Part 1
language: Finnish
TOINEN RAKKAUS
Kirj.
Paul Bourget
Ranskankielestä suomentanut
Timo Tuura
Kirjallisia pikkuhelmiä XXI
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.
PAUL BOURGET
Paul Bourget syntyi Amiensissa 1852. Aloitettuaan opintonsa maaseudulla, päätti hän ne Pariisissa, lueskellen yliopistossa muunmuassa klassillisia kieliä. Hänen ensimäiset teoksensa olivat runokokoelmat _Vie inquète_ (1874) ja _Edel_ (1878). Näissä teoksissaan Bourget osottautuu pessimistiseksi, "maailmantuskaiseksi" runoilijaksi, Baudelairen hengenheimolaiseksi. Vaikutuksia hän näkyy saaneen englantilaisilta Shelleyltä ja Keatsilta — hän olikin etenkin nuorempana erittäin viehättynyt englantilaiseen kulttuuriin. — Bourget itsenäistyi pian. Oikean alansa hän löysi sivistys- ja kirjallisuuskritikkona sekä kertomakirjailijana. Laajalti tunnettu on hänen nykyajan Ranskan sielullista peruspohjaa erittelevä teoksensa _Essais de psychologie contemporaine_ (1884—85). Näissä tutkielmissaan Bourget analysoi sellaisten Ranskan sivistyksellisten merkkimiesten kuin Renanin, Stendhalin, Tainen, Baudelairen y.m. sielullista olemusta. Hänen tarkoituksensa on kaikinpuolin määritellä sitä henkistä ja siveellistä ilmapiiriä, missä hän sekä hänen sukupolvensa olivat kasvaneet ja kehitysvaikutelmansa saaneet. Yksityisluontoisempia nykyajan ilmiöitä, meidän ajallemme ominaisia siveellisiä ristiriitoja Bourget erittelee sarjassa romaaneja. Nykyajan voimattomuus rakkauteen on erittelyesineenä kertoelmassa _Crime d'amour_, nykyaikainen Hamlet-kohtalo on aiheena romaanissa _André Cornélis_, kasvatuksellisia vaikeuksia käsittelee Bourget teoksessaan _Le disciple_, kysymystä lapsen oikeudesta isäänsä hän pohtii kertomuksessa _La terre promise_, aikamme maailmankansalaisuutta hän kuvailee romaanissa _Cosmopolis_ j.n.e. — siis aina mitä aktualisimpia ja vaikeimpia probleemeja. Edellämainittujen teosten lisäksi on vielä mainittava romaanit _Mensonges_ ja _Une idylle tragique_ sekä novellikokoelmat _L'irreparable, Pastels_ ja _Nouveaux pastels_.
Bourget ei välitä ulkonaisesta toiminnasta, sielulliset seikat, sisäiset elämykset ovat pääasiana hänen teoksissaan — häntä sanovatkin ihailijat "sielutieteellisen romaanin luojaksi". Tiedemiehen tunnollisuudella ja tarkkuudella hän selvittelee sankariensa ja sankarittariensa sekavia, monivivahduksellisia tuntemuksia, heidän siveellisiä ristikohtiaan — hän tahtoo riisua ihmisen alastomaksi. Tämä "tieteellinen" menettely johtaa usein puutteelliseen tulokseen — eihän kirjallisessa luomistyössä järki voi täysin korvata vaistoa. Hänen henkilönsä tuntuvat usein elottomilta, ne muistuttavat kovin paljon tieteen tuloksien kansantajuisen esityksen helpottamiseksi tekaistuja havainnollisia esimerkkejä. Mutta tästä huolimatta Bourget on nykyajan huomattavimpia kirjailijoita: hänen psykologinen tarkkanäkösyytensä on harvinainen ja esitystapa hänen parhaimmissa teoksissaan erinomainen.
Aiheensa valitsee Bourget vallassäädyn piiristä — hänen päähenkilönsä kuuluvat kolmannen tasavallan ylhäisöön. Tämän yhteiskuntakerroksen, jonka jäsenillä on kaikilla mainehikas peritty nimi tai muutaman sadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja jotka voivat esteettömästi elää sisäiset taistelunsa ja ristiriitansa yhteiskunnallisten arkiseikkojen häiritsemättä kehityskulun vaiheita ja loppua — tämän yhteiskuntakerroksen naiset on Bourget kuvannut kehitysijässään, vaimoina — petettyinä ja petollisena —, rakastajattarina, äiteinä. Ja nämä samat naiset ovat Bourgetin ihailijain kantajoukkona.
Viime vuosina Bourgetista on tullut Ranskan ylhäisön kirjailija toisessakin merkinnössä: hän on ruvennut mainitun yhteiskuntakerroksen yhteiskunnallisten ja siveellisten aatteitten kaunokirjalliseksi tulkiksi. Natsionalismi, kansalliskiihko ja klerikalismi, kirkollismielisyys ovat saaneet hänestä innokkaan puoltajan. Nykyistä menoaan mennen Ranska joutuu perikatoon, kansanvaltaisuus ja epäkirkollisuus tuhoavat sen. Pelastus on löydettävissä vain siten, että palataan oloihin ennen suurta vallankumousta; parhaimmiston on hallittava valtiota, kirkon henkistä ja siveellistä elämää. — Ikävintä on että Bourget aatteitaan kaunokirjallisessa muodossa ajaessaan on alentunut tekemään väkivaltaa taiteellisuudelle ja agitatorisia tarkoitusperiään tavoitellessaan on useinkin unhoittanut ne oikeudellisuuden vaatimukset, jotka voidaan asettaa yhteiskuntaoloja käsittelevälle kirjailijalle.
