Part 1

language: Finnish

ELETTYJÄ PIKKUSEIKKAILUJA

Kirj.

Knut Hamsun

Norjanklelestä suomentanut

Timo Tuura

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1909.

SISÄLLYS:

Knut Hamsun. Pelkoa. Muuan katuvallankumous. Aave. Vehnäaavikolla. Esitelmämatkalla.

KNUT HAMSUN.

Knut Hamsun syntyi Gudbransdalissa Norjassa elokuun 4:nä 1860. Koti oli köyhä. Hamsun sai lapsena syödä sukulaisten armoleipää ja heti kun vähänkin kynnelle kykeni omin neuvoin hankkia elantonsa. Koulunkäyntiin ei ollut tilaisuutta. Knut Hamsun on autodidakti, itseoppinut mies, luontaisten taipumusten ja rikkaitten luonnonlahjojen kirjailijauralle saattama luonnonlapsi. — Hänen vaiherikkaasta elämästään ja kirjallisesta tuotannostaan seuraavassa muutamia viittauksia:

Kirjallisella alalla Hamsun ensikerran yritteleikse 17—18-vuotiaana, — hän on silloin suutarinopissa. Muutama hänen pikkukyhäyksistään painetaan erääseen Pohjois-Norjan sanomalehteen. Levoton kulkuriveri ei salli Hamsunin pitkälti pysyä suutarin rauhallisessa ammatissa. Hän karkaa merille, on laivapoikana, kalastajana, joutuu Amerikaan, on siellä kulkurina, kaivostyömiehenä, kauppa-apulaisena, raitiotiekonduktöörinä ja monena muuna. Amerikasta kotimaahan palattua hän 1883—86 toimii sanomalehtimiehenä. Kristianialaisen sanomalehden »Verdens Gang'in» kirjeenvaihtajana hän 1886 jälleen lähtee Amerikaan. Sieltä palattuaan hän 1888 julkaisi esikoisteoksensa Fra Amerikas Aandsliv (Amerikan henkinen elämä), joka arvostelujensa räikeydestä ja ylimalkaisuudesta huolimatta herätti omaperäisellä käsitys- ja esitystavallaan melkoista huomiota. Kuuluisaksi saattoi hänet romaani Sult (Nälkää) joka ilmestyi 1890. Tässä nerokkaassa teoksessaan Hamsun erittelee nälkää näkevän, kirjailijaksi ruvenneen nuoren ylioppilaan sielun elämää. Pienimpiäkin yksityiskohtia tarkkaamaan pakoittaen, herkeämättä, lepoa suomatta vangiten mielikuvituksen, hän saa lukijan omassa sielussaan elämään päähenkilön ponnistelut, odotusjännityksen, toiveet ja epätoivon, nälkähoureet ja kuvitellut seikkailut, vain silloin tällöin keventäen ahdistavaa tunnelmaa omituisilla päähänpistoilla ja hirtehishuumorilla. Vähemmän merkittäviä ovat romaanit Mysterier (Mysterioita), ilm. 1892 ja Ny Jord (Uutta maata), ilm. 1893. Viimemainittuna vuonna Hamsun julkaisi vielä satirisen romaanin Redaktör Lynge (Toimittaja Lynge), jossa hän ruoskii eräitä epäsuuntia Norjan silloisessa julkisessa elämässä. 1894 ilmestynyt rakkausromaani Pan [ilmestynyt suomeksi samannimisenä] on Hamsunin merkittävimpiä teoksia. 1895—97 Hamsun julkaisi dramattisen trilogian Ved Rigets Port (Valtakunnan portilla) — Livets Spil (Elämän leikkiä) — ja Aftenröde (Iltarusko). Huolimatta näiden näytelmäin sovinnaisista säännöistä poikkeavasta rakenteesta ja henkilöiden luonnekuvauksen heikkouksista ja liiallisesta tyylittelystä, oli niiden näyttämömenestys huomattava, kiitos Hamsunin omaperäisen aiheenkäsityksen ja vuoropuheluihin sirotettujen hämmästyttävien ja häikäisevän sukkelain paradoksien. 1899 ilmestynyt rakkaustarina Victoria [ilmestynyt suomeksi samannimisenä] on Hamsunin tuotannon korkokohta. Senjälkeen ilmestynyt näytelmä Dronning Tamara (Kuningatar Tamara) kuvailee harhailevaa lempeä antikiseen tapaan, suurin yksinkertaisin piirtein. 1902 ilmestyi Hamsunin ensimäinen runopukuinen teos, Munken Vendt (Munkki Vendt). Se on näytelmäntapainen kuvaus virastaan karanneen pappismiehen vaiheista. Munken Vendt lienee huomattavimpia teoksia Skandinavian uusimmassa kirjallisuudessa. Eventyrland (Satuseikkailujen maassa), ilm. 1903, on romantisoitu matkakuvaus Kaukasiasta, täynnä yksilöllistä runollisuutta ja omaperäisiä ilmaisumuotoja Hamsunille ominaiselle luonnonkäsitykselle. Ensimäisen novellikokoelmansa Siesta (Lepohetki) Hamsun julkaisi 1897, ja sisälsi se leikillisiä tarinoita, joilla ei ole sanottavaa merkitystä hänen tuotannossaan. Tämän vihkosen »Eletyt pikkuseikkailut» ovat suomennetut novellikokoelmasta Kratskog (Viidakkoa), ilm. 1904. Kratskog'in mieltäkiinnittävämmät kertomukset ovat tekijän muistelmat vaiherikkaan elämänsä varrelta. Myöhemmin Hamsun vielä on julkaissut erään runokokoelman ja muutamia romaaneja. Jälkimäisistä ovat uusimmat Benoni ja Rosa ja liikkuvat ne samoilla paikoilla — Lofotenin saaristossa — kuin edellämainittu Pan, onpa niissä osaksi samat henkilötkin. — Vakiintuneen kirjailijamaineen saavutettuaankin on Hamsun lavealti matkustellut ja vieläpä sellaisissakin maissa, jonne ei tavallisten matkailijoiden tie satu. Sivumennen mainittakoon että Hamsun kymmenisen vuotta takaperin kävi Suomessakin, pitäen Helsingissä muutamia esitelmiä.

