Part 2

EELIS jatkaen omaa ajatusjuoksuaan: Minä, minä olin meidän kurjuutemme rumuutta niin lähellä, että minun täytyi nousta sen yläpuolelle, jos aioin elää ja hengittää. (Voittoisasti ja valoisasti.) Minä loin Korpijoen kaltaille ritarilinnat ja sankarisadut, ja aurinko paistoi kuin minulle yksin. Ja myöhemmin: unelmalla ja haaveella, niin — — mahdottomalla, tahdolla ja uskolla, olen rakentanut itselleni linnan ja ympäri muurit. — Sinun sammakkototuutesi eivät ryömi niiden yli.

ASSER: Tosi. Siipiä minulla ei ole, ainoastaan nyrkki. Mutta juuri tämän nyrkin lohkomaa kultapalasta itsellesi pyysit, siipiniekka.

EELIS: En itselleni, vaan suvullemme, jonka rikkirevitty sielu on hengellä tehtävä terveeksi taas. Vain hengen kuuluisuudella ja maineella saa se itseensä uskon.

RAUHA: sydämensä syvimmästä: Kuule, Asser, kuule mitä hän sanoo!

ASSER: Sievistelyä sanoilla ja nulikka-totuuksilla.

RAUHA kääntyy voihkaisten poispäin. Mutia jää vielä vasemmalle jännittyneenä odottamaan.

EELIS pidätetysti, mutta sisimmässään syvää suuttumusta kuohuen; katkonaisesti: Turhaan luulin, että me yhdessä voisimme sukumme nostaa. Minun on yksin työ täytettävä. — Sitä parempi, sitä ylpeämpää! — — Tuon teoksen kirjoitan, vaikka tarvitsisin siihen kymmenen nälkäistä vuotta. Kuritan ruumiini, jos se aikoo väsyä kesken. Jokaisen, joka aikoo hämärtää tai tahrata tätä unelmaa, lyön luotani pois. — Ja minulla on oleva nautinto leikatessani vaikka omaa lihaa. (Viiltävästi.) Ymmärrätkö? Sinä olet pahentajista yksi. Lähde täältä, äläkä koskaan palaa.

ASSER nousee kohauttaen harteitaan, kulkee kohti ulko-ovea.

RAUHA: Eelis, et saa!

EELIS ojentaen kätensä käskevästi: Pysy siellä!

ASSER kääntyy ovella; välinpitämättömästi: Niin, en luota henkeen enkä haamuun. Hyvästi. (Poistuu eteiseen.)

RAUHA rientää hänen jälkeensä.

EELIS yksin; jää tuijottamaan eteensä: Kummallista, nyt ei ole veljeä minulla. (Huomaa hetken vaitiolon jälkeen rikkoutuneen valokuvakehyksen lattialla, ottaa sen ajatuksissaan käteensä, katsoo kuvaa.) Mitä, Agneksen kuva ja rikki?

RAUHA tulee peräovesta, lähestyy lempeän tuskaisena Eelistä: Eelis, miksi teit näin!

EELIS: Kuka on rikkonut Agneksen kuvan?

RAUHA: En tiedä, siihen on hankittava uusi lasi. Muuten: Agnes on jo palanut maalta, hän on täällä.

EELIS suuresti, melkein lapsellisesti riemastuen: Täällä! (Viitaten vasemmanpuoliseen oveen.) Tuolla? (Lähtee rientämään ovea kohti.)

RAUHA: Odota täällä. Agnes pyyteli minulta moneen kertaan, että saisi tavata sinut kahden kesken. — — Hän on jostain hyvin levoton —

EELIS: Levoton? Hae hänet pian tänne!

RAUHA poistuu vasemmalle.

EELIS siirtyy oikealle ja jää katsomaan iloisesti jännittyneenä ovea kohti.

10. KOHTAUS: Agnes tulee vasemmalta kalpeana ja raskaasti hengittäen.

EELIS avaa käsivartensa, sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä: Huulesi ovat kylmät? Ovat ikävästä sairaiksi tulleet — — niinkö?

AGNES tekeytyen iloiseksi: Suutelo toisen kerran, niin lämpenevät. (Kurkoittaa huulensa Eeliksen suudeltaviksi.)

EELIS suudeltuaan: Kuljin täällä koko viikon katuja pitkin kuin orpo ja rampa — —

AGNES tuskasta parahtaen: Suutelo vieläkin. Viimeistä kertaa! (Aikoo heittäytyä Eeliksen syliin kasvot kädellä peittäen.)

EELIS äkkiä oudostuen: Viimeistä kertaa? Miksi on leikissäsi tuskaa? (Ottaa Agneksen käden; huolissaan.) Sairauden hiki on sinun hipiälläsi. — Tule istumaan.

