapuun runko ojentelee kankeita oksiaan ja josta näkyy kevättalven kirkas maisema. Ikkunasta näkyy oikealta taustalta auringon kirkkaasti valaisema porstuan nurkkaus, jonka ovesta tulevat ja menevät näkyvät peräakkunasta. Huoneessa ikkunan edessä on pieni pöytä. Tämän edessä tuoli ja vieressä sama korituoli kuin toisessa näytöksessä. Agneksen kengät ovat tuolin edessä. Oikealla on etualalla ovi ja keskellä seinämällä kapea puusänky, joka päiväsaikaan on ryijyllä peitetty ja jonka päätypuolelle on heitetty Agneksen heleänvärinen aamuviitta. Oikeassa taka-alanurkassa on toinen ovi, joka vie eteiseen. Vasemmanpuolisessa seinässä on ikkuna ja tämän lähettyvillä leposohva ja matala turkkilaismallinen istuin. Ikkunalaudoilla on kukkia. Seinillä on pari piirrosta sekä sama maalaus Eeliksen äidistä kuin ensi näytöksen näyttämöllä. Väliverhon auetessa huone on pimeä, sillä akkunaverhot ovat tiiviisti suljetut. Agnes nukkuu vuoteessa.

1. KOHTAUS: Eelis tulee oikealta, haparoi pimeässä keskinäyttämölle. Hänen yllään on tummanruskea puku.

EELIS naurahtaa kylmästi: Rouva makaa vielä.

AGNES havahtuu päästäen ahdistuneesti vaikeroivan äänen kuin painajaisunesta herätessä; epäselvästi: Jyrsii ja jäytää — —.

EELIS asiallisen lyhyesti: Herää toki. (Menee peräikkunan luo ja avaa verhot, jolloin valo tulvahtaa huoneeseen; ikkunan luona, katsellen ulos.) On aika nousta.

AGNES: Väsyttää — —

EELIS: Huone on laitettava kuntoon. Vieraat ovat jo ylhäällä. (Menee vasemmanpuolisen ikkunan luo ja avaa senkin verhot.)

AGNES: Se oli kamalaa — —

EELIS katsellen ulos; surumielisesti ihmetellen: Taitaa todella tuo päivä kirkkaasti paistaa, kuin pääsiäisaikaan ainakin. — — Liekö loistanut ihmeemmin ennenkään.

AGNES: Eelis, se oli julmempaa kuin mikään uni! Tuhannen harmaata hiirtä jäyti ruumistani kaikkialta ja musta, märkä rotta painoi rintaa —

EELIS: Valvoit kai myöhään. Iltayöstä oli todellakin lattiain alla oikea rottien meteli. (Äkkinäisin lausein; peitetyn katkerasti.) Ei näytä pääsevän haaksirikkoon — — tämä meidän laiva.

AGNES: Mutta kuule, viimein hiiristä ilkein — —

EELIS: Vai tulisiko tulipaloja, kuin ennustivat, kuulema, Leiklahdessa ennen — — isäparkojen aikana huonerotat, aittarotat, myllyrotat.

AGNES: Etkö kuule, se söi kylkiluiden lomitse itsensä sisään ja nakerti — keuhkoja ja sydäntä. Näin, ihan näin revittyinä tummanpunaiset keuhkot, ja sydän — — se retkotti siellä — —

EELIS naurahtaen: Vai sydämeen — — perin uudenaikainen rottalaji.

AGNES: Olipa hyvä, että herätit. (Pyytävästi.) Eelis — —

EELIS: Niin, laitapa nopsaan vuode, käyn sillä välin täällä isän puolella. (Aikoo poistua peräovesta.)

AGNES ojentaen käsivarsiaan; arasti ilakoiden: Tule nostamaan! Pakkaseenko nousisin? Enpä ole eskimo parka. Minä olen kasveista kaunein, muistathan — —

EELIS epävarmasti: Pitäisi mennä kävelemäänkin — —

AGNES kurkoittaen käsivarsiaan; yhä kiihkeämmin: Ja tuotu etelämaalta — — Bagdadin tarhoista tuotu. Jäävuorien hehkuvin poikahan ryöstäjä oli! — Ken kalifin armeijoita pakoon juoksi tänne? Sama kaunis poika. Eikös saaliistansa se ihanan atrian syönyt joka aamu ja ilta? — No, naura nyt toki!

