Part 3

— "Olettehan luvannut olla ystäväni", sanoi Claire koruttomasti, ja hän kalpeni kalpenemistaan. Hän hengitti lyhyeen. Hänen silmäluomensa värisivät ja silmäterät laajenivat luonnottoman suuriksi. Hän oli pohjattoman epätoivoinen — ja niin kaunis! Ja Laurence jatkoi: "Niin, lupasin kyllä, mutta minä en tuntenut sydäntäni... Ah!... Jos teissä on hitunenkaan hellyyttä minua kohtaan, niin sanokaa se minulle... Ei, älkää peljätkö... Olkaa oma itsenne, niinkuin minä olen tällä hetkellä, katsokaa minuun, näettehän, että puhun koko sieluni vilpittömyydellä... Tehkää tekin niin..." — Ja Elie veti hänet puoleensa intohimoisella liikkeellä eikä Claire vastustellut. Hänen päänsä oli kumarruksissa kuin liian voimakkaan mielenliikutuksen raskauttamana. Hän oli niin lähellä, että Elie hengitti hänen vaatteidensa tuoksua. Elie tarttui molemmin käsin hänen värisevään päähänsä ja painoi suudelman hänen suloiselle ohimolleen, aivan tukanrajaan. Se oli huulien kevyt kosketus, tuskin tuntuva suudelma, mutta se sai Clairen päästämään hiljaisen huudon. Hän riistäytyi irti aivankuin olisi häneen isketty haava ja työntäen Elien molemmin käsin luotaan, sanoi hän kauhua ilmaisevin liikkein: "Eikö teillä ole sitten mitään tuntoa, ettekö sitten ymmärrä mitään, kun voitte kohdella minua siten?..." Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa; ja Elie saattoi lukea hänen kasvoistaan kuten avatusta kirjasta ylpeän naisen mielenkuohun, naisen, jolle himoitseminen on sietämätön loukkaus, ja hänen mielentilansa muuttui äkisti. Hän tunsi nyt vain rajatonta surua tuskasta, jonka oli hänelle tuottanut samalla kun hän näki mahdollisuuden menettää hänet ainiaaksi... "Antakaa anteeksi! Antakaa anteeksi!" huudahti hän kuin lapsi; ja hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää kuten ainoastaan ne miehet voivat tehdä, joiden heikkohermoinen elimistö tekee heidät äkkinäisissä ja sairaaloisissa tunteenpurkauksissaan miltei naisten kaltaisiksi.

Claire tuli hänen luokseen ja sanoi lempeästi: "Se ei ole teidän syynne, Elie, uneksin sellaista, mitä oli mahdoton toteuttaa..." Hän seisoi Elien vieressä valkoisempana kuin tuon iltapukunsa pitsit, josta Elie piti niin paljon ja katsoi häneen tummin silmin, jotka hänen kalpeissa kasvoissaan näyttivät kammottavan mustilta. Hänen läheisyytensä vaikutti rauhoittavasti. Hän sulki nuoren miehen kädet omiinsa ja selittämätön hellyyden ja lempeyden magnetismi virtasi läpi hänen olemuksensa. Elie jaksoi hymyillä hänelle... Kuinka kauvan he olivat tuossa asennossa, joka toi mieleen vanhemman sisaren, joka lohduttaa nuorempaa veljeään, sitä ei kumpikaan olisi voinut sanoa. Claire rikkoi ensiksi lumouksen. Hän sanoi aivan muuttuneella äänellä: "En voi hyvin... Olen väsynyt... Teidän täytyy jättää minut yksin, Elie... Totelkaa minua, jos tahdotte, että pidän teistä..." Ja Elie totteli. Hän nousi ja otti häneltä jäähyväiset niinkuin muinakin iltoina. "Hyvästi huomiseen saakka", sanoi hän kynnykseltä. Claire nyökähytti päätään ja teki liikkeen oikealla kädellään. — Kuinka usein näkikään hänet Elie sittemmin sellaisena unelmissaan!