AGNES: Ei, ei! (Seuraa kuitenkin Eelistä sohvalle, etsien jotain sanottavaa.) Katsos — — kuulin tuonne teidän riitanne äsken — —

EELIS: Älä huolehdi. Ehjänä on varjeltu kaikki se, mikä meille on yläpuolella elämää. Olin vain uskollinen itselleni ja meille. (Vetäen Agnesta puoleensa.) Se oli helppoa, sillä sinussa on minulle kaikki uskollisuus tullut riemuksi ja lihaksi.

AGNES värähtää ja kääntyy poispäin huoaten raskaasti.

EELIS voittoisasti ja valoisasti: Älä sure minun tähteni. Minä suomennan, otan opettajatoimen, teen mitä tahansa, ja samalla syntyy väitöskirja, se syntyy ja kasvaa kuin ihmeitten sarja. Minä valvon ja teen työtä, ja sinä olet minulle uni ja uupumus ihana! Miten yksinkertaista.

AGNES riistäytyy irti ja kavahtaa keskinäyttämölle; katkeran epätoivoisesti: Yksinkertaista!

EELIS nousee, yhä riemukkaana ja voimaa täynnä: Niin, minulla on kohtalo edessä, ja siksi on sieluni ikuisesti selvä ja nuori. Minusta tuntuu usein kuin olisin raikas ja synnitön eläin. (Lähestyen.) Ja sinä, kasveista kaunein, olet atria minulle — — jossain virtojen varsilla — — aikaisin aamulla.

AGNES jälleen loitoten; katkerana, taistelevasti: Sinä saarnaat ja opetat! Sinulle on kaikki yksinkertaista ja selvää. Sinulla on uskot kohtaloihin ja totuuksiin. Sinulla on opit ja lait — — ja syyt ja seuraukset — ja mitä kaikkia ne lienevätkin. — — Ja sydän ja pää! (Melkein itkien.) Niin, sinulla ne eivät keskenänsä riitele! Mutta minä — (kuin painuen häpeästä kokoon, puoliksi itsekseen) minä saan itseäni peljätä ja hävetä.

EELIS? Meille ei ole olemassa häpeää.

AGNES katkeran pilkkaavasti: Mahtaapa tuo olla hauskaa! Eikös olekin?

EELIS: Hauskaa — —?

AGNES: Olla noin luonnostaan sankari ja pyhimys!

EELIS epätietoisena, joutuen hädän valtaan: Mitä sinä haastat?

AGNES yhä uhkaavammin: Pyhimykset eivät taida koskaan tuntea hirmuisia himoja? Eivät taida. — (Hiljeten salaperäisen uhmaavaksi.) Niitä, jotka kiemurtavat maassa ja nielevät mutaa — — —

EELIS: Minä kiellän sinua jatkamasta!

AGNES synkästi, kuin laahaten sanoja: Mitä se enää auttaa. — — (Äkkiä, nopeasti.) Oletko koskaan kuullut naisista, »uskollisista» naisista, jotka valtaa kamala himo juosta kadulle ja heittäytyä vieraitten miesten valtaan? — Oletko kuullut?

EELIS painaa Agneksen pään lujasti rintaansa vasten: Agnes, Agnes, katso minua! (Hyväillen ja katsoen silmiin.) Tummilla luomilla hämärä murhe — — kuinka säälin sinua.

AGNES nojaten raukeana päätään Eeliksen käsivarteen: Et usko, kuinka ne naiset aamulla lankeemustansa katuvat — — et usko, kuinka niiden sielu ruumista vihaa. (Loitoten Eeliksestä.) Ne häpeävät kuin olisivat maanneet koirain vieressä. Ja voi niitä, jotka eivät kykene häpeätänsä peittämään — — valehtelemaan kuolinvuoteelle saakka! (Kuin unessa, itsekseen.) Heitä ei auta myrkky eikä pohjaton lampi, heidän täytyy huutaa häpeänsä julki juuri sille miehelle, jota rakastavat —

EELIS syöksähtää silmät kauhuisina Agnesta kohti, mutta loittonee samassa: Minä näen — — minä tunnen jotain rumaa — — liejua ja lokaa. En uskalla kysyä — — minun täytyy kysyä!

AGNES mielettömänä: Kysy, kysy, olenko valehdellut! Sen tein minä! (Nopeasti.) Luulit olleeni maalla koko tämän viikon: Olin vain päivän ja yön — siellä — — nuoressa metsikössä — — tanssimassa, vappuvalkean ympärillä. Viisi päivää olen istunut kamarissani ja tuijottanut itseni näännyksiin.

EELIS hengittää raivokkaasti, kädet puristuvat nyrkkiin.

AGNES asettuen alttiina Eeliksen eteen: Lyö, lyö minua — — se tekisi hyvää.

EELIS käheästi: Kaikki — — puhu kaikki.

AGNES kuin unessa, melkein raa'asti: Sinä yönä minun vieressäni makasi vieras mies.

EELIS syöksähtää tolkuttomana oikealle, silmät harhailevat, huomaavat tupakkapöydällä ratsupiiskan. Hän ottaa sen käteensä ja nostaa korkealle: Ulos! Pois — —

AGNES lysähtää maahan polvilleen: Sinulle minä annoin viattoman itseni! Armahda!