TOINEN RAKKAUS.
Heinäkuun keskivaiheilla 188... tapahtui, että Elie Laurence, toinen lähetystön kirjuri eräässä pohjoismaiden hovissa, riitaantui erään aatelismiehen kanssa. Sananvaihto syntyi whistipöydän ääressä, mutta peli oli tekosyynä, joka huonosti peitti kilpailua rakkausasioissa. Vaikkei nuori ranskalainen kolmeen vuoteen ollut pidellyt florettia, haavoitti hän kuitenkin vaarallisesti vastustajaansa. Tämä itserakkauden voitto oli turmiollinen hänen menestykselleen virkauralla. Haavoitettu aatelismies oli pääministerin vanhin poika ja lisäksi oli Laurence ryhtynyt kaksintaisteluun neuvottelematta päällikkönsä kanssa. Liian taidokas valtiomies, joka valtiollisten mielipiteittensä vuoksi ei muutenkaan ollut ministeristön suosiossa, sai käskyn palata takaisin — satunnainen onnettomuus, jonka johdosta hänen ystävänsä onnittelivat häntä, koska se soi hänelle tilaisuuden palata Pariisiin. Hän itsekin kiitti onneaan, sillä syyn romanttisuus korvasi hänelle seurauksen ikävyydet. Yhtäkaikki toi tämä vähäpätöinen vastoinkäyminen mukanaan todellisen vaaran. Laurence oli joutunut toimettomaksi henkisen elämänsä vaikeana ajanjaksona. Hänessä oli tapahtumassa käänne, jonka ulkonainen toiminta, niin vähäinen kuin se olikin ollut siinä toimessa, jonka hän jätti, oli salannut häneltä muutaman kuukauden ajan. Kun tämä toiminta oli lakannut, ilmenivät nuoren miehen sielunsairauden tuntomerkit heti.
Elie Laurence oli silloin kolmekymmentäkolme-vuotias. Hänen ruumiinrakenteensa oli sopusuhtainen, mutta hänen olennossaan oli jotakin sanomattoman hentoa, joka teki hänet ulkomuodoltaan ikäänsä nuoremmaksi. Hänen ruumiinsa rakenteessa ja liikkeissä ilmenevää tavatonta nuorekkuutta kohotti hänen vielä miltei lapsellisten kasvonpiirteidensä hienous. Mutta syvät rypyt, jotka hymyillessä ilmestyivät silmäluomenkulmiin, ihonvärin sameus, joka ilmaisi veren heikkoutta, jonkunlainen väsynyt raukeus, joka uinui hänen hyvin sinisten silmiensä pohjalla, useat muut tuntomerkit ilmaisivat tarkemmin katsoessa liian aikaista ja salaista kulumusta tässä nuoressa miehessä, jonka ulkonäkö oli viehättävän nuorukaisen. Tällaiset luonteet herättävät mielikuvan liian nuoresta ja puoleksi surkastuneesta olennosta. Näytti siltä kuin olisivat intohimot hänet turmelleet häntä kypsyttämättä ja elämään väsyneen lapsen ulkonäkö oli ainoastaan näkyväinen todistus siitä näkymättömästä kehityskulusta, jonka olosuhteet olivat saaneet aikaan tässä luonnostaan liian hienossa ja hennossa olennossa. Jäätyään viisitoistavuotiaana orvoksi ja tultuaan kahdeksantoistavuotiaana pienen omaisuuden haltijaksi, oli Elie Laurence antanut elämänsä vieriä ohjaamatta sen kulkua. Koska hänessä oli sitä herkkätuntoisuutta, joka suuritta omantunnonvaivoitta salli leikkiä rakkauden komediaa pienimpiäkin oikkuja noudattaakseen — koska hänen kaunis profiilinsa, jota hienot ruskeat viikset tuskin tekivät miehekkäämmäksi, sopi miellyttävästi hänen käytöksensä hiukan naismaiseen sulavuuteen — koska sitäpaitsi hänen ainoana ajanvietteenään noina vuosina, jotka hän palveli ylimääräisenä Orsaykadun varrella, oli ollut mielistellä kaikkia naisia ja ottaa osaa kaikkiin seuraelämän huvituksiin, oli hän ollut tilaisuudessa joutua moniin seikkailuihin, ja hän oli heittäytynyt niihin ajattelematta, että ihminen satunnaisissa huvituksissa kuluttaa parhaimpansa. Helppous millä hän valikoimatta solmi nämät suhteet yhtyneenä seuraelämän aiheuttamaan jokapäiväiseen huumaustilaan oli ehkäissyt sen tunnevoiman täydellistä kehkeytymistä, mikä oli mahdollista hänen pikemmin nautinhimoiselle kuin intohimoiselle sydämelleen. Laurence oli siten elänyt ensi nuoruutensa rakastamatta niin, kuin olisi voinut, vaikkakin hän hyvällä syyllä saattoi pitää itseään naisten suosikkina. Hänellä oli koko joukko muistoja — mutta hän ei ikävöinyt mitään. Tämän kohtalon kummallisen luonnottomuuden täytyi johtaa kolmannenkymmenennen ikävuoden lopulla tuskaiseen henkiseen