EELIS leppeämmin: Nyt ei aikaa hullutella — —

AGNES äänessä liikuttava, tuskaisa pyyntö: Se poika juuri oli hulluista hurjin. Omasta rinnasta iski se tulen, poltti koko maailman suota ja rämettä ja istutti kuumaan maahan — — sen kurjan lootuskukan. — Tule pian, Eelis, ja nosta. Katso, kuin lootuksen raukeat kuidut on käsivarret mulla. (Kohoutuen vuoteessa.) Nostat vain, sitten häärään kuin varpunen.

EELIS joka on koko ajan taistellut kovuuden ja heltymisen välillä, sulaa lopulta syvään liikutukseen ja rientää Agnesta nostamaan; kuin muuttuneena äskeisestä, poikamaisesti: Pidä, varpunen, varasi!

AGNES Eeliksen aikoessa nostaa: Mutta enpäs täältä lähdekään! Petinpä sinut, sinä veijari viisas, tänne vedän.

EELIS riistäytyen irti; tukahtuneesti: Päästä, päästä! (Loittonee vasemmalle, jää katsomaan ikkunasta ulos.)

AGNES pelästyneenä: Taasko? Nyt älä moiti minua, säästä siltä saarnaltasi tämä kerta! (Nousee ja heittää vuoteen pääpuolesta aamuviitan ylleen ja vetää aamukengät jalkaansa.)

EELIS pitkän vaitiolon jälkeen, tukahtuneesti: Tahdoin — — vieraiden tähden — — että tämä päivä olisi ollut rauhaa. Pakoittamalla pakoitin itseni tyyneyteen. Miksi rikoit sen jäisen haarniskan? Houkutit luokse — — leikilläsi muka — — väärin teit.

AGNES arasti: Olit vähän ystävällisempi ja — — luulin antavani pienen pisaran lievitystä — —

EELIS: Lievitystä ja parannusta — — Ennestäänhän sen tiedät — —. Etkö muista, että hiustesi tuoksu on minulle inho! Se syöksee päähän paksuna veren, se tunkee katkuna kurkkuun ja kettää paljaiksi hermot — — Älä sano mitään! — Etkö ole nähnyt tämän talven kuluessa, että — — unohtaa, se oli nulikan valhetta itsellensä.

AGNES: Olit tosiaankin sanoissa jalo, mutta teoissa et.

EELIS: Mitä tiedät sinä siitä taistelusta, jota saan itseni kanssa käydä — — tuolla, kun olen sulkenut oveni. Sinut — — tuon saman ruumiin näen lauttana makaavan metsikössä, tympeästi lemuavalla, maalla, ja kenen tahansa, kiertolaisten, jätkien, herrojen, renkien venyvän vieressäsi. Tottakin: kuin laiskat rotat ne tulevat. Ja sinä — — sinä makaat vaan kuin kuorsaava portto.

AGNES: Lakkaa! Olen ihminen sentään. Suostu eroon, niin rumasta pääset.

EELIS: Erolla ei poistu se liejuinen näky. Ei — — jotain — — ihmeellistä ja korkeaa sovitukseen vaaditaan. — Sinäkö luotani pois? Ei, vielä mahdottomampi on unohtaa sinut kuin — — se rumuuden teko. (Ottaen Agnesta käsivarresta.) Minähän rakastan sinua! Omaa sydäntäni vihaan, siksi — — ettei ole sillä unohtamisen voimaa. Kärsi vielä tämä päivä, sitten — — löydämme lääkkeen kyllä.

AGNES: Olenhan koettanut! Ja turhaan kaikki — —

EELIS: Ihmelääkettä on mulla, jalompaa kuin viini, oikeaa paratiisiviinaa — — kestä vielä tämä päivä.

