Part 2

Ei, tässä kaikessa ei ollut mitään, mikä todisti hairahduksen onnea. Mutta se karkotti ajatuksenkin hairahduksesta. Ellei Elie olisi ollut niin hyvin selvillä tosiasioista ja hänelle olisi näytetty Claire de Veldea ja kerrottu, että tämä oli erään Pariisin seurapiirein kuuluisimman häväistysjutun sankaritar, olisi hän rohkeasti väittänyt sitä panetteluksi — niin paljon levollista ylpeyttä, todellista ylevyyttä, altistunutta tyyneyttä henki tuosta kolmekymmentä-neljävuotiaasta naisesta, joka kumarsi kuten ruhtinatar kun Gérard esitti vieraan. Kädenliikkeessä, jolla hän viittasi Elieta istumaan, ilmeni tuo siveä sulo, josta kokenut mies tuntee kunniallisen naisen _noli me tangere_, tuon ehdottoman, synnynnäisen, ikäänkuin ruumiillisen kainouden, joka lannistaa aremmankin himon.

— "Ystävänne", sanoi hän, "on siksi usein puhunut teistä, että olen iloinen saadessani tavata teitä."

Tämä yksinkertainen lause, joka kuitenkin asetti Gérardin hänen ja Elien väliin, lausuttiin hiukan matalalla ja verhotulla äänellä, mutta ilman että äänensävy tai kasvojenilme ilmaisi sitä hämmennystä, jota odottaisi maanpakolaiselta ja yhteiskunta-asemansa menettäneeltä maailmannaiselta kun hän kohtaa miehen, joka on hänet tuntenut arvossapidettynä ja kunnioitettuna. Se oli vielä vähemmän röyhkeyttä, jolla langennut olento käy kohti mahdollista loukkausta. Ei, se muistutti eniten sellaisen henkilön rohkeata varmuutta, joka on käynyt käräjiä omantuntonsa kanssa ja puhdistunut syytöksistä, eikä salli, että siitä väitellään. — Eikä hänen esiintymistapansa muuttunut keskustelun aikana, joka tapahtui ennen aamiaista, yhtä vähän kuin aamiaispöydässä istuttaessa. — "Mutta onko se sitten harkittua?" kysyi Elie itseltään kerran toisensa perästä.

Hän istui neliskulmaisen pöydän ääressä Clairen oikealla puolella, vastapäätä Gérardia. Kaksi renessanssikaappia koristi ruokasalia. Laudoitetulla seinällä riippui yksi ainoa taulu, kuvaten höyrylaivaa sumussa.

Keskustelu kävi kankeasti. Hämilläolo, jota he turhaan koettivat peittää sydämellisyydellä, oli vallannut kaikki kolme. Elie, joka yhä vielä selvitteli itselleen pienimpiäkin yksityisseikkoja, oli huomaavinansa tämän hämilläolon Gérardin äänensoinnusta, hänen epävarmoista eleistään, hänen pakoitetusta katseestaan. Hän pani merkille, että ystävänsä, jonka aamullinen ruumiinliikunto oli luultavasti tehnyt nälkäiseksi, söi ja joi hyvällä ruokahalulla, kun sensijaan rouva de Velde maistettuaan lautasellaan olevaa palasta, laski veitsensä ja kahvelinsa jäännökselle, kuten pikkutytöt, jotka tahtovat välttää nuhteita. Jo se tapakin, millä nuo kaksi ihmistä istuivat pöydässä, ilmaisi fysiologian ja verenkierron erilaisuutta. Ja hämilläolon tunne kävi hetki hetkeltä yhä painostavammaksi, siitäkin syystä, että Claire nyt tuntui ikäänkuin olevan poissa huoneesta, liikkumattomine kasvoineen, lyhyine vastauksineen, ajattelevan ja välinpitämättömän näköisenä samalla kertaa.

Elie luuli löytäneensä keskusteluun aiheen taulusta, joka riippui häntä vastapäätä seinällä ja hän huomasi heti, että hän oli antanut isäntäväelleen tilaisuuden osoittaa sielunlahjojensa erilaisuutta, josta tapojen ja luonnonlaadun erilaisuus oli seurauksena.

— "Se on englantilaisen Turnerin maalaama" sanoi rouva de Velde, "pidättekö siitä?..." Ja Elien vastattua myöntävästi, kääntyi hän hymyillen Gérardin puoleen. "Näettehän", virkkoi hän, "en ole ainoa, joka pitää siitä."

— "Mutta olenhan aina uskonut teidän olevan oikeassa", sanoi Gérard, "kaunotaiteet ja minä, me olimme vieraat toisillemme jo Orsay-kadun aikoina. Muistatteko sitä, Laurence?"

Elie muisti aivan oikein halveksumisen, jota Gérard, käytännöllinen toimen ja tarmon mies, osoitti tuohon aikaan kaikkea sitä kohtaan, mitä hän ylenkatseellisesti kutsui elämän kirjalliseksi puoleksi, ja hän kuunteli kun nuori nainen puhui englantilaisesta maalaustaiteesta sillä tunteen hienolla arvostelukyvyllä, joka ilmeni kaikessa sattuvasti ja luonnollisesti, keikailematta älyllään, kuten henkilö, joka on paljon miettinyt ja vertaillut. Hän oli varmaan monta vuotta elänyt kirjojen ja ajatusten parissa.

