Part 4

KAARIN kääntyy akkunasta; puoliksi itsekseen: Isä parka — — (Poistuu maahan katsoen peräovesta.)

RAUHA nousee väsyneesti; laskien kätensä Eerikin olalle: Eerik, minun täytyy päästä — — yksinäni. (Lähtien oikeanpuolista ovea kohti.) Jumalani eteen — — (Poistuu.)

EERIK nousee, katsoo Agnekseen ja sitten Eelikseen, kääntyy painunein päin ja poistuu peräovesta.

EELIS: Katso, he kulkevat painunein päin, heidän silmänsä pimenevät häpeästä, eivätkä he uskalla katsoa toisiansa silmiin. Nyt se on tullut — — (Lähestyy Agnesta.) Agnes, me pelastamme heidät. (Istuutuu Agneksen viereen.) Me teemme korkean teon, joka on synnyttävä surun ja ylentävä heidän sielunsa häpeästä pois.

AGNES: Minusta on — — kuin olisin päässyt juuri nyt ensi kerran häpeästä. Se oli lohdutus minulle.

EELIS nousee, tuijottaa hetken eteensä: Voi, keskinkertaisuuden sieluja! Silläkö on tultu lohdutukseen, että valhe on muutettu häpeäksi? Silläkö on sovitettu petos, että petoksen tekijä on luonnon pakosta kuollut? »Ei vainajista mitään pahaa» — — se sopii hyvin laiskaan järkeen ja pelkuri-sydämeen. Ihmiselle se ei riitä.

AGNES: En ymmärrä sinua. Tunsin äsken mieleni lievittyvän — — Et voi olla oikeassa.

EELIS: Olen oikeassa. Taidan sen todistaa. En ole turhaan sitä koko talvea järjellä seulonut.

AGNES: Sinun järkesi tappaa, en kestä sitä.

EELIS istuutuen jälleen Agneksen viereen: Se on myöskin sydämen sana. Selitän sulle. Katsos — — meidän pyhimmissä totuuksissamme on aina jotain luonnon alku-unelmaa. Meidän korkeimmalla haaveellamme lemmestä, joka on uskollinen ja totinen kuin eläisi kuoleman alla, sillä on sisar jossain — — liejussa, maan alla syvällä, on alkusolu, joka on lemmessä uskollinen, koska siittyissänsä kuolee. Se on alku-unelma. Ken pettää, ken eroittaa lemmen unelmasta uskollisuuden autuaan unen, hän ei muulla tavoin voi itseänsä puhdistaa — — kuin palaamalla alku-unelmaan — — kuolemalla.

AGNES pelästyy, kavahtaa ylös; loitoten Eeliksen läheltä keskinäyttämölle: Olethan mielisairas?

EELIS nousee: Tämä on hulluutta sulle, ei mulle. Tie totuuden perille on vaikeaa. Olin tosiaan järkeni menettää. Mutta nyt se on selvä. Ja nyt pidän totuudestani kiinni! (Lähestyen Agnesta, joka pakenee oikeanpuolisen ikkunan luo.) Sinun täytyy se ymmärtää ja itse tahtoa samaa.

AGNES: Minä tahdon elää!

EELIS laskee kätensä Agneksen olalle ja johtaa hänet vähitellen leposohvan luo: Ymmärräthän — — Täällä on ympärillämme häpeä, itsessämme riita ja suudelmassa inho. Emme voi yhdessä elää, emme erossa elää. Vain kuolema auttaa. (Istuutuu sohvalle ja Agnes lyyhistyy hänen eteensä.) Se synnyttää sen kauniin surun, joka pelastaa toisetkin häpeästä. Ja sen minä tunnen: viime suudelmassa ei ole inhoa enää.

