Part 4

Muuan vähäpätöinen pikkuseikka osoittaa paremmin kuin kaikki sanat, miten korkealle sielunvoimani olivat kohonneet. Kun päätöksemme oli tehty, pyysin minä Gérardia matkustamaan ensin ja odottamaan minua Englannissa. Ja tiedättekö, mitä minulla oli mielessäni? Minusta oli vastenmielistä salaa lähteä kodistani kuin rikoksentekijä. Halusin ennen lähtöäni keskustella mieheni kanssa ja ilmoittaa hänelle avoimesti päätökseni. Luulin, että jos olisin kertonut hänelle tuskastani, ylenkatseestani ja toiveistani, olisi se huojentanut mieltäni. Ikävä kyllä, täytyi minun hyljätä tämä tuuma, kun siviililaista sain selville minun ja herra Audryn keskeiset oikeussuhteet. Kuinka täynnä katkeraa vihaa olikaan sieluni kun istuin tuon pienen kirjan ääressä, josta sain tietää — sillä olinhan tietämätön kuin lapsi — että mieheni saattoi väkisin pakoittaa minut elämään kattonsa alla — ettei minulla ollut oikeutta pyytää avioeroa, kosk'en voinut häntä vastaan esittää ainoatakaan laissa mainituista pätevistä syytöksistä. Eihän hän ollut minua pahoinpidellyt. Häntä ei oltu tuomittu mihinkään häpeälliseen rangaistukseen. Ja vaikka hänellä olikin vuosikaudet ollut rakastajatar, ei hän ollut meidän yhteisessä kodissamme minua pettänyt. Saarrettu eläin ei voi sydämessään tuntea rajumpaa vihaa kuin mitä minä tunsin, keksiessäni tuossa epäoikeudenmukaisessa laissa miesten leppymättömän itsekkäisyyden jäljet, miesten, jotka ovat meidät naiset rautakahlein sitoneet. Lapsellinen harmini vaikutti ainakin sen, että yhteiskunnallisten ennakkoluulojen viimeisetkin jätteet hävisivät sielustani. Minä poistuin herra Audryn talosta vavisten, mutta ylpeänä, salaa, mutta tietoisena siitä, että menettelin niin, koska toisin en voinut menetellä. Ja kun postilaiva, joka vei minut Doveriin, kynti aaltoja, kun Englannin ranta alkoi kohota merestä, kun näin laivojen purjeet, lentävät selkälokit, avaran taivaan ja aavan ulapan, joka levisi edessäni äärettömänä kuin tuntematon tulevaisuuteni, niin ei ainoakaan omantunnonnuhde turmellut rajatonta riemukasta toivoa, joka valtasi minut. Olin kuin vanki, joka ihmeen kautta on päässyt vapauteen.