EELIS lyö sanaa sanomatta Agnesta ruoskalla kasvoihin.

AGNES lyyhistyy yhä enemmän.

EELIS: Nouse!

AGNES nousee hoippuen ja horjuu peräovea kohti.

EELIS: Täältä — — pois täältä!

AGNES: Sinun ovellasi minä makaan.

EELIS kauhistuttavana: Makaa!

AGNES: — — Kunnes noudat minut!

EELIS syöksähtää, ratsupiiska yhä kädessä, kohti kirjoituspöydän tuolia; läähättäen: Makaa — makaa — — —

AGNES on kadonnut peräovesta.

EELIS pudottaa ruoskan maahan, lysähtää tuolille, pää retkahtaa käsiin, koko ruumis vavahtelee. Vaitiolo. On alkanut hämärtää.

11. KOHTAUS: Abr. Svart tulee vasemmalta, jättäen jäljessään oven auki, katselee ympärilleen, havaitsee ratsupiiskan maassa.

ABR. SVART: Ahaa, poika on käyttänyt ruoskaa ja säästänyt sanoja. (Melkein hellästi, laskien kätensä Eeliksen olalle.) Oikein, poika, se on minun vertani se. — Se veri on kuolinvuoteella kuumempaa kuin oli häävuoteessa sinun äidilläsi. Oikein, poika. Uskottoman naisen loi Jumala vain napaan saakka, ja lopun teki saatana — —. Oikein poika, itke poika — — se tekee tuolla iällä hyvää. (Ottaa ratsupiiskan lattialta ja työntää sen saapasvarteen.) No, no — — koetapas tyyntyä. (Menee tupakkapöydän luo ja ottaa sikarin, jota ryhtyy sytyttämään.)

EELIS kohoutuu istualleen, lopulta seisaalleen, jäykin, elottomin kasvoin: Lähtekäämme pois — — maalle. Heti.

ABR. SVART: Totta kai — — kesäksi maalle. (Huudahtaen vasemmalle.) Rauha!

12. KOHTAUS: Rauha tulee ovelle.

ABR. SVART: Kuulepas, tytär!

RAUHA: Tiedän — —

ABR. SVART: Me lähdemme maalle.

EELIS sairaan väsyneesti, puoleksi itsekseen: Me lähdemme Korpijoelle täältä. Oitis — — oitis. (Ryhtyy haparoiden kokoamaan pöydältä papereita ja kirjoja.)

ABR. SVART: Katsos, tämä poika on liha minun lihastani. Onkos hänellä anteeksiantavan ja ruikuttajan imelätä naamaa? Se poika lyö ja käyttää perintöruoskaa. Jukoliste, viisaampi siittäjäänsä, joka ei osannut lyödä oikealla ajalla. — Nyt matkaan vaan. Tule mukaan, jos tahdot jatkaa.

RAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Minä tulen mukaan — — pelastamaan hänen sielunsa sinulta.

ABR. SVART nauraa hohottavasti: Tule, tytär parka, ja ota avuksesi Sionin virret ja akkojen lauma.

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

NÄYTTÄMÖ: Myllärinasunto Korpijoen rantatöyräällä. Suurehko kamari. Peräovi on auki, tämän takana eteinen, jonka kaksiosainen ovi on myöskin auki. Ja kun eteisoven yläpuolella on lisäksi laajahko ikkuna, jonka kehys ja ruutujenpuitteet ovat kaarevia, vanhanaikaista tekoa, niin näkyy takana leviävä virtainen maisema niittyrantoineen ja louhikkokumpuineen aika laajalti ja selvänä. Aivan lähistöllä, mutta näkymättömissä oikealla on mylly Korpijoen putouksen alla. Kamarissa on oikealla taka-alanurkassa rapattu, valkeaksi sivuttu muuri mustine, uuninpelteineen. Matala ikkuna somine verhoineen on oikealla ja sen alla seinäpenkki sekä pöytä puhtaine liinoineen ja kukkineen. Pöydän pääpuolessa on korituoli, jonka selustalle on heitetty ohut, heleänkirjava liina. Vasemmalla, aivan etualalla, on ovi keittiön puolelle. Ja samalla seinällä irtonainen lyhyehkö penkki. Vasemmalla taka-alalta nousevat kierteiset ullakkoportaat. Seinät ovat leveistä, ajan ruskettamista hirsistä. Lattialla on vaaleita kesämattoja. Ollaan elokuun alkupuolella. On kirkas keskipäivä, mutta taivaalle nousevat vähitellen ukkospilvet, jotka varjostavat myöhemmin huoneen melkein hämäräksi.

1. KOHTAUS: Abr. Svart istuu vasemmalla seinäpenkillä polttaen sikaria ja paikaten kalahaavia. Lohionki on perällä ovipielessä. Hänen pukunsa, on samanmallinen kuin edellisessäkin näytöksessä, mutta vaaleata kangasta. Hyräilee haavia korjatessaan juomalaulunsa säveltä. Rauha vasemmalta, kädessä postia.