Hetkisen kuluttua oli keskustelun aihe vaihtunut. Gérard puhui vuorostaan Englannista ja Englannin kansasta, mutta hän oli johtanut keskustelun politiikan alalle. Hän arvosteli viimeisiä toimenpiteitä Irlannissa. Hän vertasi englantilaisia ja ranskalaisia siirtomaita. Claire vaikeni ja silitti sormuksettomalla kädellään hiuksiaan ja tuo liike vei Elien monta vuotta taaksepäin ajassa. Hän kuunteli kuitenkin Gérardia eikä voinut olla ihailematta hänen lausuntojensa täsmällisyyttä; hän veti sen johtopäätöksen, että ystävänsä ja tämän rakastajattaren olivat heidän erikoisominaisuutensa eroittaneet. Claire tuntui yhtä vähän antavan arvoa sille, mitä Gérard sanoi, kuin Gérard oli aikaisemmin ymmärtänyt Clairen puheen viehätystä. Elien valtasi raskasmielisyys, joka kasvoi kun hän, heidän palattuaan pieneen vierashuoneeseen kahvia juomaan, näki Gérardin suutelevan Clairea kädelle vastaukseksi tämän leikkipuheeseen.

Talviauringon säteet hiipivät sisään alaslaskettujen kaihtimien läpi, joiden väri oli vaaleamman sininen kuin seinäpaperien, ja joissa kulki vanhanaikuinen välipitsi.

Vieraasta tuo nuori nainen tuon nuoren miehen rinnalla — molemmat vapaat rakastamaan toisiaan, molemmat yhtyneet uhrattuaan rohkeasti tulevaisuutensa, molemmat rikkaat ja hienostuneen loiston ympäröimät — olisi ollut kuin onnen vertauskuva. Mutta miksi oli hämilläolontunne painostanut aamiaispöydässä tapahtunutta keskustelua, jossa kuitenkin oli huolellisesti vältetty kaikkea kosketusta suuren maailman elämään? Miksi oli pakotettu ilme luettavana rakastajan kasvoissa ja rakastajattaren silmissä silloinkin kun suudelma annettiin ja otettiin vastaan — ilme, joka kertoi toivottamasta kieltäytymisestä? Vai olisiko Elie erehtynyt ja kaikki salaisen ja auttamattoman eron tuntomerkit olleet olemassa vain hänen mielikuvituksessaan, vain hänen toivomuksenaan, kukaties? Oliko hän varma, ettei hänen äkillinen, kasvava surumielisyytensä johtunut äkillisestä ja kätketystä mustasukkaisuudesta?

Huolimatta ensimäisen päivän ikävyydestä — tai ehkä juuri sen vuoksi — kävi Laurence ennen pitkää toisen kerran Balzac-kadun varrella olevassa talossa, sitten kolmannen ja neljännen kerran ja vaikka hänen halunsa oppia tuntemaan, minkälaatuinen oli Gérardin ja rouva de Velden suhde, oli vielä yhtä voimakas, liittyi siihen nyt sitä arkaa hellyyttä, joka ilmaisee syvempien tunteiden syntyä. Nämät tunteet ilmenivät pian siksi selvästi, että jos Elie olisi tutkinut sydäntään, ei hän olisi voinut olla niitä huomaamatta. Mutta myöhemmin elämässä, kun ihminen ei enää sommittele intohimoilleen ohjelmia, joita hän sitten uskollisesti seuraa, tapahtuu joskus, että hän erehtyy tunteistaan päinvastaiseen suuntaan. Samoin kuin me nuorina luulemme hetkellisiä tunteita ikuisiksi, samoin kuvittelemme me, jätettyämme jälkeemme nuoruuden, rakkautemme merkitsevän meille vähemmän kuin se itse asiassa merkitsee. Elie oli sitäpaitsi ystävyydessä siksi omantunnonarka, ettei hän luullut voivansa rakastaa ystävänsä rakastajatarta, ystävän, joka oli kutsunut hänet kotiinsa ja osoittanut häntä kohtaan rajatonta luottamusta. Valitettavasti on kalteva pinta, joka sympatiasta kaunista naissielua kohtaan vie intohimoon, joka käsittää koko hänen olemuksensa, niin huomaamaton ja niin hienojen onnen kukkasien peittämä, että vasta myöhemmin, vasta liian myöhään huomaamme, että alkava tuttavallisuutemme hänen kanssaan, jota emme milloinkaan olisi uskaltaneet rakastaa, oli alkuna rikolliseen hurmaukseemme.