Gérard ja minä asetuimme asumaan erääseen Wight-saaren pieneen rannikkokylään, viheriöitsevään kosteikkoon, jossa jokainen matkustaja on varmaan unelmoinut ikuisesta autuudesta. Talomme, jonka nimi oli _Poplar Cottage_ — puutarhan hoikkien poppelien mukaan — sijaitsi satasen metriä merestä, rotkon päässä, jota asukkaat nimittivät _chine_, ja jossa valtameren läheisyydestä huolimatta kasvoi ruohoa paljaalla kalliolla. En voi kertoa teille vapaaehtoisen maanpakomme kahdesta ensimäisestä vuodesta. Kaikissa tämänlaatuisissa suhteissa ilmenevät luonteiden erikoisuudet selvästi vasta silloin kun kaksi ihmistä, jotka — kuten englantilaiset sanoivat — ovat yhdistetyt myötä- ja vastoinkäymisessä, alkavat tarkata toisiaan. Kun intohimo herää, etenkin kun se on saanut alkunsa romanttisissa olosuhteissa, on sydän ikäänkuin lumottu. Vasta sitten kun lumous hälvenee, ruvetaan ajattelemaan tulevaisuutta. Tällöin arvostellaan toisiaan. Opitaan tuntemaan toisensa. Luonteiden kulmikkaisuudet, jotka ensi hurmaus kätki, näyttäytyvät nyt selvästi. Ja saattaa tapahtua, että, kuten Gérard ja minä, herätään ihanimmistakin unelmista sillä surullisella tietoisuudella, että on tehty erehdys, joka tällä kertaa on korjaamaton. Niin, ystäväni, ilman mitään ulkonaista iskua, ilman ainoatakaan tuollaista rumaa kohtausta, jossa unohtumattomin sanoin ja katsein tahrataan kaikki entiset haaveet, ilman että jokapäiväinen elämämme oli vähääkään muuttunut, olimme kolmannen vuoden alussa tulleet siihen turmiolliseen vakaumukseen, joka sisältyy näihin koruttomiin, mutta tuskaisiin sanoihin: me olimme pettyneet. Me emme olleet kylliksi toisillemme — se oli tosiasia, joka meille kummallekin oli selvä kuin päivä. Gérard oli ja on vieläkin — siksipä tiedänkin, että hän tulee lohduttautumaan minun lähtöni suhteen — mies, jonka luonto on määrännyt hyödylliseen toimintaan ja tosityöhön. Hänellä oli toiminnanmiehen pääominaisuudet: rehellisyyttä ja tahdonvoimaa, selvänäköisyyttä ja sitkeyttä. Vaikka hän koettikin minulta salata salaiset tunteensa, olin minä puolestani siksi innokas lukemaan hänen sydämestään mikä tulisi olemaan suhteemme tulevaisuus, etten voinut olla huomaamatta hänen alakuloisuuttaan ja lamaantumistaan. Ei ollut vaikeata keksiä, syytä siihen: Gérardin oli aivan yksinkertaisesti ikävä. Päätös, jonka hän oli tehnyt katkaistessaan minun tähteni uransa Ranskassa, oli rajoittanut hänen toimintaansa. Tie kunniaan ja taisteluun oli häneltä suljettu. Hän tiesi sen, mutta hän ei ehkä tunnustanut sitä itselleenkään, sillä se tunnustus on minun hänelle annettava, etten minä milloinkaan hänen kasvoissaan keksinyt noita sisäisten taistelujen jälkiä, jotka niin tuskallisen selvänä herättävät naisessa ajatuksen: "Hän on ajatellut minua ilman rakkautta. Mitä on hän ajatellut?..." Ei, se oli hänessä alakuloisuutta, joka oli parantumatonta sen vuoksi, että se oli itsetiedotonta!

Pahinta oli, että minussakin oli tapahtunut vastaava käänne. Rakkaus ei enää tyydyttänyt tunteitani siten kuin sydämeni kaihosi. Niin paljon hyviä puolia kuin Gérardissa olikin, vaikka hän oli vilpitön ja jalo ja hyvä, puuttui häneltä mielikuvitus ja runollisuus. Sitävastoin oli nuoruuteni tavaton yksinäisyys sairaaloisuuteen saakka kehittynyt minun taipumustani romantiikkaan ja unelmoimiseen. Kaipasin hellyyttä, joka lyö leimansa yhteiselämän pienimpiinkin piirteisiin. Olemukseni värisi pienimmästäkin kylmyydestä, ja kylmyyttä oli minusta kaikki, mikä ei ollut alituista huomaavaisuutta, väsymätöntä vaalintaa, sydämellisintä hyväilyä. Olemukseni saattoi puhjeta kukkaan vain alati värähtelevän hellyyden ilmakehässä. Kuten kaikille, jotka ovat eläneet paljon itsekseen, tiesi äänettömyys minulle joko onnea tai onnettomuutta ja minun täytyi pian Gérardin äänettömyydestä huomata se kamala tosiasia, että hän rakasti minua vain velvollisuuden tunnosta.