RAUHA ojentaa kirjeen isälleen: Posti tuli juuri. Kirje näkyy olevan Kaarinilta.

ABR. SVART avaa ja lukee kirjettä seuraavan keskustelun aikana.

RAUHA nousee ullakkoportaita pari askelmaa, kääntyy Svartin puoleen: Isä eikö sittenkään ole mitään keinoa, että saisimme tämän Myllylän pitää.

ABR. SVART tyynesti: Ei ole, eikä ole tarpeen. Kunta on Leiklahdesta kaupat tehnyt. — Olen asunut tässä vanhan tuttavuuden nojalla ja armosta. Nyt on tämä kunnan tulevan vaivaistalon mökki, ja odotan vain ilmoitusta, koska on lähdettävä. Eikä minua sureta se lähtö.

RAUHA: Minua surettaa. Lapsuusmailta on vaikea erota. Kuule, jos pyytäisit — —

ABR. SVART kärkevästi: Kunnan vaivaistalosta itselleni yksityisasuntoa ja kesähuvilaa. Vai mitä?

RAUHA hetken epäröityään; nopeasti: Pyytäisit sittenkin Asserilta apua — — hän ostaisi tämän kunnalta eri palstaksi, summahan ei olisi suuri, ja kunnan miehet suostuisivat mielelläänkin, tämä kun on niin syrjässä pääkartanosta.

ABR. SVART synkästi: Vaikene siitä. Kuulithan sanani, etten tässä elämässä pyydä siltä mieheltä ropoakaan. (Ilostuen.) Eikä ole tarpeen. Minä menen alaspäin, mutta Eelis poika (osoittaen kädellään ylös) — — hän pysäyttää vaikka nuo longat taivaalla tuolla. Hän on kohta kuuluisa mies, hänellä on syksystä opettajapaikka, ja kirjan se lyö kuin leikillä kokoon. Hänen mukanansa lähden ja hyvällä päällä.

RAUHA: Hän ei voi kestää kauan tuota luonnotonta työmäärä.

ABR. SVART rehevästä: Kestää. Se juupeli voi vaikka ruoskia ruumistaan kolme kertaa päivässä ja sittenkin valvoa aamuun asti. — Vie pojalle uutiset vaan. — (Kirjeestä seuraten.) Ja — — nääpäs sitä tyttären pakanaa! Se on muuttanut taloa — — toiseen, suurempaan ravintolaan — — Pohatat käyvät ja shampanja virtaa — —

RAUHA: Mihin hän on muuttanut?

ABR. SVART: Ei sano nimeä — — ensiluokan laitos ja helppo homma. Sillä tavalla.

RAUHA nousee huoahtaen rappusia.

2. KOHTAUS: Jalmiina tulee näkyviin oven takaa pihalta, kurkoittaa ovelta ja huomaa Svartin.

JALMIINA: Häh, Vartin herra — — missäs se on Rauha neiti?

ABR. SVART: Korjaa luusi sieltä.

JALMIINA astuu sisään: Eipähän korjata. Pyykkäriksi tultiin! Vartin herran kampsut reilaan, että pääsee pitäjästä pakoon. Häh, miltäs tuntuu? Pitäis sen lyömän sekä hartioihin että kupeisiin — — viimeinkin — jumalatonta ihmistä. (Menee ikkunan luo ja ryhtyy ottamaan alas akkunaverhoja.)

ABR. SVART räjähtää nauramaan: Hä — hä — hä — — sinä ilkeys luontokappaleiden seassa! Olet oikeata maata.

JALMIINA yhä akkunan luona: Häh, ilkeettääkös, että palkan sait? Kyllä olet synnissä pelannut ja puijannut, neitseet ja raiskat ruoskalla hoputtanut synnin saunaan. Ja mihinkäs tulit? Nyt se viimeinen tuomio torvella soitetaan.

ABR. SVART hyvällä tuulella: Kuinkas vanha se Jalmiina taas onkaan.

JALMIINA on saanut akkunaverhot kainaloonsa, pysähtyy ällistyneenä: Häh, mitäs se siitä. — Neljänkymmentähän minä — — —

ABR. SVART: Niin nuori vielä!

JALMIINA hörähtäen hyvillään: Nuorenakos sitä — — sellaisen laiskan miesjuntin kanssa — — ottikos sen häreämmän kun oli langennut ihminen — —

ABR. SVART puoliksi itsekseen: Parikymmentä vuotta sitten nuori ja pehmeä. Ja nyt kuin satavuotias, latuskainen sammakko — —

JALMIINA: Häh!?