Kahdeksan viikon kuluttua, jolloin Elie oli ottanut tavaksi joka päivä käydä rouva de Velden luona, ei hän vielä ollut selvillä siitä mikä sija tuolla naisella oli hänen siihen asti niin tyhjässä sydämessään. Hän tiesi hyvin, ettei hänen enää ollut ikävä ja hän tiesi myöskin, että sensijaan, että hän olisi huomioidentekijänä tutkinut Clairen ja Gérardin suhdetta, hän otti vastaan kaikki sen tarjoamat niin hyvät kuin huonot puoletkin. Mutta mistäpä väsyneen sielunsa lymypaikasta hän olisikaan saanut voimia vastustamaan sitä lumousvoimaa, joka virtaili noista huomaamattomista atoomeista, noista hienonhienoista atoomeista, jotka leijailivat Clairen ympärillä kuten naisen ruumiillinen ja sielullinen tuoksu ja vaivuttivat hänet, uneksijan suloiseen horrostilaan.

Jo ensi käynneillään oli hän tavannut Clairen miltei aina yksin, eikä hän sitä ihmetellytkään. Hän tunsi häntä jo tarpeeksi ymmärtääkseen, kuinka vaikeata olisi ollut niin ylpeän, mutta omasta yhteiskuntaluokastaan karkotetun naisen solmia uusia tuttavuuksia. Hän sai myöhemmin tietää, että Claire salaa aamuisin otti vastaan muutamia entisiä ystävättäriään, jotka olivat pysyneet uskollisina huolimatta ennakkoluuloista, joilla seurapiirien tekopyhyys kohtelee julkisia hairahduksia. Sitäpaitsi sai hän vielä tietää, että Gérard oli kutsunut tähän hiljaiseen kotiin pari entistä toveria. Mutta he eivät olleet miellyttäneet Clairea jonkun tuollaisen miltei huomaamattoman tahdittomuuden takia, joiden suhteen naiset ovat sitä arempia, kun heidän asemansa on epäilyksenalainen. Claire oli siten elänyt pienen kodin ylellisessä yksinäisyydessä ilman mitään seuraa, sillä siksi voinee tuskin nimittää kolmea vanhaa ihmistä, jotka olivat kaukaisia sukulaisia ja köyhiä — muuan leskirouva ja kaksi vanhaa poikaa. He ilmestyivät kerran viikossa päivälliselle. — Mitä Gérardiin tuli, ei tarvittu suurta huomiokykyä, saadakseen selville, että hän karttoi kahdenolon yksitoikkoisuutta. Milloin minkin tekosyyn nojalla läksi hän useimmiten iltapäivällä kaupungille. Ja Claire vietti päivät pitkät yksinään pienessä sinisessä vierashuoneessa, joka aivan äkkiä oli Laurencelle tullut maailman keskipisteeksi. Naivissa itsekkäisyydessään, joka on tavallista useissa aviomiehissä — itsekkäisyys, joka samalla ilmaisi oikeutettua luottamusta Clairen uskollisuuteen — otti Gérard pian tavaksi käyttää hyväkseen ystävänsä tiheitä käyntejä vapaudenhalunsa tyydyttämiseksi. "Elie pitää teille seuraa", sanoi hän rouva de Veldelle; "te kuulutte molemmat kissansukuun. Te voisitte elää liikkumatta jossakin huoneen nurkassa. Minä olen kuin vinttikoirat, minun täytyy liikkua..." Claire nyökäytti päätään vastaamatta. Elie esitti anteeksipyynnön — ja jäi.

Tämän naisen hurmaava läheisyys lamautti hänen tahtonsa. Ennen kaikkea teki hänet vastustamattomaksi syvällinen ja lempeä viehätysvoima, sitä lumoavampi kun ei hänen olentonsa kiehtova sulous hetkeksikään hämmentynyt. Hänen liikkeistään ei yksikään ollut muita ripeämpi ja tämä verkkaisuus synnytti sopusoinnunvaikutelman, joka löi leimansa pieneen vierashuoneeseenkin. Pienet maljakot, joita oli asetettu sinne tänne ja joissa aina oli tuoreita kukkia, kirjat matalassa kirjakaapissa, pienet lakeeratut rasiat pieniruutuisen kaapin hyllyillä, kaikkityyni tässä suojassa, jolle kaihtimien läpi tunkeutuva himmeä päivänvalo antoi pehmeän valaistuksen, oli sopusoinnussa suloisen erakon luonteen kanssa. Pianolla, joka oli poikittain seinää vasten, oli avattuja nuottivihkoja. Uunissa paloi tasainen tuli ja Claire istui miltei aina samalla paikalla takkavalkean ääressä leposohvalla, joka oli päällystetty hopeakirjaillulla, vaalistuneella, ruusunpunaisella silkillä. Hänen pitkähköt jalkansa lepäsivät patjalla. Hänellä oli patjoja olkapäittensä takana, jotka olivat pikemmin korkeat ja terävät kuin viettävät ja pyöreät — mutta nämät pikkuviat antoivat hänen olennolleen tuon vähäisen kömpelyyden vivahduksen, tuon erikoisen sulon, joka hänessä oli viehättävämpi kuin jonkun toisen muodontäydellisyys. Hän ompeli jotakin tai luki. Mutta joko hän kultasormustimellaan pisteli neulaa ylös ja alas ompelukehykseen kiinnitetyssä käsityössään, tai toiletti mustaa kilpikonnanluista veistään pitkin sivuja, aina ilmaisi sama verkkainen, lempeä rytmi tyyntä ja uneksivaa olentoa, jota keskeymätön mietiskely tuntui varjelevan elämän jokaiselta kovalta kosketukselta.