Edellä on jo viitattu muutamiin piirteisiin Knut Hamsun kirjailijaluonteessa. Vielä muutama sana sen selventämiseksi. — Knut Hamsunia on vaikea saada sopeutumaan mihinkään kirjalliseen koulukuntaan: hänen teoksissaan on vuoroin hillitöntä romantiikkaa, vuoroin mitä räikeintä naturalismia. Kertomatapa on levotonta, sovinnaisista suhdallisuussäännöistä piittaamatonta: juonen solmukohdat, tärkeät kohdat sielunerittelyssä hän useinkin sivuuttaa muutamalla sanalla antautuen sensijaan parastaan pannen kuvaamaan sivuseikkoja, näennäisiä vähäpätöisyyksiä. Tästä huolimatta hän tenhoo lukijan mielen ja pitää sen lumoissaan. Tämän tenhon salaisuus lienee siinä, ettei lukija huomaa kertomatavassa mitään tahallista, mitään ennakolta tarkkapiirteisesti suunniteltua: ihmiset, tapaukset, kuvat kumpuavat välittömästi kirjailijain sielusta ja muuttuvat heti lukijan oman sielun näkemyksiksi ja liikutuksiksi. Knut Hamsun luo vain vaistonsa avulla — lukijan antautumista ei häiritse tekijän harkitsevan järjen pihtien pitimet. Hänen päähenkilönsä ovat vaistojensa, hetkellisten tunteidensa ja mielijohteidensa vallitsemia luonnonlapsia, heidän sielullinen rakenteensa on yksinkertainen, tunne-elämänsä harvasyinen, mutta rajun voimakas. Heidän sielujensa pimennoissa virtaavat tummat pohjavedet, salaperäiset, selittämättömät kuin luonnon alkeellisimmat perustoiminnot: näistä tummista vesistä kohoaa intohimojen pyörteitä, milloin onnettomuuteen syökseviä, kuin Lofotenin äkkimyrskyt ja salaiset merivirtain pyörteet, milloin sielun selittämättömällä auvolla huumaavia, kuin Ruijan kirkkaat kesäyöt, raikas, lintujen laulua soiva tunturi-ilma ja usvaan häipyväin laaksolehtojen tuore multa, mahlan tuoksu ja lyhyen kesän kuumeiseksi kiihdyttämä kiima. Knut Hamsun ja hänen ominaisimmat henkilönsä ovat kappale Pohjois-Norjan suurpiirteistä luontoa.

PELKOA.

En oikeastaan koskaan ennen ensimäistä Amerikassa oloani tiennyt mitä pelko on. Ei silti, että olisin niin erittäin rohkea, vaan sentähden, ettei rohkeuttani sitä ennen oltu todenteossa koeteltu. Se tapahtui vuonna 1884.

Kaukana prerialla on pieni kaupunkipahanen nimeltä Madelia, erinomaisen ikävä ja epämiellyttävä paikka, rumine taloineen, lankunpätkistä kyhättyine katukäytävineen ja ilkeänsisuisine Ihmisineen. Siellähän juuri muuten Jesse James, Amerikan verenhimoisin ja eniten ruudin mustaama rosvo, vihdoin viimein saatiin kiinni ja tapettiin. Sinne hän oli tullut, sinne piiloutunut, — sopiva paikka tuolle ilkiölle, joka vuosikausia oli häirinnyt vapaavaltioitten yleistä turvallisuutta rosvouksillaan ja murhillaan.

Samaan paikkaan olin minäkin muuten tullut, — mutta siinä tuiki rauhallisessa aikomuksessa, että auttaisin muuatta pulaan joutunutta tuttavaani.

Muuan Johnston niminen amerikalainen oli silloin kun minä tutustuin häneen ja hänen vaimoonsa »keskikoulun» opettajana eräässä Visconsinin kaupungissa. Jonkun aikaa sen jälkeen tuo mies jätti opettajatoimen ja siirtyi käytännölliselle alalle, hän matkusti Madelian preria-kaupunkiin ja perusti puutavaraliikkeen. Kun hän oli työskennellyt tässä ammatissa vuoden verran, sain minä häneltä kirjeen, missä hän pyysi minua, jos se vain oli minulle mahdollista, tulemaan Madeliaan hoitamaan hänen liikettään sillä välin kuin hän vaimoineen teki matkan itävaltioihin. Satuin olemaan työtönnä ja lähdin.