AGNES: Koko talven olen värissyt täällä, vaiti olen ollut, säikkynyt ja kärsinyt hiljaa, kun olen luullut nöyryyden auttavan jotain. Kun on pilkekin pujahtanut kasvoillesi valoa, olen ilakoinut ja peittänyt hätäni piiloon. En osaa enempää!

EELIS haparoivasti sairaasti: Yhdessä osaamme — — On sovitettava tuhannen petosta! Katsos, sinä et ole syyllinen yksin. Niitä on monta. Tiedätkös? Voinetko ymmärtää — — olen alkanut syyttää myöskin vainajia, noita autuaita kristityitä, jotka ovat muka katumuksella sielunsa pelastaneet. Ymmärrätkö? Se katumus on ollut vain kahden ihmisen sortumista sairauteen. Katso itseäsi, katso minua: kaksi rumuuden orjaa! (Hapuillen pelastavaa ajatusta.) Se katumus tässä ei riitä, on tarpeen teko — — —

AGNES etääntyen, salaisella kauhulla: Eelis, olet hyvin sairas — —

EELIS: Kyllä tiedän, pyhimykset tehdään uskottomista naisista juuri. Koko maailma niiden pyhyyttä huutaa. Ja isän se tuomitsi syyttömänä. — Rauha elää petoksesta! Sen ymmärrän nyt — —

AGNES viihdytellen: Kuule, mene Eerikin kanssa kävelylle, saat raitista ilmaa.

EELIS: Haen käsiini Rauhan. (Puoliksi itsekseen.) Hänen on kuultava totuus, ettei koko elämäänsä pidä vääriä jumalia. (Poistuu peräovesta. Vasemmalta alkaa kuulua kirkkoon ajavien hevosten kellojen ja kulkusten helinää. Kokonaisia hevosten jonoja kuuluu menevän ohi synnyttäen iloista helinää ja humua.)

AGNES yksin; laittaa vuoteen kuntoon.

2. KOHTAUS: Kaarin tulee peräovesta. Hän on nyt entistä ylellisemmin puettu.

KAARIN: Saako tulla? Hyvää huomenta.

AGNES nyökäten huomenensa: Tule vain. Lopetin tässä juuri vuoteen laiton.

KAARIN mennen vasemmalle ikkunan luo: Halusin katsella kirkkomiesten hevosia.

AGNES: Hetkisen katselet — — käyn sillävälin pukeutumassa. (Poistuu oikealle.)

KAARIN yksin, ikkunan luona: Täältä näkee hyvin. Ajavat kuin laskiaista. Kokonainen jono — — Agnes! Tule katsomaan! (Purskahtaen nauramaan.) Tuolta tulee oikea aasintamman varsa. Kirjava ruuna! Miten hassusti se köpöttää. — Ja perässä kaksi akkaa, kuin Pitkä-Marja ja Jalmiina ihan. Siinäpä olisi isälle näkemistä.

AGNES palaa oikealta, on saanut sukat jalkaansa ja menee hakemaan korituolin luota kenkiänsä.

KAARIN Agneksen tullessa: Tule katsomaan.

AGNES: En jouda vielä. (Istuutuu korituoliin ja alkaa nauhoittaa kenkiänsä.)

KAARIN: Tämä hurskasten teatteri tekee pilkkaajaksi. Sen koin jo lapsena ennen. — Tuolla tulee isännän hevosella piika ja renki. Ne ovat rakkausretkellä varmaan. — Entäs tämä verevä isäntämies? Taitaa rakastella omia piikojansa. Sen on se näköinen — — (Junan vihellys kuuluu kaukaa; painaen käden korvalle.) Uh, junako siellä viheltää. Sepäs oli sopimaton teatterikeino!! Liian nykyaikaista — — (Katselee ympärilleen.) Jaha — — olen nyt ensi kerran tässä siunatussa perheessä. (Terävästi.) Tulin tänne oikeastaan urkkimaan.

AGNES väsyneen katkerasti: Lie paljonkin ilmi tullut?