Ensi alussa verhosi Clairea tämä yksinäisyys kuin salaperäinen harso, jota nuori mies ei koettanutkaan kohottaa. Claire ei kätellyt häntä tervehdykseksi eikä jäähyväisiksi ja jos keskustelu joskus lakkasi, ei Claire milloinkaan ensiksi katkaissut äänettömyyttä. Elie piti siitä, että hän oli sellainen, samoinkuin hän myöhemmin piti siitä, että hän tuli tuttavallisemmaksi. Se ei ollut yksinomaan kuvittelua miehen, joka jokaisesta pikkuseikasta saa enemmän aihetta rakastaa entistä enemmän naista, jota on alkanut rakastaa. Niin arkaluontoisessa asemassa kuin Clairen, oli se todisteena sielunhienoudesta, että hän epäili koettelematonta ystävyyttä samalla kun otti vastaan koetellun. Todella herkkätuntoiset ihmiset, joille suuren yleisön mielipide ei ole pääasia, ovat sellaisia. Elie, joka mustasukkaisen huolellisesti otti vaarin pienimmistäkin seikoista, pani merkille, että Claire heidän tuttavallisuutensa alussa otti hänet vastaan kävelypuvussa, aivankuin olisi kaupungille menossa, silloinkin kun aikoi viettää koko päivän kotona. Myöhemmin sitävastoin, ja vaikka Claire sanattoman sopimuksen mukaan odotti häntä, oli hän kotipuvussa ja matalissa kengissä. Eikä Elie tiennyt kummassako pukimessa hän oli miellyttävämpi. Lyhyessä kävelypuvussaan, pienissä, kiiltonahkaisissa kengissään oli hänessä sitä, mitä Elie omituisesti kyllä nimitti "kokonaisuudeksi" — tuo viehättävä ja eloisa ulkoasu, jossa nainen on yhtä pukunsa kanssa, ja oli hetkiä, jolloin tuon yli kolmenkymmenvuotiaan pariisittaren ryhdissä ja kasvojenilmeessä oli nuorekkuutta, joka teki hänet miltei lomalla olevan koulutytön näköiseksi. Sitävastoin näytti hän pitkässä kotipuvussaan, etenkin kun hän kietoi laahuksen jalkojensa ympäri, pitemmältä kuin oli ja hänen ruumiinsa kaarevissa ääriviivoissa oli jotakin käärmemäistä, jotakin levottomuutta herättävää ja raukeaa. Mutta kummassakin puvussa oli hän niin yksinkertainen, siveä, että tuntui mahdottomalta ajatella, ettei hän ollut kulkenut maailman läpi kärpännahkaviitassa — moitteettoman valkoisena ja puhtaana. Ajatus, että hän eli laittomassa suhteessa, kaikkosi mielestä, kun lähestyi häntä, samoinkuin, nähdessä hänet Gérardin kanssa yhdessä, ajatus, että rikollinen side yhdisti nuo kaksi.

Ja kuitenkin valtasi tämä ratkaisematon arvoitus kaikki Elien ajatukset, varsinkin hänen kulkiessaan Barbet-de-Jouy-kadun ja Balzac-kadun väliä — tie, jota hänellä oli tapana kulkea kuusikin kertaa viikossa, aina kello viiden aikaan iltapäivällä. Se ei ollut hänen puoleltaan mietittyä, vaikkakin Gérard Lairesse, kun hän palasi kotiin ja tapasi siellä ystävänsä, ei milloinkaan ollut kutsumatta häntä päivälliselle ja pyytämättä viettämään iltaa heidän kanssaan. Ei. Mutta Elie oli runollisella vaistolla, jonka tapaa hienostuneissa ja elämäänkyllästyneissä ihmisissä, pikemmin tuntenut kuin huomannut, että rouva de Velde oli iltapäivän ihmisiä. Onhan jokaisella naisella joku aika päivästä, lyhyt hetki, jolloin hänen kauneutensa on sopusoinnussa värien ja — jos niin voi sanoa — esineiden sielun kanssa. On nauravia ja iloisia naisia, joiden ilakoiva hilpeys on miellyttävä aamulla. Heidän kanssaan tulee elää maaelämän yksinkertaisuudessa tai merenrannikolla ja etenkin ratsastusretkillä auringonnoustessa voi mies, joka heitä rakastaa, ihailla heidän raikasta suloaan. On toisia, ruhtinaallisia ja voitonvarmoja, joille yöllisten juhlien loisto soveltuu parhaiten ja joiden ihanuus täydellisimpänä säteilee juhlapukujen välkkeessä, keskellä kukkia ja valoa ja jalokiviä ja paljaita olkapäitä. Clairen hieno sulous, samalla kertaa totinen ja hyväilevä, hurmasi vielä enemmän alkavan puolihämärän pehmeässä valaistuksessa.