Clairen kasvojenilme sillä hetkellä, kun nuori mies kääntyi ovella lähteäkseen, oli ollut niin kummallinen ja Elie säilytti sen niin elävänä mielessään, että seuraavan yön ja aamun tunnit olivat miltei suloiset. Hän rakasti ja häntä rakastettiin. Toivon äärettömällä voimalla rakenteli hän tulevaisuudensuunnitelmia tämän varmuuden varaan huolimatta monista levottomuudenaiheista. Hän ilmaisisi Gérardille Clairen sydämen salaisuuden ja Gérard väistyisi syrjään hienotunteisuudesta. Claire olisi vapaa. He matkustaisivat yhdessä aurinkoisiin maihin. Elie näki mielikuvituksessaan maisemia kirkkaine taivaineen, sinisine virtoineen ja viehkeine huviloineen palmujen ja kukkien keskellä. Ja taivas olisi säteilevä kuin ikuinen onni, meri olisi ääretön kuin jalosydämisen naisen hellyys, palmut ja kukat ihania, tuoksuvia kuin onnellisen rakastajan ajatukset. Nuori mies uneksi vielä kodista, jonka Claire sulostuttaisi hillityillä, hitailla liikkeillään, hellillä hymyillään ja suurien silmiensä hyväilevillä, kosteilla katseilla. Ei ainoakaan arvelu vaikeuksista, jotka ensin oli voitettava, samentanut tämän kangastuksen ihanuutta ja odotuksen huume kohosi sitä mukaa, kuin läheni aika, jolloin Elie oli päättänyt lähteä Balzac-kadulle. Kello löi kaksi. Elie Laurence istui pöydän ääressä ja luki kuumeista levottomuuttaan hallitakseen Clairelta saamiaan kirjeitä, kun palvelija toi kirjeen, jonka käsiala sai Elien sydämen kiivaammin sykkimään? "Kuka toi tämän kirjeen?" kysyi hän, sillä hän näki, ettei suuressa kuoressa ollut postimerkkiä eikä leimaa. "Kaupunginlähetti, joka heti poistui", vastasi palvelija. Elien kädet vapisivat. Hän laski kirjeen, joka painosta ja paksuudesta päättäen sisälsi useita arkkeja, pöydälle entisten viereen. Niin, se oli kyllä Clairen varmaa, täyteläistä, säännöllisyydessään ja eräänlaisessa rehellisyydessään hiukan miesmäistä käsialaa. Elie ymmärsi, että nuo paperit, joita rakkaat sormet olivat pidelleet, ratkaisisivat hänen kohtalonsa. Lakkasinetti, jossa oli pääskynen, sulki kirjeen. Hän oli itse antanut tuon kaiverretun kiven ystävättärelleen erään keskustelun johdosta, jonka hän yksityiskohtaisesti muisti. Lapsellisesti ja rakastuneen taikauskoisuudella suuteli hän sinettiä ennenkuin avasi kirjeen. Se sisälsi aivan oikein useita arkkeja — ja ylinnä ensi sivulla oli sana, joka sai Elien vapisemaan.

TUNNUSTUS EROTTAESSA.

Kello yksitoista yöllä.

Kun saatte tämän kirjeen, ystäväni, erottavat meitä monet penikulmat ja ennen kaikkea tahtoni, ettemme enää milloinkaan näe toisiamme. Antakaa minulle anteeksi, että sanon sen heti, mutta teidän on välttämätöntä tietää se voidaksenne lukea nämä rivit, niinkuin minä ne kirjoitan, tuntien päätökseni järkähtämättömäksi. Te jäätte Pariisiin jatkamaan elämää, jolla huolimatta siitä, mitä ensi hetken uskottekin, on tulevaisuus. Ja jos te vuodatattekin kyyneleitä näitä rivejä lukiessanne, niin ne kyyneleet tuottavat huojennusta — ne parantavat, niiden läpi pilkistää nykyhetken tuskasta huolimatta huomispäivän toivo. Minä itse tulen kaukana tästä kaupungista, jossa liian myöhään opin teidät tuntemaan, syrjäisessä kolkassa, väärän nimen suojassa elämään lopun elämääni, jota ei ainakaan tule katkeroittamaan erehdykseni hirveät seuraukset, jotka minun olisi pitänyt aavistaa, ja omantunnonvaivat, jotka minun olisi pitänyt ennakolta tuntea. Tämä on päätökseni, jota teitä rukoilen, jota teitä käsken noudattamaan. Mutta miksi puhua käskyistä ja rukouksista? Kun olette lukenut nämä lehdet, niin ymmärrätte yhtä epäämättömän selvästi kuin minäkin, että minua ja teitä eroittamassa on minun menneisyyteni, joka kieltää minua pyytämästä teiltä onnea. Ah! Menneisyyteni! Viimeinen naisellinen tunne pakoittaa minua näyttämään teille elämäni sisimmän olemuksen. Samalla kun jätän teidät ainaiseksi, täytyy minun antaa oikea kuva itsestäni, jotta ymmärtäisitte menettelytapani oikeutetuksi — jotta hyväksyisitte senkin, että teidät jätän.

Tiedän tehneeni teon, jota inhimillinen moraali pitää rikoksellisimpana kaikista hairahduksista. Silloin kun sen tein oli omatuntoni täysin rauhallinen. Nyt ajattelen tuomiota, jonka te langetatte teostani. Kun ajattelen, että kohta olen teille vain muisto poissaolevasta, joka ei milloinkaan palaa, vainajasta, joka on ainaiseksi kadonnut, valtaa minut pelko. On kuin näkisitte tahroja omallatunnollani, nuo tahrat täytyy minun pestä puhtaaksi. Olen tuntenut naisia, joiden korkein toive on ollut saada maata juhlapuvussa ruumisarkussaan. Miksei ystävättärennekin, joka kohta on teille kuollut, soisi itselleen tätä iloa haudassaan — hiukkasen itsensä vuoksi, mutta ehkä paljoa enemmän teidän vuoksenne. Viimeiset hetket tässä pienessä vierashuoneessa, jonka niin hyvin tunnette, huonekalujen ympäröimänä, jotka niin monena talvi-iltana olivat pitkien keskustelujemme mykkinä todistajina, vietän ajatellen miellyttäväni teitä. Kun istun tässä ja kirjoitan teille, olen viimeisen kerran viettävinäni hiljaisen iltahetken teidän seurassanne, ystävän seurassa, joka minua ymmärsi ja joka piti minusta siten kuin olin häntä pyytänyt. Ei, Elie, älkää ymmärtäkö näitä sanoja moitteeksi. Ne ovat kidutetun sielun syytös kohtaloa vastaan, itseään vastaan, vaan ei teitä, jonka ainoa rikos on siinä, että uskoitte hellyydellänne voivanne tehdä minut vielä onnelliseksi. Te huomaatte, että se oli mieletön unelma. Mutta siitä unelmasta olen teille sieluni pohjasta kiitollinen.