väsymykseen. Hämärää huomiota sydämensä sairaudesta seurasi tässä nuoressa miehessä jonkunlainen ruumiillinen raskasmielisyys, joka on katkera hinta nautintojen väärinkäytöstä. Sen tuntevat liiankin hyvin kaikki ne, jotka vain kerrankin ovat tyhjentäneet elinvoimansa. Ja Laurencella, joka oli pariisilaisten vanhempien lapsi, ei ollut asetettavana hurjistelujensa palvelukseen tuollaista kovaa ja sitkeää tempperamenttia, johon on keräytynyt maalaisperinnön tyhjentymätön kultakaivos. Hän oli kuluttanut elämäänsä — hän ei ollut elänyt. Kun hän kaksi vuotta sitten oli jättänyt Pariisin, olivat ne henkiset harrastukset, jotka syventyminen virkansa yksityiskohtiin oli hänessä herättänyt, estäneet häntä liian paljon ajattelemasta tätä surullista tosiasiaa, joka ei voinut jäädä huomaamatta niin pian kuin pakollinen toimettomuus antoi tilaisuutta pitkiin mietiskelyihin. Kun hän marraskuussa — jolloin toinen kuukausi, hänen vastoinkäymisestään oli kulumassa — oli asettunut asumaan entiseen pieneen huoneustoonsa, jonka hän oli pidättänyt itselleen Barbet-de-Jouy-kadun varrella, talossa, jossa omistajat harvoin asuivat, kun hän oli lähettänyt luunväriset nimikorttinsa perheisiin, joissa hän ennen oli seurustellut, uudistanut osan huonekalustoaan, käynyt katsomassa muodissa olevia näytelmäkappaleita, kotiutunut klubissa ja järjestänyt kaiken voidakseen juhlallisesti aloittaa moitteettomien huvitusten sarjan, alkoi hän tuntea perinpohjaista ja voittamatonta ikävää. Aistien tulen ensi savun hälvennettyä ja tuon harhaluulojen usvan haihduttua, joka saa kaiken näyttämään silmissämme kauniilta, kun olemme nuoria, näki hän elämänsä mauttoman ja tyhjän keskinkertaisuuden. Nousta kello yhdeksältä, kirjoittaa kirjeitä, lukea sanomalehtiä, syödä aamiaista kotona, pukeutua, käydä vierailulla, pukeutua vielä kerran, syödä päivällistä ja lopettaa päivänsä vierailulla, teaatterissa tai klubissa, kaikki tämä muodosti sietämättömimmän yksitoikkoisen elämänjärjestyksen, mitä ajatella saattoi. Hän tutkisteli itseään ja näki säälimättömän selvästi, että hänestä oli tullut, ei egoisti — sillä hän ei suuresti rakastanut itseään — vaan ihminen joka on hyvin välinpitämätön toisten suhteen ja hänen oli pakko tunnustaa itselleen, että oli ollut sellainen aina. Hänellä oli ollut miellyttäviä ystäviä, mutta ne olivat joko poissa Pariisista tai naimisissa. Muuten, ennätettyämme kolmenkymmenluvulle eivät ystävämme enää meitä tyydytä emmekä me heitä. He elävät omaa elämäänsä, me omaamme. Hän tapasi entisiä rakastajattariaan tuntematta liikutusta, hänet esitettiin uusille kaunottarille ilman että hän tunsi uteliaisuutta. Koskei hän harjoittanut mitään erikoisopinnoita, tunsi hän kaikki kirjastonsa kirjat, eikä avannut niitä muuten kuin sattumalta hajamielisyydessä. Hänen asuntonsa neljää huonetta hoiti moitteettomasti hänen vanhempiensa kamaripalvelija, joka oli hänen palveluksessaan, ja siten kuluivat hänen päivänsä ilman taloushuolia, jotka ovat useiden poikamiesten kärsimyksenä ja ajanvietteenä. Ja hänen oli ikävä... Hänen setänsä, jolle hän kaunistelematta uskoi omituisen tautinsa, neuvoi häntä menemään naimisiin. Kaksi nuorta tyttöä, joiden pöytänaapurina hän oli päivällisillä, eivät miellyttäneet häntä, kun hän tahtomattaan tuli vertailleeksi heitä entisiin ystävättäriinsä. Hänen luonteelleen kun oli tunnusmerkillistä antaa ulkonaisten vaikutusten määrätä teot, ei hän taistellut vastaan, vaan odotti... mitä? Hän ei tiennyt itsekään — ja tämä johti yksinkertaisesti siihen, että totisen rakkauden mahdollisuudet, jotka siihen asti olivat levännet käyttämättöminä ja hyödyttöminä hänen itsetiedottoman olemuksensa syvyyksissä, saivat ravintoa. Henkinen olemuksemme noudattaa samoja lakeja kuin ruumiillinen. Jokaisesta käyttämättömästä kyvystä tulee taudin alkuaihe. Mutta tuo tauti ilmenee usein liian myöhään, ilmenee vasta silloin kun olemme ainaiseksi menettäneet tilaisuuden elää oikeata elämäämme.