Te, Elie, tunnette kotielämämme ja olette nähnyt viimeisen tuloksen monivuotisista kärsimyksistä, joita en voi kuvata. Jos jokainen tuollainen salaperäinen kohtaus, joka vie kaksi olentoa lähemmäksi toisiaan, tuottaa ääretöntä onnea, tuottaa ääretöntä tuskaa jokainen kohtaus, joka eroittaa heitä toisistaan. Me elimme lähellä toisiamme ja kävimme päivä päivältä yhä vieraammiksi toisillemme. Gérard tukahutti luonteensa mukaisesti ja vaistomaisesti toiminnanhalunsa kaikenlaisilla rajuilla huvituksilla, joista minä en häntä moittinut, mutta jotka osoittivat minulle selvään kuinka vähän minä hänelle merkitsin. Hän oli alkanut ratsastaa, vaikken minä voinut tehdä hänelle seuraa. Hän harrasti innolla purjehdusta ja hänestä tuli erään Wight-saaren purjehdusklubin jäsen. Hän metsästeli ja oli poissa useita päiviä perätysten. Hän tahtoi matkustaa ja minä suostuin siihen. Huolimatta yhä uudistuvista sisäisen väsymyksen osoituksista, oli Gérard niin hyvä minua kohtaan, niin huolissaan epäluuloistani, jotka hän aavisti, niin luja päätöksessään loppuun asti täyttää velvollisuutensa, etten minä uskaltanut koettaa aikaansaada selvittelyä, jonka jälkeen minulla olisi ollut edessäni — niin, mikä. Minua peloitti. Sielussani ei ollut enää tunnetta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen minut toimimaan. Minua pidätti hänen luonaan ajatus toivottomasta yksinäisyydestäni, joka hänet jätettyäni olisi tullut osakseni, minua pidätti myös ajatus omantunnonvaivoista, joita hänelle tuottaisin. Vaikkei hän enää rakastanutkaan minua niin paljon, että oli onnellinen minun kauttani, rakasti hän minua kuitenkin siksi paljon, että minun kadottamiseni olisi tuottanut hänelle suurta surua. Aika, joka hävittää kaikki, on hävittänyt tämänkin esteen.

Oi niitä kuoloa katkerampia hetkiä, jotka elin poppelien varjostamassa talossa, jonne myrskyllä kuului meren kohina kaukaisena loputtomana nyyhkytyksenä! Kun Gérard oli illalla kotona lukien tulen ääressä ja kun minä ompelin ja molemmat vaikenimme, katselin häntä salavihkaa. Näin hänen kasvoillaan pakotetun ilmeen, joka oli helppo havaita, sillä olihan hymyily luonnollista hänen jalolle sydämelleen. Tavallisesti silmäili hän englantilaisia ja ranskalaisia sanomalehtiä etsien kirjoituksista ja uutisista tietoja valtiollisesta elämästä, joka oli hänen salaisten haaveittensa esine. Jos uusi virkanimitys oli tapahtunut hänen entisessä virastossaan, mainitsi hän sen minulle aivankuin vasten tahtoaan, ja minä näin hänen otsansa ja silmiensä synkistyvän. Minä voin muutamalla sanalla kertoa teille kaikki kärsimykseni kun sanon, että minä ensiksi ehdotin, että palaisimme Pariisiin. Minun raha-asioitani järjestettäessä oli herra Audry, joka tässä suhteessa osottautui gentlemanniksi — siinä määrin järkevä ja itsekäs ihminen välistä voi tekeytyä jalomieliseksi — ilmoittanut minulle, että minä olin hänelle kuollut ja että jos minua halutti palata. Ranskaan joko yksin tai jonkun seurassa, ei minun tarvinnut pelätä hänen kostoaan. Niin ylpeälle naiselle kuin minä, tiesivät sellaiset sanat peruuttamatonta maanpakoa. Mutta mitä merkitsi nyt minulle enää entinen ylpeyteni? Pariisiin palaamalla antauduin alttiiksi vaaralle kohdata niitä, jotka olivat minut ennen tunteneet. Ah, mitä välitin minä mahdollisista loukkauksista! Oli minun vuoroni uhrata jotakin Gérardin vuoksi. Ranskaan palattuaan saattoi hän ainakin koettaa jatkaa katkennutta virkauraansa. Ilon välähdys, joka leimahti hänen katseessaan sillä hetkellä, kun astuimme Boulognen satamasillalle — tuolle Ranskan satamasillalle, jonka olin jättänyt niin täynnä mieletöntä, riemukasta toivoa — oli julma palkka uhristani. Sydämeni valtasi samalla kertaa surumielisyys ja voitonriemu. Ja uudelleen tunkihe mieleeni huolestunut kysymys: Millaiseksi muodostunee elämämme Pariisissa?