Mutta enhän tarttunut kynään tätä teille sanoakseni. Tahtoni lamaantuu kun ajattelen tuskaanne... —

Minun täytyi hetkeksi pysähtyä, en voinut jatkaa. Nyt olen taasen aivan tyyni. Ajatukseni ovat kirkkaat. Toivoni saavuttaa kaikiksi ajoiksi teidän kunnioituksenne on niin voimakas, etten enää vapise. Tunnen, että minulla on voimia puhua itsestäni aivankuin puhuisin jostakin vieraasta. Jospa tätä voimaa siirtyisi teihinkin kun tätä luette! Kuinka usein olenkaan viime aikoina istunut tässä ajatellen, että minun on kerrottava teille elämäni tehdäkseni eron välttämättömyyden teille ymmärrettäväksi — tuskaisen eron, jota olen siirtänyt yhä tuonnemmaksi kuten tunnustustakin, jonka tuli käydä eron edellä!... Nyt kun minulla on voimaa toimia, on minulla voimaa kirjoittaakin. Mutta mistä alkaa tunnustukseni? Kuinka saatan puhua itsestäni, kun niin mielelläni tahtoisin puhua teistä. Tahdon koettaa...

Ystäväni, en kerro teille lapsuudestani, enkä varhaisimmasta nuoruudestani. Tuota aikaa ei tee merkittäväksi mikään sielunliike, joka viisitoistavuotiaalle tytölle ennustaa romanttista kohtaloa. Lapsuuteni ja nuoruuteni olette nähneet elävänä ja totuudenmukaisena valokuvassa, missä istun isäni jalkain juuressa katsoen häntä silmiin. Niin, tuo tottelevainen ja lempeä lapsi olen juuri minä — muistan olleeni sellainen vuosikausia. En muista tänä aikana kertaakaan olleeni kapinallinen ja tyytymätön. Kuinka huomaamatta, tyynesti ja onnekkaasti kuluikaan aika yksinkertaisesti kalustetussa kodissamme Varennes-kadun varrella! Huonekalut olivat nimittäin vanhat, ja muistan, että minulta meni useita vuosia ennenkuin totuin nykyaikaiseen ylellisyyteen. Korkeat akkunat olivat puutarhaan päin, jossa kasvoi suuria puita. Sinne oli raivattu kävelytie erästä vanhaa naista varten, joka asui alimmassa kerroksessa. Palvelija työnsi häntä siellä edestakaisin pyörätuolissa, kun aurinko paistoi. Muistan tällä hetkellä selvästi — miten oikullinen onkaan muisti — kuinka seisoin nojaten otsaani akkunaruutuun ja katselin hellällä säälillä vanhusta. Oli kevät, kirkas iltapäivä, puut vihersivät puutarhassa. Isäni silitti palmikoitani ja nimitti minua pikku pyhimyksekseen. Se oli liian kaunis nimi niin pienelle tytölle. Minulla oli kuitenkin yksi hyve, jonka vuoksi en ollut tuiki arvoton tuota hyväilynimeä kantamaan. Hyvekö? Ei, vain vaisto, mutta todellinen ja vastustamaton. Minussa oli oikeudellisuutta ja lempeyttä. Toimia annetun ohjeen mukaan ja miellyttää niitä, joita rakastin, oli ainoa haluni ja se oli yhtä luonnollinen kuin leikkiminen ja ajatteleminen. Minulla oli synnynnäinen salainen mieltymys sisäiseen sopusointuun ja suurin onneni oli täyttää velvollisuuteni ja saattaa tekoni sopusointuisiksi tunteitteni kanssa. Ennenkaikkea inhosin vaistomaisesti valhetta siinä määrässä, että kärsin siitä. Monet lapset ovat varmaan kuten minäkin tunteneet tuskansekaista kummastusta joutuessaan ensi kerran tekemisiin seuraelämän valheellisuuksien kanssa — kun esimerkiksi äiti käskee palvelijaa sanomaan vieraille, ettei hän ole kotona, vaikkei todellisuudessa niin ole asian laita. Luonteeni tuskaatuottavasta erikoisuudesta johtui, että tämän tapainen kummastus vasta myöhään hälveni mielestäni, enkä milloinkaan ole oppinut hyväksymään noita pikku petoksia. Kaikessa salaisuudessa loukkasivat seuraelämän puheessa ja kirjeessä esiintyvät kohteliaisuusmuodot rehellisyydentuntoani siinä määrin, että käytökseni tuli vaiteliaaksi ja hiljaiseksi. Minua on pidetty ylpeänä, vaikka sieluni syvyydessä olin arka ja ujo. Epäilemättä ilmeni jo silloin sairaaloinen herkkätuntoisuuteni suuremmassa määrässä kuin mitä oli edullista onnelleni, sillä äitini silmät — suuret, mustat, aivan omieni kaltaiset silmät — seurasivat minua hiukan huolestunein katsein, aivankuin olisi äitini pelännyt minun äkkiä kiivastuvan jostakin, mikä ei ollut täysin vilpitöntä. Äitini oli synkkämielinen, omituinen nainen, joka välistä päiväkaudet oleskeli yksinomaan huoneessaan. Isäni pudisti päätään ja vastasi kysymyksiini: "Hän on aina ollut sellainen". Pidin isästäni enemmän kuin äidistäni, ja moitin itseäni sen vuoksi, niin arka oli jo silloin omatuntoni. Oi ystäväni, kun näin monen vuoden vierittyä muistelen itseäni nuorena tyttönä, joka uneksi kaunista unta synnittömästä uskollisuudesta ja kun vertaan silloista lasta naiseen, mikä minusta on tullut liioittelemalla tuota samaa unelmaa, niin kuinka saatankaan lohduttautua siitä, ettei minulla ollut kenelle jakaa nuoruuteni rikkaudesta — ettei minulla ollut ystävää, sellaista kuin te, jolle olisin voinut tuhlata nuo hukkaanmenneet aarteeni! Liian myöhään! Liian myöhään! Nämä sanat ovat muutaman kuukauden ajan lakkaamatta valittaen kaikuneet korvissani... Mutta olen vannonut olevani rohkea.