KAARIN: Sangen paljon. Huonosti palaa tämä laillistettu» aviolempi.

AGNES käy neuvottomaksi.

KAARIN: Sen sylinhän pitäisi olla, kuulema, »luonnon alttareista» kaunein — — Tuntuuko siltä — — sinustakin?

AGNES: En tiedä — — päätäni hieman särkee.

KAARIN: Annan sinulle erään neuvon.

AGNES kiusaantuneena: Eikö lie syytä sinun neuvoa itseäsi. Sinun maailmasi on, kuulema, vaarallinen viattomalle tytölle.

KAARIN nauraen: Kas, tulipas sitä impeyden katkismusta taas. Tiedätkös? Sen markkina-arvo on laskenut pahasti. Ja mitä minuun tulee — — no, niin — minä olen vakuutettu haaksirikkoisten laitoksessa. Meillä ei ole oikeuksia eikä velvollisuuksia. Mutta sinulla on. (Melkein kuiskaavasti mutta kiivaasti.) Oliko sinulla oikeutta Eeliksen puolisoksi — — senkin jälkeen? Vastaa.

AGNES nousee malttinsa menettäneenä; etääntyy vähitellen keskinäyttämölle: En jaksa enää. Tuomiopäivää on tämä elämä aamusta iltaan. Mitä te tahdotte minulta? Selvitystäkö? — En minä tiedä, miksi olen langennut nainen ja petoksen-tekijä. En tiedä mitään. Ei minulla ole teidän älyänne. Tuskin muistan mitään. Vain kamalat unet muistan ja kummallisen autuaan unelman, jonka joskus olen kokenut, sen minä muistan. Mutta — — sekin vaivaa minua — — Voin todella pahoin — —.

KAARIN: Tule tänne. (Ohjaa Agneksen leposohvalle.) Tahdon kuulla — —

3. KOHTAUS: Abr. Svart tulee peräovesta. Hän on nyt entisestään huomattavasti harmaantunut, puettuna samaan pukuun kuin 1:ssä näytöksessä.

ABR. SVART jo ovesta tullessaan: Mihin hemmettiin hukkui koko naisen puoli? Eelis vei Rauhan, ja te leikitte haareminaisia täällä. Eikö edes tämä kapakkatyttö tunne nautinnon lakeja? — Etkö tiedä, hupakko, mitä on aamusikari ennen aamukahvia. Yhtä luonnotonta kuin suudella naista ennen viettelemistä. Kahvia ei keitä kukaan. Tjaa!

KAARIN hyräilee pilailevasti: Aa — — du alter Geniesser du — —

ABR. SVART: Jaa, jaa! Viisaat neitseet ja Sarpatin lesket ovat kuolleet teissä. Onko ihme, ettei profeetoita ilmesty enää. (Kuuluvat jälleen hetkisen aikaa ohiajavain hevosten kulkuset.)

KAARIN nauraen: Vartin herran neitseet ja lesket ajavat kirkkoon. Kuulepas tuota. Katso ikkunasta. Siellä ajoi äsken Jalmiina ja Pitkä-Marja. Ja se Keulainmaan korea Selma ja Kapalaukeen kuuluisa tytär, ne ajavat parhaillansa — rippikirkkoon.

ABR. SVART: Etkö sinä, juupelin tytär, kunnioita isääsi lainkaan!

KAARIN nousee, lähestyy hyväillen isäänsä: En, vaan rakastan ankarasti. Ja nyt, mene panemaan hellaan tuli, sinä sulttaani siinä.

ABR. SVART mennessään peräovea kohti Kaarinin saattamana: Naa, naa — — mutta huonosti olet selvillä isäsi historiasta. (Ovelta.) Kun minä ennen muinoin seisoin sakastin ovella, punastui koko akkain puoli. Tjaa! (Poistuu.)

KAARIN menee Agneksen luo ja istuutuu: Kuule, kerro siitä unesta jotain.