Tulin Madelian asemalle pimeänä talvi-iltana, tapasin Johnstonin, menin hänen kanssaan hänen kotiinsa ja otin huoneeni haltuuni. Hänen talonsa sijaitsi hyvän matkaa varsinaisesta kaupungista. Kulutimme suuren osan yötä minun perehdyttämiseeni puutavaraliikkeen minulle siihen asti tuiki tuntemattomiin kauppasalaisuuksiin. Seuraavana aamuna antoi Johnston minulle leikkiä laskien revolverinsa ja pari tuntia myöhemmin oli hän rouvineen junassa.

Jäätyäni yksin taloon, muutin huoneestani arkitupaan, jossa oli mukavampaa ja josta käsin muuten saatoin paremmin pitää silmällä koko taloa. Aviokumppanusten vuoteen otin niinikään käytettäväkseni.

Kului muutama päivä. Myin lankkuja ja lautoja ja vein joka ilta päivän kuluessa kertyneet rahat pankkiin, missä sain vastakirjaani kuittauksen.

Talossa ei siis ollut muita ihmisiä, olin yksin. Laitoin itse ruokani, lypsin ja ruokin Johnstonin kaksi lehmää, leivoin leipää, keitin ja paistoin. Ensi leipomukseni ei muuten onnistunut aivan hyvin, käytin liian paljon jauhoja, leipä ei kunnolla kypsistynyt, siihen tuli tinajuovia ja seuraavana päivänä se oli kivikovaa. Minulla oli myöskin huono onni ensi kerran ryynivelliä keittäessäni. Löysin näet aitasta puolisen vakkaa verrattomia ohraryynejä ja nämä olivat minusta aivan omiaan velliksi. Kaadoin maitoa, valtavaan kattilaan, heitin sinne sitten ryynit ja aloin sekoittaa. Huomasin kuitenkin pian, että vellini tuli liian sakeata ja kaadoin siihen lisää maitoa. Sitten taas sekoitin. Mutta ryynit kiehuivat ja kuohuivat ja paisuivat ja tulivat herneenkokoisiksi. Ja sitten oli jälleen liian vähän maitoa kattilassa. Sitäpaitsi kasvoi puuronpaljous niin nopeasti, että se alkoi kohota yli kattilan laitojen. Silloin rupesin kauhalla mättämään puuroa kuppeihin ja vateihin. Mutta kattila pyrki yhä edelleenkin »kiehumaan yli». Löysin lisää kuppeja ja vateja ja kaikki täyttyivät; mutta kattila tahtoi itsepintaisesti »kiehua yli». Ja yhä täytyi lisätä maitoa; mutta keitos oli vaan edelleenkin sakeata kuin puuro. Viimein en tiennyt muuta keinoa, kuin kaataa koko kattilan sisällys pöydälle, suurelle leveälle pöydälle. Ja puuro levisi ihanana laavana ja jäi vihdoin levollisena ja mainiona ja sakeana pöydälle ja jähmeni viimeinkin.

Ja nyt minulla oli niin sanoakseni _materia prima_ ja joka kerta, kun sittemmin halusin ryynivelliä, leikkasin minä palasen puuroa pöydältä, sekoitin siihen maitoa ja keitin uudestaan. Söin ryynivelliä sankarin tavoin, joka päivä joka ateriaksi, saadakseni sen loppumaan. Se oli totta puhuen raskasta työtä, mutta en tuntenut ainoatakaan kaupungin asukasta, jota olisin voinut kutsua luokseni auttamaan minua ryynivellin syönnissä.

Ja selviydyinhän minä siitä sentään lopulta yksinkin...

Oli hyvinkin autiota tuossa suuressa talossa yksinäisen, hiukan yli kahdenkymmenen olevan ihmisen mielestä. Yöt olivat pilkkopimeät eikä millään taholla ollut naapureita muualla kuin kaupungissa. En kuitenkaan ollut peloissani, ei pälkähtänyt päähäni olla sitä. Ja kun kahtena iltana peräkkäin olin kuulevinani epäilyttävää rapinaa keittiön oven lukon luota, niin nousin, otin lampun mukaani ja tarkastin keittiönovea, sekä ulko — että sisäpuolelta. Mutta en huomannut lukossa mitään vikaa. Eikä minulla myöskään ollut revolveria kädessäni.

Tuli kuitenkin yö, jona minut valtasi niin kamala pelko, etten ennemmin enkä myöhemmin ole sellaista tuntenut. Ja kauvan sen jälkeen kärsin tuon yön seurauksista...

Eräänä päivänä minulla oli kiirettä tavallista enemmän, tein useita suurenpuoleisia kauppoja enkä päässyt työstä ennenkuin myöhään illalla. Oli jo käynyt niin myöhäiseksi, kun vihdoinkin sain työni lopetettua, että oli aivan pimeä ja pankki oli suljettu. En siis voinut jättää päivän varrella kertyneitä rahoja pankin liuostaan, otin ne sentähden mukaani kotiin ja laskin ne: niitä oli 700—800 dollaria.

Tapani mukaan tänäkin iltana istuin kirjoittelemaan jotain; kävi yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi ja minä istuin kirjoittamassa; tuli yö, kello oli 2. Silloin kuulin jälleen tuota salaperäistä rapinaa keittiön oven takaa.

Mitä se oli?