Tämä lyhyt elämäkerta — jossa moni nuori pariisilainen epäilemättä tuntee omien tunteittensa historian, sillä syyt Laurencen elämänväsymykseen eivät olleet poikkeuksellisia tekee ymmärrettävämmäksi merkityksen, jonka aivan satunnainen ja jokapäiväinen kohtaaminen sai tässä sielussa, joka laimeutensa vuoksi oli erittäin altis aavistamattomille yllätyksille. Tapahtumain vaikuttavaisuus tunne-elämäämme on samantapaisten lakien alainen kuin taulun värien keskinäiset suhteet: me päätämme taulun arvon siitä tavasta, millä se on kokoonpantu, ja kun elämän pohja on harmaa, tuntuu pieninkin vaikutelma värikkäältä. Eräänä iltana talvella, tuona kuolettavan ikävänä vuodenaikana, jolloin tunnit vierivät niin hitaasti, näki Elie rantakadulla, joka on yhdensuuntainen Invalides-esplanaadin kanssa, erään ministeristötoverinsa, joka kuusi vuotta sitten oli ollut huomiotaherättäneen seikkailun sankari. Aivan äkkiä, ilman että oli tapahtunut mitään, mikä teki moisen häväistysjutun ymmärrettäväksi, tiesivät salonkien juorupuheet kertoa, että Gérard Lairesse — se oli tuon nuoren miehen nimi — oli kadonnut, sekä myöhemmin rouva Claire Audry, kaksikymmentäkahdeksan vuotias nuori nainen, jonka käytös siihen asti oli ollut vapaa kaikista epäluuloista, ja melkein heti, sillä nykyinen maailmankansalaisuus tekee Euroopan tavallaan pikkukaupungiksi, kertoivat luotettavat henkilöt, että Gérard Lairesse ja Claire Audry elivät yhdessä Englannissa. Kaikki koettivat silloin paenneen naisen entisyydestä löytää jotakin, millä tahrata hänen luultua innoittavaa tekopyhyyttään ja ihmiset kostivat hirveillä panetteluilla aviorikoksen etäisen, kadehtitun onnen. Tästä ilkeydestä sai pian osansa aviomieskin, joka oli kylliksi kyynillinen ottaakseen onnettomuutensa tyynesti. Tämä oli nelikymmenvuotias, punakka ja harmaantunut mies, joka oli kuuluisa herkkusuisuudestaan ja jolla tiedettiin olevan ensiluokan keinottelukyky. Hän oli johtokunnan puheenjohtaja eräässä suuressa pankissa, joka koko omaisuudestaan sai kiittää hänen erinomasta liikeälyään. Oliko Audryn ja hänen vaimonsa välillä suoritettu joku tuollainen salattu perhenäytelmä, joka oikeuttaa vaimon kohtelemaan miestä niin musertavalla ylenkatseella, ettei hänen tarvitse välttää miestä häpäisevää oikeusjuttuakaan? Monet päättivät sen miehen vaitiolosta ja siitä taipuvaisuudesta, jolla hän mukaantui loppusuoritukseen poissaolevan ja itsensä välillä. Toiset selittivät tämän menettelyn johtuvan hänen käytännöllisestä elämänkatsomuksestaan, koska asia ei tuottanut hänelle mitään aineellista tappiota, ja koska se soi hänelle vapauden vielä lähemmin liittyä erääseen kevytjalkaiseen näyttelijättäreen Léona d'Astiin, joka useamman vuoden oli ollut hänen suojattinsa. Turhaan ihmiset tyhjensivät arvaamiskykynsä koettaessaan päästä selville tämän tosiromaanin henkilöiden tunteista, sitten joutui tämä samalla kertaa kuvaava ja selittämätön tapaus unhotuksiin. Lause: "Tiedättehän, silloin kun pikku rouva Audry..." kuultiin vielä silloin tällöin keskusteluissa. Jotkut haaveksivat naiset ihailivat salaa vapautunutta naista. Jotkut järkevät miehet säälivät salaa Gérardia. Tämä salaperäinen pako tuli uudelleen puheeksi oikeudenkäynnin yhteydessä, josta Audry selviytyi niin hyvin kuin voi omaisuus eheänä, mutta kunniattomana miehenä — ja siinä kaikki. "Heillä ei ollut lapsia..." sanoivat silloin tällöin ne, jotka vielä mainitsivat tätä tapausta antaakseen tukea teorioilleen, kun tuli puhe erilaatuisista aviorikoksista.