AGNES joka on edellisen keskustelun aikana tuijottanut mietteissään eteensä; rauhallisesti: En ymmärrä sitä näkyä. Se on ollut erilainen eri kertoina. Mutta joskus siinä on vuolteva virta ja ympäri kohiseva metsä. Se on pinnalta tummansininen. Äänettömästi vaeltavat häränsilmät ja nielut sen mukana — — On kuin makaisin pohjassa siellä ja katsoisin ylhäälle päin. Ja sinne kuultaa ihmeitä kaikkialta. Kaukaisen kaukana on aurinko, kuin himmeä, himoitseva jättiläissilmä, ja jossain pilviä makaa — — kuin, kuin kylläisestä atriasta laiskat eläimet ne venyvät siellä. — Alas virran pintaa pitkin tulevat sinisten ja punaisten kukkien parvet, tulee lämpöisiä, suuria lehtiä ja — — ja vastavirtaa pienet poikalapset uivat kuin nuoret jumalat. Ja kaikki, kukkaset, kasvit ja kaikki, ne painuvat nieluihin, syliini tunkevat itsensä ja kaikkia niitä saan hyväillä kuin omaa, rakkainta omaa — —. Ei, ei! Niin kaunista siellä ei kai lie kaikki. Koskapa tulin samasta unelmasta kerran — tulin — — kuin lankeemuksesta. — Niin, vain samaan hulluuteen minä sorruin silloin — — kun surmasin Eeliksen uskon. Hymyile ja epäile vaan. Sen muistan tunteneeni: joku käski ja jouduin kuin jonnekin syvälle, kuin äskeiseen uneen.

KAARIN hieman ivallisesti: Miksi et sitten unohtanut sitä unena, miksi tunnustit sen kuin suuren synnin?

AGNES: Se oli synti Eeliksen edessä, täällä — — hereillä — olijoitten maailmassa. Aamulla tiesin sen, ja niin ajattelen vieläkin. — En tarkoittanut itseäni puolustaa. Sanoin vain, miten olen itselleni koettanut selvittää sitä tekoa, jota en vielä samana päivänä olisi uskonut koskaan mahdolliseksi. — (Mietteissään, raskaasti.) Meissä lie sieluja kaksi, vai tuhannenko lie — —

KAARIN vaitiolon jälkeen: Agnes, tahdotko pelastaa Eeliksen ja itsesikin? Saat minulta neuvon.

AGNES: Ei ole keinoa enää — — (Vavahtaen, hätäisenä.) Pitäisikö kuolla? Älä vaadi sitä! Minä pelkään kuolemaa. Tiedän sen, olen ajatellut sitä.

KAARIN: Lähde Eeliksen luota pois. Vaikka hän kärsisi siitä, pääsee hän kuitenkin, yksin ollen, taas työhön kiinni. Nyt on väitöskirjatyö ollut keskeytyneenä melkein koko talven. Ja työ, se on hänelle ainoa pelastus. On paras erota.

AGNES: Eelis ei suostu eroon.

KAARIN: Sinun on paettava täältä.

AGNES nousten ja siirtyen oikealle: Paettava?

KAARIN nousee myös: Lähdet salaa, minun luokseni suoraan. Minulla on nyt meidän hotellissa oma huone. Ei Rauha eikä kukaan tiedä siitä mitään. Asut ensin siinä. — Sitten keksimme jotain muuta.

AGNES: Kaikiksi ajoiksi? Paettava pois?

KAARIN: Ehkä kokonaan, ehkä voit kerran palatakin. En tiedä, mutta — — muuta keinoa ei ole kuin tämä teko.

AGNES: On tarpeen teko? Sen sanoi Eelis — — äsken. Olisitko oikeassa? — Jokohan Eelis on tullut?

KAARIN mennen peräakkunan luo: Sanoivat tulevansa pian — — Kääntyvät pihalle juuri. (Tullen Agneksen luo.) Sano selvästi nyt, aiotko lähteä.

AGNES: Jos se on ainoa tie, olen kulkeva sitä. Onhan sillä tiellä kuitenkin toivoa vielä. Onhan? — (Rauha ja Eelis näkyvät tulevan ulkoa eteiseen.)