Minulla ei ole surullisesta kohtalostani enää kerrottavana mitään, mitä te, Elie, ette tuntisi yhtä hyvin kuin minä. Gérard toi teidät kotiimme Balzac-kadulle, ja minä rakastin teitä. Miksi en nyt sanoisi sitä teille viimeisten jäähyväisten vilpittömyydellä? Olipa sitten syynä vastakohta teidän suloisen lapsellisen ja viehättävän luonteenne ja erään toisen luonteen välillä, jonka vaikutuksen alla niin kauvan olin ollut tai se, että onnettomuuteni oli tehnyt minut niin herkäksi eräänlaisille myötätunnonosoituksille — varmaa on, että rakkauteni ei vähitellen ja tietoisesti kehittynyt. Ette kai muista, että kolmannella käynnillänne loitte minuun niin hienotunteisen, säälivän katseen, että se tunkeutui sieluni sisimpään. Tuskin olin jäänyt yksin, kun puhkesin itkuun. Kaikki se, mikä oli tuskallista väärässä asemassani, näyttäytyi uudessa muodossa. Se tiivistyi täksi ainoaksi ajatukseksi: on mahdotonta, että hän kunnioittaa minua. Lannistettu ylpeyteni heräsi uudelleen voimakkaana eloon ja teidän kunnioituksenne saavuttaminen tuli ajatusteni päämaaliksi. Siksi uneksin, että olisin ystävänne — ainoastaan ystävänne. Vaikka tämä toivomus olikin itsekäs ja vaikka pidättämällä teidät läheisyydessäni tuotinkin teille enemmän tuskaa, niin antakaa minulle anteeksi, Elie. Olen kärsinyt paljon järjettömyyteni vuoksi! Eikä kestänytkään kauvan ennenkuin huomasin, ettei ystävyys välillämme tulisi pysyväiseksi. Te rakastitte minua, tekin, koko nuoren sydämenne hehkulla, sydämen, joka siihen asti oli vain uneksinut, milloinkaan antautumatta. Minä käsitin sen liiankin pian. Mutta millä sanoilla kuvaisinkaan sitä riemun ja tuskan sekaista tunnetta, jonka tämä huomio minussa herätti? Kuinka tulkitsisin sitä loppumatonta kiitollisuutta, jolla ajattelen rakkauttanne? Tuo rakkaus, joka kaikesta huolimatta piti minua kunniallisena naisena, oli minusta kuin elävä olento, jota hellin kuin jumaloitua lasta. Kokeakseni vielä yhden päivän, yhden tunnin tuon tunteen taivaallista ihanuutta siirsin aamu aamulta päätöstäni tuonnemmaksi. Tämäniltaisen keskustelumme jälkeen en sitä enää voi. Niin, tämä ilta oli viimeinen. Me emme saa enää nähdä toisiamme. _Emme saa_.

Oi rakastettuni, — sallikaa minun sanoa teitä siksi tällä hetkellä, jolloin tuotan teille niin paljon tuskaa — minä lähden enkä milloinkaan palaa. Jos tietäisitte, mitä omituisia ajatuksia hautoen minä siitä alkaen, kuin aloin teitä rakastaa, vietin ne hetket, jolloin ette ollut luonani, ymmärtäisitte paremmin kuin näistä kiireessä kirjoitetuista riveistä syyn loputtomaan maanpakooni. Olen kuvitellut, että eläisin kanssanne ja koettaisin vielä kerran alkaa uutta elämää ja aina olen ollut näkevinäni silmänne ja niissä ajatuksen, jota milloinkaan ette olisi lausunut julki, mutta jonka minä olisin lukenut — ah, kuinka julmaa! Ensimäisen rakkauteni muisto olisi aina kirveltänyt sydämessänne ja yhdessä sen kera tuo parantumaton mustasukkaisuus entisyyttä kohtaan, jota ei voi muuttaa. Ja tuo mustasukkaisuus on niin oikeutettua epäoikeudellisuudessaan. Te olisitte antanut anteeksi, että minulla on ollut ennen teitä mies, koska minut oli voitu pakoittaa tähän avioliittoon. Sallikaa minun nyt tällä viime hetkellä puhua teille sieluni sisimmästä. Te ette olisi milloinkaan täydellisesti antanut minulle anteeksi, että minulla on ollut rakastettu, koska minä itse olen valinnut hänet. Ja minä tunnen niin selvästi, että te olisitte ollut oikeassa. Kun nainen kerran on erehtynyt ensimäisessä vaalissaan, ei hän enää saata toivoa siltä, joka tietää hänen vapaasta tahdosta kuuluneen toiselle, saavansa osakseen sitä hellyyttä, joka yksin tekee ylpeän sielun onnelliseksi. Yhtä vähän voi hän toisen kerran antautuessaan toivoa voivansa säilyttää itsekunnioituksen, jota ilman minunlaiseni luonne e; voi elää. En tiedä lieneekö tämä luonnonvastäinen ennakkoluulo — mutta minä tunnen sen voittamattomana vaistona itsessäni.