Talossa oli kaksi ulko-ovea, toinen vei keittiöön ja toinen — pääovi — vei arkituvan edessä olevaan käytävään. Tätä viimeksimainittua olin varmuuden vuoksi vahvistanut laittamalla siihen salvan. Tuvan kierrekaihtimet olivat patenttitekoa, ne olivat niin tiheät, ettei ulkoa voinut ensinkään nähdä lampun valoa.

Ja nyt kuului siis keittiön oven luota rapinaa.

Otan lampun käteeni ja menen sinnepäin. Pysähdyn oven luo kuuntelemaan. Joku siellä ulkona on, kuuluu kuisketta ja hiiviskellään lumessa oven edustalla: Kuuntelen hyvän aikaa, kuiskuttelu lakkaa ja samaan aikaan nuo hiipivät askeleet mielestäni loittonevat.

Palaan huoneeseen ja istuudun jälleen kirjoittamaan.

Puoli tuntia kului.

Silloin minä yht'äkkiä hypähdän pystyyn, korkealle ilmaan: pääovi murrettiin. Ei ainoastaan lukkoa särjetty, vaan salpakin rikottiin ja minä kuulin askeleita käytävässä aivan oveni edustalla. Oven sisäänmurtamisen olivat saattaneet tehdä mahdolliseksi vain voimakas työntäminen ja yhtä useamman yhteiset ponnistukset, sillä salpa oli vahva.

Sydämeni ei pamppaillut, se värisi. Suustani ei päässyt mitään huutoa, ei mitään ääntä. Mutta tunsin sydämeni levottomuuden ylhäällä kurkussani, en voinut kunnolla hengittää. Olin ensimmäiset sekunnit niin kauhuissani, että tuskin tiesin, missä olin. Silloin juolahti mieleeni, että minun oli pelastettava rahat, menin makuuhuoneeseen, otin lompakkoni taskusta ja pistin sen piiloon sänkyvaatteiden alle. Sitten palasin tupaan. Kaikkeen tähän kului tuskin minuttiakaan aikaa.

Oveni takana puheltiin hiljaa ja lukkoa murrettiin. Otin esille Johnston'in revolverin ja tarkastin sitä; se oli kunnossa. Käteni vapisivat kovin ja pysyin tuskin jaloillani.

Katseeni sattui oveen. Se oli tavattoman jykevä lankkuovi, varustettu vahvoilla poikkipuilla. Ovi ei ollut puusepän, vaan salvumiehen työtä. Jykevä ovi rohkaisi minua, aloin jälleen ajatella — sitä en ollut tähän asti todellakaan tehnyt. Ovi aukeni ulospäin, oli siis mahdotonta murtaa sitä sisällepäin. Ulkopuolella oleva käytävä oli sitäpaitsi siksi lyhyt, ettei siellä ollut tarpeeksi tilaa rynnäkkövauhdin saamiseen. Tämä tuli mieleeni ja minä tulin äkisti rohkeaksi, kuin maurilainen sankari. Huusin, että jos joku tunkeutuisi huoneeseen, niin minä paiskaisin hänet lattiaan mäsäksi. Olin jo tointunut senverran, että itse kuulin ja ymmärsin mitä puhuin, ja kun olin puhunut norjankieltä, niin huomasin, että se oli tyhmää ja kertasin suurella äänellä uhkaukseni englanniksi. Vastausta ei kuulunut. Totuttaakseni silmäni pimeään siltä varalta, että akkunat särettäisiin ja lamppu sammuisi, minä sammutin lampun heti. Aika tuntui pitkältä. Tulin yhä rohkeammaksi, en hävennyt teeskennellä oikein pirullisen sisukasta miestä ja huusin:

— No, mitä tuumaatte? Aijotteko lähteä tiehenne vai tulla huoneeseen? Sillä minä haluaisin nukkua.

Hetkisen kuluttua vastasi vilustunut basso:

— Aijomme lähteä, senkin nartunsikiö.

Ja minä kuulin jonkun lähtevän käytävästä ja kahlaavan ulkona lumessa.

Sana »nartunsikiö» on amerikalaisten — samoinkuin muuten myöskin englantilaisten — kansallinen haukkumasana, ja kun en vastustamatta tahtonut pitää hyvänäni tätä sanaa, niin aijoin avata oven ja ampua heittiöitten jälkeen. Luovuin kuitenkin tästä tuumasta, viime hetkessä tulin näet ajatelleeksi, että vaan toinen miehistä oli jättänyt käytävän, sillä välin kuin toinen ehkä vielä seisoskeli käytävässä, odotellen, että minä avaisin oven hyökätäkseen sitten kimppuuni. Astuin senvuoksi akkunan luo, päästin kierrekaihtimet salamana lentämään katonrajaan ja tirkistin ulos. Olin näkevinäni tumman pilkun lumella. Tempasin akkunan auki, tähtäsin niin tarkkaan kuin suinkin taisin tuota tummaa pilkkua ja laukasin. Klik! Laukasin jälleen. Klik! Raivoissani painelin tähtäämättä liipasinta ja annoin silinterin pyöriä; viimein pamahti yksi ainokainen laukaus. Mutta paukaus kumahti kovasti pakkaskalseassa ilmassa ja minä kuulin tieltä päin huudettavan: Juokse! Juokse!