KAARIN: Toivonhan sitä minäkin.

AGNES: Menen pukeutumaan. (Poistuu oikealle Kaarinin saattaessa ovelle saakka.)

4. KOHTAUS: Rauha ja Eelis tulevat peräovesta.

KAARIN lähestyy Eelistä hyväilevästi: Eelis poika, tuskin olet huomenta sanonut. Etkö välitä minusta enää mitään?

EELIS sydämellisesti, mutta haparoivasti: Välitänhän — — kuin kaikkein kauneimmasta sisarestani välitän.

KAARIN: Niin olet väsyneen näköinen. — Mutta minä hoidan sinut, oikein viisaasti hoidan.

RAUHA Kaarinille: Isä siellä jo kiirehti aamukahviansa. (Menee leposohvalle istumaan.)

KAARIN: Sinne olen juuri menossa. (Nauraen kuin kyynelten lomitse.) Nyt saakoon ukkeli oikeat kapakkakahvit! (Poistuu peräovesta.)

RAUHA: Niin — — viittailit äsken seikkaan ja toiseen. Mutta hieman hämärästi. Nyt haasta aivan avoimesti, kuin sisarelle ainakin.

EELIS istuutuu vuoteen laidalle; äkkiä: Oletko onnellinen?

RAUHA arasti: Olen — — olenhan toki, niin — miten sanoisin — olen tullut vähitellen onnelliseksi.

EELIS: Miksi niin? Vähitellenkö jaksoit unohtaa toisen lankeemukset?

RAUHA: Ei, unohtaminen ei ollut vaikeaa. Olihan mielessäni elävä muisto äidin laupeudesta — —

EELIS katkerasti; lyhyesti naurahtaen: Vai äitimme muisto — —

RAUHA: Miksi naurat noin?

EELIS: Jatka vaan.

RAUHA iloisesti: Niin, Eerikin lähellä-olo oli aluksi liian ihmeellistä. Se oli ihanaa ja samalla kuin — — rumaa. Olin elänyt varmaan liian kauan kuolemalle. — — Suudelma oli kuin maallinen tahra. Se peloitti minua. — Ei, eihän kaikesta tuosta voi puhua omalle veljellensä. Sinäpä nyt kyselet. — Mitä katselet siinä? — Niin, Eerik on ollut niin voimakas työssä ja toimessa, kohta on tuleva kotimme ihan valmiiksi varustettu — —.

EELIS tuijottavasti, kylmästi: Valheelle perustettu sekin.

RAUHA katsoo äärimmäisen hämmästyneenä.

EELIS: Valheessa kuolleitten vainajien muistolle, haudan päälle. Se on vaarallista!

RAUHA nousee: Tuolla tavalla ei puhuta leikkiä — —

EELIS: Mutta totuutta puhutaan, ja sen täytyy tulla ilmi vielä tänä päivänä. Ei, oitis, juuri nyt on isän se valhe paljastettava. Se juuri kukisti isän inhoon ja murheeseen. Siitä tuli vararikko. Se vei minun sydämestäni voiman, vaikka ensi hetkessä hourailinkin toista. — Ja siitä valheesta on sinunkin päästävä nyt.

RAUHA: Sano se valhe, en pelkää.

EELIS: Isän on se sanottava. Sitten — — tulkoon häpeä. Sen voi ainakin myrkyllä pestä.

RAUHA: Puhut jotain luonnotonta. Mutta koska se tuntuu koskevan myöskin äitiämme, vaadin selvää puhetta.

EELIS osoittaen vastapäiselle seinälle: Katsopas tuota äitimme kuvaa. Hän oli kaunis nainen, syntisen kaunis. Hän on varmaan pettänyt rakastettuansa. — Hänen äitinsä myöskin, ja esiäidit kaikki. — Ja Agneksen äiti ja äitien äidit, elukkaan saakka — —

RAUHA kauhistuneena: Nyt alan ymmärtää! Tässä on isän juonet takana. Hän tahtoo tuhota sinun sielusi sairauteen. Se mies on totisesti pahan hengen kätyri! Tästä täytyy tulla selvä. (Menee peräovelle.) Isä, isä!