Tulevaisuuteni näytti siis olevan viitottu, ja luulen että jos vanhempani olisivat eläneet vielä silloin kun menin naimisiin, ei minun nyt tarvitsisi kirjoittaa teille tätä surkeata ja jokapäiväistä tarinaa pettyneistä toiveistani. He kuolivat molemmat miltei yksiin aikoihin ennenkuin olin täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. En ollut vielä lakannut käyttämästä surupukua, kun enoni, joka samalla oli holhoojani, oli kihlannut minut sille miehelle, jonka nimeä kannoin kun te opitte minut tuntemaan. Jotta voisitte ymmärtää minun suostumukseni tähän, täytyy minun tunnustaa teille, ystäväni, muuan asianhaara, josta teillä miehisen kasvatuksenne vuoksi voi tuskin olla käsitystäkään. Minä olin siihen aikaan niin täydellisen tietämätön kuin suinkin mahdollista avioliiton merkityksestä. Pienimpiäkin yksityiskohtia myöten äärimmäisen säännöllinen nuorentytön-elämäni sekä kuuliaisuus, joka oli luonteeni pääpiirre, olivat varjelleet minut noilta viattomilta ja yhtäkaikki intohimoisilta unelmiltakin, joissa monet naiset antautuvat rakkaudelle, ennenkuin sitä tuntevatkaan. On lisättävä, että äitini valvoi tavattoman ankarasti luettavaani, ettei ainoakaan nuori mies ollut käynyt kotonani ja että vanhempieni horjuva terveys miltei tykkänään oli sulkenut meidät pois seuraelämästä. Enoni sanoi, että minun oli mentävä naimisiin herra Audryn kanssa. Minä vastasin, että tahdoin totella häntä — niinkuin olisin vastannut jokaiseen muuhunkin käskyyn. Kun ajattelen millä kevytmielisyydellä holhoojani itse asiassa minua neuvoi, milteipä käski ottamaan askeleen, joka ratkaisi koko elämäni, kun muistan millä viattomalla tietämättömyydellä minä itse katselin tätä liittoa ja kun toistan, että olen ollut samallainen suurimman osan elämääni, niin joudun todella ymmälle ja toivottomaksi. Kuinka saattavat henkilöt, jotka kaikissa muissa suhteissa ovat omantunnonarkoja ja hienotunteisia, kevein mielin myötävaikuttaa sellaiseen alhaisuuteen, mikä sisältyy suuren maailman sovinnaisavioliittoon? Herra Audry oli kosinut minua, koska miljoonani oli rasitukseton ja sijoitettu varmoihin arvopapereihin. Enoni oli antanut suostumuksensa, koska herra Audryn tulevaisuus liikemiehenä herätti hänen mielenkiintoaan. Sitäpaitsi luuli hän — vanhapoika kun oli — olevansa kykenemätön pitämään huolta parinkymmenvuotiaasta tytöstä. Ja sitten olin minä hänen mielestään pikku pyhimys. "Claire tulee olemaan aina ja joka paikassa onnellinen", sanoi hän — ja hän uskoi mitä puhui.