ABR. SVART: Elämä parka — —

JALMIINA: Parka ja sammakko! (Hysteerisen itkevästi.) Eipäs ole häpyä — — Huoran huutoon kehtas saattaa — — ja vaivan puuskaa on elämä ollut kaksikymmentä vuotta — — itkulla olen uittanut vuoteeni minäkin. Eipäs ole ihmisellä häpyä — —

ABR. SVART ottaa haavin, melkein kauhuissaan: So — so — soo — — älä uikuta. (Ulko-ovea kohti mennessään, mumisten.) Sinä ikuinen perikuva. — —

3. KOHTAUS: Pitkä-Marja tulee vasemmalta tuokkonen kädessä.

PITKÄ-MARJA äänekkäästi: Päivää!

ABR. SVART kääntyy ympäri, ottaessaan onkivavan: Äsh — — (Poistuu peräovesta.)

PITKÄ-MARJA: Häijyläistäkö se Jalmiina nuuskuttaa?

JALMIINA selviytyen entiselleen: Pyykkiämässähän minä — — vattujakos se Marja?

PITKÄ-MARJA: Laivaan tyrkytin — — mutta pojanväkärät siinä tuokkosineen vähtäsivät, jotta — — varpit kun hellättiin, niin minulla vielä tämä tuohinen kourassa. Ja hohu kun kävi siitä kummasta tulijasta siellä — —

JALMIINA: Tulikos outoja, vai — —?

4. KOHTAUS: Rauha tulee ullakkorappusia alas kädessä kirja.

JALMIINA huomaa hänet; niiaten: Siellähän se neiti. Olisi vähän vattuja Rauha neidille.

RAUHA: Kiitos, laskekaapa siihen penkille. (Menee ikkunapöydän luo, jonne laskee kirjan.)

PITKÄ-MARJA: Nih, siellä se nähtiin taas mikä on synnin palkka. Kyllä oli sallimus Rauha neidin yllä, että pelastui jo nuorena senkin heittiön kelkkaan joutumasta.

RAUHA oudoksuen: Mitä te puhutte?

PITKÄ-MARJA: No, kun se vallesmannin poika, se Eerikki-herra, josta insinyöriä kouluutettiin — —

RAUHA keskeyttää vaivautuneena: Niin, käykääpä sinne keittiön puolelle — —

PITKÄ-MARJA: Se kun tulla tupsahti laivasta äsken.

RAUHA jälleen tyyntyen, hymyillen: Hermalan herra on kuollut. (Viitaten keittiön oveen.) Oitis tulen sinne — —

JALMIINA: No, rantaanhan minä — — (Poistuu peräovesta.)

PITKÄ-MARJA: No, jopa nyt jotain! Ja sieltä se kumminkin tuli, vähäläntä laukku kourassa ja kuluneet vaatteet päällä. Ihan ne viipotti kintuissa väljät lahkeet — — ja kasvoilla kuoleman kelmä kuin tuhlaajapojalla.

RAUHA kuin nähden kauhistavan näyn: Poistukaa — — sinne!

PITKÄ-MARJA hätääntyen: Enhän minä, hyvä neiti, mutta kun sanoi nimensä — ja tunsihan sen muutenkin, kun on lapsesta nähnyt — ja kysyi Vartin väkiä, minulta ihan kyseli ja minä viisasin tänne — —

RAUHA tolkuttomana: Tänne? — — Sinne — —

PITKÄ-MARJA poistuu keittiön ovesta.

RAUHA lyyhistyy oikealle seinäpenkille, vaitiolon jälkeen, katkonaisesti: Eikö minua jo vapahtanut Jumalan merkki ja ihme? — Mistä syntyy tuska taas? Ei — — vain autuaan vainajan voi näyssä nähdä. — — Ja kuitenkin: täällä on entinen vaiva. (Kuin itseään hämmästyen.) Mutta — — sinä kipeä sydän — — oletko turhasta toivosta riemuissasi? (Nousten.) Ei, se ei ole totta! (Pysähtyy, sydämen pohjalla riemu.) Ja kuitenkin uskon siihen. — — (Kulkee levottomana, kuin odottaisi jonkun tulevaksi, ulko-ovelle ja katsoo maisemaa; nojaten ovipieleen, kuin unessa.) Virta ja rantojen nurmet — — siellä hän suuteli minua ensi kerran ja uuvuttava korkeuden silmä — — katsoi alas meihin. — (Kuin heräten, vavahtaen.) Kerjurinko repaleet? (Tinkimättömästi.) Kiertolaisenko sielu? (Siirtyy levottomana ikkunaa kohti; jää tuijottamaan akkunasta ulos.) Yhä kertyvät ukkosen pilvet. (Loitoten akkunasta.) Ja ilmassa tuskaisa hiki! (Yhä tuskaisemmin,) Tämä on houretta kaikki! (Rientää ullakkoportaille, astuu pari askelmaa.) Eelis, Eelis! (Kääntyy takaisin, nojaten kaiteeseen.) Kuitenkin: sinä suloinen painajaisuni, käy kaikilta piiloon.