Hän nojasi otsaansa käteensä ja nojautui leposohvan tyynyjä vasten, ja ennenkuin palvelija loi sisään puna- ja sinikupuiset lamput, puhui hän syvällä, hillityllä, matalalla äänellään. Saattoi silloin tapahtua, että häneltä pääsi joku kummallinen, hämärä ja surumielinen lausunto, jonka takana kuuntelijain mielikuvitus saattoi aavistaa peitettyä tunnustusta kärsimyksistä, joita hän ei milloinkaan valittanut... Sellaisena, harhailevin katsein, uneksivin suin, arkana ja kaihoisana, puolihämärään kietoutuneena, näki Laurence hänet mielikuvituksessaan kulkiessaan eräänä kauniina iltana jalan pitkin Invalides-esplanaadia, missä hän oli kohdannut Gérardin. Tuo kohtaaminen oli samalla kertaa niin lähellä ja niin kaukana! Ja niinkuin rakastuneille tapahtuu, muistutti jokainen pikkuseikka tienvarrella Clairesta. Kuinka usein olikaan hän kulkenut tätä samaa esplanaadia siihen aikaan, kun rouva Audry vielä oli vapaa! Mikä salaperäinen kohtalo olikaan ensin eroittanut hänet tuosta naisesta, yhdyttääkseen sitten heidän tiensä. Hän pysähtyi hetkiseksi sillalle ja katseli Seinen kylmiä, vihreitä aaltoja, joilla ahkerat hinaajalaivat vahvasti savua tupruttaen vetivät ketjuista perässään hiilillä lastattuja lotjia. Etäällä vasemmalla kohosivat Trocaderon korkeat, terävät tornit, jotka kuvastuivat kirkasta taivasta vasten; oikealla Tuileriain puut sulautuivat tummempaan taustaan. Kun hän seisoi ja katseli ankaraa työtä talvikylmässä, tunsi hän samalla kertaa sielullista ja aistillista mielihyvää ajatellessaan pienoista ja lämmintä suojaa, jossa nuori nainen häntä odotti... Nyt kulki hän leveää ja pitkää Frans Ensimäisen katua, jonka rauhallisten lehtokujien puoliyksinäisyydessä hän rauhassa saattoi kuvitella keskustelujaan rouva de Velden kanssa. Hän piti myöskin paljon Champs-Elysées-lehtokujasta, jossa vilisi ajopelejä, juuri siksi, että se oli vastakohtana Balzac-kadun maalaismaiselle hiljaisuudelle.

Unelmien liittäminen kaikkeen, mikä meitä ympäröi, on salaisen ja itsetiedottoman lemmenonnen ilmaus. Me rakastamme enin silloin kun emme tiedä rakastavamme. Surullinen totuus, joka osoittaa mihin erehdykseen teemme itsemme syypääksi koettaessamme saavuttaa täyttä intohimoa. Mutta rakkauden laita on niinkuin pikkulasten. On turhaa koettaa säilyttää niiden ensi hymyilyjen viatonta suloa. Ne kasvavat. Ne tuottavat meille surua. Ne jättävät meidät...

Eräänä iltana kun Laurence tuli tavalliseen aikaansa Balzac-kadulle, ei hän löytänyt ainoatakaan palvelijaa, joka olisi ilmoittanut hänen tulonsa, vaikkakin portinvartijan kello oli soinut. Rouva de Velden asunnon ovi oli auki. Hän kävi sisään. Hän kolkutti hiljaa pienen vierashuoneen ovea; ei kukaan vastannut. Hän avasi oven ja näki Clairen joka ei ollut kuullut hänen tuloaan. Claire istui puolipimeässä takkavalkean ääressä, kädet ristissä polvilla ja hänen asentonsa ilmaisi pohjatonta toivottomuutta. Tuossa naisessa, joka ei enää ollut aivan nuori, kun hän istui siinä valkopukuisena kuin aave ja tuijotti eteensä tuleen talvi-illan hämärässä aivan kuin olisi hän siinä nähnyt rakkaan, vanhan toiveen murskautuvan — hänessä oli jotakin julman, parantumattoman surullista ja epätoivoista. Se oli masennetun olentoraukan pohjatonta alakuloisuutta. Ja tämä sisäinen säröisyys oli niin syvänä vastakohtana ylpeän naissielun tavalliselle itsensähillitsemiselle, että nuori mies tunsi tuskaista liikutusta. Hän meni vaistomaisesti Clairen luo ja tarttui hänen käteensä: "Kärsittekö?" sanoi hän. Claire kohotti päätään ja käänsi häneen tuskan vääristämät kasvot. Hän tuli siitä niin liikutetuksi, että hänen sydämensä puristui kokoon ja suuret kyyneleet kohosivat hänelle silmiin — nuo miehekkäät kyyneleet, joita rakastava nainen ei milloinkaan saata nähdä tuntematta halua suudella niitä pois. Claire katsoi häneen ja voimatta enää hallita itseään, salli hän Elien nähdä sieluunsa saakka. Sanomaton kiitollisuus valtasi hänet ja hän sanoi tyynnyttyään: "Minulla oli vaikea hetki, mutta keliäpä ei joskus olisi sellaista. Mutta nyt olette te täällä ja silloin on kaikki taas hyvin... Teidän täytyy jäädä", lisäsi hän kun palvelija toi sisään lamput. "Gérard ei tule kotiin päivälliselle ja te teette laupeudentyön kun ette jätä minua yksin tänä iltana."