AGNES: En uskalla kuolla — — et voi sitä vaatia! Murhaako tahdot? Minua rakastathan! Itse sen sanoit — —

EELIS: Siksi kuolemme kumpikin. Mulla on oivaa myrkkyä — — (viitaten oikeanpuoliseen oveen) tuolla! Unisen Morfeuksen maljasta juomme ikuisen unen. — — (Aikoen nousta.) Sen haen, sen haen — —

AGNES tarttuen lujasti Eelistä käsivarteen; suuressa hädässä: Sinut estän siitä! — — Katso akkunasta maailmaa. Hanget kantavat meitä. Me laskettelemme. — — Sitten — — on kevät Ja ruskeat, lämpöiset pälvet katsovat meitä kuin elämän silmä. Elämä on mahtavampi kuin totuudet ja taivaat. — (Painautuen Eelistä lähelle.) Tunne huulilta tuoksu — — se kestää sata vuotta — —

EELIS työntäen Agneksen luotaan; nousten: En tahdo tuntea! En aio olla sattuman leikkikalu. Odotin — — tältä elämältä muka — — saavani korkean kohtalon. En tullut kohtaloksi edes sinulle! Sattuma-ihmisten on viisainta kuolla. Mitä pikemmin sitä parempi! (Siirtyy vasemmanpuolisen ikkunan luo.)

AGNES vetäytyen peräovelle: Minä taistelen vastaan, sinun ja oman elämäni puolesta. Minä pakenen täältä, juoksen asemalle, siellä et voi minulle myrkkyä juottaa.

EELIS: Mene, mene — — petä toinenkin kerta!

AGNES: Sitten — — kerran palaan — —

EELIS: Voin yksinkin kuolla! Mitä katkerampi myrkky sitä tehoisampi. (Tekee liikkeen lähteäkseen oikeanpuolista ovea kohti, itsekseen.) Yksin sen teen.

AGNES: Eelis!

8. KOHTAUS: Rauha tulee oikealta. Hänen olennostaan uhoo valoisa kauneus, ja kelmeänkuultavalla otsalla on rukouksen rauha.

RAUHA etenee keskinäyttämölle, Eelikselle: Eelis, sain suuren rauhan ja tuon sen sinullekin. Olit oikeassa. Se valhe oli onnettomuuksien ja riitojen syy. Mutta — — tuskin olisimme ennemmin totuutta ymmärtäneetkään. Nyt se tuli kuin Jumalan kämmeneltä. Se toi oikeutta isälle ja vihdoinkin sopua.

EELIS katkonaisesti, iskevästi: Missä on sitten — se häpeä?

RAUHA: Häpeätäkään ei ole enää. Muistin äsken tuolla — — suuressa hädässä, muistin äitimme sinun ja Kaarinin kehdon ääressä. Näin hänen monien kyyneltänsä kimmellyksen. Jokainen niistä riittää pesemään rumimman häpeän, sillä katumuksen täytyy auttaa — — sen täytyy, muuten on elämämme vain kadotettujen tuskaa ja vaivaa, kyyneletöntä, ikuista pimeyttä.

EELIS: En usko, en usko! Koristellako sielujen murhaajaa? Kuoleman syntiä, sydämen paisetta laastaroida? (Nauraa hurjasti.) Turha vaiva. Miekka sydämeen! Se on ainoa sovitus.

RAUHA: Sinä katumuksen pilkkaaja! Etkö, mieletön, ymmärrä, että se on ihmiselle elävän Jumalan armo. Se on yksin Jumalallekin täytymys. Ja ihmiselle? Jos sen kiellät, silloin teet kuolemansynnin. Luonnotonta puhetta. En kuuntele sitä. (Kulkee peräovea kohti, kääntyen jälleen.) Ja muista: juuri tämä usko katumukseen saa minut luottamaan siihen, että nyt saan itse isältä anteeksiannon, vaikka olen häntä koko elämäni ajan tuominnut väärin. Tätä menen nyt hänen eteensä katumaan. (Poistuu peräovesta.)

AGNES: Katso, riita lakkaa, nyt tulee kaikille sovitus.