5. KOHTAUS: Eelis tulee mietteissään portaita alas, selän taakse viedyissä käsissä kirja.

EELIS yhä sisäisesti poissa-olevana: Kutsuit minua.

RAUHA: Voiko ymmärtää väärin Jumalan ylhäisen merkin ja ihmeen?

EELIS kuin purkaen juuri haudottua ajatusta; katkerasti: Itse me ymmärrämme itsemme väärin. (Astuu kiivaasti etunäyttämöä.) Lyö luotasi ruoskalla uskoton nainen ja huuda: puhtauden tähden! ei se auta. Sydän lyö ja veri kiertää, nukut tai valvot — se elättää muiston syöpää yhtä hyvin kuin ruumisparkaa. (Iskien rystyillä kirjan kanteen.) Kierkegaard sanoo väärin. Epätoivo on muka Jumalan onni? Se on hämärä manala, jossa toisten synnit jäytää ytimeen ja omat — naurattavat. — Rauha, olet ihmeellinen. Sinä olet voittanut menneisyyden murheen.

RAUHA kuin heräten, ajatuksia haparoiden: Olenko voittanut? Niin — — voitinhan ja ympärilleni syntyi ilmava henki kuin elokuun ilta. (Kuin itsekseen kamppaillen.) Mutta — — nyt en löydä sitä enää. Minä rakastan ja pelkään — —

EELIS: Rakastaa ja peljätä — — kuin alkuaikojen hurskaat — sehän olisi autuasta. Minä rakastin ja nyt minun täytyy vihata! — (Lähestyen Rauhaa.) Kuule, se nainen — (vaivalla saaden sanotuksi nimen) Agnes hän kulki taas joen takaa, Tuomelan tietä — —

RAUHA: Kummallista —

EELIS: Se oli kauhistavaa: hän nousee joka päivä mäkeä ylös ja katoo sen taakse Saarekkeen suota kohti. En kestä sitä!

RAUHA: Eelis, nyt olemme vaikeimman edessä — — Tämä on ehtoollismalja! Rukoile, ettemme tuomiota joisi.

EELIS epätoivoisen katkerasti: Rukoilenko Jumalalta valhetta maailmaan lisää? Se olkoon pahan hengen virka, ei minun.

RAUHA: Hän on katumuksen tekijä.

EELIS: Minä tiedän sen. Suon partaalla siellä hän istuu varmaan tunnit pitkät, sillä myöhään hän palaa. Kuin eksynyt lammas aitoviertä pitkin hän kulkee epäröiden joka askeltansa. — Hän luulee, etten näe häntä. Ja kuitenkin: vain hänen paluutansa varron akkunasta tuolla. — Ja epätoivoani harakat räkättävät myötä.

RAUHA äkkiä, kuin löytäen hädässä avun: Muistatkos — —?

EELIS tullen vielä lähemmäksi; nopeasti: Tiedätkös, eilen hän pysähtyi — — aidan luona, siihen, mistä polku lähtee tänne. Miten palaa tänään? Pysähtyykö hän taas? (Käännähtäen keskinäyttämölle.) En kestä tätä!

RAUHA: Muistatkos, kun ennen muinoin luimme yhdessä Kierkegaardia? Hän sanoi myöskin, että parantua epätoivosta, se on kristityn autuus. Siitä täytyy parantua.

EELIS: Millä? Nielemälläkö joesta rutaa?

RAUHA: Älä riitele sydäntäsi vastaan. Kuuntele sitä kuin Jumalaa.

EELIS: Ei riidellä tarvis, ei kuunnella tarvis, se on tallattu maahan. Ja nyt, nyt lyön sen hullujen koppiin! (Viittaa ullakkokamariin päin.) Tuonne! (Nousee rappusia, mutisten.) Enkä sitä irti päästä — — (Katoo ullakkokamariin.)

6. KOHTAUS: Eerik Hermala näkyy ulko-ovesta. Hän on vaaleaverinen mies, mutta kasvot ovat paahtuneet ja riutuneet. Hänen tumma pukunsa on vanha ja kulunut mutta kuitenkin siisti. Hän seisoo hetken epäröivänä taustalla. Tekee vihdoin liikkeen astuakseen sisään.

RAUHA on nojannut hetken porraskaiteeseen ja astuu nyt huoahtaen akkunapöytää kohti.

EERIK nähdessään Rauhan vavahtaa kuin perääntyäkseen, mutta astuu sitten hitaasti sisään.

RAUHA aikoessaan juuri avata pöydälle jättämänsä kirjan havaitsee Eerikin seisovan ovensuussa.

EERIK yhä ovensuussa: Minä olen Eerik — —

RAUHA seisoo paikallaan liikahtamatta, katsomatta nyt tulijaan; vaitiolon jälkeen: Eerik Hermala — — tulit myöhään.

EERIK astuen pari askelta ja tarttuen korituolin selkänojaan: En kysynyt aikaa, minun täytyi tulla.

RAUHA surullisen epäilevänä: Miksi täytyi?