EELIS: Nyt nähdään, mitä siittävät pyhät valheet! (Istuu jälleen vuoteen jalkapuoleen.)

5. KOHTAUS: Abr. Svart tulee. Polttaa sikaria.

RAUHA isälleen; viitaten sohvaan: Istu tuonne, on puhuttavaa.

ABR. SVART: Vai oikein puhuttavaa. (Istuutuu leposohvalle.) Antaa kuulua vaan.

RAUHA: Olet uskotellut Eelikselle jotain katalaa. Peruuta se oitis. Muuten ei saa Eelis sielullensa rauhaa.

ABR. SVART: Ahaa — — onko käynnissä taas se sota sielusta? Ja minä kun jo aioin pitää välirauhaa aina taivaan portille saakka.

EELIS: Isä, sinun on puhuttava Rauhalle äidistämme totuus. Hänenkin on päästävä valheesta irti. Ja meidän kaikkien!

ABR. SVART: Oletko, poika, hullu! Mikä vimma sinulla on möyriä rutaista pohjaa?

EELIS: Tahdon sen. Ja sinulla on oikeus vapautua viimeinkin vääristä tuomioista. Olet ollut katkera niiden tähden?

ABR. SVART: Voi olla. Mutta — — en tarvitse pyhimysglorioita vielä taivaassakaan.

RAUHA: Miksi puhutte arvoituksin? Tahdon tietää, mitä olet puhunut Eelikselle äidistämme.

ABR. SVART uhkaavasti: Vai tahdot tietää? Entä jos se himmentäisi hieman sinunkin marttyyrikruunuasi? Se on vaarallista! Ja sitäpaitsi turhaa — —

RAUHA: Aion varjella äiti vainajan puhtaan muiston ja pelastaa veljeni mielenrauhan vääriltä syytöksiltä. Uskallat kai toistaa puheeni? — — Vai pitääkö minun väittää omaa isääni valehtelijaksi?

ABR. SVART nousee, kävelee kiivaasti taka-alalle ja takaisin: Taisitpa olla oikeassa, poika. Kanna taakkaa kolmekymmentä vuotta — — ja palkan saat! (Eelikselle.) Oma tytär huutaa valehtelijaksi.

RAUHA: Pelkuriksi myös, jos et uskalla puhettasi toistaa.

ABR. SVART: Jumalauta! Ja pelkuriksi myös! — Mutta — — niin en ole vielä ränsistynyt, että suostuisin konnan ja kätyrin maineeseen. Olet oikeassa, poika, tämä valhe on naurettavaa. (Kävelee jälleen.) Antaa mennä vaan, antaa mennä — — (Rauhalle.) Menköön sielusi siitä vaikka helvettiin. Saat sen kuulla sinäkin. (Viitaten vaimovainajansa kuvaan.) Katsos, tämä äitisi oli hurskas ja nöyrä koko elämänsä, koska häpesi omaa lankeemustansa. Siksi hän nieli kuin lammas minun haureuteni.

RAUHA pyhässä vihassa; katkonaisesti: Tuonkaltaista — — noin voi puhua vain Jumalan vihamies — — valheen palvelija — —

ABR. SVART: Oikein, hurskasta valhetta palvelin koko elämäni. Mutta — — nyt taitaa se piru päästää palvelijansa rauhaan. Katsos, minulla on palvelusajaltani oikein todistus, oikea myllynkivi sinun kaulaasi, pyhimys. Niin, niin, mustaa valkoisella. Aikapa onkin. Ei ole sitä enää kymmeneen vuoteen luettu kertaakaan. Mutta tässä paikassa juuri se lyödään pöytään! — Ei, sepäs esitetään, hienosti kuin komeljantin esipuhe murhenäytelmään. Ja koko perhe mukaan! Katsomo täyteen — — (Mennessään peräovesta.) Kaarin ja Eerik!

EELIS: Agnes! (Menee ovelle.) Tule tänne.

RAUHA siirtyy taka-alalle, korituoliin istumaan.