Silloin syöksyi käytävästä vielä yksi mies ulos lumeen, juoksi tielle päin ja katosi pimeyteen. Olin arvannut oikein: käytävässä oli ollut vielä yksi mies väijymässä. Ja tälle toiselle en edes voinut toivottaa kauniisti hyvää yötä, sillä revolverissa oli ollut vain yksi vaivainen panos ja sen olin jo ampunut.

Sytytin jälleen lampun, hain rahat ja pistin ne taskuuni. Ja nyt, sen jälkeen kun kaikki jo oli kestetty olin tullut niin pelokkaaksi, etten uskaltanut sinä yönä paneutua maata aviovuoteeseen, vaan odottelin vielä puolituntisen kunnes päivä alkoi valjeta. Silloin otin päällystakkini ja jätin talon. Suljin aukimurretun oven niin hyvin kuin taisin, hiivin kaupunkiin ja soitin siellä hotellin ovikelloa...

Keitä roistot olivat, sitä en tiedä. Ammattimiehiä he eivät liene olleet, sillä siinä tapauksessa he eivät olisi luopuneet yrityksestä yhden oven vuoksi, kun oli kaksi akkunaa, mistä päästä sisälle. Mutta näiltäkään heittiöiltä ei puuttunut jonkinlaista kylmää ja hävytöntä väkivaltaisuutta, sillä he mursivat ovestani sekä lukon että salvan.

Mutta niin peloissani hengestäni en ole eläissäni ollut muulloin, kuin tänä yönä Madelian preria-kaupungissa, Jesse Jamesin pakopaikassa. On pari kertaa senkin jälkeen tapahtunut, että sydämeni tykytys pelästyttyäni on tuntunut ylhäällä kurkussa asti ja estänyt hengitystäni — se on minulla muistona tuosta yöstä. En ollut milloinkaan ennen tiennyt, että pelko saattoi ilmetä näin ihmeellisellä tavalla.

MUUAN KATUVALLANKUMOUS.

Eräänä aamuna kesällä 1894 herätti minut tanskalainen kirjailija Sven Lange, joka tuli huoneeseeni Rue de Vaugirard'in varrella ja sanoi, että nyt oli Pariisissa puhjennut vallankumous.

— Mitä? Vallankumousko?

— Ylioppilaat ovat nyt ryhtyneet asiaan ja puuhaavat vallankumousta kaduilla.

Minä olin uninen ja huonolla tuulella ja sanoin:

— Suunnatkaa heihin vesiletku ja ruiskuttakaa heidät pois kaduilta.

Mutta tästä Sven Lange suuttui, sillä hän piti ylioppilaiden puolta, ja sitten hän herkesi sanattomaksi ja lähti.

»Asia», johon ylioppilaat olivat ryhtyneet oli seuraava:

»Neljä kaunotaidetta» nimisen yhdistyksen eli seuran piti pitää tanssiaiset »Punaisen myllyn» huvittelulaitoksessa. Ne neljä naista, jotka näissä tanssiaisissa esittivät neljää kaunotaidetta, esiintyivät melkein alastomina, heillä oli vain silkkinauha vyötäisillä. Nyt on Pariisin poliisi pitkämielinen ja tottunut jos johonkin; mutta tällä kertaa se sekaantui asiaan, tanssiaiset lopetettiin kesken ja laitos suljettiin.

Tätä vastaan panivat taiteilijat vastalauseensa. Ylioppilaat koko latinalaiskorttelissa asettuivat taiteilijoiden puolelle ja panivat myöskin vastalauseensa.

Pari päivää myöhemmin kulki pieni poliisijoukkue St. Michel bulevardia. Erään ravintolan edustalla istuu muutamia ylioppilaita, jotka laskettelevat kompia poliisijoukkueelle, tämän kulkiessa ohi. Pariisin poliisi on pitkämielinen ja tottunut jos johonkin. Mutta nyt muuan konstaapeleista suuttui, hän otti raskaan, kivisen tulitikkuasettimen, joka oli eräällä bulevardin pöydällä, ja heitti sen rauhanhäiritsijöitä kohti. Kuinka olikaan, hän tähtäsi huonosti, asetin lensi ravintolan akkunasta sisään ja sattui muuatta vallan asiaankuulumatonta ylioppilasta päähän, niin että viaton uhri kuoli paikalla.

Siinä syy, minkätähden ylioppilaat ryhtyivät »asiaan».

Sven Langen mentyä nousin minä ja lähdin ulos. Kaduilla hyvin levotonta, väkijoukkoja, poliiseja ratsain ja jalan. Tunkeuduin väkijoukkojen läpi, pääsin ravintolaani, söin aamiaista, sytytin paperossini ja aijoin palata kotia. Kun tulin ulos ravintolasta oli vielä levottomampaa ja vielä enemmän väkeä. Järjestyksenpitoa varten oli nyt myöskin osa kansalliskaartia ratsain ja jalan lähtenyt liikkeelle. Kun tämä ensikerran näyttäytyi bulevardi St. Germain'illa, otti kansa sen vastaan huutaen ja heitellen kiviä. Hevoset nousivat pystyyn; hirnuivat ja kaatuivat. Kansa mursi kadun asfalttia palasiksi ja käytti niitä heittoaseina.