Elie Laurence tunsi vielä paremmin tämän tositarinan kun häntä oli nuoruudessaan kiinnittänyt Gérardiin tuollainen puoliystävyys, joka syntyy luonteiden sopusoinnusta ja tapojen yhtäläisyydestä. He olivat samassa virastossa ja seurustelivat samoissa piireissä. Mutta senjälkeen kuin Lairesse oli paennut rouva Audryn kanssa, ei hän ollut antanut mitään elonmerkkiä itsestään Orsay-kadun aikuiselle virkaveljelleen, eikä Laurence ollut ajatellutkaan kotiin palattuaan ottaa selvää kadonneesta toveristaan. Hän hämmästyikin aikalailla nähdessään Pariisin käytävällä entisen toverinsa tulevan vastaansa käsi ojossa, ystävällinen hymy huulilla ja silmissä tuo jälleennäkemisen ilo, joka silmänräpäyksessä tekee tyhjäksi vuosikausien vieraantumisen. Hänen hämmästyksensä ilmeni niin selvästi, että Gérard hymyili vielä enemmän: "Minä olin kaiketi viimeinen henkilö, jota odotitte tapaavanne", sanoi hän ja jatkoi kuin kaikkia kysymyksiä torjuakseen: "Niin, rakas ystävä, on toista vuotta siitä kun palasimme... Mitä arvelette? Pariisi on toki messun arvoinen, sanotaan; ja minä tahtoisin sanoa: Pariisi kannattaa toki miekaniskun... Mutta olkaa levollinen, en ole saanut enkä antanut miekaniskua... Entä te?..." Ja hän tarttui sydämellisesti Elien käsivarteen, kääntyi ja seurasi häntä ja jälleennäkemisen ilo virkisti Laurencea. Nuoret miehet kulkivat tahdissa aivan kuin olisivat edellisenä päivänä nähneet toisensa ja vaihtoivat puheenaihetta siirtyen nopeasti ajatusyhtymästä toiseen kuten kaksi ystävää, jotka ajattelevat kaikki ääneen. Keskustelun liikkuessa yhteisissä muistoissa, tarkasteli Elie entistä toveriaan, joka hänen mielestään ei ollut lainkaan muuttunut entisestä. Gérard oli kookas, kasvot avoimet, silmät ruskeat rehellisine ja rohkeine katseineen, hänen kyömynenässään, suippoparrassaan ja hänen piirteidensä sotilaallisessa kauneudessa oli jotakin mikä muistutti Henrik Neljännen kuuluisaa ulkonäköä. Hänen hartiakkaisuutensa ja hänen liikkeittensä joustavuus ilmaisi tarmoa miehen, joka on kuin luotu taistelua varten. Synkkänä tammikuun iltana, jolloin Elie oli tavallista enemmän kärsinyt henkisestä lamaantumisestaan, vei Gérardin kohtaaminen hänet väkisinkin surullisiin vertailuihin: "Hän elää edes", ajatteli hän. "Oi jospa olisin hänen sijassaan!..." ja hänen tahtomattaan herätti hänen entisen ystävänsä läsnäolo hänen muistissaan Claire Audryn kuvan, sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet eräänä iltana suurilla päivällisillä, jolloin hän oli istunut hänen vieressään... Hän oli hieno ja pitkä ja hänellä oli tapana hitaasti kääntää päätään, mikä herätti ajatuksen hyvin tyynestä olennosta. Hänen kastanjanruskean, tuhkanharmaalle vivahtavan tukkansa jakoi jakaus sivulta yksinkertaisesti kahden puolen hänen jalo-otsaista päätään. Hänen hyvin mustien ja hyvin hellien, hiukan kosteiden silmiensä katseessa kajasti ajatus, joka oli vakava aina totisuuteen saakka; mutta kun hän samalla punastui tavattoman helposti ja kun hänen muutamien liikkeittensä viehättävä epävarmuus lievensi katseen vakavuutta, tuli ajatelleeksi jotakin antiloopia muistuttavaa lempeän arkaa olentoa. Hänen suunsa aukeni kuin kukka ja näytti säännöttömät, mutta suloisen valkeat hampaat ja kun hän hajamielisenä leikitteli paksuilla rannerenkaillaan, tuli näkyviin voimakas käsi hiukan leveine sormineen — tahdon tunnusmerkkejä, sanovat ihmistuntijat. Hänellä oli sinä iltana päällään musta pitsipuku, joka jätti paljaaksi hänen vankan, mutta sirotekoisen kaulansa. Hänen ainoina koristeinaan olivat muutamat eriväriset jalokivet hiuksissa ja puvussa. Ja tämä kuva tuli yhä yksityiskohtaisemmaksi. Elie näki avaran ruokasalin, jossa oli kuvakudoksia seinillä, palvelijoita lyhyissä polvihousuissa, säihkyviä kristalliastioita hedelmillä ja kukilla koristetulla pöydällä, naisia avokaulaisissa puvuissa ja miehiä hännystakeissa. Tämä loisto ja komeus oli vertauskuva seuraelämän kuningatararvosta, josta rouva Audry oli luopunut seuratakseen Gérardia. Mitä tavattomia tunteiden myrskyjä tuo ylpeä olento olikaan saanut kestää mukaantuakseen sellaiseen uhraukseen? Muistelma herätti toisen ja Elie tunsi vielä kerran surullista hämmästystä, joka oli ahdistanut hänen sydäntään, kun hän oli kuullut nuoren naisen paosta. Vaikka hän oli tuntenut hyvin vähän rouva Audrya, muisti hän kärsineensä äkillisestä mielipiteitten vaihdoksesta, joka oli tapahtunut ihmisissä tämän paon johdosta, vaihdoksesta, joka oli tapahtunut hänessä itsessäänkin. Joka tapauksessa tunsi hän alati tavatonta mielenkiintoa elävään arvoitukseen, joka piili tuon naisen luonteessa... — Kaikki nämät kuvat liikkuivat ajatuksen nopeudella Elien aivoissa samalla kun hän parhaansa mukaan vastaili Gérardille, joka nyt kyseli heidän virkatovereinsa edistymistä. He tulivat Varennes-kadun ja Barbet-de-Jouy-kadun kulmaan. "Te olette uskollinen vanhalle asunnollenne", sanoi Gérard. "Minäkin olen etsinyt asuntoa tästä kaupunginosasta. Mutta löysin sopivan Balzac-kadun varrelta... Tulkaapa sinne meitä tervehtimään!" lisäsi hän ja otti salkustaan nimikortin, jonka ojensi Elielle. "Rouva de Velde tulee olemaan iloinen, kun saa teitä tavata, olen varma siitä, ja minä olen teidän ystävänne kuten ennenkin, eikö totta?"... Hän puristi Elien kättä tuolla lujalla tavallaan, jonka Elie niin hyvin tunsi entisestä. Laurence vastasi myöntävästi yhtä vilpittömästi ja sydämellisesti, kuin kysymyskin oli lausuttu. He erkanivat... "Rouva de Velde?..." mietti Elie pukeutuessaan neljännestuntia myöhemmin iltapäivävierailua varten... "Se lienee hänen tyttönimensä — Claire de Velde. Gérard kutsui tosissaan minua käymään heidän luonaan... Mutta kuinka saattaa hän päästää vieraan heidän onnensa yksinäisyyteen? Miten mahtaa tuo nainen ottaa minut vastaan? Miksi lähestyi Gérard minua kuten ystävä, joka on iloinen voidessaan solmia uudelleen entisen suhteen, kun tuon entisyyden pitäisi olla kuollut hänelle?... Miten saattoivat he palata Pariisiin siitä huolimatta, että tulisivat kohtaamaan niin paljon entisten tuttavien katseita? Vai olisiko tuo nainen, jonka olen nähnyt niin kainona ja arvokkaana, menettänyt kaiken hienoutensa?... Ovatko he onnelliset..."