6. KOHTAUS: Agnes tulee, jo pukeutuneena, oikealta.

EELIS saattaen Agnesta leposohvaa kohti: Nyt se tulee — — se kaikkien häpeä. Istu siihen ja kuuntele. (Agnes istuutuu, Eelis siirtyy ikkunan luo vasemmalle.)

7. KOHTAUS: Kaarin, Eerik ja Abr. Svart, jolla on kädessä kellastunut paperi, tulevat peräovesta. Eerik on nyt mallikelpoisesti puettu.

ABR. SVART tullen edellisten jäljessä: Käykää sinne vaan.

KAARIN rientää Eeliksen luo ja vaihtaa kyselevästi pari sanaa.

EERIK jää ensin ovipieleen, siirtyy sitten Rauhan luo, vaihtaa muutaman sanan hänen kanssaan ja istuutuu pöydän eteen tuolille, aluksi melkein selin katsomoon.

ABR. SVART istuutuu vuoteen jalkapuoleen; kirjettä ahnaasti hypistellen: Täällä, täällä se seisoo. Nyt esiintyy vainajan henki ja Abraham Svart. Ja se henki kirjoitti näin: (Lukee.) »Ikuisesti rakastettuni.» (Huomauttaen väliin.) Niin kuuluu päällekirjoitus. (Jatkaa lukemista.) Olen omasta syystäni häpeässä ja toivottomuudessa. Rukoilemalla kurkoitan vielä kerran Sinun puoleesi käteni. Älä hyljää minua, pelasta minut. Voi, miksi et tullutkaan minua ennemmin vaimoksesi hakemaan! Jospa olisit viipynyt täällä häihimme saakka.» (Huomauttaen myrkyllisesti.) Minun olisi, nähkääs, pitänyt vyöttää hänet rautavanteella kuin neekerinainen. — (Lukee edelleen.) »Maailman turhuus ja kunnia vietteli ja langetti minut. Kuinka vihaankaan nyt sitä kaikkea! Sinun, jota ainoata nöyrästi rakastan — —» (Väliin, katkerasti matkien.) Nöyrästi — — (Jatkaa lukemista.) »Sinun on tiedettävä kaikki. Täällä vietti kesää eräs kavaljeeri, kuuluisa nimeltä. Hän osasi mielistellä ja mairitella. Luulin rakastuneeni, syntisessä liehunnassa tulin hänen omaksensa. Uskoimme liittyvämme avioon. Mutta nopsaan, kalveana syksyaamuna, putosi maahan syntimme hedelmä. Eikä siinä ollut uskoa eikä rakkautta. Me kauhistuimme, erosimme ja minä jäin tuomitsevan Jumalani eteen. Katumuksen tähden Hän on oleva minulle armollinen. — — Täällä maailmassa olet Sinä minun tuomarini ja tuomitsijani. Sinun eteesi lankean maahan ja rukoilen vuodesta vuoteen: muista rakkauttamme. — — (Lukijan ääni värähtää ja sortuu lopulta melkein nyyhkytykseen) rakkauttamme ja ota omaksesi — — morsiamesi, joka on Sinua uskollisesti rakastava koko elämänsä ajan — — Yksin Sinun armosi voi minulle elämän lahjoittaa. Tule ja nouda minut. Sitä odottaa alati rukoileva Auroorasi.»

(Nousee hitaasti, tuijottaa kiinteästi vaimovainajansa kuvaan; huulet vavahdellen, syvässä liikutuksessa.) Auroora — — teinkö väärin? Tulisinhan — — vieläkin tulisin — — (Kaikille.) Älkää muistako tätä — — älkää — — unohtakaa. (Kääntyen poispäin.) Voi, tätä häpeän päivää. (Poistuu haparoiden peräovesta.)

(Pitkä vaitiolo. Rauha on painanut kasvonsa pöytää vasten. Kaarin on kääntynyt akkunaan. Agnes istuu lyyhistyneenä, kädet kasvoilla. Vain Eelis seisoo kiihkeänä ja taistelevana.)