Elie lupasi jäädä, ja joko oli Elien niin ilmeisesti osoittama sääli liikuttanut Clairea tai oli hän sinä iltana sellaisessa hermostuneessa mielentilassa, jolloin tuska äkisti muuttui hilpeydeksi, — joka tapauksessa oli hän aivankuin toinen ihminen nuoren miehen mielestä. Hän muuttui äkkiä siksi iloiseksi, vallattomaksi, lapselliseksi tytöksi, jollainen hän luultavasti oli ollut onnellisempina aikoinaan. Hän jutteli ja hänen silmänsä loistivat. Kun hän nousi ylös ilmaisi notkea sulo, että hänen tavallisen kylmyytensä alla piili hyväilevän hellä olento. Kun hän katsoi Elie'ta, tuli hänen tavallisesti välinpitämättömiin silmiinsä kostea kiilto. Ensi kerran johti hän keskustelun tuohon ikuiseen aiheeseen: rakkauteen, johon jokainen tuttavallisempi ajatustenvaihto miehen ja naisen välillä pakostakin päättyy — olkoonpa mies kuinka omantunnonarka ja nainen kuinka kaino tahansa...

Päivällinen oli päättynyt. Ulkona ulvoi tuuli. He istuivat yksin, ja puhuttuaan hetkisen niistä välttämättömistä pettymyksistä, joita tuskainen ja pettävä rakkaus tuottaa, virkkoi Claire, että ystävyys ainakaan ei valhettele. Hän kertoi aina haaveilleensa, että löytäisi, ei ystävättären vaan ystävän, koska naisen luonteessa on niin paljon horjuvaisuutta ja vaihemielisyyttä, kun taas miehen sielussa on yhtyneenä veljen uskollisuus ja sisaren hienotuntoisuus. Luoden katseen, joka oli täynnä liikuttavaa vilpittömyyttä ja vapaa kaikesta keimailusta, kysyi hän, uskoiko Elie sellaisen ystävyyden mahdollisuuteen — jos nainen oli täysin tosi ja mies vapaa tuosta väärästä itserakkaudesta, joka muuttaa jokaisen lähenemisen miehen ja naisen välillä valloitussodaksi. Hän lisäsi, ajatellen itseään ja mieli täynnä surullisia kuvia, että on suuri onnettomuus, että ihmiset tuntevat toisensa väärin lyhyenä elinaikanaan ja väärinymmärryksellään tuottavat toisilleen niin paljon kärsimyksiä.

Viattomasti ja vilpittömästi kuin nuori tyttö, joka puhuu niinkuin ajattelee, kysyi hän sitten Elieltä: "Tahdotteko olla ystäväni?" Ja Elie vastasi: "Olen jo kauvan ollut ystävänne teidän tietämättänne." Hän kertoi millaisen muiston hän oli Clairesta säilyttänyt — ja tunnit vierivät nopeaan. He elivät nyt molemmat sen jumalaisen hetken, jolloin kaksi olentoa, jotka ovat luodut tekemään toisensa onnelliseksi äkkiä löytävät toisensa, eivätkä tunteensa yltäkylläisyydessä tee itselleen tiliä seurauksista. Ei hetkeksikään tänä unelmankaltaisena iltana juolahtanut Elien mieleen, että hänellä oli edessään nainen, joka saattoi olla hänelle muutakin kuin sisar. Se, mikä hänen luonteessaan oli naismaista, hiukan velttoa ja väsynyttä, teki, että hän oli juuri oikea henkilö nauttimaan niistä himmeistä väreistä, jotka kuuluvat molemminpuolisen rakkauden aamuruskoon — ja vasta Gérardin kotiinpalattua hän huomasi, kuinka vaaralliselle tielle Claire ja hän olivat astuneet.

Lairesse tuli, hänkin ilon heijastus silmissään. Hän oli syönyt päivällistä muutamien ystävien seurassa ja viettänyt pari tuntia teaatterissa. Hänen kertoessaan iltansa viettämisestä, katseli Elie Clairea, jonka kasvot olivat uudelleen synkistyneet ja muuttuneet. — Hänet itsensä oli vallannut kiihkeä tuska, jonka hän säikähtäen tunsi rakkauden mustasukkaisuudeksi.