Kaikki nämä kysymykset liikkuivat nuoren miehen mielessä kuten sielunprobleemin hämärät tehtävät, jotka hän pikemmin tunsi kuin selvästi tajusi. Hän tuumi: "Tietysti he ovat onnelliset, sillä he elävät... He elävät. Mutta miten?..." Ja tämä "miten" vaivasi häntä siinä perheessä, missä hän söi päivällistä, niin itsepintaisesti, ettei hän voinut karkoittaa sitä koko iltana huolimatta läsnäolevien naisten olkapäistä ja erään tunnetun luennoitsijan sukkelista jutuista. Hän oli niin monta kertaa ollut samallaisessa seurassa ja niin monta kertaa kuullut samantapaisia keskusteluja. Seura ikävystytti häntä, kuten rautatievaunuun kytkettyä matkustajaa ikävystyttää kehno sanomalehti, jonka hän on moneen kertaan lukenut, otsakkeesta ilmoituksiin. "Totta tosiaan", ajatteli hän palatessaan puolenyön "ajoissa kotiin aina inhoon asti kyllästyneenä keskustelun yksitoikkoisuuteen, jos rouva Audry on jättänyt kaiken, päästäkseen ainaiseksi eroon noista ihmisistä, niin moittikoon häntä ken haluaa. Minä häntä kadehdin..." Ja hän hymyili kummalliselle mielijohteelleen ja alkoi pohtia eri otaksumia joita hän oli muodostanut Clairen ja Gérardin selittämättömästä rakkaussuhteesta.
Sielutieteilijät ovat usein huomauttaneet, syytä ilmaisematta, että kaikista intohimoista uteliaisuus kuolee viimeiseksi. Vieläpä se näyttää kasvavan sitä mukaa kuin muut surkastuvat, sillä ketkä ovatkaan sille uskollisimmat? Vanhukset ja tyhjäsieluiset ihmiset. Niillä, joiden persoonallinen elämä on hyvin rikas, ei ole aikaa pitää silmällä jonkun heille aivan välinpitämättömän henkilön tekoja. Ellei Elie Laurencen sydän olisi ollut niin köyhä, ei hän olisi niin lakkaamatta sillä viikolla, joka seurasi hänen kohtaustaan Gérardin kanssa, ajatellut rouva de Veldea. Joka tapauksessa — todistukseksi siitä kuinka nuorena tämä mies oli elämästään huolimatta pysynyt — ei ainoatakaan alhaista ajatusta, ei mitään epäselvää toivoa rakkausseikkailusta sekaantunut hänen ajatuksiinsa. Hänen uteliaisuuteensa, jonka herätti se nainen, jonka hän oli tuntenut rouva Audryna, ei liittynyt tuota alhaista ajatusta: "miksi en se ollut minä?..." — useimpien miesten salainen napina, kun he lähestyvät naista, jonka varmasti tietävät astuneen harha-askeleen. Ja yhtäkaikki — sillä herkkätunteisessa sielussa tapaa sellaisia vastakohtaisuuksia — ellei Laurence olisi muistanut Clairen kauniita mustia silmiä, suloista hymyilyä ja viehättävää, ylpeätä esiintymistä, ei hän olisi niin pian soittanut sen talon ovikelloa, missä hänen ystävänsä asui Balzac kadulla. Lairesse oli sanonut: "Tapaatte minut aina aamulla kotona..." Kello ei ollut vielä yhtätoista.