Muuan mies kysyi minulta suuttuneena, josko minun mielestäni nyt oli sopiva aika polttaa paperossia. Minä en ensinkään aavistanut, että tuo oli niin hirveän vaarallista. Ranskaa ymmärsin huonosti tai en ollenkaan, niin että saatoin osaksi saada anteeksi, mutta mies huusi epätoivoisin elein:

— Vallankumous! Vallankumous!

Minä heitin pois paperossini.

Nyt eivät ylioppilaat ja taiteilijat olleet enää yksinään liikkeellä. Pariisin alhaiso oli kymmenin tuhansin virrannut paikalle, kerjäläisiä, tyhjäntoimittajia, heittiöitä. He tulivat kaikista kaupungin nurkista, puikahtivat esiin syrjäkaduilta ja sekautuivat joukkoon. Useampi kuin yksi kunnon ihminen menetti kellonsa.

Minä kuljin virran mukana. Risteys, jonka muodostivat bulevardit St. Michel ja St. Germain, oli levottomuuksien polttopisteenä ja siellä oli hyvin vaikea pitää yllä järjestystä. Kansa teki hyvän aikaa mitä itse tahtoi. Muuan omnibus tuli siltaa pitkin toiselta puolen Seineä. Kun se pysähtyi St. Michel'illä niin muuan mies astui väkijoukosta sen luokse, otti hatun päästään ja sanoi:

— Arvoisat herrat ja naiset, suvaitkaa lähteä vaunusta.

Ja matkustajat lähtivät.

Sitten riisuttiin hevoset valjaista ja omnibus kaadettiin kumoon keskelle katua, hurjan riemun vallitessa. Seuraavaa omnibusia kohtasi sama kohtalo. Raitiovaunut, jotka kulkivat ohi pysäytettiin ja kaadettiin samoin, ja kohta kohosi korkea barrikadi kadun poikki, laidasta laitaan. Koko liikenne pysähtyi. Ihmiset, jotka aikoivat eteenpäin, eivät voineet rynnistäytyä läpi, vaan aaltoileva kansanjoukko tempasi heidät mukaansa, pois heidän omalta suunnaltaan, puristi heidät kauas, kauas syrjäkaduille tai talojen sulettuja ovia vastaan.

Minut oli kuljetettu jälleen taaksepäin lähelle lähtökohtaani ravintolan luona, minä ajelehdin edelleen, yhä edelleen, tulin erästä museota ympäröivän korkean rauta-aidan luo — siihen tartuin kiinni. Käteni raasteltiin melkein poikki, mutta minä pidin puoliani. Yhtäkkiä kuului laukaus, toinenkin. Joukon valtasi pakokauhu, se heittäytyi syrjäkaduille kamalasti huutaen. Samaan aikaan käytti poliisi tilaisuutta hyväkseen ratsastaakseen roskajoukon jälkeen eri suunnille, polkeakseen sitä jalkoihinsa, iskeäksensä sapeleilla.

Tänä hetkenä heräsi mielessä sodan tunnelma.

Minun onnistui jäädä aidan luo, missä nyt ei enää juuri ollut tungosta. Muuan myöhästynyt mies tuli läähättäen luokseni, hurjana pelosta. Hän piti käyntikorttia kädessään, hän pisti kortin minun kouraani ja rukoili puolestansa, hän luuli, että tahdoin hänet tappaa. Kortissa oli: Dr Hjohannes. Seisoessaan edessäni hän värisi kuin haavanlehti. Hän selitti olevansa armenialainen, ja olevansa opintomatkalla Pariisissa, hän oli muuten lääkärinä Konstantinopolissa. Säästin hänen henkensä enkä sitä ottanut. Muistan vieläkin miehen sangen hyvin, etenkin hänen vääristyneet kasvonsa mustine harvoine partoineen, ja että hampaiden välit hänen yläleuvassaan olivat hyvin suuret.

Huhuttiin nyt, että laukaukset olivat kuuluneet eräästä kenkämyymälästä, tahi oikeastaan sen yläpuolella olevasta verstaasta. »Italialaiset» työmiehet olivat ampuneet poliisia — luonnollisesti italialaiset saivat syyn. Nyt rohkeus palasi väkijoukkoon, ja se virtaili takaisin bulevardeille. Ratsastava poliisi koetti nyt asettumalla ketjuun eristää polttopisteen, jott'ei sinne olisi päässyt tulvehtimaan väkeä Pariisin muista osista, mutta niin pian kuin väkijoukko huomasi tämän juonen, alkoi se särkeä sanomalehtikojujen akkunoita, kivittää kaasulyhtyjen ruutuja ja kiskoa irti rautasäleitä, jotka suojelivat bulevardilla kasvavia kastanjapuita, ja se teki kaiken tämän antaakseen poliisille muuta huolehdittavaksi, kuin sulkea katua. Kun poliisi ei mitään pelännyt, oli sen pillastuneet hevoset säikähdytettävä suunniltaan, kumoon kaadettujen omnibusien muodostama barrikadi sytytettiin sentähden. Asfaltin murtamista heittoaseiksi jatkettiin ja kun tämä oli raskasta työtä, eikä se läheskään tyydyttänyt tarvetta, niin ryhdyttiin muihin toimenpiteisiin. Kastanjapuita ympäröivät, irtikiskotut rautasäleet särettiin pienemmiksi kappaleiksi, särettiin noja-aitoja ja portaiden käsipuita ja kohta tuli minunkin ison, ihanan rauta-aitani vuoro. Ja sitten sitä heitettiin ja huudettiin ja hävitettiin ja paettiin ja palattiin.