Sekö siis oli tulos hänen epäitsekkäästä uteliaisuudestaan? Hän rakasti ystävänsä rakastajatarta! — Ja Claire? Se mikä alunpitäen oli hänen mielestään selittämätöntä rouva de Velden luonteessa, teki hänen käytöksensä vielä vaikeammaksi ymmärtää. Lukemattomat otaksumat vaivasivat hänen mieltään, kun hän palasi kotiin tuon kummallisen illan jälkeen, joka oli alkanut sydämellisellä säälillä, jatkunut avomielisyydellä ja nyt päättynyt levottomuuteen ja huoleen. Elie oli siksi paljon turmeltunut nuoruutensa huvituksista, että hänen sielunsa pohjaan oli keräytynyt katkeruutta ja epäluuloisuutta, joka ensimäisen tuntuvan iskun sattuessa kohosi pinnalle. Muutamat otaksumat olivatkin julmia. Hän kysyi itseltään, oliko hän ehkä tekemisissä syvästi turmeltuneen ja kavalan naisen kanssa, joka valmisti itselleen uutta suhdetta, ennenkuin rikkoi entisen. Mutta kaikki oli ristiriidassa tuon inhoittavan epäluulon kanssa ja Elie karkoitti sen halveksien itseään. Hän sanoi itselleen, että jos Claire oli rehellinen, niin tunsi hän häntä kohtaan vain ystävyyttä, ja tämä ajatus tuotti hänelle samalla kertaa helpotuksen ja tuskan tunteen, sillä jos se rauhottikin omantunnonepäilykset, joita hänellä oli Gérardin ystävänä, murskasi se hänen intohimonsa vaatimukset. Rakastava janoaa vastarakkautta kuten viisi päivää nälkää nähnyt himoaa leipäpalasta. Claire ei ollut valhetellut, mutta Elie ei tällä hetkellä kyennyt ymmärtämään sitä omantunnon kompromissia — niin hienoa ja kuitenkin niin vilpitöntä — jolla moni kunniallinen nainen koettaa pidättää lähellään sitä miestä, jota rakastaa, ja jonka tietää itseään rakastavan ilman, että tämä milloinkaan voi hänelle puhua rakkaudesta. — "Ei, hän rakastaa minua, hän rakastaa", sanoi Elie muistaessaan Clairen kasvojen äkillisen muutoksen, kun tämä oli nähnyt hänen itkevän hänen tuskaansa... Sen mukaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa muuttui, teki hän erilaisia päätöksiä. Milloin päätti hän, ettei enää milloinkaan menisi Balzac-kadulle, milloin, että tunnustaisi asian Gérardille, milloin päätti hän tehdä Clairelle ratkaisevan kysymyksen... Viimein teki hän päätöksen, joka tyydytti hänen epäilyksensä vanhan toverinsa suhteen, täytti hänen tarpeensa saada olla rouva de Velden läheisyydessä ja ylläpiti epätietoisuutta tuon arvoituksenkaltaisen naisen tunteista. Hän lupasi itselleen, että hän aivan täsmälleen noudattaisi sitä ystävyydenohjelmaa, jonka hän niin innokkaasti oli hyväksynyt. Ja usean viikon aikana hän pitikin sanansa ja tunsi sen johdosta sanomatonta ja syvää onnea, sillä Clairen muuttunut käytös tuotti viehätystä, joka aluksi tyydytti häntä miltei täydellisesti. Sitten tämä viehätys vähitellen väheni ja sen sijaan tulivat vakavat huolet. Ensiksikin kalvoi hänen sairasta mielikuvitustaan mustasukkaisuus, jonka Gérardin pelkkä läsnäolo aiheutti. Ei silti, että tämä olisi milloinkaan käyttänyt oikeuksiaan ilmaistakseen pienimmässäkään määrässä tyytymättömyyttään Elien ja Clairen ystävyyden johdosta. Pikemmin hän osoitti tässä suhteessa välinpitämättömyyttä, jonka ihmisiä vihaava katsoja olisi selittänyt salaiseksi hyväksymiseksi. Mutta Elie Laurence tiesi, ettei asia ollut niin. Hän oli nyt kyllin huolellisesti tutkinut sitä kummallista suhdetta, joka yhdisti nuo kaksi olentoa, tunteakseen ystävänsä todelliset tunteet. Gérardin suhde rouva de Veldeen oli nyt sillä kannalla, jolloin mies, jolla on itsekunnioitusta, velvollisuudentunnosta pysyy uskollisena sille naiselle, jonka maineen kerran on auttamattomasti turmellut. Kun tämäntapaisissa tapauksissa horjuvaiset ja heikot rakastajat kuten Benjamin Constantin Adolphe kostavat rakastajattarelleen näiden uskollisuuden kiduttamalla heitä, niin ilmeni Gérardin luonteen miehekkyys hänen ritarillisessa käytöksessään. Hän piti kunnia-asianaan kaikin tavoin osoittaa Clairelle kunnioitustaan, ja epäluulon Clairen uskollisuudesta olisi hän katsonut personalliseksi loukkaukseksi.

Elie, joka ei olisi antanut Gérardille anteeksi sekaantumista tunteisiinsa Clairea kohtaan, ei antanut hänelle anteeksi tätä jalomielisyyttä. Rakastavaisten omituisella logiikalla hän vihasi ystävänsä välinpitämättömyyttä, niinkuin hän olisi vihannut hänen epäluuloisuuttaankin. Kumpaisessakin tapauksessa ei hän voinut torjua tuskaista tietoisuutta Gérardin oikeudesta Claireen.