Ja minä olisinkin ollut, ellen juuri onnellinen, niin ainakin rauhallinen ja tyytyväinen, huolimatta lemmettömän avioliiton kurjuudesta, sillä velvollisuudentunne oli siksi voimakas sielussani, että olisin tyynesti alistunut elämääni, elleivät odottamattomat asianhaarat olisi jo avioliittoni toisena vuotena antaneet unohtumatonta iskua tuolle rehellisyysintoilulleni, joka lapsena, nuorena tyttönä ja naisena on ollut sydämeni salainen uskonto. En kertoisi näin vapaasti tästä tapahtumasta, ellei oikeudenkäynti, johon herra Audry kolme vuotta sitten oli sotkeutunut, olisi yleisölle paljastanut hänen kunniantunnon puutettaan, jonka minä pitkän ajan yksin olin tuntenut. Minun täytyy myöskin selvittää teille, minkälaiset käsitykset minulla oli miehestäni avioliittomme alkuaikoina, jotta te paremmin ymmärtäisitte minua kohdanneen iskun kovuuden. Herra Audryssa on kaksi aivan erilaista ihmistä: se, jonka hän näyttää seuraelämässä ja joka on taipuisa, ja puhelias, miltei jokapäiväinen, antelias taipumuksesta ja myöskin harkinnasta — ja se, joka ansaitsee rahaa ja tekee kauppoja ja joka on leppymätön, kova, tunnoton ja piittaamaton kaikesta muusta paitsi voitosta. Minä tunsin vain ensinmainitun näistä kahdesta ihmisestä ja herra Audry tunsi minussa vain hiljaisen ja lempeän naisen, jota hän luuli voivansa mielensä mukaan taivuttaa.

Eräänä aamuna tuli mieheni huoneeseeni ja silmät tylyinä käskevällä äänellä selitti minulle tyynesti, matemaattisesti, numeroiden avulla, heti tarvitsevansa neljäsataa viisikymmentätuhatta frangia. Hän oli kerran toisensa jälkeen kärsinyt suuria tappioita pörssissä ja luullut korjaavansa huonon onnensa epärehellisellä keinottelulla sen pankin nimessä, jonka johtaja hän oli. Voisin kertoa tuon keinottelun pienimmätkin yksityiskohdat, sillä kaikki herra Audryn sinä aamuna käyttämät ammattisanat olivat niin selvät, etten olisi voinut niitä unohtaa. Häntä uhkasi, lyhyesti sanoen, protesti ja oikeudenkäynti ja myötäjäisteni osalla saattoi ostaa hänen vihamiestensä vaiteliaisuuden. Avioliittosopimuksemme sanamuoto teki kuitenkin minun allekirjoitukseni välttämättömäksi. Kaikesta tästä tajusin ensi hetkessä vain yhden onnettomuuden, mutta se oli musertava: tiesin olevani naimisissa varkaan kanssa. Katselin noita kasvoja, joilta hyväsydämisyyden naamio oli riistetty pois ja näin roiston. Kun hän seisoi siinä kasvot sileiksi ajeltuna ja tukka lyhyenä, olin näkevinäni rangaistusvangin. Sanat, joilla hän koetti puolustaa menettelytapaansa ja jotka paljastivat hänen mielipiteensä rahan moraalista, hänen katseensa ja äänensä kun hän puhui, toiveet pikaisesta korvauksesta, jolla hän koetti viekotella minun suostumukseni — kaikki tuo osaltaan sai aikaan, että sielussani kapinanhenget ensi kerran heräsivät. Ja hänkin älysi kasvojeni äkillisestä muutoksesta, että hänellä oli edessään nainen, jonka olemassaoloa hän ei ollut aavistanut. Hetken ajan häntä peloitti kunniantuntoni äkillinen tarmonilmaus. Mutta mitäpä se oikeastaan häntä liikutti? Minä allekirjoitin. Hän oli pelastettu; — mutta minä, hänen vaimonsa, olin kadotettu. Jos olisin kasvanut toisenlaisessa ympäristössä ja jo varhain aavistanut niitä omantunnonsovitteluja, jotka ovat niin tavallisia nykyaikaisessa suuressa maailmassa, olisin ehkä antanut anteeksi miehelleni sen, että hän oli toiminut epäkunniallisesti. Mutta, kuten sanoin, minä en tietänyt mitään maailmasta. Sielussani oli jotakin särkynyt ajatellessani, että olin ainiaaksi sidottu kunniattomaan mieheen. Omatuntoni oli silloin neitseellisen puhdas ja arka, eikä tinkinyt alhaisen kanssa. — "Minä olen varkaan vaimo!..." — Näitä sanoja kertasin siitä hetkestä lähtien kahdeksan vuotta sieluni katkerassa yksinäisyydessä. Kahdeksan vuotta kannoin nimeä, jota inhosin ja jaoin kodin ja ylellisyyden miehen kanssa, jota halveksin. Kahdeksan vuotta minä olin se rouva Audry, jonka te näitte totisena ja hiljaisena, ja joka muistutti elävää kuvaa mielenrauhasta. Mutta jos olisi voitu katsoa tähän näennäisesti altistuneeseen sydämeen, kun istuin jonkun loisteliaan päivällispöydän ääressä puhellen naapurieni kanssa parisilaismaailman tuhansista keskusteluaineista, niin varmaankin olisi säikähdetty siellä riehuvain, päivä päivältä karttuvien, myrskyisten, tuskallisten ja kapinallisten ajatusten joukkoa.