EERIK: Rauha, olen kahlannut loputonta virtaa ja iskenyt joka askelella jalkani verille. Kuljin myötä tai vastaan, en päässyt suvantoon, en löytänyt latvoilta lähdettä mitään. Viimein ymmärsin: sinulla yksin on ihana aamu ja rukoileva ilta. Muistin, että sinä olit jokaisena aamuna kuin syntymisen raikas ihme — — ja illalla taas: kuin tuhanneksi vuodeksi pelastava uni. Tätä pelastusta tulin sinulta anomaan.

RAUHA: Sinun piti pelastaa minut kurjuudesta ja häpeästä!

EERIK: Minä unohdin sinut. Ja keräsin sielulleni kurjuutta niin paljon, että tuliaislahjaa ei minulla muuta kuin katumus. (Lähestyen pöytää ja Rauhan vetäytyessä poispäin; hädässä.) Katumuksen sakramentin tulin sinulta juomaan! (Nöyränä.) Sinä määräät, juonko itselleni tuomion vai armon.

RAUHA kuin tapaillen hämärää ajatusta: Armon — — (Syttyy tuskaisaan vihaan.) Sinä ryöstit minulta Jumalankin armon! Näyssä näin sinut. Ja sinun kasvoillasi oli Kristuksen kauneus. Se oli minulle armo, sillä luulin sinun kuolleen puhtaana miehenä meidän puolestamme. Ja nyt. Senkin armeliaan valheen sinä riistit. — Sinun kasvosi? Niillä on synnin harmaata tuhkaa. — Missä ovat valkeat hiuksesi? Ne ovat muuttuneet rikoksista ruosteenkarvaisiksi!

EERIK tukahtuneesti: Siksi kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi paluu. Mutta kerran, kun kymmenes vuosi tuli lopulleen, ja oli tulossa taas tuo häpeän ja tuskan vuosipäivä, silloin — voi jospa uskoisit minua! — silloin lankesin maahan ja tahdoin reväistä rintani katumuksesta auki — —

RAUHA: Silloin! Juuri silloin?

EERIK: En voinut kuolla, sillä katumus tuntee vain elämän — — (Jää tuijottamaan murtuneena eteensä.)

RAUHA oman ajatusjuoksunsa vallassa: Miten sokea — — (Rientää riemukkaana yli näyttämön.) Minä sokea ja hullu! (Ojentaa molemmat kätensä Eerikiä kohti.) Siksi näin sinun kasvosi autuudessa ja valossa. Olit kääntynyt hurjilta teiltä. Jumala sen minulle näytti. (Lähestyen pari askelta.) Eerik, uskon sinua.

EERIK riemun ja tuskan vallassa: Rauha, mitä teen minä? Olen kuin liinoihin kääritty sairas. En uskalla koskea sinuun.

RAUHA vetäen puoleensa Eerikin pään ja suudellen hänen hiuksiansa: Minun on suotava armon merkki.

EERIK riemastuneena, painaen Rauhan syliinsä: Miksi viivyinkin, minä hullu ja parka — —

RAUHA: Eerik, kutsunko Eeliksen tänne? (Rientää ullakkoportaiden luo.) Hän on iloitseva meidän kanssamme.

EERIK: Ei, ei. En tahdo sinun häpeävän minun tähteni.

RAUHA kirkkaasti ja uljaasti: Katumus ja armo eivät ole häpeää.

EERIK: Tahdon näyttää sinulle jotain. Lähden työhön, ansaitsemaan, Ja tulen takaisin voittaneena. Mutta nyt ei saa minua kukaan nähdä.

RAUHA: Olet ehkä oikeassa, en tahdo kenenkään sinua katsovan pahoin silmin. (Menee ulko-ovelle.) Isä tulee rannasta päin.

EERIK: Menen täältä. (Siirtyy vasemmalle.)

RAUHA rientäen Eerikin syliin; hellästi: Sinä kaunis tuhlaajapoika, en päästä sinua enää — —

EERIK suudellen: Jäähän — — suudelma sulle — — ja toinen mulle. (Poistuu vasemmalle.)

RAUHA kääntyen ullakkoportaille: Eelikselle kerron — — (Pysähtyy.) Ei — — se tie on yksin löydettävä. (Astuu portailta alas.)

7. KOHTAUS: Abr. Svart tulee eteiseen, panee onkivavan sinne nojalleen ja heittää haavin kolahtaen seinäviereen.

ABR. SVART astuen sisään ja käyden korituolia kohti: Kävikö täällä ketään?

RAUHA mennen ikkunapöydän luo: Näitkö jonkun?

ABR. SVART istuutuen korituoliin; ärtyneenä: Taisi olla haamu sekin. Nythän on maailma haamuja ja akkoja täynnä, ja pohjassa lohi. Eikä pinnalla hyttysen hiventä. Ne pelkäävät kaikki, sekä saaliit että saalistajat — — tuota Jehovan ukkosenlonkaa. (Painostava vaitiolo.) Tiedätkö, että se letukka on täällä? Tuolla Tuomelan mäellä näin kyyhöttelemässä.