Sillä lailla kuluivat tunnit.

Viimein järjestysvaltaa vahvistettiin Versailles'sta tuodulla sotaväellä. Väristys kulki läpi väkijoukon. Poliisia ja kansalliskaartia oli pilkattu ja vahingoitettu kaikin tavoin, mutta heti sotaväen näyttäydyttyä puhkesi kansa huutamaan: Eläköön armeija! eläköön armeija! Ja upseerit tekivät kunniaa ja kiittivät suosionosoituksesta. Mutta upseerit ja sotamiehet olivat tuskin ratsastaneet ohi, ennenkuin taas ruvettiin ahdistamaan poliisia, ruutuja ja aitoja, ja asiat olivat ja pysyivät ennallaan.

Niin tuli ilta.

Nyt huusivat ylioppilaat:

— Sylkekää Lozé'ta!

Lozé oli poliisipäällikkö. Ja nyt järjestäytyi suunnattoman pitkä kulkue, jonka oli määrä lähteä poliisipäällikön asunnolle »sylkemään» Lozé'ta. Kulkue lähti. Ja jäljellejääneet tuhannet jatkoivat hävityksiä.

Kun ei sinä päivänä näyttänyt tulevan sen enempää nähtävää, hain uudestaan ravintolani, söin ja pääsin vihdoin kotia pitkää, pitkää kiertotietä...

Mutta päivät kuluivat ja levottomuudet jatkuivat. Kohta kun pääsi asunnostaan ulos kadulle, niin kuuli tavattomia asioita. Eräänä iltana olin taas menossa ravintolaani syömään. Satoi hiukan ja minä otin sateenvarjon mukaani. Tultuani noin puolitiehen pysäytti minut muuan joukkue, joka hävitti väliaikaisia kaidepuita, joiden piti varjella kulkijoita lankeamasta kadulla olevaan kuoppaan. Minua kehotettiin vakavalla äänellä auttamaan hajottamistyössä, minä muka näytin vahvalta ja kelpasin kai johonkin. Tiesin, ettei maksanut vaivaa kieltäytyä, ja minä vastasin sentähden, että olin iloinen, kun saatoin heitä auttaa. Niin aloimme kiskoa ja murtaa. Siitä ei tullut valmista. Meitä oli ehkä viisikymmentä miestä, mutta me emme kiskoneet tahdissa, emmekä mahtaneet mitään kaidepuille. Silloin pälkähti minun päähäni alkaa hoilata tahdinnuottia, muuatta norjalaista muurarilaulua. Se auttoi. Pian alkoivat lankut natista ja kohta senjälkeen romahtivat kaidepuut kumoon. Silloin me hurrasimme.

Minä aijoin jatkaa matkaani ravintolaan. Silloin tulee muuan ryysyinen mies ja ottaa muitta mutkitta sateenvarjoni, jonka olin asettanut syrjään, ja alkaa se kainalossa astella poispäin. Seisautan miehen ja vaadin sateenvarjoani takaisin. Hän ei tahtonut sitä antaa, hän sanoi että se oli hänen omansa. Silloin hankin todistajia tovereittani joukosta kaidepuitten luona siihen, että minulla oli ollut tuo sateenvarjo mukanani, kun tulin.

— Niin, mies sanoi, mutta eikö nyt ole vallankumous?

Silloin vaikenivat kumppanini ja myönsivät miehen olevan oikeassa.

Sitä samaa en minä tahtonut tehdä, otin sateenvarjon väkisin, ja kun tämä ei käynyt päinsä sen sovinnollisemmin, kuin että me molemmat, sekä mies että minä kaaduimme kadulle, alkoi mies huutaa apua. Toverit tulivat jälleen ja kun mies valitti, että olin hyökännyt hänen kimppuunsa, vastasin minä:

— Niin kyllä. Mutta eikö nyt ole vallankumous.

Ja sitten otin minä sateenvarjoni ja lähdin...

Iltasin, kun olin lopettanut päivätyöni, lähdin mielelläni ulos ja katselin mellakkoja sopivan välimatkan päässä. Kadut olivat hyvin pimeitä, melkein kaikki kaasulyhdyt oli säretty ja liikennettä valaisi sentähden pääasiallisesti puotien valo. Kaartilaiset ratsastivat jalkakäytäville, heidän suuret hevosensa näyttivät hämärässä valossa hirviöiltä ja lakkaamatta, lakkaamatta kuului kavioiden kopsetta asfaltia vastaan ja jonkun joukkueen rähinää joltain syrjäkadulta.

Sillävälin olivat ylioppilaat — nähtyään miten suureksi meteli paisui — julkaisseet julistuksen, missä he kieltäytyivät vastaamasta tapahtuneista hävityksistä ja rikoksista. Nyt eivät enään ylioppilaat osoittaneet mieltänsä poliisin menettelyn johdosta Punaisessa myllyssä, vaan Pariisin alhaiso, ja ylioppilaat halusivat kehoittaa kutakin yksityistä lakkaamaan. Julistusta levitettiin monin kappalein ja se oli naulittu bulevardin puihin kaikkein luettavaksi.

Mutta heidän järkevät sanansa olivat tietysti jo aivan turhia.