Kokemukseni perusteella ymmärrän nyt, minkä silloin vaistomaisesti tunsin: vaarallisin onnettomuus, joka voi kohdata nuorta ihmistä, joka intohimoisesti rakastaa oikeutta, on joutua kärsimään vääryyttä. Kenellä itsellään on tapana tehdä vääryyttä, hän alistuu tähän kuin välttämättömään kostoon, mutta nuorta sielua, joka pelkää pahantekoa, koskee vääryys kovasti sen sisimpään olemukseen. Ja jos koko yhteiskunta on kanssarikollisena vaikuttanut herkkää sielua kohdanneeseen vääryyteen, on se pelottava koetus, jolla voi olla seurauksia koko elämän menettelytapaan nähden. Tällainen on lyhyesti kerrottuna sieluni kehityskulku — salainen murhenäytelmä, jonka lopun ainoastaan maailma tuntee ja on tuominnut.

Tämä omituinen sieluntila alkoi päivää myöhemmin kuin olin saanut tietää herra Audryn häpeällisen salaisuuden. Olimme tavalliseen tapaan syöneet yhdessä aamiaista ja mieheni meni kevein mielin, onnellisena ja voitonriemuisena hoitamaan liikeasioitaan. En tiedä miksi tulin katselleeksi häntä kun hän nousi vaunuihinsa — seisoin vierashuoneeni akkunassa, joka oli pihamaalle päin. Hevonen vikuroitsi ja vaunut vierivät pois. Tulin ajatelleeksi, että tuon miehen koko ulkonainen elämä oli valhe, johon maailma uskoi, ja minä sanoin itselleni, että minunkin elämäni oli ja tulisi aina olemaan valhe. Sillä minun oli elettävä hänen rinnallaan, jaettava hänen väärä kunniansa ja näyteltävä tuon näennäisesti kunniallisen miehen vaimoa, ilman että mikään, mikä kuului tämän vihatun velvollisuuden suorittamiseen, vastasi toiveitani ja unelmiani. Ja niin tulisi aina olemaan! Enkä minä ollut sitä ansainnut! Yhä uudelleen ja uudelleen palasin tähän hirveään ajatukseen ja näin olevani ennakolta ja ilman armoa tuomittu näyttelemään yhteiskunnallisten velvollisuuksieni ilvenäytelmää. Äkillinen tietoisuus auttamattomasta orjuudestani päättyi aluksi täydelliseen itsekieltäymiseen, mikä varmaan olikin järkevintä. Päätin alistua kohtalooni ja vaeltaa maailman läpi kuten nunna kulkee luostarinsa pihan poikki: itseeni sulkeutuneena, pyytämättä mitään siitä, mikä minua ympäröi ja odottamatta mitään tulevaisuudelta. Ja uneksimalla, lukemalla, harjoittamalla armeliaisuutta minun onnistuikin pitkät ajat toteuttaa tämä omituinen itsekieltäymisihanne. Minä pukeuduin tarkkaamatta pukuani. Minä puhuin ilmaisematta ajatuksiani. Minä hymyilin, ilman että ainoakaan piirto kasvoissani kertoi sisäisestä tuskasta. Olin huntupäinen nunna keskellä loistoa ja juhlia.

Mutta luonto, joka on antanut meille palavan ja levottoman sielun, sallii meidän yhtävähän lamaannuttaa mielenliikutuksiamme kuin ruumistamme. Niin tarmokkaasti kuin koetinkin hallita itseäni, oli kuitenkin sieluni pohjassa onnen kaipaus, jota en voinut kokonaan tukahuttaa. Se puhkesi toisinaan sietämättömäksi epätoivoksi, kun näin nuoruuteni ajan vierivän, katoavan tuomatta mitään tullessaan. Olin menehtyä tukahutettuihin tunteisiin kuten kaikki suljetut luonteet, ja kätketty myrsky riehui rinnassani sitä rajummin, kun sillä ei ollut mitään ulospääsyä. Olin vähitellen oppinut paremmin arvostelemaan asioita ja tiesin paljon salaisuuksia, jotka osaksi olin arvannut ja jotka osaksi oli minulle uskottu. Kuinka usein illan kuluessa keksinkään puhellessani jonkun ikäiseni naisen kanssa hänen silmissään ja hymyilyssään salaisen onnen jälkiä, jotka niin hyvin tunsin! Hän on tänään nähnyt sen, jota rakastaa, ajattelin silloin. Tai vielä useammin aavistin synkän surumielisyyden ja tuskaisen kalpeuden takana, josta syytettiin teeskenneltyä päänsärkyä, noita salaisia taisteluita, joista täytyy vaijeta ja joista luulee kuolevansa — ne ovat rikollisen autuuden katkera hinta. Minussa oli jotakin, joka tuomitsi noiden naisten teeskentelyn. En voinut ymmärtää, ettei heidän sydämensä vuotanut verta, kun he näkivät rakastajansa puolisonsa rinnalla, kun heidän täytyi sietää, että tuo puoliso heitä sinutteli, kun se, jonka omia he koko sielullaan olivat, puhutteli heitä sanalla _te_. Mutta vaikka surkuttelinkin heidän häpeäänsä, kävi kuitenkin välistä kateekseni: kadehdin sitä, että he elivät, saivat tuhlata sydämensä rikkautta, — kadehdin heidän onnettomuuttaankin. Ajatuksissani vertasin sensijaan itseäni muotiompelijan pukemaan nukkeen. Näiden puuskien jälkeen valtasi minut pohjaton ja parantumaton synkkämielisyys. Seurapiiri, johon kuuluin, oli mielestäni järjestelmällisen epäsiveellisyyden pesäpaikka. Tuomitsihan se muodossa tai toisessa kaikki nuo olennot marttyyriuteen, jonka uhri minäkin olin. Se pakoitti heidät petoksen hinnalla ostamaan onnensa tai luopumaan kaikista toiveista. Tätä kirjoittaessani muistan hämärähetkiä, kun lepäsin yksin huoneeni leposohvalla ja esineiden ääriviivat hitaasti häipyivät pimeään. Nuo hetket ovat aina olleet katkerimmat hetkeni. Vuodatin hiljaisia kyyneleitä itseäni säälien kuten äitinikin oli itkenyt syvässä tuskassaan. Muistan toisia hetkiä valtameren rannalla ihanina heinäkuunaamuina. Meri oli sininen, purjeet valkoiset, meri ja taivas juhli. Huvilani akkunoista Trouvillessa katselin taivaanrantaa — ja olin yksinäisempi kuin leski.