RAUHA: Niin, Eelis kertoi juuri — —

ABR. SVART: Mitä? Onko hän nähnyt? Mitä hän sanoi? — — Te salaatte minulta jotain!

EELIS ullakolta: Agnes! — — Agnes!

ABR. SVART kavahtaa seisaalleen; Rauhalle: Aikooko hän — —?

8. KOHTAUS: Eelis kiirehtii portaita alas.

EELIS: Agnes! Minä noudan hänet — —

ABR. SVART asettuen ulko-ovelle: Jätä se tekemättä, poika!

EELIS: Hän pysähtyi, hän odottaa — —.

RAUHA: Isä, päästä, hän yksin tietää, mikä tässä on oikea teko.

ABR. SVART osoittaen keittiön ovea: Mene tuonne! Nyt puhuvat miehet.

RAUHA: Eelis, kuuntele sydämesi ääntä.

ABR. SVART: Mene! — — Mitä tietää nainen meidän sydämestä.

RAUHA poistuu vasemmalle.

ABR. SVART: Minä tiedän, poika. Usko minua, älä mene.

EELIS: Tahdon, unohtaa sen rumaa teon.

ABR. SVART ottaen Eelisiä hartioista ja vieden pöydän luo, heltyen: Poikani; sitä et voi. Kaikkeen muuhun kykenet, sitä et voi. Siinä murtuu pala palalta, työsi sortuu maahan, myrkytyt ydintä myöten tai hukutat inhoasi hurjuuteen, ja sitäkin turhaan. (Murtuvana.) Älä jätä minua, poika —

EELIS: En ymmärrä sinua — — minulla on kiire — —

ABR. SVART: Naisia on maailma täynnä, uskollisia ja kauniita myös — —

EELIS: Älä jatka sitä puhetta.

ABR. SVART: Kuuntele veresi kohinaa, siellä on julmia synkeitä voimia paljon — — jokainen sen pisara on petojen ja sankareitten maailma. Siellä ei anneta naiselle anteeksi uskottomuutta. Usko minua. — Sen veren käskystä löit sitä naista!

EELIS: Tottakin — — olin kuin peto. Mutta — — sen pedon minä tuhoan nyt.

ABR. SVART kiihkeän vakuuttavasti: Sitä et voi riiteleväksi kotielukaksi lannistaa — — se on mahdotonta. Minä tiedän sen.

EELIS: Mistä tiedät sen?

ABR. SVART tuskaisan epäröinnin jälkeen: Saat senkin kuulla, että ymmärtäisit. Ylpeys ja häpeä on salvannut kieleni kolmekymmentä vuotta. Nyt sen kuulet — —

EELIS on viimeisten sanojen aikana kiirehtinyt eteisen ovelle.

ABR. SVART: Älä lähde!

EELIS eteisen ovelta: Agnes! — — Odota! (Palaa takaisin.) Sano, mitä aioit.

ABR. SVART hetken vaitiolon jälkeen: Sinun äitisi oli minulle uskoton samalla tavalla.

EELIS: Valhe!

ABR. SVART: Tällaista ei valehdella, tiedät sen.

EELIS kuin tajutonna: Äitini — —?

ABR. SVART: Minäkin kokemattomana luulin, että voisin unohtaa. Mutta en kyennyt siihen. Eikä siihen kykene poikanikaan. Älä tee itsemurhaa, niinkuin minä olen tehnyt kolmekymmentä vuotta.

EELIS puoliksi itsekseen: Äitini — — ei, en kykene syyttämään. Näen hänet puhtaana yhä.

ABR. SVART katkeralla ivalla: Valhekuvakin voi syöpyä lähtemättömiin.

EELIS puoliksi itsekseen; tapaillen ajatuksia: Mutta — — jos en voi äitiäni syyttää, miksi tuomitsisin Agnesta enemmän? Niin! Hänen nöyrä elämänsä lievitti kuolemansynnin. Etkä kyennyt unohtamaan? — Olit itse sielulta mitätön. Et tehnyt oikeutta katumuksen tekijälle, et ollut jalo. Himojesi orja olit, niiden tähden et kyennyt anteeksi antamaan.

ABR. SVART: Sanoja, sanoja — — Ne mykistyvät inhoon ja riitaan.

EELIS: Minä kykenen suurempaan kuin sinä. Ylellisyydessä tahtosi heikoksi makasit. Minä olen sen köyhyydellä karaissut. Olet kiusaaja jalolla tiellä. En kuuntele sinua. (Aikoo lähteä.)

ABR. SVART: Lähetä sana hänelle, että tulet tuonnempana — — nyt älä mene.

EELIS: Koetatko kieroudella peittää vääryyttäsi? Minä lähden.

ABR. SVART: Jos lähdet, et tapaa minua elävänä enää!

EELIS pysähtyen ovella: Miksi uhkailet hulluuksilla?