EELIS: Eikö ole häpeätä — — eikö ole riitaa? En ymmärrä tätä — —

AGNES: rientäen Eeliksen luo: Ei tarvitse ymmärtää. (Painaen arasti päänsä Eeliksen puoleen.) Paina hiuksiini pää — — ei ole inhoa enää, ei ole katkeruutta mitään. Eelis — —

EELIS hyväillen haparoivasti Agneksen päätä: On äänesi kaunis — — (Kääntyen poispäin.) Mutta — — minun totuuteni! Se on oikea ja kaunis. En kiellä sitä. Se älköön hukkuko multa!

AGNES: Se ei hukkua voi, se valvoo meitä kuin tulinen silmä. Se on aurinko meille!

EELIS: Mutta — — jos toiset lohdutuksen saavatkin — — mitä meistä tulee?

9. KOHTAUS: Kaarin tulee peräovesta.

KAARIN rientäen Eelistä kohti: Eelis, isä on onnellinen, kun Rauhakin tuli hänen luokseen. Eikö tehnytkin isä kaikille hyvän työn? (Hiljaisesti.) Se oli lohdutus minullekin.

EELIS: Sinullekin? (Äkkiä, kiihkeästi.) Mitä meistä sitten tulee? Miten kaksi raajarikkoa voi päästä eteenpäin?

KAARIN: Meiltä lie jokaiselta leikattu jäsen ja toinen. Mutta nythän onkin ilmassa jotain ihmeellistä. Raajarikotkin nyt käyvät ontumatta! — Matkustan seuraavalla junalla. Pian saatte uutisia minulta. Riennän panemaan tavaroitani kokoon. (Kääntyen vielä, taka-alalla, Agnekselle.) Agnes, nyt ei tarvitse paeta enää. Luulen, nyt on kaikki helpompaa. (Aikoo poistua.)

EELIS: Mitä Eerik sanoo?

KAARIN: Mukana riemuitsee hän ja sanoo, että nyt vasta palasi Rauhakin kuoleman varjosta meidän luo. Nyt on kaikki helpompaa, se uskokaa. (Poistuu peräovesta.)

AGNES puoliksi itsekseen: Helpompaa? Niin onkin! Väkeviä virtoja tulvii suonesta suoneen — — kuin kummassa unessa siinä. Nyt voitan tuhannen kuolemaa. (Eelikselle, lähestyen.) Ja elämä voittaa. Mitä epäilemme enää?

EELIS: En jaksa ajatella. Mutta — — on kuin olisi helpompaa. Miten suloista väsyä — —

AGNES painuen lähelle: Uuvuit siellä kuoleman tiellä. Suutelemalla saat voimasi jälleen — — kuin jättiläinen vielä työtä teet.

EELIS laajoin vaitioloin: Mitä sanot! Sen riemunko saisin vielä? — — (Kuin kaiken ratkaisuna.) Sen tahdon tietää! (Suutelee Agnesta pitkään ja janoisesti; kuin ihmetellen.) Olet lämmin ja hyvä. Palaako uskoni jostain kaukaa? — — Mitä uskon minä? Enkö jaksakaan taistella enää — — elämätä vastaan?

AGNES riemuitsevasti: Ei enää jaksamista mitään! Sen tunsithan — —

EELIS: Pysy siinä — — Jotain autuasta on tässä tappiossa.

10. KOHTAUS: Abr. Svart tulee peräovesta.

ABR. SVART alkaen jo ovesta tullessaan: Jukoliste, poika! Nyt on maailma nurin. Ja sinä olet taitanut astua ristiltä alas. Hitto vieköön, tästä taitaa tulla kakaraksi jälleen. Mutta — — olipa se oikeata Pitkää Perjantaita.

EELIS puoliksi itsekseen: Kuin näännyttävää ukkosenilmaa. — Ja tämä? Tämä ei ole kevättä, ei ole syksyäkään? — On kuin elokuun vilpoisaa ilmaa. (Isälleen, melkein iloisesti.) Isä, luulen — — jostain sattumain ja kohtaloitten välimailta taitaa virrata sittenkin se — — elämä.

Väliverho.