Alatteko aavistaa, ystäväni, mitä kummallisia päätöksiä saattoi syntyä tässä samalla teeskentelemättömässä ja haaveilevassa sielussa, jonka sisimpään olen koettanut teitä viedä? Tällä asteella oli sielunsairauteni, kun opin tuntemaan Gérardin. Antakaa anteeksi se tuska, jonka teille nyt tuotan, hyvä ja jalo Elie ystäväni. Minä kosketan tätä haavaa, jonka menneisyyteni synnyttämä lemmenkateus on teihin lyönyt ja tunnen kuinka sydänraukkanne vuotaa verta. Mutta miksi ollenkaan kirjottaisin tätä tunnustusta, johon panen kaiken hellyyteni, mitä en saanut teille antaa, ellen juuri tahtoisi puhdistua siitä, mikä on saattanut tehdä teidät mustasukkaiseksi. Sallikaa minun sanoa teille, minkävuoksi silloin olin heikko ja minkävuoksi nyt olen voimakas. Gérard rakasti minua ja hän sanoi sen minulle annettuaan monta kuukautta lukemattomia todisteita kunnioituksestaan, joka meihin naisiin vaikuttaa kaunopuheisemmin kuin valat ja vakuutukset. Sillä osoittaahan se meille, ettei meidän tarvitse pelätä sen miehen, joka tällaista kunnioitusta tuntee, käyttävän valtaansa väärin, jos kerran tekisimme hänet kohtalomme herraksi. Alituisen kiihtynyt ja kapinallinen kun mielentilani oli, olin minä hyvin herkkä Gérardin intohimolle juuri siitä syystä, että hänen luonteensa päähyve oli se, jota minä kiihkoisesti ihailin. Te tunnette hänet yhtähyvin kuin minä ja tiedätte, että hän on rehellinen ja että tuo rehellisyys ilmenee hänen elämänsä pienimmässäkin piirteessä. Hänen kasvojensa ilme muuttui heti kun hänen oli pakko keskustella mieheni kanssa, vaikkei meidän välillämme ollut muuta yhdyssidettä kuin hänen rakkautensa minuun ja vaikka olinkin jyrkän kieltävästi vastannut hänen tunnustukseensa. Niin ihmeelliseltä kuin kertomus tunteistani mahtaakin teistä tuntua, olen kuitenkin päättänyt kertoa kaikki. Syvä myötätuntoni tätä miestä kohtaan, jolla on ollut niin tärkeä osa elämässäni, sai alkunsa sinä iltana, jolloin näin hänen kasvoissaan tuskallisen ilmeen hänen kätellessään herra Audrya. Tämä salainen yhtäläisyys sisimpien tunteitteni kanssa teki Gérardin silmissäni poikkeusihmiseksi, ainoaksi, jota mielihyvällä ajattelin. Pidin häntä ainoana totuuttarakastavana henkilönä, jonka olin kohdannut tuossa valheellisessa seurapiirissä. Totuin puhumaan hänelle tekeytymättä toiseksi kuin olin. Hänestä tuli paras ystäväni, uskottuni, se, jolle annoin kaiken sydämeni hellyyden, sydämeni, joka oli maailmalta saanut osakseen vain kärsimyksiä. Hän tuli minulle yhtä välttämättömäksi, kuin kaikki muut miehet olivat vastenmielisiä. Ensimäisen kerran astuin ulos siitä henkisestä erämaasta, jossa niin kauvan olin nääntynyt. Minä rakastin häntä tai luulin rakastavani ja rakkauteni sai minut uneksimaan uutta elämää. Oi, jos säälitte hiukankaan! nuoren olennon ponnistuksia ja kyyneleitä — nuoren olennon, joka ei tahdo kuolla — ei teillä ole sydäntä tuomita kuolontuskassa kamppailevan sielun viimeistä yritystä saavuttaa rakkautta ja onnea.