Poliisia väkijoukot tahtoivat ahdistaa. Yhä edelleen marssittiin suurissa kulkueissa poliisipäällikön luo ja »sylettiin» häntä, poliisimiehiä kivitettiin ja ammuttiin, missä vaan voitiin ja kun eräänä iltana muuan konstaapeliparka sanaa viedessään kulki yhtä Seinen silloista, niin tarttui häneen joukko miehiä ja heitti hänet virtaan. Hän kohosi seuraavana päivänä pinnalle, kaukana alapuolella Notre Damen kirkkoa ja asetettiin ruumishuoneeseen.

Eräänä iltana sattui St. Michel-bulevardilla tapaus, joka herätti erikoista huomiota. Muuan konstaapeli oli aivan yksin eksynyt väkijoukkoon jalkakäytävällä. Silloin eräs herrasmies ottaa taskustaan pitkän kaksintaistelupistoolin ja ampuu konstaapelin siihen paikkaan. Laukauksen kuullessaan ryntäsi poliisijoukko paikalle, kyseltiin ja vastailtiin mitä suurimmalla kiireellä ja muutamia vangitsemisia tapahtui. Mutta syyllistä ei löydetty. Laukaistuaan pistoolinsa murhaaja astui pari askelta taaksepäin, aaltoileva väkijoukko peitti hänen jälkensä ja hän oli kadonnut ainiaaksi. Mutta herra oli Kunnialegionan upseeri, sen näkivät lähinnä seisovat. Ja näytti siltä kuin olisivat he tienneet kuka hän olikin, vaikkeivät tahtoneet häntä luovuttaa, — herrasmiestä, jolla on nimi, jonka koko Pariisi, Ranska, niin, suuri osa maailmaa tuntee. Tämä mies siis tuona iltana tappoi ihmisen; ranskalainen murha- ja vallankumousvaisto oli herännyt hänessä ja leimahtanut ilmi liekkiin...

Eräänä iltana minut pakotettiin asfalttia murtamaan. Astuskelin aivan rauhallisena muuatta katua, jolla näin joukon ihmisiä puuhailevan jotakin. Kun olin päässyt tarpeeksi lähelle huudettiin minulle, annettiin kanki ja pantiin työhön. Komppania kaartia oli asetettu vähän matkan päähän sulkemaan katua ja mikäli minä ymmärsin oli tarkoituksena asfaltinkappaleilla kivittää kaarti maahan ja väkivallalla päästä kielletylle kadulle. Olin joutunut häpeälliseen orjuuteen ja minä kaduin katkerasti, etten ollut kulkenut toista tietä. Nyt ei asia enää ollut autettavissa, minä mursin asfalttia. Ja minä en ollut yksinäni, useita kankia oli toimessa, ja työssä vuoroteltiin. Roskaväki seisoskeli kehuskellen ja jutteli siitä kuinka kaartin nyt oli käyvä. Ah, kaartin oli käyvä hyvin huonosti, kaartista ei ollut monta miestä jäävä eloon.

Silloin kuulimme yht'äkkiä komennettavan:

— Painetit ojoon!

Katsahdimme eteemme.

Sama ääni huusi:

— Rynnätkää painetti ojossa!

Ja kaartinkomppania tuli suoraan meitä vastaan.

Silloin me heitimme raukkamaisesti kankemme ja livistimme. Herra jumala, kuinka me livistimme! Jätimme viholliselle kaikki luotimme, kaiken erinomaisen asfalttimme, ja juoksimme pakoon. Nyt oli minulla onni omistaa hyvin pitkät koivet ja minä osasin niitä käyttää kuin paraskin jänis. Itse sanoakseni en ole vielä koskaan nähnyt miestä, joka olisi paennut niin erinomaisesti kuin minä. Muistan vielä, että juostessani sysäsin pienen ranskalaisen suoraa päätä erästä muuria vastaan, sillä seurauksella, että hän kaatui kumoon ja alkoi ulvoa. Luonnollisesti pääsin kaikkien kanssapakenijoitteni edelle, ja kun eellimäiset vihdoin pysähtyivät, niin minä käytin hyväkseni yleistä sekasortoa ja karkasin asfalttiorjuudesta.

Enkä siihen sittemmin koskaan enään joutunut...

Parin viikon kuluttua alkoivat metelit kaduilla laantua ja kolmen viikon kuluttua Pariisi oli yhtä lainkuuliainen kuin ennenkin. Vain vahingoitetut kadut olivat vielä pitkän aikaa viimeisen Ranskan vallankumouksen hävitysten todistuksina. Yhden todellisen voiton kumoukselliset saivat: poliisipäällikön, »syletyn» Lozé'n täytyi erota.

AAVE.

Lapsuudessani olin monta vuotta setäni luona eräässä Ruijan pappilassa. Minulle tuo aika oli ankara, paljon työtä, runsaasti selkäsaunoja ja torumisia, eikä milloinkaan vapaata hetkeä leikkeihin ja huvituksiin. Kun setäni oli minulle näin ankara, niin vähitellen tuli ainoaksi ilokseni pujahtaa piiloon päästäkseni olemaan yksin. Jos joskus ihmeekseni sain jonkun lomahetken, niin lähdin metsään tai menin hautuumaalle, missä minä sitten kuljin ristien ja hautapatsasten välissä, uneksien, ajatellen ja puhellen ääneen itsekseni.