Elie oli tullut jalan pitkin Champs-Elysées-lehtikujaa ja hän tunsi olevansa halukas ottamaan vaarin pienimmänkin seikan, joka saattoi selvittää sitä arvoitusta, mikä kiinnitti hänen mieltään. Gérardin valitseman kadun omituinen ulkonäkö antoi ensiksi aihetta arveluihin. Balzac-katu, jonka entinen nimi on Moulin-Beaujon — entisen Folies-Beaujonin puutarhan mukaan, jonka halki se vuonna 1825 avattiin — ja joka sitten erään kadun varrella asuvan talonomistajan vaimon etunimen mukaan muutettiin Fortunée-lehtikuja-nimiseksi, on saanut nykyisen nimensä sen johdosta, että Père Goriotin tekijä kuoli sen varrella heinäkuussa 1850. Maaperän epätasaisuus tekee sen vaikeakulkuiseksi Charnps-Elyséesin puolelta. Tässä kaupunginosassa on paljon kalustettuja huoneita, joita kuten ilmotustauluista saa tietää, pitävät englantilaiset majatalonomistajat etupäässä englantilaisia perheitä varten. Toisin sanoen: asukkaat ovat poissa kaiken päivää, sillä englantilainen, joka tulee Pariisiin, lähtee asunnostaan kello kahdeksan aamulla ja palaa vasta yöllä. Mäenkö jyrkkyys vai nuo autiot matkustajakoditko lienevät syynä hiljaisuuteen sillä katuosalla, joka päättyy synkkiin Lord-Byron- ja Chateaubriand-katuihin. Joka tapauksessa ovat kävelijät siellä harvinaisia kuin jossain pikkukaupungissa maaseudulla. Elie oli siinä, että ystävänsä oli valinnut tämän rauhaisan kolkan keskellä loistavaa Pariisia, näkevinään samalla kertaa osoituksen yksinäisyyden tarpeesta ja halusta ottaa osaa suuren maailman elämään.
Itse talo oli keskellä mäkeä ja sen eroitti kadusta pihamaa. Kun Elie tarttui ulkoportin kädenripaan, soi kello ja portinvartijatar tuli asuntonsa kynnykselle. Tämä asunto käsitti toisen puolen pihamaata, toisessa oli talli. Tallirenki alkoi juuri harjata hevosta, jonka vaahtoisuus ilmaisi, että se oli tullut pitkältä ratsastusretkeltä. "Onko Gérard käynyt ulkona tänä aamuna? Ja yksin?..." mietti Elie, joka tarkasteli taloa hyvin uteliaana. Se oli kaksikerroksinen rakennus, jonka etusivulla oli rakennuksen pituinen kuisti. Ulkokaihdin, joka oli pitkä ja suora kuten kuistikin, teki siitä jonkunlaisen kävelypaikan. Kuistin kummassakin päässä oli kaksi ovea: oikeanpuoleinen, joka oli auki ja josta näkyi kahden kerroksen korkeudelta matolla peitetyt portaat ja vasemmanpuoleinen, joka vei aivan erillään olevaan pohjakerrokseen. Tänne johdatti Elien kamaripalvelija, joka oli ensin vienyt Gérardille hänen korttinsa. Talon asukkaat asuivat nähtävästi erossa ja tämä huomio sai vieraan vielä suuremmalla mielenkiinnolla tarkastelemaan huonetta, johon hän nyt hämärästä eteisestä astui... Se oli Gérardin makuuhuone.
"Suottehan anteeksi", sanoi Gérard, "että otan teidät vastaan näin... Olen juuri noussut kylvystä... Tiedättehän, ratsastuksen jälkeen kylmä vesi... Se on minun terveyssääntöni... Luulen että kuolisin ilman voimakasta ruumiinliikettä... Kuinka hauskaa, että tulitte!..." Ja näin puhuessaan hän pukeutui juovikkaaseen villaiseen aamupukuun.
Elie oli jo istunut takkavalkean ääreen ja katseli häntä, kun hän seisoi siinä voimakkaana ja notkeana, iho hohtaen raittiin ilman ja kylvyn vaikutuksesta. Kookkaan vartalon jokainen liike ilmaisi tarmokasta miestä, joka oli yhtä varmasti luotu toimintaa varten kuin hän, Elie, hentojäseninen ja hermostunut kun oli, oli luotu uneksimista ja intohimoa varten. "Ja kuitenkin luullaan, että ihmisen kohtalon voi päättää hänen luonteestaan", ajatteli hän itsekseen tarkastellen huonetta.
"Sallitteko että pukeudun teidän läsnäollessanne?..." kysyi Lairesse hetken kuluttua... Palvelija kulki edestakaisin ja Laurence teki itsekseen johtopäätöksiä tekemistään huomioista samalla kun hän puhalteli savuja ystävänsä tarjoamasta venäläisestä paperossista.
Kaksi akkunaa, joiden välissä vuode oli, antoi puutarhaan, jonka lehdettömät puut kuvastuivat ruutuja vasten. Kirkas talviaamun aurinko paistoi iloisesti akkunoista ja täytti valollaan makuuhuoneen, jonka asukas oli nähtävästi rikas nuori mies. — Pienimmätkin yksityiskohdat ilmaisivat puuttuvaa naisen järjestävää kättä. Kaikki oli tässä huoneessa miehekästä, miltei jäykkää — huonekalujen jykevyys ja tummanvihreille seinille ripustetut aseryhmät, kaikki — saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä, että tämän poikamiesasunnon isäntä oleskeli paljon huoneessaan. Siinä ei vallinnut tuota jäykkää järjestystä, jota tapaa asunnoissa, jotka ovat ainoastaan nuoren miehen elämän valheakkunana, ja joiden säädyllisen ulkonäön tarkoitus on kätkeä kaksinaista elämää. Keskellä sijaitseva, aivan matala ja kapea vuode ainoine korvatyynyinen oli auki. Yöpöydällä oleva aukileikattu kirja näytti siltä, että sitä oli luettu ennen nukkumista, samoinkuin sinne tänne heiteltyjä sanomalehtiä ja avattuja kirjeitä oli silmäilty herättyä. Pienellä pöydällä oli aamiainen — yksi ainoa kuppi hopeisen teekannun vieressä. Kaikissa muissa esineissä, jotka ovat välttämättömiä mukavuuteen tottuneelle hienolle nuorelle miehelle, oli tuo ulkonäkö, joka tulee käyttämisestä, ja jota on mahdoton jäljitellä. Koko sisustus ilmaisi selvästi tuota ei-tahallista yhtenäisyyttä, jota on mahdoton määritellä. Sillä lyöhän olemuksemme leimansa esineihin, joiden keskellä elämme ja toimimme, miltei valokuvauksen vertaisella tarkkuudella.