Mietittyäni perinpohjin asiaa, kysyin viimein itseltäni, mikä esti minua koettamasta tehdä toisenlaiseksi synkkä ja salaperäinen kohtaloni? Sanoin itselleni, että olin mieletön, ellen käyttänyt hyväkseni tarjoutunutta tilaisuutta alottaa uutta elämää todellisessa rakkaudessa ennenkuin nuoruudenkukoistukseni oli kuihtunut. Muutamia vuosia vielä ja se olisi myöhäistä. Mitä esteitä olikaan minun ja Gérardin välillä, jotka estivät minua menemästä hänen luokseen? Kaikki ennakkoluulot tietenkin; mutta sydämeni ja omatuntoni eivät tunnustaneet ainoatakaan velvollisuutta, — ellei velvollisuutta olla valhettelematta. Mutta minä en myöntänyt, että puolisollani oli mitään todellisia oikeuksia minuun — hänellä, joka oli ottanut minut vaimokseen — ymmärsin sen nyt — jotta myötäjäismiljoonani olisi tarpeen tullen hänen käytettävänään, hänellä, jota maailma kunnioitti, mutta en minä. En vielä tänäpäivänäkään myönnä hänellä mitään sellaisia oikeuksia olleen. En tunnustanut itselläni olevan velvollisuuksia muita kuin Jumalaa ja itseäni kohtaan ja varhaisempi uskonnollisuuteni oli kadonnut sielullisissa kärsimyksissä. Sanoin itselleni, ettei ollut mahdollista että oikeutta noudattava Jumala oli pannut minuun halun rakastaa ja tulla rakastetuksi, onnellistuttaa ja olla onnellinen ainoastaan antaakseen minun sitä julmemmin tuntea parhaimman itseni silpomisen. Mitä oli minun siis otettava huomioon? Itsekunnioituksen tarpeeni — se yksin. Se mitä olen kertonut teille kummallisesta ja kiihoittuneesta mielentilastani käy teille selväksi kun lisään, ettei maailman tuomio yhtävähän kuin kunnioitus avioliittolupausta kohtaan hetkeäkään painanut vaa'assa. Olinpa sitten oikeassa tai väärässä, mitään muuta tuomaria kuin omantuntoni en hyväksynyt. Ja omatuntoni kielsi minua valehtelemasta, se kielsi minua pitämästä sitoumusta, jonka olin tehnyt ymmärtämättä mitä se merkitsi, sitoumusta, miehen kanssa, jonka oikeata ihmistä en tuntenut. Ah! ennemmin kuin olisin pettänyt sitä miestä, jonka nimeä kannoin, ennemmin kuin olisin näytellyt salaisen avioliitonrikkojan surullista osaa ja kärsinyt kaiken kurjuuden, inhoittavat petokset ja vastenmielisen jakamisen, mikä siitä seuraisi, ennemmin olisin kuollut. Mutta entä jos ei minun tarvinnutkaan kärsiä teeskentelyä, petoksia ja jakamista? Mutta entä jos Gérardilla ja minulla oli uskallusta rikkoa välimme tuon tekopyhän seurapiirin kanssa, julkisesti kuulua toisillemme, yhdistää vapaat tahtomme ja kohtalomme, valmiina kärsimään kaikki tämän teon seuraukset — mikä oli silloin rikoksemme?... Minä en nähnyt siinä mitään rikosta, ja minä itse tein Gérardille tämän ehdotuksen ja tarjosin koko elämäni korvaukseksi hänen elämästään. Se tapahtui tuollaisen sieluntaistelun jälkeen, joka tekee ihmisen kykeneväksi alkamaan uutta elämää, sillä ihminen tunkeutuu silloin olemuksensa pohjimmaiseen pohjaan, sielunsa sieluun... Minun on oltava Gérardille siksi oikeudellinen, että tunnustan hänen hyväksyneen ehdotukseni ihastuksella, joka lämmitti sydäntäni. Mikä olisikaan tullut kohtalokseni, jos sellaisen askeleen jälkeen olisin nähnyt hänen silmissään epäröimistä, joka osoittaa naiselle, että hän on pettynyt herättämästään tunteesta? Ja kuitenkin! Olisi ehkä ollut parempi sekä hänelle että minulle, jos hän olisi ollut noiden seikkailijaan kaltainen, jotka maailmanmiehen rakkaudella rakastavat maailmannaista, ja jos minä olisin ollut noita uskaliaita naisia, jotka sydämensä tilikirjassa pitävät kaksinkertaista kirjanpitoa! Mutta en ole kuitenkaan suruissani siksi, että olen uhmannut vallitsevaa käsitystapaa — kuolemansurullinen olen muistaissani tuota taistelua, joka muutamissa suhteissa oli yhtä sankarillinen, kuin se toisissa suhteissa oli mieletön... Mutta sitä, mikä kerran on tapahtunut, ei voi enää muuttaa.