Mutta ennenkaikkea tuotti Clairen ihailtava sulous hänelle alituisia tuskia. Tekemättä selvää itselleen, kuinka varomaton oli tuollainen hellyydenosoitus ja luottaen tehtyyn sopimukseen, salli hän Elien tarttua käteensä ja suudella sitä pitkään. Toisinaan hyväili hän sisaren hellyydellä nuoren miehen hiuksia. Sanaakaan sanomatta hän hymyili hellää hymyä kun heidän katseensa kohtasivat toisensa. Hän kiehtoi Elien, upotti hänet olentonsa tuoksuun ja kun Elie näki hänen ojentavan tuleen päin mustan, rei’ikkään silkkisukan peittämää jalkaansa tai taivuttavan päätään taaksepäin niin, että hänen vartalonsa kauneus paremmin tuli näkyviin, värisytti häntä. Rakkaus, joka oli asunut hänen sydämessään, valtasi nyt hänen koko olemuksensa, Miehen ruumillinen ja henkinen olemus ovat niin eroittamattomasti yhtyneet ja sekautuneet, että kaikista lujista päätöksistä huolimatta se, joka rakastaa naista ja saa olla hänen läheisyydessään, lopulta himoitsee häntä. Ja hurja salama leimahtaa sen silmissä, joka on vannonnut olevansa ainoastaan ystävä ja ystävättären silmissä värisee suruinen sääli ja pelko...

Pelko? Minkälainen? Ah, Claire pelkäsi Laurencea, itseään, menneisyyttään, tulevaisuuttaan, kaikkea. Hänen käytöksensä oli taas muuttunut, minkä seikan Elie, ollen epävarman rakkauden sekavien kuvittelujen vallassa, väärin selitti johtuvan milloin sydämen heikkoudesta, milloin Gérardin määräyksistä, milloin tukahutetusta intohimosta. Kun onneton nuori mies tästälähin tuli Balzac-kadun hiljaiseen taloon, oli hänen kasvoissaan sisäisten taistelujen jälkiä, niin ilmeisiä hellälle naiselle, joka tunsi olevansa niihin syypää. Päivä päivältä tunsivat nämä kaksi ihmistä entistä selvemmin, että selvitys oli välttämätön heidän välillään ja kuitenkin näytti kumpikin koettavan sitä välttää. Olisi voinut luulla, että he syystä tai toisesta eivät olisi halunneet loppua tähän tuskaan. Monta kertaa oli Elie aikeissa puhua: Clairen silmien mykkä rukous pidätti hänet aina. Usein tapahtui myöskin, että Elie tuli tavalliseen aikaan ja ovi oli suljettu. Rouva de Velde kävi nyt ulkona iltapäivisin. Mutta missä hän kävi? Jokaisen poissaolon jälkeen näki nuori mies hänen käytöksessään jonkunlaista synkkää ja lempeätä päättäväisyyttä, joka koski häneen kipeästi, sillä hän tunsi, että häntä ikäänkuin pidettiin loitolla. Silmissä ja kasvojenilmeessä hän luki ajatuksen, jossa ei hänellä ollut sijaa.

Ajatuksen? Hän ei olisi voinut sanoa, mikä se oli. Eräänä iltana, kun Elie oli aikaisemmin, jo kello viiden aikaan käynyt tapaamassa Clairea, ei hän enää voinut hillitä itseään, vaan huudahti lausuttuaan muutaman sanan: "Kuinka onnettomaksi olettekaan tehnyt minut tänään!..."

He olivat yksin samassa pienessä sinisessä vierashuoneessa, jonka akkunat olivat raollaan. Kevätyön tähdet tuikkivat taivaalla ja puutarhasta toi vieno tuuli huoneeseen kukkivan sireenin tuoksua. Oli sellainen hetki, jolloin koko luonto henkii hiljaista onnea ja ihmissielun täyttää haikeus ja kyyneleet kohoavat silmiin. Claire seisoi akkunan ääressä, kun Laurence lausui nuo puoleksi moittivat sanat. Hän ei vastannut. Elie loukkaantui hänen vaitiolostaan ja jatkoi: "Ja jospa se olisi vain tänään!... Joka päivä, joka hetki kärsin minä teidän tähtenne... Ja voisi luulla, ettei teillä ole siitä aavistustakaan... Ettekö sitten näe etten voi kestää enää?... Ettekö todellakaan näe sitä?..." Hän puhui katkeran tuskansa purevassa itsekkäisyydessä, hänen äänensä oli kova ja koko hänen olemuksensa valtasi tuo hillitsemätön viha, joka saa miehen, kun hän rakastaa liian paljon, kiduttamaan rakastamaansa naista, jottei hänen ainakaan tarvitsisi yksin kärsiä.

Claire katsoi häneen sanomaton murhe kasvoissaan ja sanoi kuin itsekseen: "Tiesin, että tämä hetki oli kerran tuleva..."

— "Teette pahasti, puhuessanne minulle, aivankuin olisitte uhrini", jatkoi Elie aivan suunniltaan, "kun minä kuitenkin niin kamalasti kärsin. Vastatkaa, onko oikein tuomita minut tähän kidutukseen? Tiedättehän kuitenkin, että rakastan teitä. Älkää kieltäkö, te tiedätte sen... No niin, ellette rakasta minua niin sanokaa se edes, jotta saan rohkeutta teitä paeta... Älkää jättäkö minua tähän tietämättömyyden kiduttavaan tuskaan... Minkävuoksi olette sitten pidättäneet minua luonanne, miksi olette antaneet todisteita sympatiastanne, jollen todellakaan merkitse teille mitään?... Mikä on tarkoituksenne, sanokaa?..."