Gérard, joka huomasi vieraansa harhailevat katseet, vastasi sanattomaan kysymykseen, jonka luuli niissä lukevansa: "Suottehan anteeksi. Huonetta ei ole vielä siistitty. Mutta kamaripalvelijani on saanut käydä asioillani. Erästä tyhmää pelivelkaa suorittamassa. Tappasin eilen eräässä pelihuoneessa kaksisataa louisdoria. Minun ijälläni!... Nähkääs, en asu niinkään epämukavasti... Minulla on vielä työhuone ja tarpeentullen pieni ruokasali. Minulla ei ole kovin paljon tilaa, mutta on ilmaa ja aurinkoa..." Ja hän hengitti täysin keuhkoin. "Kesken kaikkea", lisäsi hän, kun palvelija oli poistunut, "jäättehän aamiaiselle?..." Silmäys, joka seurasi tätä kysymystä ilmaisi levottomuutta, jonka Elien myöntävä vastaus heti hälvensi. "Kirjoitan pari sanaa rouva de Veldelle", sanoi Gérard; "olen puhunut hänelle teistä ja hän on iloinen saadessaan tavata teitä." Gérard vei ystävänsä työhuoneeseen, joka oli jotakuinkin pieni, ja jonka kirjat ja paperit todistivat, että siellä oleskeltiin usein. Sillä välin kuin Gérard repäsi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti kirjelipun, jonka palvelija vei saamatta muita ohjeita, teki Elien mieli katsella Clairen valokuvaa suurella työpöydällä. Hän jätti sen kuitenkin tekemättä ja tyytyi mielessään pohtimaan sitä merkitystä, mikä huoneella ja Gérardin tavoilla saattoi oikeastaan olla. Oliko se harkittua ja teeskentelyä? Gérardissa ei mikään osoittanut onnellista rakastajaa, joka elää rakastajattaren kanssa, jonka hän valloittanut rohkeasti uhmaamalla kaikkia maailman ennakkoluuloja. Hänen yksinäinen ratsastusretkensä aamulla, hänen pelaamisensa edellisenä iltana ilmaisivat tuollaista hiljaista eroa, jonka tapahduttua suhde kuitenkin pysyy ulkonaisesti muuttumattomana. Samoinkuin sinä iltana, jolloin he olivat tavanneet Invalides-esplanaadilla, liikkui keskustelu miltei yksinomaan entisissä ministeristötovereissa. Gérard puhui heistä niinkuin eronsaanut upseeri puhuu armeijasta. Hän oli selvillä kaikista muutoksista ja virkaylennyksistä. Hänen silmänsä loistivat... Ne synkistyivät sitä mukaa kuin aika vieri ja ne olivat miltei raukeat, kun tuli aika mennä ensimäiseen kerrokseen. Oven aukaisi livrépukuinen palvelija, jonka napeissa oli kirjaimet C ja V.
Jos Elien uteliaisuus oli taloon tullessa ollut suuri, olivat nyt hänen vaarinottamansa lukemattomat pikkuseikat kiihdyttäneet sen kaksin verroin suuremmaksi. Mutta luotuaan silmäyksen nuoreen naiseen, saattoi hän töintuskin enää jatkaa huomioidentekoa, niin valtasi hänet suloinen liikutuksentunne, jonka laatua hän ei kyennyt määrittelemään.
Hän tunsi tämän heti. Rouva de Velde luki takkavalkean ääressä pienessä vaaleansinisessä vierashuoneessa, puettuna valkeaan aamupukuun, joka oli koristettu runsaasti pitseillä. Hänen kastanjanruskeassa tukassaan oli vielä tuo entinen hieno värivivahdus ja kuten ennenkin oli se kammattu yksinkertaisesti sivulta jakaukselle. Syvä totisuus, joka ennen oli luonut hänen kasvoilleen sielukkaan kauneuden, asui vieläkin hänen lempeissä mustissa silmissään ja hänen poskiensa ja otsansa viivoissa. Mutta tuo totisuus näytti kasvaneen. Se lähenteli nyt synkkämielisyyttä, joka väkisinkin teki tuskallisen vaikutuksen siihen, joka tunsi hänen tarinansa. Sillä olihan hänen asemansa elämässä sellainen, ettei tullut kysymykseen mikään väliaste korkeimman onnen ja syvimmän kurjuuden välillä. Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmällä kuopissaan, viehättävän suun ympärillä, joka tahtomatta toi katsojan mieleen kukan, oli tuskaisa piirre.