Oi ystäväni, — on julmaa sanoa sitä teille — vaikka te olisittekin onnellinen kanssani yhdyselämässä, jota ehkä ette ole uskaltanut, uneksiakaan, en minä, joka teitä rakastan, olisi onnellinen. Olisin ainiaaksi kadottanut tietoisuuden siitä, että olen menetellyt oikein, mikä tietoisuus koko elämäni ajan on ollut minulle välttämätön. Minä pakenen teitä nyt säilyttääkseni teidän sydämessänne sijan, joka minulla kerran siellä on ollut. Tuon kauniin unelman, jota niin moni nainen on uneksinut: kuolla, jotta saisi osakseen ylevämmän rakkauden, ikuisen rakkauden, — vien minä mukanani; älkää riistäkö sitä minulta, ystävä. Turmiolle menneen elämäni kurjuudessa on se ainoa onni, joka minulle on suotu. Sallikaa minun se pitää, jos minua rakastatte. Pakoani varten tarvittavat valmistelut olen sitäpaitsi suorittanut niin huolellisesti, että on turhaa koettaa minua löytää. Ne myöskin selittävät kävelyretkeni, jotka valitettavasti riistivät minulta niin monta viimeisistä yhdessäolo-hetkistämme. Mutta minä tahdon, ettette koetakaan löytää minua. Antakaa minun päättää päiväni tässä ainoassa suloisessa, hurmaavassa luulossa.

Te olette usein valittanut, että sydämenne oli kuollut. Jos on totta, että minä olen saanut tuon sydämen jälleen sykkimään, niin täyttäkää kiitollisena tästä uudesta elämästä minun sieluni sisin toive. On koittava päivä jolloin te kiitätte ystävätärtä, joka eroamalla teistä jätti teille perinnöksi niin puhtaan ja kauniin tunteen, jumalaisen kukan, jota ei kukaan voi kuihduttaa. — Ja nyt, hyvästi rakas. Aamunkoitto alkaa himmeästi valaista tätä huonetta. Minun on vielä kirjoitettava kirje, jonka on lievitettävä surua, joka ei käyne niin kovin syväksi. Jättäessäni teidät ainaiseksi en löydä sanoja, joilla tulkita mitä tunnen. Tunnen tällä hetkellä teitä kohtaan jotakin selittämätöntä. Hyvästi, Elie, ajatelkaa kadonnutta kuin henkilöä, joka ei ole milloinkaan valehdellut, kuin onnetonta, joka ennenkuin oppi teitä tuntemaan sai katkerasti kärsiä erehdyksestään ja joka liian myöhään kohtasi teidät, mutta joka ei olisi lähtenyt sinne, minne lähtee ellei hän olisi niin sanomattomasti teitä rakastanut.

_Claire_.

Kun Elie Laurence oli lukenut tämän kirjeen, lähti hän viipymättä Clairen kotiin. Vaunuissa luki hän vielä kerran nuo sivut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Mutta hän näki samalla hirvittävän selvästi, että Claire oli ollut oikeassa ja että tämä toinen rakkaus ei voinut olla muuta kuin ero ja unelma. Hän astui vaunusta tuossa tutussa Frans ensimäisen ja Champs-Elysées-katujen kulmauksessa ja palasi, käymättä Balzac-kadulla, kotiin jalan tuota tuttua tietä, jota hän vielä eilen oli niin toivehikkaana kulkenut. Hän palasi vaistomaisesti totellen Clairen tahtoa ja samalla kun kohtalonsa katkeruus täytti hänen sydämensä, ymmärsi hän keskellä tuskaansa, että hän ensi kerran oli astunut _suuren rakkauden_ ihmemaailmoihin.

Pariisissa, loka-, marraskuulla 1883.